Tohtori ja rouva Leete astuivat sisään. Heidän kasvoillaan kuvastui syvä
hämmästys, kun he kuulivat, että olin aamulla yksin kierrellyt
kaupungilla, sekä ilmeinen tyytyväisyys, nähdessään minut niin
levollisena tapahtuman jälkeen.
»Kävelymatkanne lienee huvittanut teitä», sanoi rouva Leete hetkistä
myöhemmin syödessämme aamiaista. »Näitte varmaan sangen paljon uutta».
»Näin sangen vähän sellaista, mikä ei ollut uutta», vastasin hänelle.
»Enin kummastelin, kun ei Washingtonkadun varrella ollut kauppapuoteja
eikä Statekadulla pankkeja. Mihin ovat kauppamiehenne ja pankkiirinne
joutuneet? Ehkäpä olette toimittaneet heidät kaikki hirteen, kuten
anarkistit minun aikakaudellani lupasivat tehdä».
»Niin huonosti ei ole käynyt», vastasi tohtori Leete. »Me olemme aivan
yksinkertaisesti lakkauttaneet heidän toimensa. Nykyinen yhteiskunta ei
tarvitse heidän apuansa».
»Kuka sitte myy teille tavaroita, joita haluatte ostaa?» kysyin
ihmetellen.
»Nykyjään ei enää osteta eikä myydä. Tavaroiden jako on järjestetty
aivan toisella tavalla. Emme myöskään tarvitse pankkiireja siitä
yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole rahoja».
»Neiti Leete», sanoin minä kääntyen Editiin, »pelkään, että isänne nyt
syöttää minulle pajuköyttä. En moiti häntä, sillä minun
tietämättömyyteni houkuttelee häntä hyvinkin viettelevästi siihen. Mutta
minunkin herkkäuskoisuudellani on rajansa enkä usko mahdottomia
muutoksia yhteiskunnallisessa elämässä».
»Isäni ei laske leikkiä, sen voin todistaa teille», vastasi hän
vakuuttavasti hymyillen.
Keskustelu kääntyi toisaalle -- muistaakseni sen johdosta, että rouva
Leete alkoi kysellä yhdeksännentoista vuosisadan naisten pukuja koskevia
seikkoja. Vasta aamiaisen jälkeen, kun tohtori oli pyytänyt minut
kerallansa rakennuksen katolle, joka näkyi olevan hänen mieluisin
oleskelupaikkansa, jatkoi hän äsken keskeytynyttä puheluamme.
»Hämmästyitte, kun äsken sanoin, että tulemme toimeen tarvitsematta
rahoja tai kauppaa», huomautti hän. »Mutta vähällä vaivalla voitte
käsittää, että teidän aikalaisenne tarvitsivat rahaa ja kauppiaita
ainoastaan sentähden, että tuotanto oli yksityisten käsissä; joten
molemmat nyt luonnollisesti ovat tarpeettomia».
»Sitäpä en voikkaan käsittää, ainakaan näin päätäpahkaa», vastasin.
»Asia on aivan selvä», vastasi tohtori Leete. »Kun sekä välttämättömiä
elintarpeita että elämän mukavuutta tarkoittava tuotanto oli
lukemattomien eri henkilöiden käsissä, joiden välillä ei ollut
minkäänlaista yhdyssidettä eikä riippuvaisuutta, täytyi yksityisten
henkilöiden välille syntyä loppumaton tavarain vaihtamisen, jos mieli
heidän saada kaikki tarpeensa tyydytetyiksi. Tämä vaihto oli kauppaa, ja
rahoja tarvittiin välittäjäksi. Mutta heti kun kansa tuli kaikkien
tavaroiden ainoaksi tuottajaksi, ei yksilöiden enää tarvinnut ryhtyä
vaihtamaan saadaksensa tavarat, joita kukin tarvitsi. Kaikki saatiin
_yhdestä_ paikasta eikä mistään muualta. Kaupan sijalle syntyi uusi
järjestelmä. Tavarat jaetaan nyt suoraan kansan varastopaikoista,
jolloin raha on aivan tarpeetonta».
»Miten jakaminen toimitetaan?» kysyin.
»Mahdollisimman yksinkertaisesti», vastasi tohtori Leete. »Joka vuoden
alussa merkitään jokaisen henkilön hyväksi valtion kirjoihin yhtä suuri
saamisvaatimus, kuin hänelle lankeava osa maan vuotuisesta tuotannosta
on. Hän saa samalla myöskin luottokortin, jolla hän voi milloin tahansa
nostaa joka kylässä olevista yleisistä varastoista mitä haluaa. Tämä
järjestelmä poistaa, kuten huomaatte, kaiken kaupan yksityisten väliltä.
Haluatteko nähdä, minkälaisia luottokortit ovat?»
»Huomaatte», jatkoi hän, kun minä uteliaana tutkiskelin hänen antamaansa
korttia, »että se on asetettu määrätylle dollarisummalle. Olemme
säilyttäneet tuon vanhan sanan, mutta emme itse asiaa. Se ei meillä enää
merkitse todellista esinettä, vaan on ainoastaan laskuopillinen termi,
jota tarvitsemme, voidaksemme verrata eri tuotteiden arvoa toisiinsa.
Tätä varten määrätään kaikkien tavarain hinta dollareissa ja senteissä
aivan kuin teidän aikakaudellannekin. Kun otan tavaroita varastosta
tämän kortin nojalla, merkitsee virkamies sen korttiini siten, että hän
leikkaa siitä pieniä neliöitä vastaavasta arvosta».
»Jos haluaisitte ostaa jotakin naapuriltanne, niin voitteko siirtää osan
luottoanne hänelle korvaukseksi kysymyksenalaisesta tavarasta?» kysyin
häneltä.
Tohtori Leete vastasi: »Ensiksikään ei naapureillamme ole mitään
myytävää, eikä luottoamme voisikaan missään tapauksessa siirtää
toiselle, se on täydellisesti persoonallinen. Ennenkuin kansa voisi edes
ajatellakkaan hyväksyä esittämäänne menettelyä, täytyisi sen tarkkaan
tutkia kaikki sen yhteydessä olevat seikat, tullaksensa vakuutetuksi
niiden täydellisestä oikeudesta. Rahan omistaminen ei suinkaan todista,
että niiden omistaja todellakin on oikeutettu omistamaan ne. Vaikka ei
muita syitä olisi ollutkaan, olisi tämä jo ollut riittävä rahan
poistamiseen. Rahathan olivat ennen yhtä arvokkaita sen käsissä, joka
oli ne hankkinut murhan tai varkauden kautta, kuin senkin, joka oli
ahkeruudellaan kerännyt ne. Nykyjään ihmiset kylläkin vaihtavat
ystävyyden lahjoja keskenään, mutta ostamisen ja myymisen katsotaan
olevan ristiriidassa sen keskinäisen hyväntahtoisuuden ja
epäitsekkäisyyden kanssa, jonka tulee vallita kansalaisten kesken.
Sitäpaitse se loukkaa etujen yhtäläisyyttä, joka on
yhteiskuntajärjestyksemme kulmakivenä. Käsityksemme mukaan on kauppa
kaikkine seurauksineen vahingollinen yhteiskunnalle. Se kasvattaa
yksilön etsimään omaa etuansa toisten kustannuksella, ja yhteiskunta,
jonka jäsenet ovat kasvatetut tällaisessa koulussa, jää aina jokseenkin
alhaiselle sivistysasteelle».
»Mutta miten käy, jos menonne nousisivat jonakin vuonna suuremmiksi,
kuin korttinne myöntää?» kysyin.
»Luottosumma on niin suuri, että usein käy päinvastoin, se ei kulu
läheskään loppuun», vastasi tohtori Leete. »Mutta jos sattuisi joitakin
suuria menoja, jotka sen lopettaisivat, voimme saada etukäteen jonkun
osan seuraavan vuoden summasta, vaikka tätä menettelyä ei yleensä
kannateta, vaan koetetaan päinvastoin estää siten, että etukäteen
otetuista tarpeista lyhennetään tuntuva prosentti. Jos joku osottaa
olevansa auttamaton tuhlari, voidaan hänen osansa suorittaa
kuukausittain tai viikottain, eikä vuosittain, kuten muille, tai jos on
välttämätöntä, voidaan hän asettaa holhouksen alaiseksi».
»Jos ette voi koko osaanne kuluttaa, niin voitteko säästää jäännöksen ja
siten koota omaisuutta?» kysyin häneltä.
»Voimme jossakin määrässä, jos odotamme menojemme lisääntyvän. Mutta jos
tätä ei erikseen ilmoiteta, otaksutaan, että kansalainen, joka ei ole
käyttänyt koko osaansa, ei ole voinut sitä tehdä, ja jäännös jää silloin
yhteiseen varastoon».
»Sellainen menettely ei ole suinkaan omiaan kehottamaan kansalaisia
säästäväisyyteen», huomautin minä.
»Sitä ei ole tarkoitettukaan», kuului vastaus. »Kansa on rikas eikä se
vaadi ketään kieltäytymään tarpeistaan. Teidän aikakaudellanne täytyi
ihmisten kerätä rahoja ja tavaroita tulevien päivien varalle sekä
itselleen että lapsilleen. Välttämättömyys teki säästäväisyyden
hyveeksi. Mutta nyt sillä ei ole enää sellaista jaloa tarkoitusperää, ja
kun säästäväisyydestä ei enää ole hyötyä, ei sitä myöskään enää pidetä
hyveenä. Ei kenenkään tarvitse nyt surra huomista päivää itsensä eikä
lastensa tähden, sillä kansa takaa jokaiselle jäsenelleen ravinnon,
kasvatuksen ja elämän mukavuudet kehdosta hautaan saakka».
»Onpa se laaja takaus!» sanoin minä. »Mitä takeita on siitä, että
jokaisen henkilön työ riittää korvaamaan kansalle hänen ylläpitonsa
synnyttämät menot? Yhteiskunta kokonaisuudessaan voinee kyllä kyetä
hankkimaan toimeentulon kaikille jäsenillensä, mutta toiset ansaitsevat
työllään luonnollisesti enemmän, kuin he ylläpidoksensa tarvitsevat,
toiset taas vähemmän, ja näin on taas edessämme ratkaisematta
palkkakysymys, josta ette ole vielä tähän saakka sanoneet mitään. Kuten
muistatte, keskeytyi keskustelumme eilen illalla juuri tähän
kysymykseen. Sanoin silloin ja sanon nytkin mielipiteenäni, että tämän
kysymyksen tyydyttävä ratkaiseminen on kansallistuotantojärjestelmän
vaikein tehtävä. Kysyn vieläkin, miten voitte määrätä yhteiskunnassa
tarvittavain lukemattomain eri tointen arvon ja korvauksen edes
lähimainkaan oikein, varsinkin kun työt ovat sellaisia, ettei niiden
välillä ole ainoatakaan vertailukohtaa. Meidän aikanamme määräsi
kauppamarkkinoilla vallitseva kilpailu sekä työn että tavarain hinnat.
Työnantajat maksoivat mahdollisimman vähän ja työntekijät koettivat
saada niin paljon kuin suinkin. Siveellisessä suhteessa ei tämä
järjestelmä tosin ollut kaunis, sen myönnän, mutta sen avulla voimme
nopeasti ja edes suunnilleen ratkaista kysymyksen, joka vaatii vastausta
kymmeniä tuhansia kertoja päivässä, jos mieli maailman edistyä
laisinkaan. Meillä ei ollut mitään muuta ratkaisutapaa käytettävänämme».
Tohtori Leete vastasi: »Se olikin ainoa käytännöllinen keino teidän
järjestelmänne vallitessa, joka sai jokaisen yksilön edut ristiriitaan
toisten etujen kanssa. Mutta surkuteltavaa olisi ollut, jos ei
ihmiskunta olisi koskaan voinut keksiä parempaa menettelytapaa, sillä
teidän järjestelmänne sovitti ihmisten keskuudessa käytäntöön paholaisen
periaatteen: »sinun hätäsi minun hyötyni». Työstä tuleva palkka ei
riippunut työn vaikeudesta, vastenmielisyydestä tai sen tuottamista
vaaroista, sillä kovimman ja epämiellyttävimmän työn tekijöille
maksettiin kaikkein huonoimmin, vaan se riippui yksinomaan siitä kuinka
paljon niiden, jotka työntekijöitä tarvitsivat, täytyi maksaa».
»Myönnän kyllä todeksi kaiken, mitä sanotte», vastasin minä, »mutta
palkkojen määrääminen kysynnän ja tarjonnan perusteella oli kuitenkin
kaikista puutteistaan huolimatta peräti käytännöllinen menettelytapa,
enkä voi käsittää, minkä tyydyttävän ratkaisun te olette voineet keksiä
sen sijaan. Kun valtio on ainoa työnantaja, ei enää luonnollisesti voi
olla minkäänlaista kilpailua eikä kauppamarkkinoitakaan. Hallituksen
täytyy siis määrätä mielivaltaisesti kaikki palkat. Mutta minä
puolestani en voi kuvitellakkaan toista mutkallisempaa ja
arkaluontoisempaa tehtävää, joka olisi omiaan yhtä suuressa määrässä
synnyttämään tyytymättömyyttä, ratkaistakoonpa se miten tahansa».
»Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »luulenpa, että pidätte
vaikeudet liian suurina. Otaksukaamme, että ajattelevista miehistä
muodostetun komitean tehtävänä olisi kaikkien palkkojen määrääminen, ja
että vallitseva järjestelmä sallisi jokaisen vapaasti valita
toimialansa, kuten nyt on laita. Huomannette kai, että vaikka ensimäinen
arvioiminen olisikin virheellinen, niin virheet korjautuisivat ennen
pitkää itsestänsä. Suotuisille aloille tunkeutuisi liian paljo
vapaaehtoisia ja epäsuotuisille liian vähän, kunnes virhe oikaistaisiin.
Tämän sanon kuitenkin ainoastaan ohimennen, sillä vaikka menettely onkin
mielestäni käytännöllinen, ei sitä ole toteutettu meidän
järjestelmässämme».
»Mitenkä siis järjestätte palkat?» kysyin häneltä vielä kerran.
Tohtori Leete vaipui hetkeksi mietteisiinsä ja vastasi sitte:
»Minä tunnen tarpeeksi teidän aikakautenne oloja, voidakseni käsittää,
mitä kysymyksenne tarkoittaa, mutta nykyiset olot eroavat tässä
suhteessa siinä määrässä entisistä, että en tiedä, miten voisin
parhaiten vastata kysymykseenne. Kysytte, miten järjestämme palkat. Voin
vastata teille ainoastaan, ettei meidän yhteiskuntaoppimme tunne mitään
käsitettä, joka edes jossakin määrässä vastaisi teidän aikanne sanaa
_palkka_».
»Tarkoitatte tietysti, että ette tunne rahaa, jolla palkka maksetaan»,
sanoin minä. »Mutta se luotto, joka jokaiselle myönnetään yhteisiin
tavaroihin nähden, vastaa meidän aikamme palkkaa. Miten määrätään summan
suuruus, jonka arvosta kukin eri aloilla työskentelevä työntekijä voi
ottaa tavaroita varastoista? Mitä perustuksia kullakin on vaatia
erityistä osaansa? Mikä on tavarainjaon perustuksena?»
»Perustuksena on ihmisyys», vastasi tohtori Leete. »Kukin saa osansa sen
tähden, että hän on ihminen».
»Senkö tähden, että hän on ihminen?» utelin epäluuloisena. »Ette kai
tarkoittane, että jokaisen käyttöosa on yhtä suuri?»
»Juuri sitä tarkoitan».
Lukijan, joka ei ole käytännöllisesti tutustunut muuhun
yhteiskuntajärjestelmään kuin nykyiseen, vaan tietää ainoastaan
historiasta, että edellisillä aikakausilla vallitsi aivan toinen
järjestelmä, on mahdoton käsittää, kuinka rajattomasti ällistyin tohtori
Leeten yksinkertaisen selityksen johdosta.
»Näette siis», sanoi hän nauraen, »ettemme ole maksamatta palkkoja
yksistään sentähden, ettemme käytä rahoja, vaan sentähden, ettemme tunne
emmekä tarvitse mitään teidän _palkkojanne_ vastaavaa».
Olin toipunut hämmästyksestäni jo sen verran, että voin ryhtyä
esittämään niitä epäilyksiä ja vastaväitteitä, joita tämä peräti
hämmästyttävä järjestelmä heti herätti minussa, yhdeksännentoista
vuosisadan miehessä.
»On varma, että muutamat tekevät työtä kaksi sen vertaa, kun toiset»,
huudahdin minä. »Tyytyvätkö siis hyvät työntekijät järjestelmään, joka
alentaa heidät keskinkertaisten arvoisiksi?»
»Kenelläkään ei ole pienintäkään syytä valittaa kärsivänsä vääryyttä»,
vastasi tohtori Leete, »sillä jokaiselta vaaditaan sama määrä työtä».
»Haluaisinpa tietää, miten voitte sen tehdä, sillä eihän ole kahta
ihmistä, joiden voimat ja kyky olisivat ihan yhtäsuuret».
»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», kuului tohtori Leeten vastaus.
»Jokaiselta vaaditaan yhtä suuria ponnistuksia, toisin sanoen jokaisen
täytyy tehdä parhaansa».
»Olkoonpa niin», vastasin minä, »mutta vaikka kaikki tekevätkin
voitavansa, on toisen työn tulos siitä huolimatta kahta kertaa suurempi
kuin toisen».
»Totta kyllä», vastasi tohtori Leete, »mutta työn tuloksen suuruus ei
ole missään yhteydessä ansion kanssa, josta nyt on kysymys. Ansio on
moraalinen käsite, työn tulos taas aineellinen tuotemäärä. Olisi
kummallista logiikkaa, jos siveellistä kysymystä koetettaisiin ratkaista
aineellisen mittakaavan mukaan. Ansiosta puhuttaessa voidaan ottaa
kysymykseen ainoastaan työhön pantu vaiva. Kaikki, jotka tekevät
voitavansa, tekevät yhtä paljon. Ihmisen kyky, olkoonpa kuinka valtava
tahansa, voi määrätä ainoastaan hänen velvollisuuksiensa suuruuden.
Lahjakas henkilö, joka ei tee kaikkea, mitä voisi, on huonompi
työntekijä, kuin vähemmän lahjakas, joka tekee parhaansa, vaikkapa
edellinen valmistaisikin enemmän kuin jälkimäinen. Hän on kuollessaan
velkaa kanssaihmisillensä. Luoja määrää ihmisen tehtävät sen kyvyn
kautta, jonka hän on hänelle antanut, ja me vaadimme vain, että tämä
määräys täytetään».
»Tuo on kieltämättä sangen ylevää filosofiaa», sanoin minä», mutta siitä
huolimatta on mielestäni väärin, että henkilö, joka valmistaa jotakin
tuotetta kaksi sen vertaa kuin toinen, saa saman palkan kuin hänkin,
eikä tämä vääryys vähene siitä, että kumpikin on koettanut parhaansa».
»Luuletteko todellakin niin?» kysyi tohtori Leete. »Minusta taas tuntuu
teidän ajatustapanne peräti kummalliselta. Nykyajan katsantokannan
mukaan ei ketään palkita sentähden, että hän voi tehdä kaksi kertaa niin
paljon kuin joku toinen, vaan häntä päinvastoin rangaistaan, ellei hän
sitä tee. Palkitsivatko yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset hevosta
siitä, että se voi vetää raskaamman kuorman kuin vuohi? Me löisimme
hevosta, jos ei se näin tekisi, sillä se on vuohta vahvempi, joten sen
siis pitää jaksaakkin enemmän. Ihmeellisesti ne siveelliset käsitteet
näkyvätkin muuttuvan». Tätä sanoessaan oli tohtorin kasvoilla sellainen
ilme, että minun täytyi väkisinkin nauraa.
»Meidän aikalaisemme tosin palkitsivat ihmisiä heidän lahjojensa mukaan,
vaikka he antoivatkin vuohiin ja hevosiin nähden voiman määrätä
suoritettavan palveluksen suuruuden. Mutta luulen tämän menettelytavan
varsinaisena syynä olleen sen havaannon, että eläimet, jotka eivät
kykene ajattelemaan, tekevät jo luonteensa vaatimuksesta parhaansa, kun
taas ihmisiä voidaan houkutella siihen ainoastaan siten, että heidät
palkitaan suoritetun työn paljouden mukaan. Tämän johdosta kysyn
vieläkin, mitenkä te olette voineet karttaa tämän välttämättömyyden,
elleivät nimittäin ihmisluonteet ole tuntuvasti muuttuneet viimeisten
sadan vuoden kuluessa?»
»Saman välttämättömyyden alaisia me olemme vieläkin», vastasi tohtori
Leete. »En usko ihmisluonnon tässä suhteessa rahtuakaan muuttuneen sitte
teidän aikakautenne. Se on vieläkin sellainen, että keskinkertaiset
ihmiset tarvitsevat erityisiä palkinnoita tai etuja, jos mieli heitä
saada käyttämään kaiken kykynsä jossakin suhteessa».
»Mutta miten voidaan kiihottaa ihmisiä suurempiin ponnistuksiin, kun
kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, tehköötpä he sitte vähän tai paljon?»
kysyin minä. »Yhteishyvän harrastus voi tällaisenkin
yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kiihottaa yleviä luonteita
tarmokkaaseen toimintaan, mutta eivätkö tavalliset ihmiset lyö
tehtäviänsä laimin ja, huomatessaan etteivät suurimmatkaan ponnistukset
voi lisätä eikä laiskutteleminen vähentää heidän tulojansa, ajattele:
»hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin»?
»Luuletteko todellakin», vastasi isäntäni, »että ihmisiin ei pysty
mitkään muut vaikuttimet, kuin uhkaava puute tai ylellisyyden toivo,
koska näytte otaksuvan että turvattu ja kaikille samanlainen toimeentulo
poistaisi kaiken toimintahalun? Eivät teidän aikalaisennekaan toden
perästä uskoneet sitä, vaikka he ehkä luulivat uskovansa. Sillä kun
kaikkein suurinta ponnistusta vaativa oman itsensä uhraaminen oli
kysymyksessä, niin he vetosivat aivan toisenlaisiin kiihottumin.
Sotilaille, joiden esim. tuli kuolla kansansa puolesta, eivät he
esittäneet motiivina korkeata palkkaa, vaan saavutetun kunnian, ihmisten
kiitollisuuden, isänmaanrakkauden ja velvollisuuden tunnon, eikä löydy
ihmiskunnan historiassa aikakautta, jolloin nämä vaikuttimet eivät olisi
loitsineet esiin parasta ja jalointa, mitä ihmisissä on. Eikä siinä
kyllin. Sillä jos lähemmin tarkastelette rahan himoa, joka teidän
aikananne oli tavallisin kiihotin ponnistuksiin, huomaatte, ettei rahan
hankkimisen vaikuttimena ollut yksistään kurjuuden pelko tai
ylellisyyden halu. Useilla henkilöillä oli päinvastoin aivan toiset syyt
rahojen kokoilemiseen. He himoitsivat valtaa, halusivat saavuttaa
jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman tai olivat kunnianhimoisia ja
tahtoivat hankkia kyvykkään ja yrityksissään menestyvän miehen maineen.
Huomaatte siis, että vaikka olemmekin poistaneet kurjuuden ja sen
synnyttämän pelon sekä liiallisen ylellisyyden ja halun siihen, on
meillä vielä jälelläkin sangen useita vaikuttimia, jotka ennen olivat
rahan keräilemisen perusteena, ja samoin on jälellä kaikki ne
vaikuttimet, jotka ovat omiaan kiihottamaan suurimpiin ponnistuksiin.
Alhaisempain kiihottimien sijaan, jotka eivät enää voi vaikuttaa meihin,
on tullut ylevämpiä, teidän aikakaudellanne aivan tuntemattomia. Kun ei
mitään työtä enää tehdä yksityisten, vaan koko kansan hyödyksi,
kiihottaa patriotismi ja ihmisrakkaus työntekijöitä ponnistelemaan aivan
samoin kuin teidän aikananne sotamiehiä. Teollisuusarmeija on sotajoukko
yhtähyvin täydellisen järjestyksensä kuin sen uhrautuvaisuudenkin
kautta, joka innostuttaa sen jäseniä.
Samoin kuin te koetitte isänmaanrakkauden ohella herättää myöskin
kunnianhimoa kiihottaaksenne sotilastenne urhoollisuutta, samoin teemme
mekin. Kun teollisuusjärjestelmämme perustuu siihen, että jokaisen tulee
tehdä yhtä paljon, toisin sanoen kaikki, mitä hän voi, niin ovat
työntekijäin kehottamista tarkoittavat keinot luonnollisesti sangen
tärkeänä osana järjestelmässämme. Täällä on kansan palveluksessa
osotettu ahkeruus ja into ainoana varmana tienä maineeseen, arvoon ja
vaikutusvaltaan. Se palvelus, jonka yksityinen on tehnyt yhteiskunnalle,
määrää hänen arvonsa siinä. Verrattuna niihin keinoihin, joita nykyjään
käytämme saadaksemme ihmiset uutteraan toimintaan, on pureva puute ja
turha loisto, joihin te luotitte, yhtä huonoja ja epävarmoja kuin
raakojakin. Teidänkin alhaisella aikakaudellanne jo ajoi kunnianhimo
ihmisiä paljoa hurjempiin ponnistuksiin, kuin rahanhimo milloinkaan
olisi voinut».
»Olisi hyvin hauskaa saada lähemmin tutustua teidän
yhteiskuntajärjestelmäänne», sanoin minä.
»Järjestelmämme on tietysti yksityiskohtiinsa nähden sangen
laajaperäinen», vastasi tohtori Leete, »sillä se on koko työ-armeijamme
järjestön perustuksena. Mutta lyhyestäkin selityksestä voitte saada
ainakin jonkunlaisen yleiskäsityksen».
Keskustelumme keskeytyi, sillä miellyttävä Edit astui ylös luoksemme.
Hän oli kävelypuvussa ja tuli keskustelemaan isänsä kanssa jostakin
asiasta, jonka tämä oli jättänyt hänen toimitettavakseen.
»Kuule, Edit», huusi tohtori poistuvan tytön jälkeen, »herra West
varmaankin seuraa sangen mielellään sinua varastoihin. Olen kertonut
hänelle hiukan tavarainjako-järjestelmästämme, ja ehkäpä hän nyt haluaa
tutustua siihen käytännössäkin».
»Tyttäreni kulkee sangen mielellään tavaravarastoissa», virkkoi hän
minuun kääntyen. »Hän voi kertoa niistä teille enemmän kuin minä».
Ehdotus oli tietysti hyvin mieleeni, ja kun Edit oli kyllin ystävällinen
sanomaan, että minun seurani miellytti häntä, lähdimme yhdessä ulos.