Kun aioin mennä nukkumaan, seurasi tohtori Leete Editin lupauksen mukaan
minua makuuhuoneeseeni osottaaksensa, miten musiikkitelefoonia
hoidetaan. Hän näytti, kuinka erästä ruuvia kiertämällä voi saada
säveleet joko tulvaamaan koko voimallaan huoneeseen tai kaikumaan niin
heikkoina ja kaukaisina, että tuskin tiesi, kuuliko niitä todella, vaiko
vain kuvitteli kuulevansa. Jos samassa huoneessa makasi kaksi henkilöä,
joista toinen tahtoi kuulla musiikkia, toinen nukkua, voi laitoksen
järjestää siten, että säveleet kuuluivat toisen vuoteelle, mutta eivät
toisen.
»Sen neuvon annan teille, herra West», lausui tohtori Leete, »että jos
suinkin voitte, on teidän ensi yönä viisaampaa nukkua, kuin kuunnella
maailman kauneintakaan musiikkia. Niiden jännittävien tapahtumain
jälkeen, joita olette saanut kokea, on uni kerrassaan korvaamaton
vahvistuskeino».
Mieleeni johtui aamulliset kokemukseni, ja minä lupasin seurata hänen
neuvoansa.
»Hyvä», sanoi hän. »Asetan siis telefoonin soittamaan kello kahdeksan».
»Mitä tarkoitatte?» kysyin.
Hän kertoi, että eräänlaisen kellolaitoksen välityksellä voitiin
musiikkia käyttää herättämään huoneessa nukkujan millä kellon lyönnillä
tahansa.
Nyt jo aloin huomata ja olen myöhemmin tullut täysin vakuutetuksi siitä,
että unettomuuteni samoin kuin muutkin elämän vastenmieliset seikat
olivat jääneet minulta yhdeksännelletoista vuosisadalle. Vaivuin nyt
samoin kuin edellisenäkin iltana, ilman minkäänlaisia nukuttamiskeinoja
syvään uneen heti, kun laskin pääni tyynylle.
Uneksuin istuvani Abencerragien valtaistuimella Alhambran salissa, missä
olin pannut toimeen juhlan kenraaleilleni ja ritareilleni, joiden tuli
seuraavana päivänä seurata puolikuuta Espanjan kristittyjä koiria
vastaan. Suihkulähteiden vilvoittama ilma oli täynnä kukkien tuoksua.
Joukko pyöreäjäsenisiä ja purppurahuulisia neitosia tanssi viehättävää,
sulavaa tanssia torvien ja kielisoittimien sävelten mukaan. Kun katselin
ylös siroille parvekkeille, huomasin silloin tällöin jonkun
kuninkaallisen haaremin kaunottaren säihkyväin silmien ihaillen
katselevan salissa olevia maurilaisen ritariston parhaita helmiä. Yhä
kovemmin kaikui soitto, yhä kiihkeämmäksi kävi tanssi, kunnes ei erämaan
poikain kuohahteleva veri enää voinut hillitä sotaista innostustansa.
Tummat ritarit hypähtivät istuimiltaan, tuhannet miekat välkähtivät
esille huotristaan, ja innokas huuto »Allah il Allah!» kajahti kautta
salin ja pylväistöjen, herättäen minut. Oli kirkas päivä ja
»Turkkilaisen reveljen» kiihkeät säveleet täyttivät huoneeni.
Aamiaista syödessämme kerroin isännälleni aamullisen unelmani. Sain
silloin kuulla, että yksinomaan sattuma ei ollut asettanut
kysymyksenalaista kiihkeää sävellystä herättäjäkseni. Kappaleet, joita
aamuisin soitettiin eräässä musiikkisalissa, olivat kaikki innostuttavia
ja elähdyttäviä.
»Espaniasta puhuessamme johtuu mieleeni», huomautin minä ohimennen,
»etten ole vielä ensinkään kysellyt, minkälaisiksi olot ovat
muodostuneet Europassa. Ovatko vanhan maailmankin yhteiskunnat
muuttuneet yhtä perinpohjaisesti, kuin täällä?»
»Tietysti», vastasi tohtori Leete. »Europan samoin kuin Australian,
Meksikon ja osaksi Etelä-Amerikan suuret kansat ovat nyt
teollisuustasavaltoina, kuten Yhdysvallatkin, jotka ovat olleet
kehityksen tienraivaajana. Kansojen keskinäisen rauhan turvaamiseksi on
muodostettu vapaa, yhteinen liittohallinto, joka käsittää koko
maapallon. Kansainvälinen neuvosto järjestää liittovaltioiden väliset
kauppa- ja liikesuhteet sekä päättää, mihin yhteisiin toimiin kulloinkin
on ryhdyttävä, jotta alemmalla asteella olevat kansakunnat saataisiin
kohotetuiksi yhä korkeamman sivistyksen osallisuuteen. Omien rajojensa
sisäpuolella on kullakin kansalla täydellinen itsehallinto».
»Miten voitte harjoittaa kauppaa, kun teillä ei ole rahaa?» kysyin minä.
»Omassa maassanne ja oman kansanne kesken toimitettavissa asioissa
voitte jollakin tavalla selvitä rahoittakin, mutta kun harjoitatte
kauppaa ulkomaiden kanssa, täytynee teidän käyttää jonkunlaista rahaa».
»Ei suinkaan», vastasi tohtori. »Raha on silloinkin aivan tarpeetonta.
Niin kauan kuin ulkomainen kauppa oli yksityisten liiketten käsissä, oli
raha välttämätöntä, koska ilman sitä olisi ollut mahdoton selvittää
monimutkaisia suhteita. Mutta nykyjään on kauppa kansainvälinen asia.
Kansat ovat kauppiaina, joten niitä on vain tusinan verran maailmassa.
Ja kun liike on kansainvälisen neuvoston valvonnan alaisena, voidaan
kansojen keskiset kauppasuhteet pitää selvillä yksinkertaisen tilitys-
ja kirjanpitojärjestelmän avulla. Tullimaksuja luonnollisesti ei ole.
Kansa tuottaa muista maista ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka
yleisesti tunnustetaan tarpeellisiksi. Jokaisella kansalla on erityinen
toimistonsa, joka välittää tavaranvaihdon vierasten kansojen kanssa.
Amerikalainen toimisto esim. on laskenut, kuinka paljon maassa tarvitaan
jonakin vuonna Ranskan tuotteita. Se lähettää tilauksen Ranskan
toimistolle, joka samoin tilaa tarvitsemansa Amerikalaiset tuotteet
meidän toimistoltamme. Samoin käy tavarain vaihto kaikkien muiden
kansojen välillä».
»Miten määrätään ulkomaisten tavarain hinnat, kun ei ole enää
minkäänlaista kilpailua?» kysyin minä.
»Hinta, jonka kansa pyytää toiselta tavaroistaan, on luonnollisesti
sama, kuin omien kansalaistenkin maksama hinta», vastasi tohtori Leete.
»Siten vältetään kaikki väärinkäsitykset ja selkkaukset. Itse asiassa ei
tietysti kansoja voida velvoittaa valmistamaan tuotteitansa muille
kansoille. Mutta tavarain vaihdosta on käytännöllistä hyötyä kaikille.
Jos joku kansa säännöllisesti toimittaa toiselle joitakin tavaroita,
täytyy kummaltakin puolelta ajoissa ilmoittaa, jos halutaan saada aikaan
muutoksia tavaramäärään tai muihin tuotantoon vaikuttaviin seikkoihin
nähden».
»Mutta entäs jos joku kansa, joka yksin voi hankkia joitakin
luonnontuotteita, kieltäytyisi luovuttamasta niitä joko kaikille muille
tai jollekin erityiselle kansalle?»
»Sellaista ei ole koskaan tapahtunut», vastasi tohtori Leete.
»Sitäpaitse olisi siitä suurempi vahinko kieltäytyjälle, kuin muille.
Laki kieltää suosimasta toista kansaa enemmän kuin toistakaan. Se
määrää, että kaikkia on kohdeltava aivan samalla tavalla. Mainitsemanne
menettelytavan tähden suljettaisiin sitä harjoittanut kansa tykkänään
pois kaikkien muiden maailman kansojen yhteydestä. Meidän ei siis
tarvitse olla huolissamme viittaamanne mahdollisuuden vuoksi».
»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos joku kansa, jolla on
luonnon määräämä yksinoikeus joihinkin tavaroihin ja luovuttaa näitä
muihin maihin enemmän, kuin se itse käyttää, korottaisi hinnat
hyötyäksensä naapurinsa kustannuksella? Omat kansalaiset joutuisivat
luonnollisesti myöskin maksamaan samoista tuotteista korotetun hinnan,
mutta siitä huolimatta tuottaisi menettely kansalle siksi suurta hyötyä,
että se palkitsisi moninkertaisesti tämän tappion».
»Kunhan lähemmin opitte tuntemaan, miten kaikkien tavarain hinnat
määrätään, niin huomaatte helposti, kuinka mahdotonta niitä on muuttaa
muulloin kuin niiden valmistamiseen tarvittavan ajan tai työn vaikeuden
muuttuessa», vastasi tohtori Leete. »Jo tämä periaate, joka on
käytännössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liike-elämässä,
estää mainitsemanne menettelyn. Ja sitäpaitse käsitämme aivan selvästi,
että niinhyvin kansalliset kuin kansainvälisetkin edut ovat yhteiset,
sekä olemme syvästi vakuutettuja siitä, että itsekkäisyys on suurinta
hulluutta. Tämä tieto ja vakuutus on nykyjään jo juurtunut siksi syvälle
ajatus- ja toimintatapaan, ettei pelkäämäänne epärehellisyyttä voi
sattua. Me odotamme kaikki aikaa, jolloin kaikki maailman valtiot
voidaan lopullisesti yhdistää yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Se on
epäilemättä yhteiskunnan lopullinen muoto. Siitä johtuu uusia etuja,
joita ei nykyinen yhdenarvoisten valtioitten liitto voi vielä luoda.
Nykyinenkin järjestelmä jo on kuitenkin siksi hyvä, että jätämme
mielellämme sen aatteen toteuttamisen tulevien sukupolvien tehtäväksi.
Onpa muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät, ettei tuo
yhdistymisaate koskaan toteudu, koska nykyinen liittojärjestelmä ei ole
ainoastaan yhteiskuntakysymyksen väliaikainen, vaan sen lopullinen ja
paras ratkaisu».
»Miten menettelette», kysyin, »jos ei kahden kansakunnan välinen tili
päättyisikään tasan? Otaksukaammepa esimerkiksi, että olemme lähettäneet
Ranskaan enemmän tavaroita, kuin Ranska meille».
Tohtori sanoi: »Joka vuoden lopussa tarkastetaan jokaisen kansan kirjat.
Jos Ranska on meille velkaa, voimme me vuorostamme olla velkaa ehkä
jollekin toiselle kansalle, joka taas on velkaa Ranskalle, j. n. e.
Erotukset, jotka jäävät tasaamatta, kun kansainvälinen neuvosto on
päättänyt tilit ja hyvittänyt saatavat kansojen kesken, eivät missään
tapauksessa ole suuria. Mutta olkootpa ne minkälaisia tahansa, vaatii
liittoneuvosto, että ne tasoitetaan vuoden tai parin kuluessa. Se voi
myöskin vaatia tasoitusta milloin tahansa, jos se huomaa, että erotus
tulee kovin suureksi, sillä kansojen ei anneta joutua kovin suureen
velkaan toisillensa, koska niiden välinen ystävyydentunne voisi siitä
kärsiä. Samasta syystä valvoo liittoneuvosto huolellisesti myöskin sitä,
että kansojen väliset vaihtotavarat ovat parasta laatua».
»Mutta miten tasoitatte lopulliset erotukset, kun teillä ei ole rahoja?»
kysyin.
»Kunkin maan tärkeimmillä tuotteilla. Aikoinaan on sovittu siitä, mitä
tuotteita ja kuinka paljon jokaisen maan on tällaisissa tapauksissa
suoritettava».
»Haluaisinpa vielä saada tietää, miten on siirtolaisuuden laita», kysyin
minä. »Kun jokainen kansa muodostaa suljetun tuotanto-osuuskunnan, ja
kaikki tuotannon välikappaleet ovat kansan omaisuutta, täytyy
siirtolaisten, jos heidän ensinkään sallitaan astua maihin, kuolla
nälkään. Luullakseni ei siis nykyjään enää voi olla puhettakaan
siirtolaisuudesta».
»Päinvastoin on siirtolaisuus vieläkin yleistä, jos nimittäin
tarkoitatte siirtolaisilla henkilöitä, jotka muuttavat maasta toiseen,
asettuaksensa sinne asumaan», vastasi tohtori Leete. »Asia on
järjestetty yksinkertaisen kansainvälisen sopimuksen kautta siten, ettei
kukaan joudu kärsimään siitä vahinkoa. Jos esim. joku yhdenkolmatta
ikäinen mies muuttaa Englannista Amerikaan, menee Englannin kansalta
hukkaan hänen ylläpitoonsa ja kasvatukseensa käytetyt varat, mutta
Amerika saa työntekijän ilmaiseksi. Amerikan siis tulee luonnollisesti
korvata tämä Englannille. Sama periaate on kaikkialla käytännössä. Jos
henkilö muuttaa pois maasta palveluskautensa lopulla, maksetaan korvaus
sille maalle, johon hän muuttaa. Työhön kykenemättömistä henkilöistä
pitää oma kansa huolen. He saavat muuttaa ainoastaan silloin, kun kansa
takaa heidän toimeentulonsa. Näiden ehtojen mukaan on jokaisella oikeus
muuttaa, milloin haluaa».
»Mutta miten menetellään, jos joku tahtoo matkustella huvikseen tai
lähteä tutkimusretkille? Miten voi muukalainen matkustaa maissa, joiden
asukkaat eivät ota maksuksi rahaa, vaan saavat toimeentulonsa tavalla,
josta matkustaja ei voi päästä osalliseksi. Hänen luottokorttinsa ei
tietysti voi säilyttää voimaansa vieraassa maassa. Miten hän voi maksaa
matkansa?»
»Amerikalainen luottokortti on Europassa nykyjään yhtä hyvä, kuin ennen
amerikalainen kulta», vastasi tohtori Leete. »Ja ehdotkin ovat samat: se
tulee vain vaihtaa sen maan maksuvälikappaleihin, missä kulloinkin
matkustetaan. Amerikalainen, joka saapuu Berliniin, vie luottokorttinsa
liittoneuvoston paikallistoimistoon ja saa saksalaisen luottokortin,
joka vastaa joko täyttä amerikalaisen kortin arvoa tai ainoastaan osaa
siitä, kuinka omistaja kulloinkin haluaa. Liittoneuvoston kirjoihin
merkitään kysymyksenalainen summa Amerikan maksettavaksi Saksalle».
* * * * *
»Ehkä herra West haluaa tänään syödä päivällisen »Elefantissa?» sanoi
Edit lopettaessamme aamiaisen.
»Se on meidän piirimme ravintola», selitti isä. »Kaikki ruokamme
keitetään yleisissä keittiöissä, kuten jo eilen kerroin teille.
Ravintolassa syödessä on ruoka vaihtelevampaa ja palveleminen
huolellisempaa kuin kotona. Aamiainen ja illallinen syödään tavallisesti
kotona, koska ei katsota maksavan vaivaa lähteä niitä varten ulos. Mutta
päivällinen syödään säännöllisesti muualla. Sillä aikaa kuin olette
ollut meillä, emme ole menetelleet näin, koska arvelimme, että on
parasta odottaa, kunnes ehditte hiukan tutustua vallitseviin oloihin ja
tapoihin. Mitä arvelette nyt? Syömmekö tänään päivällisen ravintolassa?»
Vastasin suostuvani ehdotukseen mielelläni.
Hetken kuluttua tuli Edit nauraen luokseni ja sanoi:
»Keksin eilen erinomaisen tuuman miettiessäni, miten voisin saada teidät
koteutumaan tänne, kunnes olette ehtinyt tutustua tapoihimme. Mitä
sanotte, jos saatan teidät omien aikalaistenne seuraan, vieläpä
sellaisten, jotka varmaankin ovat aikoinaan olleet teille hyvinkin
tuttuja?»
Vastasin jotenkin epämääräisesti, että se luonnollisesti olisi minusta
hauskaa, mutta mahdotonta oli minun käsittää, miten tuuman voisi
toteuttaa.
»Tulkaa kanssani!» vastasi hän nauraen. »Saatte nähdä, että minä voin
pitää sanani».
Monet kummalliset tapaukset, joita olin kokenut, olivat luonnollisesti
vaikuttaneet, etten ollut aivan herkkä hämmästymään, mutta siitä
huolimatta tunsin jonkinlaista jännitettyä uteliaisuutta seuratessani
Editiä erääseen huoneeseen, jossa en ollut vielä käynyt. Se oli
pienoinen, kodikas kammio, seinät kirjakaappien peitossa.
»Täällä ovat ystävänne», sanoi Edit osottaen erästä kaappia. Ymmärsin
hänen tarkoituksensa luotuani pikaisen silmäyksen kirjojen selkämyksiin.
Siinähän oli Shakespeare, Milton, Wordsworth, Shelley, Tennyson, Defoe,
Dickens, Thackeray, Hugo, Hawthorne, Irwing ja joukko muita sekä minun
aikuisiani että vanhempia kirjailijoita. Edit oli tosiaankin täyttänyt
lupauksensa, vieläpä paljoa täydellisemmin, kuin toteuttaessaan sen
puustavillisesti. Hän oli saattanut minut ystävien joukkoon, jotka
olivat pysyneet yhtä nuorina kuin minäkin, huolimatta vuosisadasta, mikä
oli kulunut siitä, kun olin viimeksi ollut tekemisissä heidän kanssansa.
Heidän henkevä innostuksensa oli vieläkin yhtä ylevä, heidän
pilapuheensa yhtä sattuvat, heidän naurunsa ja kyyneleensä yhtä
tarttuvat kuin silloinkin, kun heidän teoksensa lyhensivät kuluneen
vuosisadan ihmisten aikaa. En ollut enää yksin enkä voinutkaan tuntea
itseäni yksinäiseksi sellaisessa seurassa, huolimatta siitä suuresta
katkelmasta, mikä erotti entisen elämäni nykyisestä.
»Olette hyvillänne, kun toin teidät tänne», huudahti Edit riemastuneena
huomatessaan kasvoistani, miten hänen yrityksensä oli onnistunut. »Tuuma
oli mainio, eikö niin, herra West? Oli tuhmaa, etten tullut sitä ennen
ajatelleeksi. Jätän teidät nyt näiden vanhojen ystäväinne seuraan, sillä
tiedän, että ne ovat nyt mielestänne mieluisimmat, mutta muistakaa, että
ette unhota uusia ystäviänne vanhojen tähden».
Siten hän hymyillen varoitteli minua ja poistui.
Vanhoista ystävistä oli Dickens mielestäni läheisin ja viehättävin. Otin
erään hänen teoksensa ja aloin lukea. Hän oli ollut lempikirjailijani
edellisellä, yhdeksännellätoista vuosisadalla. Harvoin ehti kulua
viikkoa, jolloin en olisi etsinyt jotakin hänen teostansa käsiini
kuluttaakseni joutoaikaani. Mikä ennen lukemani kirja tahansa olisi
nykyisissä oloissa vaikuttanut syvästi mieleeni. Sitä enemmän Dickens,
jonka tunsin niin tarkkaan, että hänen kertomuksensa palauttivat
tavattoman voimakkaasti ja elävästi mieleeni muistoja entisestä
elämästäni. Niinpä vaikuttivatkin hänen kirjoituksensa minuun enemmän
kuin kenenkään muun runoilijan olisivat voineet. Nykyisyyden ja
entisyyden vastakkaisuus sai minut selvästi käsittämään omituisen
asemani. Kuinka uusi ja outo jonkun henkilön ympäristö lieneekin, taipuu
hän sangen pian pitämään itseänsä osana siitä, joten hän melkein heti
kadottaa kykynsä katsella sitä objektiivisesti ja täysin käsittää sen
uutuutta. Tämä kyky oli minussakin jo jonkun verran heikontunut. Mutta
se heräsi jälleen, kun lueskelin Dickensiä, sillä hänen kuvaelmainsa
herättämät ajatukset saivat minut omistamaan entisessä elämässäni
vallinneet katsantokantani. Selvemmin kuin koskaan ennen näin nyt
entisyyden ja nykyisyyden toistensa jyrkkinä vastakohtina.
Yhdeksännentoista vuosisadan suurimman kaunokirjailijan nero voi
todellakin samoin kuin Homeronkin uhoitella aikaa, vaikka hänen
jännittäväin kertomustensa aiheet, köyhien kurjuus, vallanpitäjien
vääryydet ja yhteiskuntajärjestelmän tyly julmuus olivat kadonneet
maailmasta yhtä jäljettömiin, kuin Circe-noita, laulavat sireenit, julma
Charybdis ja yksisilmäiset kykloopit.
Niiden parin tunnin kuluessa, jotka istuin kirjastossa avoin kirja
edessäni, ehdin lukea ainoastaan pari kolme sivua. Jokainen lause,
jokainen rivi toi esiin uuden puolen tapahtuneesta muutoksesta ja johti
ajatukseni kauas laajoille ja mutkikkaille syrjäpoluille. Istuessani
siten syviin mietteisiin vaipuneena tohtori Leeten kirjastossa, aloin
yleensä yhä selvemmin ja yhtäjaksoisemmin käsittää omituista näytelmää,
jota katselemaan olin niin kummallisella tavalla joutunut. Syvästi
jouduin kummastelemaan kohtalon oikkua, joka oli sallinut aikalaisistani
yhden ainoan, vieläpä sellaisen, joka sitä vähimmän ansaitsi tai oli
siihen huonoimmin valmistunut, jäädä elämään maanpäälle tämän uuden
aikakauden elämää. En ollut edes aavistanut, että tällainen uusi maailma
on muodostumassa, vielä vähemmän olin työskennellyt sen eduksi, kuten
niin moni muu aikalaiseni oli tehnyt, välittämättä narrien pilkasta tai
ihmisten väärinkäsityksistä. Olisihan ollut paljoa sopivampaa, että joku
noista kauas näkevistä, rohkeista henkilöistä olisi saanut nähdä
aatteensa toteutuneena ja nauttia vaivojensa hedelmiä.
Kun tohtori Leete etsi minua muutamia tunteja myöhemmin, olin vielä
kirjastossa.
»Edit kertoi keksintönsä minulle», sanoi hän, »ja se oli mielestäni
erinomainen. Olin utelias näkemään, kenen teoksiin ensimäiseksi
ryhdytte. Ahaa, Dickensin! Tekin siis ihailette häntä. Siinä suhteessa
olemme me nykyajan ihmiset samaa mieltä kuin tekin. Meidän mittakaavamme
mukaan on hän etevämpi kaikkia teidän aikakautenne kirjailijoita, ei
sentähden, että hän olisi ollut loistava nero, vaan sentähden, että
hänen jalo sydämensä sykki köyhien puolesta, että hän otti
yhteiskuntajärjestelmän uhrien asian omaksensa ja käytti kynäänsä
paljastaaksensa sen julmuuksia ja teeskentelyä. Ei kukaan hänen
aikalaisensa ole kyennyt samassa määrässä kuin hän kääntämään ihmisten
huomiota vanhan järjestelmän synnyttämään vääryyteen ja kurjuuteen, eikä
samassa määrässä voinut avata heidän silmiänsä huomaamaan lähestyvien
suurten mullistusten välttämättömyyttä, vaikka hän ei itsekään selvästi
tajunnut, minkälaisia odotettavissa olevat muutokset ovat».