Kun heräsin, tunsin olevani sangen virkeä. Makasin vielä pitkän ajan
nauttien ruumiillista hyvän tunnetta; Edellisen päivän kokemukset,
heräämiseni vuonna 2000, uuden Bostonin näkeminen, isäntäni ja hänen
perheensä sekä kaikki kuulemani kummalliset seikat olivat tykkänään
kadonneet muistostani. Luulin olevani kotonani makuukammiossani, ja
mielessäni liitelevät puolihämärät kuvat olivat entisessä elämässäni
sattuneita tapahtumia tai saavuttamiani kokemuksia. Puolinukuksissa
muistelin seppelöitsemispäivän vaiheita, matkaa Editin ja hänen
vanhempainsa seurassa Mount Auburnin hautuumaalle sekä yhteistä
illallistamme kaupunkiin palattuamme. Muistelin, kuinka kauniilta Edit
oli näyttänyt, ja johduin sitte ajattelemaan avioliittoamme, mutta
tuskin oli mielikuvitukseni alkanut kehitellä tätä suloista ainetta, kun
haaveiluni katkasi mieleeni johtunut kirje, jonka olin edellisenä iltana
saanut rakennusmestarilta sen johdosta, että syntynyt työlakko oli
siirtänyt taloni valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Tämän
muiston synnyttämä mieliharmi sai minut kokonaan hereille. Johtui
mieleeni, että olin päättänyt kello yksitoista tavata
rakennusmestariani, keskustellakseni hänen kanssansa työlakosta, ja
avattuani silmäni loin katseeni vuoteeni jalkapäässä olevaan kellooni,
nähdäkseni kuinka myöhäinen nyt oli. Mutta katseeni ei löytänytkään
kelloa, päinvastoin huomasin heti, etten ollutkaan omassa
makuusuojassani. Ponnahtaen istualleni sängyssä katselin ällistyneenä
outoa huonetta, jossa olin.
Luulenpa istuneeni täten hetken aikaa vuoteessa tuijottaen ympärilleni,
kykenemättä käsittämään mitään. En voinut tämän ajan kuluessa erottaa
itseäni ympärilläni olevista persoonattomista esineistä, yhtä vähän kuin
kehittymätön sielu, joka ei ole vielä ottanut vastaan niitä vaikutuksia,
mitkä tekevät sen persoonaksi. On kummallista, kuinka tuskallinen tämä
kykenemättömyydentunne on. Mutta sellaisia me olemme. Sanat eivät riitä
kuvaamaan sitä henkistä tuskaa, jota kärsin sen aikaa, kun sokeana,
avuttomana etsin itseäni rajattomasta tyhjyydestä. Ei mikään muu sielun
tila voi synnyttää samanlaista tuskallista, ehdotonta henkisen elämän
pysähtymisen tunnetta, joka on seurauksena erään sielun tukipisteen,
ajatuksen lähtökohdan katoamisesta, kuten silloin käy, kun henkilö
hetkeksi menettää tietoisuuden omasta itsestänsä. Toivon, ettei minun
koskaan enää tarvitsisi kokea samaa.
En tiedä, kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt -- ijankaikkisuudelta se
aika minusta tuntui -- kun muisto kaikista entisistä tapahtumista
yht'äkkiä välähti salaman tavoin esille. Muistin, kuka ja missä olin,
miten olin tänne tullut, ja käsitin, että ne kuvat, jotka äsken olivat
liikkuneet sielussani eilen tapahtuneina, olivatkin kotoisin
aikakaudelta, jonka sukupolvi jo kauan, kauan sitte oli muuttunut
tomuksi. Hypähtäen vuoteestani seisoin keskellä lattiaa, puristaen
molemmin käsin ohimoitani, jotka tuntuivat halkeavan. Sitte kaaduin
takaisin vuoteelle ja makasin siinä liikahtamatta, painaen kasvojani
tyynyyn. Vastavaikutus, joka oli välttämättömänä seurauksena siitä
sielun kiihtymisestä ja henkisestä kuumeesta, minkä kauhistuttava
havaantoni oli ensimäisenä synnyttänyt, oli nyt tullut. Tunteiden
myrsky, joka oli varttonut vain sitä, että tulisin täysin selville
nykyisestä asemastani ja siitä johtuneista seikoista, valtasi minut nyt.
Makasin vuoteella, pitäen siitä suonenvedontapaisesti kiinni, ja
taistelin kiristynein hampain ja vaikeasti huohottaen ankaraa taistelua,
säilyttääkseni järkeni. Sielussani oli kaikki mennyt pirstaleiksi,
kadottanut pohjan. Entiset tuntemistapani, aateyhtymät, käsitykseni
ihmisistä ja asioista, kaikki oli hajonnut, kadottanut yhteytensä ja
kiehui nyt, kuten näytti, hurjassa sekasorrossa. Ei ollut jälellä enää
minkäänlaista tukikohtaa, ei mitään ehyttä. Ainoastaan tahto oli vielä
jälellä, mutta mikäpä ihmistahto olisi ollut kyllin luja huutamaan
sellaiselle kuohuvalle merelle: »asetu, tyynny!» En uskaltanut ajatella.
Kun koetinkin kuvitella mieleeni tapahtuneista seikoista johtuvia
seurauksia, tunsin aivoissani sietämätöntä pyörrytystä. Minut alkoi
vallata luulo, että olin kaksi henkilöä, kaksoisolento, ja tämä näytti
yksinkertaisimmin selittävän kummalliset kokemukseni.
Tiesin, että olin tulemaisillani hulluksi. Jos makaan tällä tavalla
miettimässä, olen mennyttä kalua. Minun täytyy keksiä jotakin, mikä
karkottaa mietteeni, vaikkapa vain ruumiin liikuntoa. Hyppäsin
vuoteeltani, pukeuduin nopeasti, avasin oven ja kiiruhdin alas portaita.
Oli vielä varhainen aamu, tuskin valoisaa, jonka tähden en tavannutkaan
ketään rakennuksen alemmissa kerroksissa. Eteisessä riippui hattu, jonka
pistin päähäni. Avatessani ovea huomasin sen niin huolimattomasti
suletuksi, etteivät murtovarkaudet siitä päättäen näyttäneet kuuluvan
nykyisen Bostonin vaaroihin. Astuin ulos. Kaksi tuntia kävelin tai
juoksin pitkin kaupungin katuja, kiertäen useimmat niemekkeen korttelit.
Ainoastaan muinaistutkija, joka tuntee erotuksen nykyisen Bostonin ja
yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin välillä, voi jossakin määrin
käsittää, kuinka usein minut valtasi syvä hämmästys tämän ajan kuluessa.
Katsellessani eilen rakennuksen katolta kaupunkia, oli se kylläkin
näyttänyt minusta oudolta, mutta silloin näin sen vain pääpiirteissään.
Vasta nyt katuja kierrellessäni huomasin, kuinka suuri ja täydellinen
muutos oli. Muutamat minun aikakaudeltani säilyneet jätteet olivat
omiaan tuomaan tämän muutoksen yhä selvemmin näkyviin, sillä jos niitä
ei olisi ollut, olisin luullut vaeltavani ihan oudossa kaupungissa.
Henkilö, joka on jättänyt syntymäkaupunkinsa lapsena ja palaa sinne
viidenkymmenen vuoden kuluttua, huomaa sen tosin muuttuneen suuresti.
Hän hämmästyy, vaan ei joudu päästänsä pyörälle. Hän tietää, että pitkä
aika on kulunut, ja että se on vaikuttanut muutoksia myöskin hänessä
itsessään. Hän muistaa ainoastaan hämärästi tuon lapsuutensa ajan
kaupungin. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä välillä
olleesta ajasta. Tietoisuuteni sanoi, että olin eilen, muutamia tunteja
sitten vaeltanut näitä katuja, joissa tuskin pieninkään kohta oli
säilynyt entisellään. Vanhan kaupungin kuva oli muistossani niin
tuoreena ja selväpiirteisenä, ettei todellinen kaupunki voinut sitä
syrjäyttää, vaan taisteli sen kanssa, joten milloin toinen milloin
toinen niistä tuntui unelmalta. Kaikki, mitä näin, sekottui
mielikuvituksessani yhdeksi kuten kaksi samalle levylle päällekkäin
otettua valokuvaa.
Vihdoin jouduin takaisin samalle ovelle, josta olin tullut ulos.
Askeleeni lienevät vaistomaisesti tuoneet minut entisen kotini paikalle,
sillä itse en ollut kulkiessani käsittänyt, että palaan sinne takaisin.
Tämä talo tuntui minusta kodilta yhtä vähän, kuin mikä muu paikka tahaan
tässä oudon sukupolven asumassa kaupungissa, jonka asukkaat tuntuivat
minusta yhtä täydellisesti vierailta, kuin kaikki muutkin nykyjään maan
päällä elävät miehet ja naiset. Jos käytävän ovi olisi ollut lukossa,
olisi se luultavasti muistuttanut minulle, ettei minulla ole talossa
mitään tekemistä, ja minä olisin jatkanut matkaani. Mutta se avautui,
kun työnsin sitä. Epävarmoin askelin kulin eteisen läpi ja astuin
erääseen sen vieressä olevaan huoneeseen.
Heittäydyin tuolille ja painoin käsilläni polttavia silmiäni, jotta
pääsisin näkemästä ympäristöäni ja tuntemasta sen synnyttämää kamalaa
yksinäisyyden tunnetta. Mieleni vallannut sekasorto oli niin suuri, että
se synnytti ruumiillistakin kivun tunnetta. Mitenkäpä voisinkaan kuvata
silloin kärsimääni tuskaa, kun aivoni tuntuivat sulavan, tai sanomatonta
avuttomuuden tunnetta, joka minut oli vallannut. Tuskissani vaikeroitsin
ääneeni. Aloin tuntea, että kadotan järkeni, jollen nyt saa tukea. Mutta
silloin apu saapuikin. Kuulin äkkiä vaatetten kahinaa ja katsahdin ylös.
Edit Leete seisoi edessäni. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat syvintä
osanottoa.
»Mitä on tapahtunut, herra West?» kysyi hän. »Olin täällä, kun tulitte
sisään. Huomasin, että olitte peräti onnettoman näköinen, enkä voinut
olla tulematta esiin, kuullessani teidän valittavan. Miten teidän on
käynyt? Missä olette ollut? Enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?»
Ehkäpä hän lienee puhuessaan sattumalta tai säälistä ojentanut molemmat
kätensä minua kohti. Tartuin niihin ja pusersin niitä yhtä
vaistomaisesti, kuin hukkunut tarttuu kiinni ja puristaa köyttä, joka
hänelle heitetään viime hetkessä. Nähdessäni hänen surulliset kasvonsa
ja säälin kostuttamat silmänsä, poistui pyörryttävä tunne aivoistani.
Toisen henkilön hellä myötätuntoisuus, joka väreili hänen sormiensa
hiljaisesta puserruksesta, antoi minulle tarvitsemani tuen. Hänen
tyynnyttävä ja lohduttava läsnäolonsa vaikutti kuten ihmeitä tekevä
taikajuoma.
»Jumala siunatkoon teitä», sanoin hetken kuluttua. »Hän teidät lienee
lähettänytkin luokseni juuri nyt. Luulenpa, että olisin tullut
mielipuoleksi, jos ette te olisi saapunut tänne».
Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
»Herra West», sanoi hän, »me näyttänemme teidän mielestänne peräti
sydämettömiltä. Kuinka voimmekin jättää teidät yksin niin pitkäksi
ajaksi. Mutta kai kohtaus jo on ohi? Voittehan jo paremmin?»
»Kyllä», vastasin, »kiitän siitä teitä. Jos vielä viivytte hetkisen
luonani, tulen pian entiselleni».
»Minä en aiokkaan mennä pois», sanoi hän, ja hänen kasvoillaan väreili
mielenilme, joka osotti hänen myötätuntoisuutensa selvemmin, kuin
tuhannet sanat, »Ette saa pitää meitä niin sydämettöminä, kuin olemme
ehkä näyttäneet jättäessämme teidät yksin. Olen tuskin voinut nukkua
rahtuakaan viime yönä, sillä mieleeni johtui alinomaa, kuinka
omituiselta teistä mahtanee tuntua, kun heräätte aamulla. Mutta isäni
sanoi, että te nukutte myöhäiseen. Hän sanoi myöskin, että ei ole hyvä
osottaa teille aluksi kovin paljon sääliä. Olisi vain koetettava johtaa
ajatuksianne pois siitä, mitä oli tapahtunut, ja saada teidät tuntemaan,
että olette »ystävien joukossa».
»Te olette jo sen selvästi osottanut», vastasin. »Mutta käsitätte
tietysti, että siirtyminen vuosisadan sivuitse on tavaton harppaus, joka
ei voi olla järkyttävästi vaikuttamatta, ja vaikka en ehkä eilen sitä
näyttänyt aivan selvästi käsittävänikään, olen tänä aamuna kuitenkin
ollut hyvin tuskallisten tunteiden vallassa». Pitäessäni hänen käsiänsä
käsissäni ja katsellessani hänen kasvojansa voin jo hiukan laskea
leikkiäkin tilastani.
»Ei johtunut kenenkään mieleenkään, että menisitte ulos kaupungille
yksin niin varhain aamulla», puheli hän. »Missä olitte, herra West?
Kerroin hänelle kokemukseni heräämisestäni alkaen siihen hetkeen saakka,
jolloin katsahdin ylös ja näin hänet edessäni, -- kuten olen kertonut ne
jo lukijalle. Puhuessani valtasi hänet syvä sääli, ja vaikka päästin
hänen toisen kätensä irti, ei hän koettanut vetää pois toista,
epäilemättä sentähden, että hän huomasi, kuinka rauhoittavalta minusta
tuntui pidellä sitä kädessäni.
»Voin jossakin määrin käsittää tunteenne», sanoi hän. »Tilanne lienee
ollut kauhea. Ja lisäksi jätimme teidät yksin kamppailemaan kauheaa
taisteluanne. Voitteko antaa sen anteeksi?»
»Onhan kaikki jo ohitse. Olette tällä kertaa kokonaan haihduttanut
epätoivoni», vastasin hänelle.
»Ettehän anna sen enää palatakkaan», lausui hän levottomana.
»Sitä en voi luvata», sanoin. »Liian varhaista on vielä arvella sinne
tai tänne, mutta siltä minusta tuntuu, ajatellessani, kuinka outoa ja
kummallista kaikki on ympärilläni».
»Mutta ette ainakaan saa enää koettaa yksin taistella sitä vastaan»,
pyysi hän. »Luvatkaa tulla meidän luoksemme, sallikaa meidän ottaa osaa
taisteluunne ja koettaa auttaa teitä. Vaikka emme paljoa voisikaan, on
kuitenkin parempi olla yhdessä, kuin koettaa yksin kärsiä sellaisia
tunteita».
»Tulen kyllä luoksenne, jos sallitte sen», lupasin hänelle.
»Tietysti, tietysti, minähän sitä pyysinkin», huudahti hän innokkaasti.
»Minä teen kaikki voitavani auttaakseni teitä».
»Teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin tuntea osanottavaisuutta
minua kohtaan, kuten nyt näytätte tekevän», sanoin.
»On siis päätetty», virkkoi hän hymyillen kyyneleet silmissä, »että ensi
kerralla tulette minun luokseni ja avaatte sydämenne minulle, ettekä
lähde enää juoksemaan ympäri Bostonia outojen ihmisten joukkoon».
Edellytys, että me muka emme olisi outoja toisillemme, ei tuntunut
minusta enää sanottavasti omituiselta. Minun kärsimykseni ja hänen
osanottavat kyyneleensä olivat saaneet meidät niin lähelle toisiamme
muutaman minuutin kuluessa.
»Lupaan teille», lisäsi hän kasvoillaan ihastuttavan veitikkamainen
ilme, joka myöhemmin muuttui innostukseksi, »että kun tulette luokseni,
koetan osottaa surkuttelevani teitä mitä syvimmin, mutta älkää
hetkeäkään luulko, että todella surkuttelisin teitä, tai edes uskoisin,
että te itse kauan surkuttelette asemaanne. Yhtä varmasti, kun tiedän,
että nykyinen maailma on taivas teidän aikuiseenne verraten, yhtä
varmasti tiedän myöskin, että ennen pitkää tunnette ainoastaan
kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on sallinut teidän jatkaa
täällä elämäänne, joka katkesi niin omituisella tavalla teidän
aikakaudellanne».