KAHDEKSAS LUKU.

Kun heräsin, tunsin olevani sangen virkeä. Makasin vielä pitkän ajan

nauttien ruumiillista hyvän tunnetta; Edellisen päivän kokemukset,

heräämiseni vuonna 2000, uuden Bostonin näkeminen, isäntäni ja hänen

perheensä sekä kaikki kuulemani kummalliset seikat olivat tykkänään

kadonneet muistostani. Luulin olevani kotonani makuukammiossani, ja

mielessäni liitelevät puolihämärät kuvat olivat entisessä elämässäni

sattuneita tapahtumia tai saavuttamiani kokemuksia. Puolinukuksissa

muistelin seppelöitsemispäivän vaiheita, matkaa Editin ja hänen

vanhempainsa seurassa Mount Auburnin hautuumaalle sekä yhteistä

illallistamme kaupunkiin palattuamme. Muistelin, kuinka kauniilta Edit

oli näyttänyt, ja johduin sitte ajattelemaan avioliittoamme, mutta

tuskin oli mielikuvitukseni alkanut kehitellä tätä suloista ainetta, kun

haaveiluni katkasi mieleeni johtunut kirje, jonka olin edellisenä iltana

saanut rakennusmestarilta sen johdosta, että syntynyt työlakko oli

siirtänyt taloni valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Tämän

muiston synnyttämä mieliharmi sai minut kokonaan hereille. Johtui

mieleeni, että olin päättänyt kello yksitoista tavata

rakennusmestariani, keskustellakseni hänen kanssansa työlakosta, ja

avattuani silmäni loin katseeni vuoteeni jalkapäässä olevaan kellooni,

nähdäkseni kuinka myöhäinen nyt oli. Mutta katseeni ei löytänytkään

kelloa, päinvastoin huomasin heti, etten ollutkaan omassa

makuusuojassani. Ponnahtaen istualleni sängyssä katselin ällistyneenä

outoa huonetta, jossa olin.

Luulenpa istuneeni täten hetken aikaa vuoteessa tuijottaen ympärilleni,

kykenemättä käsittämään mitään. En voinut tämän ajan kuluessa erottaa

itseäni ympärilläni olevista persoonattomista esineistä, yhtä vähän kuin

kehittymätön sielu, joka ei ole vielä ottanut vastaan niitä vaikutuksia,

mitkä tekevät sen persoonaksi. On kummallista, kuinka tuskallinen tämä

kykenemättömyydentunne on. Mutta sellaisia me olemme. Sanat eivät riitä

kuvaamaan sitä henkistä tuskaa, jota kärsin sen aikaa, kun sokeana,

avuttomana etsin itseäni rajattomasta tyhjyydestä. Ei mikään muu sielun

tila voi synnyttää samanlaista tuskallista, ehdotonta henkisen elämän

pysähtymisen tunnetta, joka on seurauksena erään sielun tukipisteen,

ajatuksen lähtökohdan katoamisesta, kuten silloin käy, kun henkilö

hetkeksi menettää tietoisuuden omasta itsestänsä. Toivon, ettei minun

koskaan enää tarvitsisi kokea samaa.

En tiedä, kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt -- ijankaikkisuudelta se

aika minusta tuntui -- kun muisto kaikista entisistä tapahtumista

yht'äkkiä välähti salaman tavoin esille. Muistin, kuka ja missä olin,

miten olin tänne tullut, ja käsitin, että ne kuvat, jotka äsken olivat

liikkuneet sielussani eilen tapahtuneina, olivatkin kotoisin

aikakaudelta, jonka sukupolvi jo kauan, kauan sitte oli muuttunut

tomuksi. Hypähtäen vuoteestani seisoin keskellä lattiaa, puristaen

molemmin käsin ohimoitani, jotka tuntuivat halkeavan. Sitte kaaduin

takaisin vuoteelle ja makasin siinä liikahtamatta, painaen kasvojani

tyynyyn. Vastavaikutus, joka oli välttämättömänä seurauksena siitä

sielun kiihtymisestä ja henkisestä kuumeesta, minkä kauhistuttava

havaantoni oli ensimäisenä synnyttänyt, oli nyt tullut. Tunteiden

myrsky, joka oli varttonut vain sitä, että tulisin täysin selville

nykyisestä asemastani ja siitä johtuneista seikoista, valtasi minut nyt.

Makasin vuoteella, pitäen siitä suonenvedontapaisesti kiinni, ja

taistelin kiristynein hampain ja vaikeasti huohottaen ankaraa taistelua,

säilyttääkseni järkeni. Sielussani oli kaikki mennyt pirstaleiksi,

kadottanut pohjan. Entiset tuntemistapani, aateyhtymät, käsitykseni

ihmisistä ja asioista, kaikki oli hajonnut, kadottanut yhteytensä ja

kiehui nyt, kuten näytti, hurjassa sekasorrossa. Ei ollut jälellä enää

minkäänlaista tukikohtaa, ei mitään ehyttä. Ainoastaan tahto oli vielä

jälellä, mutta mikäpä ihmistahto olisi ollut kyllin luja huutamaan

sellaiselle kuohuvalle merelle: »asetu, tyynny!» En uskaltanut ajatella.

Kun koetinkin kuvitella mieleeni tapahtuneista seikoista johtuvia

seurauksia, tunsin aivoissani sietämätöntä pyörrytystä. Minut alkoi

vallata luulo, että olin kaksi henkilöä, kaksoisolento, ja tämä näytti

yksinkertaisimmin selittävän kummalliset kokemukseni.

Tiesin, että olin tulemaisillani hulluksi. Jos makaan tällä tavalla

miettimässä, olen mennyttä kalua. Minun täytyy keksiä jotakin, mikä

karkottaa mietteeni, vaikkapa vain ruumiin liikuntoa. Hyppäsin

vuoteeltani, pukeuduin nopeasti, avasin oven ja kiiruhdin alas portaita.

Oli vielä varhainen aamu, tuskin valoisaa, jonka tähden en tavannutkaan

ketään rakennuksen alemmissa kerroksissa. Eteisessä riippui hattu, jonka

pistin päähäni. Avatessani ovea huomasin sen niin huolimattomasti

suletuksi, etteivät murtovarkaudet siitä päättäen näyttäneet kuuluvan

nykyisen Bostonin vaaroihin. Astuin ulos. Kaksi tuntia kävelin tai

juoksin pitkin kaupungin katuja, kiertäen useimmat niemekkeen korttelit.

Ainoastaan muinaistutkija, joka tuntee erotuksen nykyisen Bostonin ja

yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin välillä, voi jossakin määrin

käsittää, kuinka usein minut valtasi syvä hämmästys tämän ajan kuluessa.

Katsellessani eilen rakennuksen katolta kaupunkia, oli se kylläkin

näyttänyt minusta oudolta, mutta silloin näin sen vain pääpiirteissään.

Vasta nyt katuja kierrellessäni huomasin, kuinka suuri ja täydellinen

muutos oli. Muutamat minun aikakaudeltani säilyneet jätteet olivat

omiaan tuomaan tämän muutoksen yhä selvemmin näkyviin, sillä jos niitä

ei olisi ollut, olisin luullut vaeltavani ihan oudossa kaupungissa.

Henkilö, joka on jättänyt syntymäkaupunkinsa lapsena ja palaa sinne

viidenkymmenen vuoden kuluttua, huomaa sen tosin muuttuneen suuresti.

Hän hämmästyy, vaan ei joudu päästänsä pyörälle. Hän tietää, että pitkä

aika on kulunut, ja että se on vaikuttanut muutoksia myöskin hänessä

itsessään. Hän muistaa ainoastaan hämärästi tuon lapsuutensa ajan

kaupungin. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä välillä

olleesta ajasta. Tietoisuuteni sanoi, että olin eilen, muutamia tunteja

sitten vaeltanut näitä katuja, joissa tuskin pieninkään kohta oli

säilynyt entisellään. Vanhan kaupungin kuva oli muistossani niin

tuoreena ja selväpiirteisenä, ettei todellinen kaupunki voinut sitä

syrjäyttää, vaan taisteli sen kanssa, joten milloin toinen milloin

toinen niistä tuntui unelmalta. Kaikki, mitä näin, sekottui

mielikuvituksessani yhdeksi kuten kaksi samalle levylle päällekkäin

otettua valokuvaa.

Vihdoin jouduin takaisin samalle ovelle, josta olin tullut ulos.

Askeleeni lienevät vaistomaisesti tuoneet minut entisen kotini paikalle,

sillä itse en ollut kulkiessani käsittänyt, että palaan sinne takaisin.

Tämä talo tuntui minusta kodilta yhtä vähän, kuin mikä muu paikka tahaan

tässä oudon sukupolven asumassa kaupungissa, jonka asukkaat tuntuivat

minusta yhtä täydellisesti vierailta, kuin kaikki muutkin nykyjään maan

päällä elävät miehet ja naiset. Jos käytävän ovi olisi ollut lukossa,

olisi se luultavasti muistuttanut minulle, ettei minulla ole talossa

mitään tekemistä, ja minä olisin jatkanut matkaani. Mutta se avautui,

kun työnsin sitä. Epävarmoin askelin kulin eteisen läpi ja astuin

erääseen sen vieressä olevaan huoneeseen.

Heittäydyin tuolille ja painoin käsilläni polttavia silmiäni, jotta

pääsisin näkemästä ympäristöäni ja tuntemasta sen synnyttämää kamalaa

yksinäisyyden tunnetta. Mieleni vallannut sekasorto oli niin suuri, että

se synnytti ruumiillistakin kivun tunnetta. Mitenkäpä voisinkaan kuvata

silloin kärsimääni tuskaa, kun aivoni tuntuivat sulavan, tai sanomatonta

avuttomuuden tunnetta, joka minut oli vallannut. Tuskissani vaikeroitsin

ääneeni. Aloin tuntea, että kadotan järkeni, jollen nyt saa tukea. Mutta

silloin apu saapuikin. Kuulin äkkiä vaatetten kahinaa ja katsahdin ylös.

Edit Leete seisoi edessäni. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat syvintä

osanottoa.

»Mitä on tapahtunut, herra West?» kysyi hän. »Olin täällä, kun tulitte

sisään. Huomasin, että olitte peräti onnettoman näköinen, enkä voinut

olla tulematta esiin, kuullessani teidän valittavan. Miten teidän on

käynyt? Missä olette ollut? Enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?»

Ehkäpä hän lienee puhuessaan sattumalta tai säälistä ojentanut molemmat

kätensä minua kohti. Tartuin niihin ja pusersin niitä yhtä

vaistomaisesti, kuin hukkunut tarttuu kiinni ja puristaa köyttä, joka

hänelle heitetään viime hetkessä. Nähdessäni hänen surulliset kasvonsa

ja säälin kostuttamat silmänsä, poistui pyörryttävä tunne aivoistani.

Toisen henkilön hellä myötätuntoisuus, joka väreili hänen sormiensa

hiljaisesta puserruksesta, antoi minulle tarvitsemani tuen. Hänen

tyynnyttävä ja lohduttava läsnäolonsa vaikutti kuten ihmeitä tekevä

taikajuoma.

»Jumala siunatkoon teitä», sanoin hetken kuluttua. »Hän teidät lienee

lähettänytkin luokseni juuri nyt. Luulenpa, että olisin tullut

mielipuoleksi, jos ette te olisi saapunut tänne».

Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

»Herra West», sanoi hän, »me näyttänemme teidän mielestänne peräti

sydämettömiltä. Kuinka voimmekin jättää teidät yksin niin pitkäksi

ajaksi. Mutta kai kohtaus jo on ohi? Voittehan jo paremmin?»

»Kyllä», vastasin, »kiitän siitä teitä. Jos vielä viivytte hetkisen

luonani, tulen pian entiselleni».

»Minä en aiokkaan mennä pois», sanoi hän, ja hänen kasvoillaan väreili

mielenilme, joka osotti hänen myötätuntoisuutensa selvemmin, kuin

tuhannet sanat, »Ette saa pitää meitä niin sydämettöminä, kuin olemme

ehkä näyttäneet jättäessämme teidät yksin. Olen tuskin voinut nukkua

rahtuakaan viime yönä, sillä mieleeni johtui alinomaa, kuinka

omituiselta teistä mahtanee tuntua, kun heräätte aamulla. Mutta isäni

sanoi, että te nukutte myöhäiseen. Hän sanoi myöskin, että ei ole hyvä

osottaa teille aluksi kovin paljon sääliä. Olisi vain koetettava johtaa

ajatuksianne pois siitä, mitä oli tapahtunut, ja saada teidät tuntemaan,

että olette »ystävien joukossa».

»Te olette jo sen selvästi osottanut», vastasin. »Mutta käsitätte

tietysti, että siirtyminen vuosisadan sivuitse on tavaton harppaus, joka

ei voi olla järkyttävästi vaikuttamatta, ja vaikka en ehkä eilen sitä

näyttänyt aivan selvästi käsittävänikään, olen tänä aamuna kuitenkin

ollut hyvin tuskallisten tunteiden vallassa». Pitäessäni hänen käsiänsä

käsissäni ja katsellessani hänen kasvojansa voin jo hiukan laskea

leikkiäkin tilastani.

»Ei johtunut kenenkään mieleenkään, että menisitte ulos kaupungille

yksin niin varhain aamulla», puheli hän. »Missä olitte, herra West?

Kerroin hänelle kokemukseni heräämisestäni alkaen siihen hetkeen saakka,

jolloin katsahdin ylös ja näin hänet edessäni, -- kuten olen kertonut ne

jo lukijalle. Puhuessani valtasi hänet syvä sääli, ja vaikka päästin

hänen toisen kätensä irti, ei hän koettanut vetää pois toista,

epäilemättä sentähden, että hän huomasi, kuinka rauhoittavalta minusta

tuntui pidellä sitä kädessäni.

»Voin jossakin määrin käsittää tunteenne», sanoi hän. »Tilanne lienee

ollut kauhea. Ja lisäksi jätimme teidät yksin kamppailemaan kauheaa

taisteluanne. Voitteko antaa sen anteeksi?»

»Onhan kaikki jo ohitse. Olette tällä kertaa kokonaan haihduttanut

epätoivoni», vastasin hänelle.

»Ettehän anna sen enää palatakkaan», lausui hän levottomana.

»Sitä en voi luvata», sanoin. »Liian varhaista on vielä arvella sinne

tai tänne, mutta siltä minusta tuntuu, ajatellessani, kuinka outoa ja

kummallista kaikki on ympärilläni».

»Mutta ette ainakaan saa enää koettaa yksin taistella sitä vastaan»,

pyysi hän. »Luvatkaa tulla meidän luoksemme, sallikaa meidän ottaa osaa

taisteluunne ja koettaa auttaa teitä. Vaikka emme paljoa voisikaan, on

kuitenkin parempi olla yhdessä, kuin koettaa yksin kärsiä sellaisia

tunteita».

»Tulen kyllä luoksenne, jos sallitte sen», lupasin hänelle.

»Tietysti, tietysti, minähän sitä pyysinkin», huudahti hän innokkaasti.

»Minä teen kaikki voitavani auttaakseni teitä».

»Teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin tuntea osanottavaisuutta

minua kohtaan, kuten nyt näytätte tekevän», sanoin.

»On siis päätetty», virkkoi hän hymyillen kyyneleet silmissä, »että ensi

kerralla tulette minun luokseni ja avaatte sydämenne minulle, ettekä

lähde enää juoksemaan ympäri Bostonia outojen ihmisten joukkoon».

Edellytys, että me muka emme olisi outoja toisillemme, ei tuntunut

minusta enää sanottavasti omituiselta. Minun kärsimykseni ja hänen

osanottavat kyyneleensä olivat saaneet meidät niin lähelle toisiamme

muutaman minuutin kuluessa.

»Lupaan teille», lisäsi hän kasvoillaan ihastuttavan veitikkamainen

ilme, joka myöhemmin muuttui innostukseksi, »että kun tulette luokseni,

koetan osottaa surkuttelevani teitä mitä syvimmin, mutta älkää

hetkeäkään luulko, että todella surkuttelisin teitä, tai edes uskoisin,

että te itse kauan surkuttelette asemaanne. Yhtä varmasti, kun tiedän,

että nykyinen maailma on taivas teidän aikuiseenne verraten, yhtä

varmasti tiedän myöskin, että ennen pitkää tunnette ainoastaan

kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on sallinut teidän jatkaa

täällä elämäänne, joka katkesi niin omituisella tavalla teidän

aikakaudellanne».

Vuonna 2000: Katsaus vuoteen 1887 · 第 11 / 32 题