Kun minun täytyi kysellä loppumattomiin, oppiakseni edes pintapuolisesti
tuntemaan kahdennenkymmenennen vuosisadan oloja, ja kun tohtori Leeten
kärsivällisyys näytti olevan yhtä loppumaton, istuimme valveilla vielä
useita tunteja sen jälkeen, kun naiset olivat poistuneet. Muistutin
isännälleni, mihin aamullinen keskustelumme oli katkennut, ja sanoin
haluavani sangen mielelläni kuulla, minkä järjestelmän avulla
teollisuusalojen työntekijöitä voitiin kiihottaa ahkeruuteen, kun heidän
ei tarvinnut pelätä toimeentulonsa menettämistä.
»Ennen kaikkea tulee teidän muistaa», vastasi tohtori Leete. »että
työhalun kehittäminen korkeimmilleen ei ole ainoa päämäärä, johon
järjestelmämme tähtää. Toinen ja yhtä tärkeä on hankkia sekä alempiin
että ylempiin päällikköjen ja johtajain paikkoihin samoin kuin
korkeimpiin kansan virkoihinkin varmasti kyvykkäitä henkilöitä, joiden
oma rata takaa, että heidän alaisensa tekevät parhaansa, joten ei
minkäänlainen laiminlyönti saa tulla kysymykseenkään. Työn armeijamme on
järjestetty pitäen silmällä kumpaakin mainittua päämäärää. Ensimäisen
ryhmän muodostavat luokkiin kuulumattomat työntekijät, jotka tekevät
mitä tahansa. Siihen ryhmään tulee jokaisen rekryytin kuulua ensimäiset
kolme vuotta. Tämä ensimäinen aste on jonkinlainen koulu, vieläpä
ankarakin, jossa nuoriso totutetaan tottelemaan ja tuntemaan sekä
täyttämään velvollisuutensa. Vaikka ne monenlaatuiset työt, joita tämän
luokan tulee tehdä, estävät työntekijöitä siirtymästä askel askeleelta
ylemmäksi, kuten myöhemmillä asteilla tapahtuu, merkitään kuitenkin
jokaisen henkilön työt kirjaan, ja ne, jotka ovat osottaneet erityistä
kuntoa, saavat palkinnoita, kun taas laiminlyöntejä rangaistaan.
Kuitenkin on mielestämme tarpeetonta asettaa nuorten koko tulevaa elämää
riippumaan nuoruuden tavallisesta kevytmielisyydestä, ellei suurempia
vikoja ilmesty sen ohessa. Senpätähden voivatkin kaikki, jotka ovat
ilman erityisiä vikoja suorittaneet ensimäisen asteen, valita itsellensä
alan, joka parhaite vastaa kunkin taipumuksia. Kun tämä on tehty,
siirtyy kukin oppilaaksi valitsemallensa alalle. Oppiaika on tietysti
eri pitkä eri aloilla. Sen kuluttua tulee oppilas täysin oikeutetuksi
työmieheksi ja ammattinsa itsenäiseksi jäseneksi. Oppiaikana pidetään
jokaisen kykyä ja ahkeruutta erittäin tarkasti silmällä, ja tulokset
merkitään erityisiin arvostelukirjoihin. Näiden mukaan osotettu
erityinen kunto palkitaan sopivalla tavalla, ja kirjojen näyttämä
keskiarvo määrää, minkä arvoasteen kukin saa täysinoikeutettujen
työntekijäin keskuudessa.
Vaikka teollisuuden ja maanviljelyksen eri haarat vaativatkin tässä
suhteessa erilaista sisällistä järjestystä aina luonteensa mukaan, on
kuitenkin kaikkialla tapana jakaa työntekijät kykynsä perusteella
kolmeen luokkaan, ja useilla aloilla on nämä vielä jaettu kahteen
osastoon. Oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan saa nuorukainen
ensimäisen, toisen tai kolmannen luokan työntekijän arvon.
Luonnollisesti voivat ainoastaan tavattoman etevät ja kyvykkäät
nuorukaiset päästä suoraan oppilaasta ensimäisen luokan työntekijöiksi.
Useimmat siirtyvät kolmannen luokan jäseniksi kohoten ylempiin luokkiin
vasta sitä mukaa, kuin saavuttavat kokemusta ammatissaan. Sentähden
toimitetaan uusi luokkiin jako aina määräaikojen kuluttua, jotka ovat
kussakin ammatissa yhtä pitkät, kuin saman ammatin oppiaika. Siten ei
todellisen ansion tarvitse jäädä pitkäksi aikaa odottamaan
tunnustustansa, eikä veltto voi luottaa entisiin ansioihinsa, ellei hän
tahdo laskeutua alempiin luokkiin. Eräs tärkeimpiä ylimmän luokan
jäsenyydestä johtuvia etuja on työntekijän oikeus saada valita joku
ammattinsa haara erikoisalakseen. Luonnollisesti ei ole tarkoituksena,
että nämä erikoisalat olisivat sanottavasti helpommat tai vaikeammat
kuin toiset, mutta siitä huolimatta on niiden välillä usein muita
tuntuvia erotuksia, jonka tähden valintavapautta pidetäänkin
suuriarvoisena. On kyllä totta, että huonoimmankin työntekijän
toivomukset otetaan hänen työalaansa määrättäessä mahdollisuuden mukaan
huomioon, sillä siitä ei riipu ainoastaan hänen tuleva onnensa, vaan
myöskin se hyöty, jonka hän täten tuottaa yhteiskunnalle. Mutta nämä
alempain työluokkain toivomukset, mikäli ne ovat sopusoinnussa toimialan
yhteisten etujen kanssa, toteutetaan vasta sitte, kun ylempiin luokkiin
kuuluvain vaatimukset on täytetty, joten he usein saavat tyytyä
valintaan, mikä vastaa heidän vaatimuksiansa vasta toisessa tai
kolmannessa sijassa, voidaanpa heidät, jos niin tarvitaan, muuttaa
toiseen työhönkin. Tämä vapaa valitsemisoikeus astuu voimaan jokaisessa
korotuksessa, ja jos joku menettää entisen arvoasteensa, on hän samalla
myöskin vaarassa joutua vaihtamaan toimensa, josta hän pitää, toiseen
vähemmän mieluisaan. Uuden luokkiin jakamisen tulokset julkaistaan, ja
niille, jotka sitte viime jaon ovat saavuttaneet korkeamman asteen,
lausutaan kansan kiitos, jota paitse heille jaetaan julkisesti uuden
luokkansa merkit».
»Minkälaisia ne ovat?» kysyin.
»Jokaisella alalla on oma merkkinsä», vastasi tohtori Leete. »Se on
rahan muotoinen, mutta niin pieni, että se helposti voi jäädä
huomaamatta, ellei tiedä, mistä sitä etsii. Se on ainoa työarmeijan
merkki, paitse missä yhteinen etu vaatii erityisen virkapuvun
käyttämistä. Luokkamerkki on kaikilla eri aloilla saman muotoinen, mutta
kolmannessa luokassa se on rautaa, toisessa hopeaa ja ensimäisessä
kultaa.
Tehokkaimpana keinona saada kukin koettamaan parhaansa on määräys, että
yhteiskunnan tärkeimpiin toimiin pääsevät ainoastaan ensimäisen luokan
jäsenet. Sitäpaitse ovat nämä luokat ainoana arvonmittaajana lukuisille
joukoille, jotka eivät ole antautuneet taiteen, kirjallisuuden tai
tieteen palvelukseen. Mutta sen lisäksi on vielä muita vähäisempiä,
vaikka ehkä yhtä tehokkaita keinoja, jotka saavat jokaisen koettamaan
parhaansa. Sellaisia ovat muutamat ylempiin luokkiin kuuluville
myönnetyt erityiset pienemmät edut ja oikeudet. Vaikka nämä edut ovatkin
sellaisia, että ne eivät voi herättää vihaa alemmissa luokissa, ovat ne
kuitenkin omiaan alituisesti pitämään jokaisessa vireillä halua kohota
lähinnä seuraavaan luokkaan.
On sanomattoman tärkeää, etteivät ainoastaan hyvät, vaan myöskin
keskinkertaiset ja huonotkin työntekijät voivat tuntea ylenemishalua. Ja
kun viimeksimainitut ovat enemmistönä, on sitä tärkeämpää, ettei
arvoasteikkomme riistä heiltä toivoa eikä saa heitä alakuloisiksi,
samalla kun se kiihottaa toisia yhä eteenpäin. Sentähden ovatkin luokat
jaetut eri osastoihin. Osastojakin on kussakin luokassa kolme, ja
siirtäminen niihin tapahtuu samaan aikaan kuin luokkiin jakaminenkin.
Jos siis ei oteta lukuun johtajia, luokittamattomia työntekijöitä eikä
upseereja, ei alimpaan luokkaan koskaan voi kuulua enempää kuin yhdeksäs
osa työarmeijan jäsenistä, näistäkin useimmat henkilöitä, jotka ovat
äsken päättäneet oppiaikansa ja toivovat kohoavansa ylemmäksi.
Ainoastaan peräti pieni osa työarmeijasta pysyy koko palvelusaikansa
alimmassa luokassa. He ovat henkilöitä, jotka välittävät asemastaan yhtä
vähän, kuin kykenevät sitä korjaamaan.
Työntekijän ei edes tarvitse tulla siirretyksi ylempään luokkaan,
päästäksensä aavistamaan, mitä kunnia ja maine ovat. Siirtämiseen
vaaditaan hyvä todistus työntekijän kyvystä yleensä. Mutta sen ohessa
voivat henkilöt, joiden todistukset, vaikka hyviäkin, eivät ole olleet
riittävän hyviä siirtämiseen, samoin kuin nekin, jotka ovat innolla
toimineet jossakin ammatissa tai suorittaneet jonkun erikoisen tehtävän,
tulla julkisesti mainituiksi kunnialuetteloissa sekä saada erilaisia
palkintoja. Ansiot, ilmestyköötpä ne missä muodossa tahaan, eivät
koskaan jää tunnustusta vaille.
Jos henkilöt, jotka eivät tunne jalompia vaikuttimia, alkaisivat todella
lyödä laimin tehtävänsä, tekisivät huonoa työtä tai osottaisivat
ilmeistä laiskuutta, on työarmeijan järjestys siksi hyvä, että heitä ei
luonnollisesti kärsittäisi. Ihminen, joka kykenee suorittamaan
palveluksensa, mutta itsepintaisesti kieltäytyy sitä tekemästä, voidaan
asettaa toisista erilleen ja ruokkia ainoastaan vedellä ja leivällä,
kunnes hän taipuu.
Teollisuusarmeijamme alimmat virkamiehet ovat henkilöitä, jotka ovat
kaksi vuotta pysyneet ensimäisen luokan ensimäisellä osastolla. Jos
heitä on liian paljon, otetaan ainoastaan ensi osaston ensi ryhmä. Siten
ei kukaan joudu ohjaamaan toista ennen kolmenkymmenen vuoden ikää.
Johtajaksi joutuneen korotus ei luonnollisesti riipu enää hänen omasta
työstänsä, vaan hänen johdettavinaan olevista työntekijöistä. Korkeammat
esimiehet valitaan johtajien joukosta, jotka viisaan valikoimisen kautta
ryhmitetään eri luokkiin. Vielä ylempiä viranomaisia valittaessa
noudatetaan toisia periaatteita, joiden selitteleminen veisi liian kauan
aikaa.
Teidän aikakautenne pienissä liikkeissä ei kuvailemaani
luokittelujärjestelmää olisi luonnollisesti voitu toteuttaa, sillä eihän
useissa niistä ollut edes niin monta työntekijää, että olisi riittänyt
yksi joka luokkaan. Teidän on otettava huomioon, että kun kansa
kokonaisuudessaan järjestää työn, toimii joka alalla suuret järjestöt.
Tätä teollisuusaloilla toteutettua laajaa mittakaavaa sekä hajallaan yli
koko maan olevia eri teollisuuslaitoksia saammekin kiittää siitä, että
voimme paikkoja vaihtamalla hankkia jokaiselle työtä, johon hän parhaite
kykenee.
Kun olen esittänyt järjestelmämme pääpiirteet, saatte te, herra West,
vastata kysymykseen, ovatko henkilöt, jotka tarvitsevat erityisiä
kiihottimia tehdäkseen parhaansa, kehotuksen puutteessa? Eivätkö
ihmiset, joiden ennen täytyi tehdä työtä tahtoivatpa tai ei, tällaisen
järjestelmän vallitessa koeta kaikissa tapauksissa parastansa?»
Vastasin myöntävästi, huomauttaen että päinvastoin voisi moittia
kiihoituskeinoja liian tehokkaiksi; varsinkin nuoret voivat joutua
ponnistelemaan liiaksi. Ja luulenpa totta puhuen samaa vieläkin, vaikka
olen näin kauan ollut uudessa maailmassa ja tutustunut lähemmin sen
oloihin.
Tohtori Leete kehotti minua ottamaan huomioon, että työntekijäin
toimeentulo ei suinkaan riipu hänen arvostaan, joten eivät elantohuolet
ole lisäämässä pettymisen katkeruutta. Sitäpaitse on työpäivä lyhyt,
vapaa-ajat uudistuvat säännöllisesti, ja pakollinen työ loppuu parhaassa
ijässä, neljänkymmenenviiden vuoden vanhana. Olen taipuvainen
myöntämään, että nämä syyt ehkä riittävätkin torjumaan pelkoni.
»Minun täytyy vielä huomauttaa teille paria seikkaa, jotta ette
käsittäisi minua väärin», jatkoi tohtori Leete. »Meidän
yhteiskuntajärjestömme periaatteena on, että kaikki, jotka tekevät
työnsä niin hyvin kuin voivat, ovat yhtä ansiokkaita, olkoonpa työn
tulos suuri tai pieni. Kun myönnämme etevimmille työntekijöille
suurempia etuja kuin vähemmän kykeneville, ei menettelymme suinkaan ole
ristiriidassa edellämainitun periaatteen kanssa. Olen jo osottanut, että
järjestelmämme mukainen ylenemisen toivo on omiaan kehottamaan heikompia
yhtä hyvin kuin voimakkaitakin pyrkimään eteenpäin. Heikommat eivät
suinkaan paheksu sitä, että todella kykenevä asetetaan johtajaksi. Sehän
edistää yhteistä hyvää.
Vaikka me käytämmekin kilpailun kiihottavaisuutta järjestelmässämme
hyväksemme, ei teidän silti tarvitse luulla, että jalotkin luonteet
tarvitsevat sitä. Päinvastoin he eivät pidä sellaista toimintaperustetta
edes kyllin arvokkaana seurataksensa sitä. Heillä on toimintaohje omassa
sielussaan eikä heidän tarvitse etsiä sitä itsensä ulkopuolelta. He
eivät mittaa velvollisuuksiansa toisten henkilöiden tekojen, vaan oman
kykynsä mukaan. Niin kauan kuin heidän työnsä on heidän voimainsa
mukainen, on heidän mielestään luonnotonta odottaa kiitosta tai
moitetta, jos työn tulos sattuu olemaan suuri tai pieni. Kilpailu on
sellaisten henkilöitten mielestä filosoofisesti järjetön ja
siveellisesti hyljättävä, koska se synnyttää meissä ihailun sijasta
kateutta, ja osanottavan surkuttelun sijasta itsekkäisyyttä, kun näemme
toisen menestyvän tai epäonnistuvan.
Mutta kaikki ihmiset eivät ole vielä kahdennenkymmenennen vuosisadan
viimeisenä vuotenakaan ehtineet tälle kehityskannalle. Sentähden meidän
täytyy käyttää kiihotuskeinoja, jotka sopivat kehittymättömille
luonteille. Näitä varten on kiivas kilpailu erinomainen kannus. Ne,
jotka sitä tarvitsevat, tuntevat sen. Ne taas, jotka ovat kohonneet sen
vaikutusalaa ylemmäksi, eivät sitä tarvitsekkaan».
»Huomautan vielä», jatkoi tohtori Leete, »että ne, jotka ovat joko
henkisessä tai ruumiillisessa suhteessa niin heikkoja, että olisi
kohtuutonta vaatia heitä pysymään työnarmeijan muassa, muodostavat
erityisen, toisista tykkänään riippumattoman luokan, jonkunlaisen
invaliidiryhmän, jonka jäsenet tekevät helpompia, heidän voimainsa
mukaan sovitettuja töitä. Kaikki henkisesti tai ruumiillisesti
kykenemättömät, kuuromykät, rammat, sokeat, jopa mielisairaatkin
kuuluvat tähän luokkaan ja käyttävät sen merkkiä. Vahvemmat tekevät
usein miehen työn, heikommat luonnollisesti eivät tee mitään, mutta ei
kukaan, joka voi jotakin tehdä, tahdo tykkänään luopua työstä.
Mielisairaatkin koettavat valoisina hetkinään tehdä, mitä voivat».
»Invaliidiryhmän muodostaminen on todella hyvä aate», sanoin minä. »Sen
huomaa yhdeksännentoista vuosisadan raakalainenkin. Se on erinomainen
armeliaisuuden harjoittamiskeino eikä loukkaa vastaanottajan tunteita».
»Armeliaisuudenko?» kummasteli tohtori Leete. »Luuletteko, että pidämme
mainitsemiani kykenemättömiä armeliaisuuden nauttijoina?»
»Tietysti», vastasin minä, »sillä eiväthän he itse kykene hankkimaan
toimeentuloansa».
Tohtori keskeytti minut vilkkaasti:
»Kukapa sen voinee tehdä!» sanoi hän. »Sivistyneessä yhteiskunnassa ei
voida puhuakkaan oman toimeentulonsa hankkimisesta. Yhteiskunnassa, joka
on niin alhaisella kehitysasteella, että perheenkin yhteistoiminta on
tuntematon, voi kukin yksityinen mahdollisesti itse pitää huolen
itsestään, vaikka silloinkin ainoastaan jonkun osan elinajastaan. Mutta
siitä hetkestä kuin ihmiset alkavat elää yhdessä, perustaen vaikkapa
alhaisimman yhteiskuntamuodon, on itsensä ylläpitäminen yksinomaan omin
voimin mahdotonta. Kohoava sivistys ja yhä laajemmalle ulotettu työnjako
tekevät tämän toisistaan riippuvaisuuden aivan yleiseksi. Kuinka
eristetty yksityisen henkilön toimiala näköjään lieneekin, on hän
kaikissa tapauksissa jäsenenä äärettömän laajassa ammatti-osuuskunnassa,
joka käsittää koko kansan, jopa koko ihmiskunnan. Molemminpuolisen
riippuvaisuuden välttämättömyys on takeena keskinäisen
avustamisvelvollisuuden täyttämisestä. Teidän järjestelmänne suurin
julmuus ja järjettömyys oli tämän tukemisvelvollisuuden puute».
»Olkoonpa niinkin», vastasin minä. »Mutta tätä ei voida sovittaa
henkilöihin, jotka yleensä eivät kykene ottamaan osaa tuotantoon».
»Sanoinhan jo aamulla luullakseni», lausui tohtori Leete, -- »tai
ainakin aijoin sanoa -- että ihmiset ovat oikeutetut saamaan ravintonsa
kansan pöydältä sentähden, että he ovat ihmisiä, -- eikä sentähden, että
he ovat terveitä ja voimakkaita -- kunhan he vain ottavat osaa työhön
voimainsa ja kykynsä mukaan».
»Sanoitte kyllä», vastasin minä, »mutta otaksuin, että tämä koskee
ainoastaan sellaisia työntekijöitä, joiden taito ja kyky ovat erilaiset.
Käsittääkö tuo määräys myöskin ne henkilöt, jotka eivät tee mitään?
»Eivätkö hekin ole ihmisiä?»
»Onko minun siis käsitettävä sananne siten, että rammat, sokeat, sairaat
ja kykenemättömät ovat samassa asemassa, kuin paras työntekijä, saaden
samat tulot?»
»Tietysti», kuului vastaus.
»Niin laajalle ulottuva hyväntekeväisyys olisi saanut meidän aikamme
innostuneimmankin ihmisystävän ällistymään», lausuin hänelle.
»Jos teillä olisi kotonanne sairas, työhön kykenemätön veli», jatkoi
tohtori Leete, »niin antaisitteko hänelle huonompaa ruokaa, huonommat
vaatteet ja asunnon, kuin itsellänne on? Pikemmin tekisitte päinvastoin,
eikä johtuisi mieleennekään kutsua sellaista hyväntekeväisyydeksi tai
armeliaisuudeksi. Tuon sanan käyttäminen siinä yhteydessä tuntuisi
teistä hyvin vastenmieliseltä».
»Luonnollisesti», vastasin, »mutta suhde ei olekkaan sama. Kaikki
ihmiset ovat epäilemättä tavallaan veljiä, mutta tätä yleistä veljeyttä
ei voi missään suhteessa verrata veren veljeyteen, sillä edellisen
perustuksena eivät ole samat tunteet eivätkä samat suhteet kuin
jälkimäisen».
»Siten puhuu yhdeksästoista vuosisata!» huudahti tohtori Leete. »Ei
tarvitse laisinkaan epäillä, että ette ole nukkunut sangen kauan. Jos
lyhyesti koettaisin selittää teille sen salaisuuden, mikä näyttää
kohoavan eteenne tarkastellessanne nykyistä sivistystämme, olisi minun
sanottava: Salaisuus on siinä, että suvun kaikkiyhteys ja ihmiskunnan
veljeys olivat teidän aikakaudellanne vain kauniita puheenparsia, mutta
meidän keskuudessamme, meidän ajatus- ja tunne-elämässämme ne ovat yhtä
todellisia ja vahvoja siteitä, kuin veriheimolaisuuskin.
Mutta vaikka emme ottaisikaan lukuun tätä, en sittenkään voi käsittää,
miksi ihmettelette sitä, että niilläkin, jotka eivät voi tehdä työtä, on
yhtä täysi oikeus kuin kaikilla muillakin saada osansa työntekijäin työn
tuloksista. Eihän teidän aikakaudellannekaan liene riistetty
kansalaisoikeuksia niiltä henkilöiltä, jotka eivät kyenneet suorittamaan
asevelvollisuuttansa, vaikka sen suorittaminen oli pakollinen kaikille,
jotka kykenivät siihen. Kykenemättömät jäivät kotiin niiden
suojeltaviksi, jotka pystyivät taisteluun, eikä johtunut kenenkään
mieleenkään kieltää heiltä tätä oikeutta tai halveksia heitä sentähden.
Meidän palvelusvelvollisuutemme töissä vastaa teidän
asevelvollisuuttanne. Työkykyisen miehistön tulee suorittaa tämä
velvollisuus, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että niiltä, jotka eivät
kykene velvollisuuttaan täyttämään, olisi riistettävä kansalaisoikeudet,
joihin me luemme myöskin kansalaisten ylläpidon. Työntekijä ei ole
kansalainen sentähden, että hän tekee työtä; vaan hän tekee työtä
sentähden, että hän on kansalainen. Samoin kuin te piditte heikomman
suojelemisen vahvemman velvollisuutena, samoin me, jotka emme enää käy
sotia, pidämme heikomman puolesta työskentelemistä vahvemman
velvollisuutena.
Ratkaisua, joka jättää suuren osan esillä olevasta tehtävästä
suorittamatta, ei voida hyväksyä oikeaksi. Ja huonosti olisi onnistunut
meidänkin yrityksemme ratkaista yhteiskunnallista kysymystä, jos ei
olisi otettu huomioon rampoja, sairaita ja sokeita, vaan jätetty heidät
elukkain tavoin ulkopuolelle pitämään itse huolta itsestään niin hyvin
kuin voivat. Paljoa parempihan olisi ollut jättää vahvat ja terveet oman
onnensa nojaan kuin heikot ja onnettomat, joita kohtaan jokaisen pitäisi
tuntea myötätuntoisuutta ja koettaa pitää huolta sekä heidän henkisestä
että ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Kuten aamulla jo sanoin, on
jokaisella miehellä, jokaisella vaimolla ja lapsella oikeus saada
toimeentulonsa välikappaleet. Tämän oikeuden perustuksena on se selvä,
varma ja yksinkertainen tosiasia, että kaikki ovat saman ja ainoan
ihmisperheen jäseniä Jumalan kuva on tässä suhteessa ainoa käypä raha:
ken sen omistaa, hänen kanssansa ja'amme kaikki, mitä meillä on.
Teidän aikakautenne sivistyksessä lienee tuskin ollut toista ilmiötä,
joka loukkaisi nykyisiä tunteita yhtä suuressa määrässä, kuin se kohtelu
ja laiminlyönti, jota osotitte riippuvassa asemassa oleville luokille.
Vaikka ette olisikaan tunteneet sääliä, vaikka veljeyden tunne olisikin
ollut teille vieras, niin miten voitte jättää huomaamatta, että
ryöstitte heikkojen luokalta heidän ilmeiset oikeutensa, kun ette
pitäneet heistä huolta?»
»En voi oikein käsittää, mitä tarkoitatte», vastasin minä. »Myönnän
kyllä, että näillä kansankerroksilla oli oikeus vaatia sääliämme, mutta
millä perusteella olisivat sellaiset henkilöt, jotka eivät ottaneet osaa
tavarain tuotantoon, voineet oikeudenmukaisesti vaatia osaansa toisten
työn tuloksista?»
»Minkätähden kykenivät teidän työntekijänne tuottamaan enemmän, kuin
yhtä suuri joukko villejä?» vastasi tohtori Leete. »Eikö tämä johtunut
yksinomaan siitä, että te olitte saaneet perinnöksi edellisten
sukupolvien taidot ja keksinnöt? Eikö se johtunut siitä, että te olitte
ottaneet valmiina vastaan koko yhteiskuntajärjestelmän koneiston, jonka
rakentaminen oli vaatinut vuosituhansia? Miten saitte huostaanne nämä
taidot ja järjestelmät, jotka loivat yhdeksän kymmenesosaa tuotteittenne
arvosta? Perittehän ne, eikö niin? Mutta eivätkö nuo onnettomat, rammat
ja kykenemättömät veljenne, jotka te työnsitte ulkopuolelle, olleet yhtä
oikeutettuja perillisiä kuin tekin? Mitä teitte heille? Ettekö
ryöstäneet heiltä heidän osaansa, antaessanne heille tähteitä pöydältä,
jonka ääreen he perillisinä olivat oikeutetut asettumaan, ja ettekö
vielä lisäksi solvaisseet ryöstettyjä, kutsuessanne näitä jätteitä
almuiksi ja niiden jakamista hyväntekeväisyydeksi?»
»Niin, herra West», jatkoi tohtori Leete, kun en vastannut mitään, »yhtä
vähän kuin voin ymmärtää heikkoja ja kykenemättömiä kohtaan osottamaanne
oikeudentunnon ja veljellisen rakkauden puutetta, yhtä mahdotonta on
minun käsittää, kuinka teidän aikakautenne ihmiset voivat ilomielin
suorittaa tehtävänsä, vaikka he tiesivät, että heidän lapsiltaan tai
lastensa lapsilta voidaan kovan onnen kohdatessa riistää kaikki elämän
mukavuudet, jopa sen välttämättömät tarpeetkin. En myöskään käsitä,
kuinka henkilöt, joilla oli lapsia, voivat kannattaa
yhteiskuntajärjestelmää, joka suosi ruumiillisesti ja henkisesti
voimakkaita enemmän kuin heikkoja. Sillä juuri saman järjestelmän
kautta, josta isälle oli ollut hyötyä, voi hänen poikansa, jonka edestä
isä oli valmis uhraamaan elämänsä, joutua kerjäläiseksi ainoastaan siitä
syystä, että hän ehkä on heikompi kuin muut. En ole koskaan voinut
käsittää, kuinka teidän aikakautenne miehet uskalsivat jättää jälkeensä
lapsia».
* * * * *
*Huomautus*. Tohtori Leete oli kyllä edellisenä iltana keskustellessamme
nimenomaan kertonut, kuinka huolekkaasti jokaista koetettiin johdattaa
huomaamaan taipumuksiansa ja seuraamaan niitä, kun työala oli
valittavana. Mutta vasta kun sain kuulla, että työntekijäin tulot ovat
kaikilla aloilla yhtä suuret, huomasin selvästi, kuinka varmoja tämän
järjestelmän vallitessa voitiin olla siitä, että jokainen valitsee
itsellensä valjaat, mitkä hänelle mukavimmin sopivat ja sallivat hänen
koettaa parhaansa yhteisen kuorman vetämisessä. Minun aikakauteni ei
kyennyt järjestelmänmukaisesti ja tehokkaasti kehittämään ja käyttämään
hyväksensä ihmisten taipumuksia teollisuuden eikä ajatustoiminnan
aloilla. Siitäpä johtuikin sen ajan yleinen voimien tuhlaus- ja
onnettomuudentunne. Aikalaiseni voivat tosin vapaasti valita
toimialansa, mutta tämä vapaus oli vain näennäistä. Itse asiassa voi
tuskin kukaan itse määrätä alaansa. Olosuhteet pakottivat päinvastoin
heitä toimiin, missä heistä oli suhteellisesti vähän hyötyä, koska
heillä ei ollut taipumusta työhönsä. Rikkaat eivät olleet tässä
suhteessa sanottavasti parempiosaisia kuin köyhätkään. Jälkimäiset,
joilta sivistyksen tie oli yleensä suljettu, eivät tavallisesti olleet
tilaisuudessa edes huomaamaankaan varsinaisia luonnonlahjojaan, ja
vaikka he olisivat tunteneetkin itsensä siinä suhteessa, eivät he
varojen puutteessa voineet taipumuksiaan kehittää. Lukuunottamatta
erityisiä onnellisen sattuman aiheuttamia poikkeustapauksia, oli
köyhälistöön kuuluvan mahdotonta päästä korkeampaa sivistystä vaativille
aloille -- suureksi vahingoksi ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan
myöskin koko kansalle. Toisaalta esti varakkaita, jotka voivat hankkia
sivistystä ja kehittää taipumuksiaan, yhteiskunnalliset ennakkoluulot
melkein yhtä suuressa määrässä noudattamasta kutsumustaan. Eiväthän he
voineet missään tapauksessa ryhtyä ruumiilliseen työhön, vaan heidän
täytyi antautua opin teille, olipa siihen taipumusta tai ei. Täten meni
yhteiskunnalta hukkaan paljon hyviä ammattilaisia. Moni koetti
rahallisten etujen vuoksi tunkeutua taipumuksistaan huolimatta aloille,
missä oli hyvät tulot, karttaen huonosti palkittuja tehtäviä, joihin
olisi ollut kykyä. Täten tuhlattiin tavaton määrä voimia. Mutta nyt on
kaikki toisin. Samanlainen kasvatus ja yhtäläinen kehittymistilaisuus
saattavat jokaisen huomaamaan taipumuksensa, eivätkä yhteiskunnalliset
ennakkoluulot tai varallisuuskysymys voi enää estää ketään valitsemasta
toimialaansa.