»Jos tahdotte, että selitän teille, miten menettelemme tavaroita
ottaessamme», sanoi Edit kävellessämme katua, »niin tulee teidän ensin
kertoa minulle, miten te menettelitte tässä suhteessa. En ole koskaan
käsittänyt sitä, vaikka olen siitä paljon lukenut. Teillähän oli esim.
paljon puoteja, jokaisessa oma varastonsa. Kuinka siis voivat teidän
aikakautenne naiset päättää, mitä he ottavat, ennenkuin olivat käyneet
jokaisessa puodissa? Sillä eiväthän he muuten tietäneet, mitä oli
valittavissa».
»Aivan niin oli asian laita», vastasin minä. »Se olikin ainoa keino
tutustua saatavissa oleviin tavaroihin».
»Isäni kutsuu minua väsymättömäksi varastoissa kulkijaksi, mutta
kyllästyisinpä tosiaan ennen pitkää, jos minun täytyisi tehdä kuten he»,
huomautti Edit leikillisesti.
»Toimeliaat rouvat valittivatkin katkerasti puodeissa käynnistä johtuvaa
ajan hukkaa», sanoin, »mutta toimettomiin naisiin vaikutti tämä
järjestelmä heidän valituksistaan huolimatta sangen terveellisesti,
sillä se antoi heille tilaisuuden tappaa aikaa».
»Mutta otaksukaammepa, että kaupungissa oli tuhatkunta puotia, mistä
sata samaa laatua. Miten ehtivät joutilaimmatkaan käydä niissä
kaikissa?»
»Luonnollisesti he eivät ehtineetkään tehdä sitä», vastasin minä. »Ne,
jotka ostivat paljon, oppivat ajan oloon tietämään, mistä he voivat
toivoa löytävänsä, mitä etsivät. Tämä luokka kehitti puotien
tavaralaatujen tuntemisen melkein erityiseksi tieteeksi ja teki sangen
edullisia kauppoja, ostaen parasta tavaraa halvimmalla. Pitkällistä
kokemusta tarvittiin, ennenkuin tämä taito opittiin. Ne, joilla ei ollut
aikaa taikka kyllin paljon ostettavaa, voidakseen saavuttaa tämän
kokemuksen, ostivat mistä sattui, ja saivat tavallisesti vähän ja
huonointa tavaraa korkeimmalla hinnalla. Riippui tykkänään sattumasta,
tekikö kokematon henkilö edullisia kauppoja».
»Miksi kärsitte noin kiusallista ja epämukavaa järjestelmää, kun kerran
huomasitte niin selvästi sen varjopuolet?»
»Sen laita oli samoin kuin koko yhteiskunnallisen järjestelmämmekin»,
vastasin. »Me näimme sen puutteet ainakin yhtä selvästi kuin te, mutta
me emme voineet niitä poistaa.»
»Tässä on meidän piirimme tavaravarasto», sanoi Edit, tultuamme erään
suuren komean rakennuksen eteen, joita jo aamulla olin katsellut.
Rakennuksen ulkopuolella ei mikään muistuttanut yhdeksännentoista
vuosisadan ihmiselle kauppapuotia. Suurissa ikkunoissa ei ollut
tavaranäytteitä eikä kilpiä tavaraluetteloineen houkuttelemassa ostajia.
Rakennuksen seinällä ei myöskään ollut mitään merkkiä tai kirjoitusta
osottamassa sisällä harjoitettavan liikkeen laatua. Sen sijaan oli
sisäänkäytävän päällä majesteetillinen veistokuvaryhmä, jonka
päähenkilönä oli kaunis, rikkauden jumalatarta kuvaava nainen
runsaudensarvi käsissään. Ulos ja sisään virtailevasta ihmistulvasta
päättäen näyttivät molemmat sukupuolet kulkevan kaupoissa jotenkin
samassa suhteessa, kuin yhdeksännellätoista vuosisadallakin.
Astuessamme sisään kertoi Edit, että jokaisessa kaupunginosassa on
tällainen suuri jakopaikka, joten ei kenenkään tarvitse sinne
päästäkseen kulkea pitempää kuin viiden tai korkeintaan kymmenen
minuutin matka. Ensi kerran sain nyt tilaisuuden nähdä
kahdennenkymmenennen vuosisadan yleisen rakennuksen sisustaa. Näkö
vaikutti minuun valtaavasti. Olin suuressa hallissa, johon tuli
runsaasti valoa sekä kaikilla puolilla olevista suurista ikkunoista että
katon suuresta kupoolista, joka kaareutui sata jalkaa korkealla päämme
päällä. Sen alla hallin keskellä oli upea suihkulähde, joka teki ilman
miellyttävän vilpoisaksi ja raittiiksi.
Seiniä ja kattoa peittivät pehmytväriset freskomaalaukset, jotka
lievensivät sisään virtaavaa valoa, imemättä sitä itseensä.
Suihkulähteen ympärillä olevilla tuoleilla ja sohvilla istui useita
henkilöitä keskustelemassa. Salin seinillä olevat kirjoitukset
osottivat, mitä tavaroita kunkin pöydän luona oli saatavissa. Edit
suuntasi kulkunsa erään pöydän luokse, jossa oli hämmästyttävä joukko
musliininäytteitä, ja alkoi valikoida niitä.
»Missä on kauppapalvelija?» kysyin, sillä pöydän takana ei ollut ketään
eikä sinne näyttänyt ketään tulevankaan palvelemaan yleisöä.
»En tarvitse vielä häntä», vastasi Edit. »En ole vielä päättänyt, mitä
otan».
»Meidän aikanamme oli kauppa-apulaisen pääasiallisena tehtävänä auttaa
yleisöä tavarain valinnassa», vastasin minä.
»Mitä! Määräsivätkö he, mitä ostaja tarvitsee?» ihmetteli Edit.
»Kyllä usein, ja vielä useammin he houkuttelivat ihmisiä ostamaan
sellaistakin, mitä he eivät olisi tarvinneetkaan», sanoin.
»Eikö heidän menettelynsä ollut naisten mielestä epäkohteliasta?» kysyi
Edit kummastellen. »Mitä kauppa-apulaisen tarvitsi välittää siitä,
huoliko yleisö tavaroista vai ei?»
»Juuri siitä heidän piti etupäässä välittääkkin», vastasin minä. »He
olivat palkatut myömään tavaroita mahdollisimman paljon ja pian. Ja
heidän tuli tehdä kaikki voitavansa, -- paitse ei käyttää väkivaltaa --
saavuttaaksensa tämän päämäärän».
»Aivan niin», vastasi Edit. »Kuinka tuhma olinkaan unhottaessani, että
kauppiaan ja hänen apulaistensa toimeentulo riippui siihen aikaan
tavarain myynnistä. Nyt on luonnollisesti aivan toisin. Tavarat ovat
kansan. Ne ovat täällä tarvitsevain saatavissa, ja apulaisten tehtävänä
on palvella yleisöä sekä ottaa vastaan heidän tilauksensa. Mutta ei
kansalle eikä apulaisille koituisi pienintäkään hyötyä siitä, että joku
saataisiin ottamaan tavaraa jonkun kilon tai metrin enemmän, kuin hän
tarvitsee». Hän lisäsi nauraen: »Lienee tuntunut hullunkuriselta, kun
puotipalvelijat koettivat houkutella ottamaan jotakin, jota ostaja ei
tarvinnut, tai jonka ottamisesta hän ei ollut varma».
»Mutta olisihan hyödyksi, että nykyisetkin puotipalvelijat antaisivat
teille tietoja tavaroista, houkuttelematta teitä silti ottamaan niitä»,
arvelin.
»Se ei ole palvelijan tehtäviä», vastasi Edit. »Nämä painetut kortit,
joiden oikeuden hallitus takaa, antavat meille kaikki haluamamme
tiedot».
Nyt vasta huomasin, että jokaiseen näytteeseen oli kiinnitetty kortti,
sisältävä ilmoituksen tavaran valmistuksesta, aineesta ja laadusta sekä
sen arvon, joten kyseleminen oli tarpeetonta.
»Palvelijan ei siis tarvitse sanoa sitä eikä tätä tavaroista, joita hän
myö, vai kuinka?» kysyin.
»Ei, hänen ei tarvitse tietää tai olla tietävinään niistä mitään.
Häneltä vaaditaan ainoastaan kohteliaisuutta ja tarkkuutta ottaessaan
tilauksia vastaan, siinä kaikki».
»Tämä yksinkertainen keino estää summattoman joukon valheita»,
huudahdin.
»Tarkoitatteko, että teidän aikakautenne kauppa-apulaiset antoivat
vääriä tietoja tavaroista?» kysyi Edit.
»Jumala varjelkoon minua sitä sanomasta», vastasin. »Olihan useita,
jotka eivät niin tehneet, ja he ansaitsevat erityisen tunnustuksen.
Sillä kun otamme lukuun, että sekä kauppapalvelijan oma että hänen
vaimonsa ja lastensa toimeentulo riippui siitä, kuinka paljon hän voi
myödä, käsitämme, että hän oli alituisessa kiusauksessa pettää
liiketuttavaansa tai joutua itse petetyksi. -- Mutta häiritseehän
lörpöttelyni valintaanne, neiti Leete!»
»Ei ensinkään, olen jo valinnut». Näin sanoen hän painoi erästä nappia,
ja tuokion kuluttua saapui palvelija. Hän kirjoitti tilauksen pienelle
taululle kynällä, joka teki kaksi jäljennöstä. Toisen taulun hän antoi
Editille ja pani toisen pieneen säiliöön, jonka hän sitte pisti
kuletusputkeen.
»Tämä on tilauksen jäljennös», sanoi Edit poistuessamme pöydän luota
sitte kun palvelija oli merkinnyt hänen ottamansa tavaran arvon
luottokorttiin. »Jokainen tavaranottaja saa jäljennöksen, jotta
lähetettäessä mahdollisesti tapahtuneet erehdykset helpommin
huomattaisiin ja voitaisiin korjata».
»Valintanne kävi hyvin nopeasti», sanoin. »Mistä tiedätte, ettei
jossakin toisessa varastossa olisi ollut soveliaampaa tavaraa
käytettäväksenne? Vai täytyykö jokaisen ottaa tarpeensa omasta
piiristään?»
»Ei suinkaan» vastasi hän. »Me saamme ottaa, mistä tahdomme, vaikka
kukin luonnollisesti useimmiten käyttää lähinnä kotoansa olevaa
varastoa. Eikä toisiin varastoihin menosta sitäpaitse ole mitään hyötyä.
Tavarat ovat kaikissa aivan samat, ja jokaisessa on esillä näytteitä
kaikista tuotteista, mitä Yhdysvalloissa valmistetaan tai tuodaan maahan
muualta. Sentähden on valitseminen helppoa, eikä koskaan tarvitse käydä
kahdessa varastossa».
»Tässä lieneekin vain näytevarasto? Eihän täällä ole ketään jakamassa
tavaroita ja käärimässä niitä kääröihin».
»Kaikissa jakopaikoissamme on esillä ainoastaan näytteitä. Ainoastaan
aniharvoja lajeja voi niistä saada suoraan. Kaikki muut tavarat ovat
kaupungin suuressa keskusvarastossa, johon ne viedään suoraan tehtaista.
Me tilaamme tarpeemme näytteiden ja niihin liitettyjen ilmoitusten
mukaan. Tilaus lähetetään keskusvarastoon, josta tavara toimitetaan
tilaajalle».
»Sillä tavoin kai säästynee paljon työtä», arvelin minä. »Meidän
järjestelmämme vallitessa möi tehtailija tavaransa tukkukauppiaalle ja
tukkukauppias vähittäinmyyjälle, joka vasta möi kuluttajalle. Joka
kerralla täytyi tavaroita siirtää toiseen paikkaan. Teidän
järjestelmänne tekee tarpeettomaksi tämän tavarain kuljetuksen samoin
kuin vähittäiskauppiaatkin summattomine apulaisjoukkoineen. Tämä
myymälähän on itse asiassa tukkukauppaliikkeen tilaus-ja malliosasto,
eikä tarvitse suurempaa henkilökuntaa kuin sekään. Meidän aikanamme
olisi tuskin kymmenkunta ostajia houkuttelevaa, tavaroita näyttelevää,
niitä palottelevaa ja kääröihin asettavaa kauppa-apulaista ehtinyt tehdä
saman työn, kuin täällä yksi ainoa. Voimain säästi on summaton».
»Sen kyllä uskon», sanoi Edit, »vaikka meillä ei ole luonnollisesti
ollutkaan käytännössä muuta kuin nykyinen järjestelmä. Teidän pitäisi
pyytää isääni joskus viemään teidät keskusvarastoon, jossa otetaan
vastaan tilaukset kaikista koko kaupungin mallivarastoista, pannaan
tavarat kääröihin ja lähetetään ne määräpaikkaansa. Olin kerran hänen
kanssansa siellä ja kyllä se katsomista ansaitsikin. Järjestelmä on
tosiaankin täydellinen. Katsokaas tuolla esimerkiksi istuu pöytänsä
ääressä virkamies, joka kerää ja lähettää tämän mallivaraston tilaukset
perille. Mallivaraston eri osastoista saapuvat tilausliput johtoputkeja
myöten hänelle. Hänen apulaisensa lajittelevat ne ja asettavat joka
ryhmän eri koteloonsa. Virkamiehen edessä on toistakymmentä putken
päätä, joista kukin johtaa keskusvaraston eri osastoihin. Hän asettaa
kotelon tilauksineen asianomaiseen putkeen, jossa rutisteltu ilma
kuljettaa sitä eteenpäin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua putoaa
kotelo keskusvarastossa erityiselle pöydälle, johonka kokoontuvat kaikki
muutkin saman ryhmän tilaukset eri näytevarastoista. Tilaukset luetaan,
merkitään ja suoritetaan uskomattoman nopeasti. Varsinkin on niiden
suorittaminen hauskaa nähdä. Kangaspakat esimerkiksi ovat asetetut
koneellisesti liikkuville pyörille, ja leikkaaja, joka myöskin suorittaa
tehtävänsä koneella, katkoo yhtä mittaa pakan toisensa perästä
kappaleiksi kunnes hänen työaikansa on lopussa ja toinen astuu tilalle.
Yhtä nopeasti käy kaikki muukin tilausten suoritus. Valmiit kääröt
lähetetään sitte avarampia putkia myöten eri kaupunginosiin ja kannetaan
siellä koteihin. Voitte käsittää, kuinka nopeasti kaikki käy, kun sanon,
että tilaamani tavarat tavallisesti joutuvat pikemmin kotiin kuin ne
joutuisivat siinä tapauksessa, että ottaisin itse ne mukaani».
»Mutta miten menetellään harvemmin asutuissa maaseutupiireissä?» kysyin
minä.
»Järjestelmä on sielläkin aivan sama», vastasi Edit. »Putkijohdot
yhdistävät kylien näytevarastot piirikunnan keskusvarastoon, joka voi
olla useiden penikulmain päässä. Mutta kuletus käy niin nopeasti että
tästä johtuva ajan hukka on peräti vähäinen. Muutamin paikoin on
säästäväisyyden vuoksi asetettu ainoastaan yksi yhteinen putkijohto
yhdistämään useita kyliä tavaravarastoon, ja silloin syntyy viivytystä,
kun toisten kylien täytyy varttoa toisia. Väliin kestää kaksi tai
kolmekin tuntia, ennenkuin saa tilaamansa tavarat. Näin kävi ainakin
sillä paikkakunnalla missä olin viime kesän, ja se oli minusta sangen
epämukavaa».[1]
[1] Sen jälkeen kuin olin kirjoittanut ylläolevan, on minulle
ilmoitettu, että mainittu tavarain lähetystä haittaava epäkohta on jo
poistettu muutamissa piirikunnissa, ja jokainen kyläkunta saa ennen
pitkää oman putkijohtonsa.
»Maalla olevat mallivarastot eivät varmaankaan liene muissakaan
suhteissa kaupunkien mallivarastojen veroiset», arvelin minä.
»Päinvastoin», vastasi Edit, »ne ovat ihan yhtä hyvät. Pienimmänkin
kylän mallivarastossa on valittavana kaikki maan tavarat aivan samoin
kuin täälläkin, sillä ne saavat tavaransa samoista lähteistä, kuin
kaupunkienkin varastot».
Palatessamme kotiin herätti rakennusten erilainen koko ja muhkeus
huomiotani.
»Miten voivat asunnot olla noin erilaisia, vaikka kaikkien kansalaisten
tulot ovat yhtä suuret?» kysyin kummastellen.
Edit vastasi: »Sentähden, että vaikka tulot ovatkin yhtäsuuret, on
asukasten maku erilainen, joten kaikki eivät käytä tulojansa samoin.
Muutamat rakastavat kauniita hevosia, toiset kuten minä, hienoja pukuja,
toiset taasen haluavat syödä hienosti. Vuokra, jonka kansa saa näistä
asunnoista, vaihtelee niiden suuruuden, aseman ja upeuden mukaan, joten
jokainen voi löytää mieleisensä. Suurimmissa asunnoissa asuu
tavallisesti suurimmat perheet, joiden eri jäsenet voivat yhteisesti
maksaa vuokran, kun taasen pienet perheet, kuten meidän, pitävät
pienempiä ja halvempia asuntoja mukavampina. Sehän on tykkänään
makuasia. Olen lukenut, että ihmiset entisaikaan usein pitivät suuria
asuntoja ja elivät muutenkin ylellisesti -- vaikkei heillä olisi ollut
siihen varojakaan -- ainoastaan uskotellakseen toisille, että he ovat
rikkaampia, kuin todella olivatkaan. Oliko asia todella niin, herra
West?»
»Täytyy myöntää, että niin on laita», vastasin minä.
»Mutta käsitätte tietysti, ettei nykyjään enää voi sellaista tapahtua,
sillä jokaisen tulot tunnetaan, ja samalla tiedetään, että mitä
toisaalla tuhlataan, se toisaalla säästetään».