Kun tulimme kotiin, ei tohtori Leete ollut vielä palannut ulkoa eikä
rouva Leeteäkään näkynyt.
»Pidättekö musiikista, herra West?» kysyi Edit.
Vakuutin, että elämä ilman sitä oli mielestäni arvoton.
»Minun tulisi oikeastaan pyytää anteeksi kysymystäni», lausui Edit. »Ei
ole tapana enää meidän päivinämme tiedustella sellaista asiaa
toisiltansa. Mutta olen lukenut, että teidän aikanne sivistyneissäkin
luokissa oli henkilöitä, jotka eivät soitosta välittäneet».
»Mutta teidän on otettava huomioon lieventävänä asianhaarana, että
meidän musiikkimme oli toisinaan jotenkin vastenmielistä laatua», sanoin
minä.
»Niinpä kyllä», arveli hän. »Minä tiedän sen, ja pelkäänpä, ettei se
olisi minuakaan miellyttänyt. Haluatteko siis nyt tutustua hiukan meidän
säveltaiteeseemme, herra West?»
»Ei mikään olisi minusta mieluisempaa, kuin saada kuunnella teidän
soittoanne tai lauluanne», sanoin minä.
»Minunko!» huudahti hän nauraen. »Luuletteko, että minä rupeaisin
soittamaan tai laulamaan teille».
»Niin todellakin toivoin», vastasin minä.
Kun hän huomasi neuvottomuuteni, hillitsi hän naurunsa ja virkkoi:
»Luonnollisesti laulamme nykyjään kaikki harjoittaaksemme ääntämme, ja
muutamat opettelevat omaksi huvikseen soittamaankin jotakin
soittokonetta, mutta se, mitä varsinaiset harjaantuneet säveltaiteilijat
meille tarjoavat, on niin täydellistä ja ihanaa sekä niin vähällä
vaivalla jokaisen nautittavissa, ettei meidän johdu mieleenkään kutsua
omaa lauluamme tai soittoamme musiikiksi. Kaikki todella etevät laulajat
ja soittajat palvelevat kansaa musiikkialalla, ja me muut olemme
enimmäkseen vaiti. Mutta haluatteko todella kuunnella musiikkia?»
Vakuutin vielä kerran haluavani.
»Tulkaa sitte musiikkihuoneeseen», sanoi hän.
Minä seurasin häntä erääseen huoneeseen, jossa oli paneeliseinät ilman
seinäpapereita. Lattiakin oli kiillotettua puuta. Valmistauduin näkemään
uusia keksintöjä soittokoneiden alalla, mutta en huomannut huoneessa
mitään, jota edes vilkkain mielikuvitus olisi voinut otaksua
soittokoneeksi. Ällistynyt ulkomuotoni näytti suuresti huvittavan
Editiä.
»Olkaa hyvä ja katsokaa päivän ohjelmaa», sanoi hän ojentaen minulle
kortin. »Sanokaa, mitä haluatte kuulla, ja ottakaa huomioon, että kello
on nyt viisi.»
Korttiin oli painettu päivämäärä syyskuun 12 p. 2000 sekä pisin
musiikkiohjelma, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli yhtä vaihteleva kuin
pitkäkin, sisältäen erinomaisen valikoiman sooloja, duetteja ja
kvartetteja sekä vokaali että instrumenttaalimusiikin alalta ynnä useita
orkesterikappaleita. Jouduin ihan pyörälle katsellessani tuota
kummallista ohjelmaa, mutta Editin rusottava sormenpää saattoi minut
jäljille, viitaten erityistä osastoa, jonka edellä oli »kello 5
iltapäivällä». Nyt huomasin, että koko tuo summaton ohjelma riitti koko
päiväksi ja oli jaettu kahteenkymmeneen neljään kutakin vuorokauden
tuntia vastaavaan osastoon. Ryhmässä »kello 5 iltapäivällä» oli vain
muutamia kappaleita, ja minä viittasin haluavani kuulla erästä
urkusävellystä.
»Hauskaa, että tekin pidätte uruista», sanoi Edit. »Luulenpa, ettei
mikään muu musiikkilaji sovellu mielialaani yhtä usein kuin se».
Hän osotti minulle mukavan paikan sekä astui sitte toiselle puolelle
huonetta. Siellä hän kosketti, mikäli näin, ainoastaan paria nappia.
Samassa täyttivät mahtavat urkujen sävelet huoneen. Soiton voima oli
jollakin tavalla sovitettu tarkasti huoneen koon mukaan, joten se ei
kuulunut liian kovalta. Kuuntelin kappaleen loppuun, tuskin uskaltamatta
hengittää. Sellaista musiikkia yhtä mestarillisesti esitettynä en
koskaan ollut kuvitellutkaan kuulevani.
»Ihanaa!» huudahdin, kun viimeinen suuri sävellaine vähitellen häipyi.
»Itse Bach lienee varmaan istunut urkujen ääressä. Mutta missä urut
ovat?»
»Varttokaahan vielä hetkinen», sanoi Edit. »Soisin teidän kernaasti
kuulevan erään valssin, ennenkuin jatkatte kyselyänne. Minusta se on
aivan hurmaava».
Samalla täyttivät viulun säveleet huoneen viehättävinä ja lumoavina kuin
kesäyö. Kun soitto oli lopussa, jatkoi hän:
»Soitossa ei ole mitään salaperäistä, kuten näytte luulevan. Sen
synnyttäjinä eivät ole tarujen tenhottaret, vaan hyvät ja rehelliset
sekä sangen taitavat ihmiskädet. Olemme vain sovittaneet musiikinkin
alalle saman työtä säästävän yhteistoimintaperiaatteen kuin muillekin
aloille. Kaupungissa on joukko musiikkisaleja, joiden kuulosuhteet ovat
tarkasti sovitetut eri musiikkilajeille. Nämä salit ovat telefoonin
kautta yhteydessä kaupungin kaikkien huoneistojen kanssa, joiden
asukkaat suorittavat vähäisen maksun -- ja varma on, ettei kukaan jätä
sitä suorittamatta. Jokaiseen saliin kuuluva soitto- ja laulukunta on
niin suuri, että ohjelma riittää neljäkolmatta tuntia, vaikka kullakin
yksityisellä tai ryhmällä on vain pieni osa päivittäin suoritettavana.
Tämänpäiväisestä kortista näette tarkemmin katsoen, että joka ohjelmassa
on rinnakkain neljä ryhmää, edustaen erilaatuista musiikkia. Nämä
ohjelmat suoritetaan yht'aikaa eri saleissa. Kun vain käytätte tätä
nappia, johon liittyvä lanka yhdistää soitantosalit tähän rakennukseen,
voitte kuulla kaikki nyt esitettävänä olevat neljä ohjelmaa. Ohjelmat
ovat sitäpaitse järjestetyt siten, että eri saleissa samaan aikaan
suoritettavat kappaleet edustavat ei ainoastaan instrumenttaalimusiikkia
eri soittokoneille sekä laulua, vaan myöskin sekä iloisia että
surullisia aiheita, joten jokaisen maku ja mieliala aina voi tulla
tyydytetyksi».
»Luulenpa, neiti Leete», sanoin minä, että jos olisimme keksineet
keinon, jonka avulla kukin olisi voinut kotonansa kuunnella täydellistä,
mestarillista ja jokaisen mielialaan soveltuvaa musiikkia kuinka kauan
ja mihin aikaan tahansa, olisimme jo uskoneet saavuttaneemme
ihmisellisen onnen huipun emmekä enää olisi koettaneetkaan pyrkiä sen
etemmäksi.»
»Totta tosiaan en minäkään voi käsittää», vastasi Edit, »miten ne
teikäläiset, jotka todella kaipasivat musiikkia, voivat sietää silloin
vallinneita tapoja. Todella kuulemista ansaitsevaa soittoa eivät kansan
suuret joukot luullakseni saaneet koskaan kuulla, ja parempiosaisetkin
ainoastaan sattumalta hämmästyttävän korkeasta maksusta ja epämukavissa
oloissa, silloinkin ainoastaan lyhyen hetken, jonka joku toinen
mielivaltaisesti määräsi, puhumattakaan kaikenlaisista muista haitoista.
Ajatelkaamme esim. teidän konserttejanne ja oopperoitanne! Mahtoi tuntua
kauhealta istua yhden tai parin musiikkikappaleen tähden, jotka
miellyttivät, tuntikausia kuulemassa sellaista, mistä ei välittänyt!
Päivällisillä ollessa voi jättää syömättä sen ruokalajin, josta ei pidä.
Kukapa ryhtyisikään ateriaan, jos hänen täytyisi syödä kaikkea, mitä
tuodaan esiin? Ja kuitenkin on ihmisen kuulo yhtä herkkä kuin makukin,
siitä olen varma. Luulen, että te suvaitsitte kehittymättömäin
henkilöiden laulua ja soittoa kotonanne niin paljon ainoastaan siitä
syystä, että hyvää musiikkia oli peräti vaikea saada kuulla».
»Aivan niin», vastasin minä. »Meidän oli joko kuultava sellaista
musiikkia tai oltava ilman, muuta valitsemismahdollisuutta ei ollut».
»Niinpä niin!» huokasi Edit. »Lähemmin ajatellen ei ole ensinkään
kummallista, että teidän aikakaudellanne niin useat ihmiset eivät
välittäneet rahtuakaan musiikista. Luulenpa, että minäkin olisin sitä
karttanut».
»Tarkoititteko äsken», kysyin minä, »että musiikkiaika kestää yli
vuorokauden? Ohjelmasta päättäen tosin näyttää siltä, mutta kukapa
kuuntelisi soittoa esimerkiksi sydänyön ja aamun välillä?»
»Niitä on paljon», vastasi Edit. »Ihmisiä on valveilla ja toimessa joka
hetki. Ja vaikka eivät muut välittäisikään musiikista aamupuolella yötä,
virkistää ja viihdyttää se unettomia, sairaita ja kuolevia. Kaikissa
makuuhuoneissamme on vuoteen pääpuolessa telefoonilaitos, jonka avulla
jokainen, ken ei voi nukkua, voi kuunnella jokaiseen mielentilaan
soveltuvaa musiikkia mielensä mukaan».
»Onko minullekin luovutetussa huoneessa sellainen laitos?»
»Tietysti! Kuinka peräti ajattelematon olin, kun en huomannut sanoa sitä
teille eilen! Isäni kyllä osottaa teille tänä iltana ennen maata
menoanne, miten laitosta hoidetaan. Ja olenpa varma, että musiikki
karkottaa kaikki epämiellyttävät tunteet, jos ne vielä alkaisivat teitä
ahdistaa».
Kun myöhemmin illalla olimme koolla, kyseli tohtori Leete varastossa
käyntiämme. Keskustelussa jouduimme vertailemaan yhdeksännentoista
vuosisadan oloja kahdennenkymmenennen vuosisadan oloihin. Silloin johtui
puhe perintökysymykseen.
»Luultavasti ei omaisuuden periminen enää ole sallittu», arvelin minä.
»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »sitä ei vastusta kukaan. Kun
tutustutte meihin lähemmin, hra West, tulette todella huomaamaan, että
nykyaikana rajoitetaan ihmisten persoonallista vapautta paljoa vähemmän
kuin teidän aikakaudellanne. Me tosin vaadimme lain mukaan, että
jokaisen tulee palvella määrätty aika kansaa, sen sijaan kuin te
sallitte heidän valita joko työnteon, varkauden tai nälkäkuoleman. Mutta
tämä perustuslakimme on itse asiassa vain luonnon säätämän määräyksen --
Eedenissä annetun käskyn -- toisinto, mikä jakaa kuorman tasan kaikille.
Tätä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta ei meidän yhteiskuntamme
perustuksena ole minkäänlaista lain säätämää pakkoa. Me olemme
säilyttäneet tahdon vapauden täydellisesti, sillä
yhteiskuntajärjestelmämmehän on terveissä elinehdoissa elävän
ihmisluonteen johdonmukainen kehittymistulos. Perintökysymys on omiaan
selvittämään tätä seikkaa. Kun kansa on ainoa kapitalisti ja
maanomistaja, rajoittuu yksilön omistusoikeus luonnollisesti hänen
vuotuiseen eläkkeeseensä ja sen avulla hankittuihin talous- ynnä
käyttökaluihin. Kun hän kuolee, lakkaa hänen eläkkeensä samoin kuin
eläkkeet teidänkin aikakaudellanne. Hautajaisia varten myönnetään
erityinen summa. Jälkeenjääneen omaisuutensa saa hän määrätä, kenelle
tahtoo».
»Mutta miten voidaan estää arvokkaita esineitä aikojen kuluessa
kasautumasta yksityisten käsiin siinä määrässä, että kansalaisten aseman
yhdenarvoisuus todella joutuu vaaranalaiseksi?» kysyin minä.
»Se seikka tulee järjestetyksi ihan itsestänsä ja aivan helposti»,
kuului vastaus. »Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa on
yksityisomaisuudesta vain vastusta, kun se nousee yli sen määrän, mitä
todellinen mukavuus vaatii. Henkilöä, jolla teidän aikakaudellanne oli
talo täynnä kulta- ja hopeatavaroita, hienoja porsliineja, kalliita
huonekaluja ja muuta sentapaista, pidettiin rikkaana, sillä näillä
esineillä oli rahallinen arvonsa ja ne voitiin milloin tahansa muuttaa
rahaksi. Mutta jos joku henkilö nyt joutuisi sadan sukulaisensa yhtä
aikaa sattuvan kuoleman kautta perimään kaiken heidän omaisuutensa,
pidettäisiin häntä peräti onnettomana. Kun tavaroita ei voida myödä, on
niillä arvoa ainoastaan sikäli, mikäli omistaja niitä todella tarvitsee
tai mikäli hän voi nauttia niiden kauneudesta. Kun hänen tulonsa
edelleenkin ovat yhtäsuuret, täytyisi hänen tuhlata niitä sekä
vuokratessaan huoneet, joissa hän tavaransa säilyttää, että
palkitaksensa hoitokustannukset. On aivan varmaa, että asianomainen
henkilö koettaa mahdollisimman pian jaella ystävilleen tavarat, joiden
säilyttäminen häntä vain köyhdyttää, ja yhtä varmaa on, ettei paraskaan
ystävä huoli enemmästä, kuin hän mukavasti voi säilyttää ja hoitaa
asunnossansa. Käsitätte siis, että on aivan tarpeetonta varovaisuutta
kansan ryhtyä torjumaan persoonallista perintöoikeutta estääksensä siten
yksityisomaisuuden kerääntymistä. Huoleti voidaan jättää kunkin yksilön
asiaksi valvoa, ettei hän saa liian suurta tavarataakkaa kantaakseen.
Tässä suhteessa ollaan niin varovaisia, että sukulaiset tavallisesti
kieltäytyvät vastaanottamasta perintöä, pidättäen siitä ainoastaan
jonkun pienen esineen muistoksi. Kansa ottaa haltuunsa luovutetun
perinnön ja siirtää sen, millä on arvoa, yhteisomaisuudeksi
tavaravarastoihin».
»Puhuitte hoitokustannusten palkitsemisesta», sanoin minä. »Siitäpä
johtuu mieleeni kysymys, jonka jo usein olen aikonut tehdä. Miten olette
ratkaisseet palvelijakysymyksen? Kuka rupeaa enää palvelijaksi
yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat saman arvoisia? Meidänkin naistemme
oli jo vaikea saada palvelijattaria, vaikka silloin ei vielä voinut
puhuakaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisuudesta».
»Meidän olisi peräti helppoa hankkia sellainen palvelijakunta, jommoista
te ette osanneet uneksiakaan, juuri sen kautta, että kaikki olemme
yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoisia, eikä mikään voi tätä
tasa-arvoisuutta järkyttää. Sillä onhan palveleminen kunniakasta
yhteiskunnassa, jonka periaatteena on, että kaikkien täytyy vuorostaan
palvella toisiaan. Näin voisimme menetellä, jos palvelijoita
tarvitsisimme», vastasi tohtori Leete. »Mutta me emme niitä tarvitse».
»Kuka sitte tekee kotona tarvittavat työt?» kysyin.
»Niitä ei enää olekkaan», vastasi rouva Leete, jonka puoleen olin
kääntynyt. »Vaatteemme pestään sangen halvalla yleisissä laitoksissa ja
ruokamme keitetään yhteisissä keittiöissä. Kaikki tarpeemme valmistetaan
ja korjataan yleisissä työpajoissa. Sähkö valaisee ja lämmittää kotimme.
Asunnoksemme emme valitse suurempaa huoneistoa kuin tarvitsemme, ja me
kalustamme sen siten, että siivoamisesta ja järjestämisestä on
mahdollisimman vähän työtä. Emme siis todellakaan tarvitse enää
palvelijoita».
»Teidän aikalaisenne eivät välittäneet keksinnöistä, joiden avulla
palvelijain työ olisi saatu tehdyksi», jatkoi tohtori Leete. »Heillähän
oli köyhemmissä kansankerroksissa loppumaton varasto orjia, joiden
tehtäväksi voi jättää kaikki raskaat ja vastenmieliset työt. Mutta nyt,
kun meidän jokaisen täytyy vuorostamme tehdä kaikkea yhteiskunnassa
tarvittavaa työtä, on työn helppoudesta jokaiselle yksityiselle
kansalaiselle persoonallista etua ja jokainen koettaa parhaansa
saadakseen yhteisen taakan keveämmäksi. Tämä onkin aiheuttanut suuren
joukon työtä säästäviä keksintöjä kaikilla aloilla. Ensimäisenä
tuloksena oli taloudenpidon järjestäminen mahdollisimman mukavaksi
vähimmällä työllä».
»Jos taloudessa sattuu erityisiä suurempaa työtä vaativia tapahtumia»,
jatkoi tohtori Leete, »kuten esimerkiksi yleinen siivous tai
sairaudentapauksia, voimme aina saada tarpeellista apua ulkopuolelta».
»Mutta miten maksatte tämän avun, kun teillä ei ole rahoja?»
»Emme luonnollisesti maksakkaan apulaisille, vaan kansalle. Auttajia
saadaan, kun käännytään asianomaisen konttoorin puoleen, ja heidän
palkkansa merkitään pyytäjän luottokorttiin».
»Maailma mahtaa nykyjään olla naisten paratiisi», huudahdin. »Minun
aikakaudellani ei edes rikkaus eivätkä lukuisat palvelijajoukot voineet
kokonaan rapauttaa perheen emäntiä taloushuolista. Köyhien ja
kohtuullisesti toimeentulevain luokkien naiset taasen elivät ja kuolivat
näiden huolien marttyyreinä».
»Aivan niin», virkkoi rouva Leete. »Olen lukenut silloisista oloista
kylliksi tietääkseni, että kuinka huono miesten asema lienee silloin
ollutkin, olivat he kuitenkin onnellisempia, kuin heidän äitinsä ja
vaimonsa».
Tohtori Leete sanoi: »Kuorma, joka mursi teidän aikanne naiset, on
köykäinen kuin höyhen kansan leveillä hartioilla. Naisten kurjuus johtui
samoin kuin kaikki muukin sen aikuinen kurjuus siitä, että te ette
kyenneet yhteistoimintaan. Tämä taas oli seurauksena aikanne
individualismista, jolle yhteiskuntanne oli rakennettu,
kykenemättömyydestänne huomaamaan, että kanssaihmisistänne olisi ollut
kymmenkertainen hyöty, jos olisitte toimineet heidän kanssansa yhdessä,
ettekä taistelleet heitä vastaan. Minua ei kummastuta se, että ette
osanneet elää mukavammin, vaan se, että voitte laisinkaan elää yhdessä,
sillä koetittehan vointinne mukaan saada toisianne orjiksenne ja anastaa
heidän omaisuutensa».
»Lakkaahan toki, isä!» keskeytti Edit nauraen. »Jos noin kiivaasti
jatkat, luulee herra West, että syytät yksityisesti häntä».
»Kun tarvitsette lääkäriä, niin ilmoitatteko ensin asianomaiseen
konttoriin ja otatte vastaan sen, ken lähetetään?» kysyin minä.
»Yleistä sääntöä ei voida sovittaa lääkäreihin», vastasi tohtori Leete.
»Jos mieli lääkärin menestyä työssään täytyy hänen tuntea sairaan
ruumiinrakenne. Sairaan tulee siis voida kutsua erityinen lääkäri, ja
hän menettelee aivan kuin teidän aikalaisennekin. Ainoana erotuksena on,
että lääkäri ei ota maksua omaksi hyödykseen, vaan kansan hyödyksi,
siten että hän poistaa erityisen taksan vahvistaman summan sairaan
luottokortista».
»Mutta jos maksu aina on sama eikä lääkäri voi, kuten luulen, kieltäytyä
noudattamasta käskyä, niin eivätkö hyvät lääkärit joudu aina olemaan
työssä ja huonot jää joutilaiksi?» kysyin epäillen.
»Älkää luulko, että minä, vanha lääkäri, olen itserakas ja turhamainen,
vaikka sanonkin, että meillä ei olekkaan huonoja lääkäreitä», vastasi
tohtori Leete. »Teidän aikananne voi kuka tahansa sangen pintapuoliset
tutkinnot suoritettuaan ryhtyä kokeiluihin, joiden esineenä oli
kanssaihmisten ruumiin terveys, jopa elämäkin. Nyt ei ole niin.
Lääkäriksi ei hyväksytä ketään, ellei hän ole suorittanut sangen
perusteellisia tutkinnoita ja kokeita sekä osottanut ilmeisiä
taipumuksia lääkärin ammattiin. Sitäpaitse on teidän muistettava, ettei
kukaan lääkäri nykyjään koetakkaan laajentaa toimialaansa toisten
lääkärien kustannuksella, sillä siihen ei ole mitään syytä. Ja vihdoin
täytyy jokaisen määräaikoina jättää lääkintähallitukselle kertomus
toiminnastaan. Jos huomataan, ettei jollakin ole kylliksi työtä,
hankitaan sitä hänelle».