»Minun luullakseni», huomautin, »alkavat menettelytapanne pahimmat
vaikeudet vasta sitte, kun olette kutsuneet kansalaiset suorittamaan
työvelvollisuuttansa, sillä siihen loppuu yhdenkaltaisuus sotajoukon
kanssa. Sotilailla on kaikilla sama, vieläpä sangen yksinkertainen
tehtävä suoritettavana. Heidän tulee vain oppia käyttämään aseita,
marssimaan ja tekemään vahtipalvelusta. Mutta työn armeijan täytyy oppia
pari kolmesataa eri ammattia ja kyetä ne suorittamaan. Mikä johtajanero
hallinnossa kykenisikään viisaasti ratkaisemaan, mille alalle suuren
kansan kunkin yksityisen jäsenen tulee antautua, mitä ammattia ruveta
harjoittamaan?»
»Hallinnolla ei ole sen ratkaisun kanssa mitään tekemistä».
»Kuka sen sitte ratkaisee?»
»Jokainen omasta puolestaan, seuraten luonteensa taipumuksia. Ei kammota
mitään vaivoja, kun koetetaan saada kukin yksilö kykeneväksi huomaamaan
luonnollisia taipumuksiansa. Meidän teollisuusarmeijamme on järjestetty
sen periaatteen nojalle, että ihmisen luonnolliset taipumukset, sekä
henkiset että ruumiilliset, määräävät varmimmin, millä alalla hänen
työnsä tuottaa suurimman hyödyn yhteiskunnalle ja enimmän tyydytystä
hänelle itsellensä. Vaikka kukaan ei voi vetäytyä suorittamasta yleistä
työvelvollisuuttaan muodossa tai toisessa, saa jokainen yksityinen
vapaaehtoisesti valita -- muutamia tarpeellisia määräyksiä noudattaen --
millä alalla hän tahtoo suorittaa työvelvollisuutensa. Kun yksilön
tyytyväisyys ja onnellisuudentunne palvelusajan kuluessa riippuu siitä,
että hän saa tehdä työtä, johon hänellä on taipumusta, tarkastelevat
vanhemmat ja opettajat jo aikaisimmista ikävuosista alkaen ilmestyviä
merkkejä lasten taipumuksista. Kasvatuksessamme on annettu tärkeä sija
kansallisen teollisuusjärjestelmän ja sen kehityshistorian tutkimiselle
samoin kuin kaikkien tärkeimpien ammattien alkuperusteille. Vaikka ei
tämä käytännöllinen opetus saakkaan supistaa koulujemme päämääränä
olevan yleisen hengenviljelyksen opetusaikaa, ehditään siellä kuitenkin
opettaa nuorisoamme sekä tarkkaan tuntemaan kansallisen teollisuutemme
järjestelmä että myöskin harjoittamaan heitä jossakin määrässä
tutustumaan työkaluihin ja niiden käyttämiseen. Koulumme oppilaat käyvät
opettajiensa johdolla usein työpajoissa, ja usein tehdään pitempiäkin
retkeilyjä, jotta he oppisivat tuntemaan eri teollisuusaloja. Teidän
aikakaudellanne ei kenenkään tarvinnut hävetä sitä, ettei hän laisinkaan
tuntenut oman alansa ulkopuolella olevia ammatteja, mutta nykyjään olisi
tällainen tietämättömyys voittamattomana esteenä sen meillä vallitsevan
aatteen toteuttamisessa, että jokaisen tulee kyetä avoimin silmin
valitsemaan itsellensä toimialan, joka parhaiten vastaa hänen kykyänsä
ja taipumuksiansa. Tavallisesti on nuorukainen jo paljoa ennen työhön
astumistaan tullut selville, mille alalle hän antautuu, jopa hankkinut
jonkun verran ammattitaitoakin, ja odottaa vain kärsimättömästi aikaa,
jolloin hän saa astua riveihin».
Minä huomautin: »Tuskinpa voinee sattua niin, että niiden lukumäärä,
jotka haluavat ryhtyä harjoittamaan jotakin ammattia, vastaisi sillä
alalla tarvittavain työntekijäin lukua. Tavallisesti lienee
ilmoittautujia joko enemmän tai vähemmän».
»Vapaaehtoisten lukumäärä vastaa jokseenkin tarvetta», vastasi tohtori
Leete. »Hallinnon tulee valvoa, että näin käy. Pidetään tarkkaa lukua
siitä, kuinka monta vapaaehtoista kullekin alalle tarjoutuu. Jos heidän
lukumääränsä jollakin alalla on tuntuvasti suurempi tarvetta, päätetään
sen johdosta, että kysymyksenalainen ammatti on muita miellyttävämpi.
Jos taas toiselta puolelta tarjoutuvain vapaaehtoisten joukko alkaa
vähetä tarvittavaa määrää alemmaksi, todistaa se, että ammattia pidetään
liian rasittavana. Hallituksen huolena on valvoa, että kaikkien
ammattien viehätysvoima, mikäli se riippuu työehdoista, pysyy
yhtäsuurena, toimet yhtä rasittavina henkilöille, joiden taipumuksia ne
vastaavat. Tämä tapahtuu siten, että työaika järjestetään eri aloilla
eri pitkäksi työn vaikeuden mukaan. Huokeammissa, miellyttävissä
olosuhteissa suoritettavassa työssä on pitempi työaika, mutta vaikeissa
ammateissa, kuten kaivostöissä, on työaika lyhin. Ei ole minkäänlaista
edeltäpäin määrättyä teoreettista sääntöä, jonka mukaan työn
rasittavaisuus päätettäisiin. Kun hallinto vähentää työtaakkaa joiltakin
työväenryhmiltä ja lisää sitä toisille, noudattaa se työväestön omaa
mielipidettä, joka ilmestyy vapaaehtoisten lukumäärässä. Periaatteena
on, ettei kenenkään työ saa yleensä olla suorittajalleen vaikeampaa kuin
jonkun toisen työ. Tässä tulee työntekijäin itsensä olla ratkaisijana.
Ei mikään rajoita tämän periaatteen sovittamista käytäntöön. Jos joku
erityinen toimi on niin vaikeaa tai vastenmielistä, ettei siihen
ilmoittaudu kylliksi vapaaehtoisia, ellei työaikaa lyhennetä kymmeneen
minuuttiin, niin tämä tehdään. Jos ei silloinkaan ketään ilmoittaudu,
jätetään koko ammatti. Mutta todellisuudessa riittää jo pienempikin
työajan lyhennys tai jotkut muut siihen yhdistetyt edut takaamaan
tarpeellisen määrän halukkaita työntekijöitä jokaiselle yhteiskuntaa
hyödyttävälle työalalle. Mutta jos todellakin tällaiseen yhteiskunnalle
hyödylliseen työhön välttämättömästi liittyvät vaikeudet ja vaarat
olisivat niin suuria, etteivät myönnetyt edut riittäisi voittamaan
ihmisten vastenmielisyyttä kysymyksenalaista työtä kohtaan, tarvitsisi
hallinnon vain siirtää se tavallisten toimialojen ulkopuolelle,
selittämällä, että sen suorittamiseen tarvitaan »erityistä rohkeutta»,
ja että ne, jotka työhön ryhtyvät, ansaitsevat kansan erityistä
kiitollisuutta. Silloin tarjoutuu vapaaehtoisia kylliksi. Meidän nuoret
miehemme ovat sangen kunnianhimoisia eivätkä he jätä sellaista
tilaisuutta käyttämättä. Käsitätte tietysti, että kun teollisuuden
suorittaminen riippuu vapaaehtoisista, on kaikilta aloilta koetettu
täydellisesti poistaa epäterveelliset tai hengenvaaralliset työehdot.
Terveys ja turvallisuus on joka ammatissa taattu. Kansa ei raatele eikä
teurasta satojatuhansia työntekijöitään, kuten yksityiset kapitalistit
ja yhtiöt tekivät teidän aikakaudellanne».
»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos näin ollen johonkin
ammattiin ilmoittautuu useampia vapaaehtoisia kuin tarvitaan?»
»Silloin on niillä etuoikeus, jotka ovat hankkineet laajimmat tiedot
haluamastaan ammatista. Mutta ei kenenkään, joka pitemmän aikaa haluaa
päästä jollekin ammattialalle, tarvitse jäädä siitä pois. Jos joku ei
voi päästä haluamaansa toimeen, on hänellä tavallisesti pari muuta,
edellisen kaltaista ammattia, jotka jossakin määrässä viehättävät häntä.
Jokaisen tulee kehittää taipumuksiansa niin, että hänellä on halua
toiseen tai kolmanteen työhön, ellei hän ensiksi haluamaansa saa,
tapahtukoonpa tämä sitte joko työhön ryhdyttäessä tai myöhemmin, kun
joku uusi keksintö tai muuttuneet vaatimukset tekevät hänet ensimäiseen
toimeensa kykenemättömäksi. Silloin hän voi aina löytää uuden,
suhteellisesti miellyttävän toiminta-alan. Tämä paikan vaihtoa koskeva
periaate on sangen tärkeä järjestelmässämme. On vielä lisäksi
huomattava, että jos jossakin ammatissa yhtäkkiä syntyisi työntekijöiden
puutetta täi tuotantoa pitäisi äkkiä korottaa, koetetaan asia tosin
ennen muuta järjestää vapaaehtoisuuden tietä. Mutta hallitus voi
hätätilassa myöskin ilmoittaa tarvittavan ylimääräisiä tai ottaa
tarvittavat työvoimat joltakin toiselta alalta. Nämä voidaan kuitenkin
ottaa ainoastaan ammattitaidottomain tai tavallisten työntekijäin
luokasta».
»Miten siihen luokkaan saadaan työntekijöitä?» tiedustelin häneltä.
»Siihen kai ei kukaan ruvenne vapaaehtoisesti?»
»Ammattitaidottomain luokkaan luetaan kaikki kolmen ensimäisen vuoden
työntekijät. Vasta tämän ajan kuluttua saa nuorukainen, jota siihen
saakka voidaan käyttää mihin työhön tahansa johtajain määräyksen mukaan,
valita erityisen toimialan. Ei kukaan pääse vapaaksi näistä kolmesta
ensimäisestä työvuodesta, joiden kuluessa kaikkien täytyy tottua
tarkkaan järjestykseen. Nuoret miehemme ovatkin hyvin iloissaan,
saadessaan vaihtaa tämän ankaran koulun ammattialoilla vallitsevaan
suhteellisesti suurempaan vapauteen. Jos joku on niin kykenemätön, ettei
hän ole voinut huomata itsessään taipumusta mihinkään erityiseen
ammattiin eikä siis kykene valitsemaan omaa toimialaa, saa hän jäädä
tavalliseksi työntekijäksi. Mutta sellaiset tapaukset ovat
luonnollisesti, kuten ymmärtänette, hyvin harvinaisia».
»Kun joku on valinnut ammatin itsellensä», huomautin, »niin täytyy hänen
luonnollisesti pysyä siinä koko työaikansa».
»Ei se ole välttämätöntä», vastasi tohtori Leete. »Vaikka tiheitä ja
oikusta johtuvia muutoksia koetetaan estää, jopa kielletäänkin, voi
kuitenkin jokainen työntekijä määrätyillä ehdoilla ja ottaen huomioon
ammattien tarpeet, hakea vapaaehtoisena siirtoa toiselle alalle, jos hän
luulee, että se sopii hänelle paremmin kuin ensiksi valitsemansa. Tässä
tapauksessa hän on samojen ehtojen ja määräysten alainen, kuin ensi
kertaa työhön astuva, vapaaehtoinen. Samoin voi työntekijä, myöskin
erityisiä ehtoja noudattaen, muuttaa toiselle paikkakunnalle, kun se ei
tapahdu liian usein. Teidän järjestelmänne vallitessa voi oloihin
tyytymätön työntekijä tosin jättää työnsä milloin tahansa, mutta samalla
hän myös pani vaaranalaiseksi koko toimeentulonsa, vieläpä
tulevaisuutensakin. Me olemme huomanneet, että ainoastaan hyvin harvat
tahtovat luopua vanhasta opitusta toimestaan ryhtyäksensä uuteen sekä
vaihtaa vanhat ystävänsä ja työtoverinsa uusiin. Ainoastaan huonoimmat
työntekijät muuttelevat tällä tavalla, niin usein kuin määräyksemme
sallivat. Terveydellisistä syistä johtuvat muutokset hyväksytään
tietysti aina».
»Teollisuusaloilla voi järjestelmänne kyllä olla erittäin hyvä ja johtaa
erinomaisiin tuloksiin», myönsin minä, »mutta en usko, että sitä voidaan
sovittaa korkeammilla henkisillä aloilla niihin ihmisiin, jotka eivät
palvele kansaansa kättensä, vaan henkensä työllä. Luonnollisesti
tarvitsette tekin tämänlaatuisen työntekijöitä. Miten voitte valita ne
maanviljelys- tai teollisuustyöväestön joukosta? Tämä kai vaatii
luullakseni sangen tarkkaa seulomista».
»Vaatii kyllä», vastasi tohtori Leete. »Siinä tarvitaan mitä
huolellisinta tutkimista, ja sentähden annammekin jokaisen yksilön
itsensä päättää, tahtooko hän ryhtyä henkiseen vai ruumiilliseen työhön.
Kolmivuotisen palveluskauden kuluttua, joka on jokaisen suoritettava
tavallisena työntekijänä, päättää kukin luonnollisia taipumuksiansa
seuraten, tahtooko hän kehittyä taiteen tai tieteen palvelukseen tai
tulla maanviljelijäksi tai teollisuustyömieheksi. Jos joku luulee
paremmin pystyvänsä henkiseen kuin ruumiilliseen työhön, on hänellä
kaikki keinot käytettävinään ja tiet avoinna tutkiaksensa luuloteltujen
taipumustensa pätevyyttä ja harjoittaaksensa sekä kehittääksensä niitä,
voidaksensa sitte antautua seuraamaan kutsumustansa, jos hän siihen
kykenee. Teknilliset, lääkintätaidon, kuvanveiston, maalaus-, musiikki-
ja näytelmätaiteen sekä korkeimmat tieteelliset oppilaitokset ovat
halullisille ehdottomasti avoinna».
»Eivätkö ne ole täynnä nuorisoa, jonka ainoana tarkoitusperänä on päästä
tekemästä työtä?»
Tohtori Leete nauroi hieman ivallisesti, virkkoen:
»Voin teille aivan varmasti vakuuttaa, ettei ainoakaan pyri näihin
oppilaitoksiin siinä tarkoituksessa, että hän siten välttäisi työtä. Ne
ovat sellaisia varten, joilla on erinomaiset taipumukset valitsemallaan
oppialalla, ja jokainen, jolla ei näitä taipumuksia ole, tekee
mieluummin vaikka kaksinkertaisia työpäiviä ammatissaan, kuin koettaa
seurata sellaista luokkaa. Luonnollisesti on monta sellaista, jotka ovat
erehtyneet kutsumuksessansa ja palaavat teollisuuden palvelukseen,
huomattuansa, etteivät he voi täyttää oppilaitoksien vaatimuksia. Tätä
ei pidetä häpeänä, sillä yhteinen hyvä kehottaa jokaista kehittämään
niitä kykyjä ja luonnonlahjoja, joita hän luulee huomanneensa
itsessänsä, mutta joiden olemassaolo voidaan todistaa vasta kokeiden
kautta. Korkeimmat koulut olivat teidän aikakaudellanne melkein
tykkänään riippuvia oppilasten ylläpidosta, ja näyttää siltä, että ne
antoivat todistuksia kykenemättömillekin henkilöille, jotka siten saivat
paikkoja henkisen työn aloilla. Meidän koulumme ovat kansallisia
laitoksia, ja se, joka on suorittanut niiden kurssit, ei tarvitse muita
todistuksia kyvystänsä».
»Jokaisella on tilaisuus astua opin teille, kunnes hän on täyttänyt 30
vuotta», jatkoi tohtori. »Sen jälkeen ei ketään enää oteta oppilaaksi,
koska siinä tapauksessa aika, jolloin hän voi alallaan palvella
kansaansa ennen eroamisikään joutumistansa, tulisi liian lyhyeksi.
Teidän aikakautenne nuorukaisten täytyi jo aivan nuorina valita alansa,
ja sentähden he sangen usein tykkänään erehtyivät kutsumuksestaan,
joutuivat väärälle uralle. Nykyään tiedetään, että muutamain henkilöiden
luonnonlahjat kehittyvät paljoa myöhemmin kuin toisten, ja sentähden on
opin tie meillä auki kuusi vuotta, neljänkolmatta vanhasta 30 ikävuoteen
saakka».
Huulillani oli jo kymmenkunnan kertaa ollut eräs kysymys, joka minun
aikanani oli pahimpana esteenä teollisuuskysymyksen lopullista ratkaisua
pohdittaissa. Nyt sen lausuin:
»On omituista», sanoin, »että ette ole vielä maininnut sanaakaan
palkanmaksujärjestelmästänne. Kun kansa on ainoa työnantaja, täytyy
hallituksen tietysti järjestää palkat ja määrätä, kuinka paljon kukin
saa, lääkäristä alkaen päivätyöläiseen saakka. Voin sanoa, ettei
tällaista järjestelmää olisi meidän aikanamme missään tapauksessa
hyväksytty, enkä ymmärrä, miten se nytkään voi käydä laatuun, ellei
ihmisluonne ole tykkänään muuttunut. Meidän aikakaudellamme ei kukaan
ollut tyytyväinen palkkaansa. Sekin, joka itse sai kylliksi, oli varma
siitä, että hänen naapurinsa sai liiaksi, ja paheksui sitä. Jos tästä
johtuva yleinen tyytymättömyys, joka puhkesi esiin kirouksina ja
lakkoina lukemattomia työnantajoita vastaan, olisi voitu kohdistaa yhtä
ainoaa, esim. hallitusta vastaan, ei se olisi pysynyt pystyssä kahta
palkanmaksupäivää, vaikka olisi ollut kuinka luja».
Tohtori Leete nauroi sydämellisesti.
»Aivan niin, aivan niin», sanoi hän. »Yleinen työlakko olisi syntynyt jo
ensimäisenä palkanmaksupäivänä, ja hallitusta vastaan suunnattu lakkohan
on vallankumous».
»Kuinka te siis voitte estää vallankumousta syntymästä joka
palkanmaksupäivänä?» kysyin. »Onko joku suuri filosoofi keksinyt uuden
laskutavan, jonka nojalla voidaan tarkkaan ja kaikkien mieliksi määrätä
kaiken työn suhteellinen ja todellinen arvo, olkoonpa se sitte
ruumiillista tai henkistä, käden tai äänen, korvan tai silmän työtä? Tai
onko ihmisluonne muuttunut niin täydellisesti, ettei kukaan enää katso
omaa etuansa, vaan jokainen harrastaa toisten parasta? Muuten en voi
asiaa selittää».
»Ei ole tapahtunut kumpaakaan», vastasi isäntäni nauraen. »Mutta nyt
teidän täytyy muistaa, herra West, että te olette sekä potilaani että
vieraani, ja sallia minun saattaa teidät levolle. Huomenna puhelemme
enemmän. Kello on jo yli kolmen».
»Se on epäilemättä viisas määräys», vastasin, »jos vain voitte sen
toteuttaa».
»Siitä kyllä pidän huolen», vastasi tohtori, ja sen hän tekikin. Hän
antoi minulle pikarillisen jotakin juomaa, joka uuvutti minut uneen
heti, kun kallistin pääni tyynylle.