Tohtori Leete herkesi puhumasta ja minäkin olin vaiti koettaessani luoda
yleistä käsitystä niistä suunnattomista yhteiskunnallista järjestelmää
kohdanneista muutoksista, joita noin valtavan mullistuksen täytyi tuoda
mukanaan.
Vihdoin lausuin: »Hallinnon toiminta-alan laajentaminen noin suuressa
määrässä on lievimmin sanoen valtava yritys».
»Laajentaminenko? Mikä laajentaminen?»
»Minun aikakaudellani pidettiin turvallisuuden säilyttämistä ja kansan
puolustamista ulkonaisia vihollisia vastaan, siis sotilas- ja
poliisivallan käyttämistä hallitusten varsinaisena tehtävänä».
»Mitkä herran nimessä ovat sitte kansan viholliset?» huudahti tohtori
Leete. »Ranska, Englanti ja Saksako, vaiko nälkä, vilu ja alastomuus?
Teidän aikakaudellanne oli hallitusten tapana pientenkin kansainvälisten
selkkausten sattuessa ottaa haltuunsa kansalaiset ja laittaa
satojatuhansia heistä surmatuiksi tai raajarikoiksi sekä tuhlata kansan
varallisuutta kuin vettä, ilman että uhreille oli tästä vähintäkään
ajateltavaa hyötyä. Nykyjään ei ole sotia eikä hallituksellamme
sotaväkeä, mutta sen sijaan se ottaa muutamiksi vuosiksi johtaakseen
jokaisen kansalaisen työtä, suojellaksensa heidät kylmää, nälkää sekä
alastomuutta vastaan ja voidaksensa pitää huolta kaikista heidän
henkisistä sekä ruumiillisista tarpeistaan. Olen vakuutettu, herra West,
että jos tarkemmin ajattelette asiaa, myönnätte varmaan, että teidän
aikuistenne hallitusten toimialaa oli luonnottomasti laajennettu, vaan
ei meidän. Vaikka olisi kysymyksessä mitä parhaimmat tarkoitusperät,
eivät nykyiset ihmiset antaisi hallituksillensa sitä valtaa, joka niille
ennen myönnettiin mitä huonoimpiin tarkoituksiin».
Minä vastasin: »Tahtomatta ryhtyä vertailuihin, huomautan vain, että
meidän aikakauden valtiomiesten vallanhimo ja lahjojen otto olisi tehnyt
teollisuuden hoitamisen valtion kautta aivan mahdottomaksi. Meidän
mielestämme olisi tuskin voinut tehdä huonompaa tekoa, kuin luovuttaa
rikkauden luojana olevain tuotannon välikappalten johto politiikkojen
käsiin. Aineelliset edut olivat silloisissa oloissa jo muutenkin liian
usein puolueitten leikkikaluna».
»Epäilemättä olette oikeassa», vastasi tohtori Leete, »mutta nykyjään
elämme aivan toisissa oloissa. Meillä ei ole puolueita eikä
politikoitsijoita, ja vallanhimo sekä lahjojen otto ovat sanoja, joilla
on nykyjään vain historiallinen merkitys».
»Siinä tapauksessa on ihmisluonteen täytynyt suuresti muuttua», sanoin.
»Ei laisinkaan», väitti tohtori Leete, »vaan ihmisten elantosuhteet ovat
muuttuneet, ja niiden mukana heidän toimintansa vaikuttimet. Teidän
aikananne oli yhteiskunta järjestetty siten, että viranomaiset joutuivat
alituisesti kiusaukseen käyttää valtaansa väärin joko omaksi tai jonkun
toisen eduksi. Kun olot olivat sellaiset, näyttää ihmeelliseltä, että
voitte ensinkään uskoa asioittenne johtoa heidän käsiinsä. Nyt
sitävastoin on valtio järjestetty siten, ettei virkamies voi, vaikka
haluaisikin, hankkia itselleen eikä muille etua käyttämällä
virkavaltaansa väärin. Olkoonpa hän vaikka kuinka huono, ei häntä voi
lahjoa, sillä hänelle ei ole siitä mitään hyötyä. Meidän yhteiskuntamme
ei tunne palkintoja epärehellisyydestä. Nämä seikat voitte käsittää,
täydellisesti vasta sitte, kun opitte vähitellen lähemmin tuntemaan
olojamme».
»Mutta ettehän ole vielä vastannut minulle, miten olette ratkaisseet
työväenkysymyksen», huomautin minä. »Tähän saakka on ollut puhetta vain
pääomasta. Kun kansa oli ottanut käsiinsä tehdasten, konevoiman,
rautateiden, maanviljelyksen ja vuorityön johdon, siis yleensä koko maan
kapitaalin, jäi työväenkysymys vielä ratkaisematta. Ottaessaan
kapitaalin tehtävät huoleksensa, sai se samalla tietysti myöskin
kapitalistien vaikeudet kannettavikseen».
»Nämä vaikeudet katosivat samalla, kuin kansa otti pääomat haltuunsa»,
vastasi tohtori Leete. »Kun työ järjestettiin yhden ainoan johdon alle,
ratkesi työväenkysymys itsestään, vaikka se teidän aikakaudellanne ja
silloisen järjestelmän vallitessa todellakin näytti mahdottomalta
ratkaista. Kun kansa oli ainoa työnantaja, muuttuivat kaikki kansalaiset
kansalaisoikeuksiensa perusteella työntekijöiksi, jotka jaettiin eri
toimiin teollisuuden tarpeen mukaan».
»Olette siis yksinkertaisesti käyttäneet yleisen asevelvollisuuden
periaatetta sellaisena kuin se meidän aikakaudellamme oli,
ratkaistaksenne työväenkysymyksen».
»Niinpä kyllä», vastasi tohtori Leete, »se seurasi itsestään, kun kansa
tuli ainoaksi kapitalistiksi. Kansaan oli jo juurtunut se käsitys, että
maan puolustamista tarkoittavaan asevelvollisuuteen on jokaisen terveen
kansalaisen otettava ehdottomasti ja samalla tavalla osaa. Helppoa oli
silloin huomata, että samoin oli jokaisen kansalaisen velvollisuus
suorittaa osansa kansan ylläpidoksi tarvittavaa ruumiillista tai
henkistä työtä, vaikka kansalaiset voivat suorittaa tämän tehtävän
jossakin määrin tasan jaettuna kunkin osalle vasta sitte, kun valtio oli
tullut ainoaksi työnantajaksi. Työn järjestäminen oli peräti mahdotonta
niin kauan kuin työnantajina oli satoja tai tuhansia yksilöitä sekä
yhtiöitä, joiden välillä ei minkäänlaista yhteisvaikutusta koetettu eikä
olisi voitukaan saada aikaan. Sentähden sattuikin usein, että suuret
joukot henkilöitä, jotka olisivat mielellään halunneet tehdä työtä,
eivät sitä löytäneet, kun taas toisaalta ne, jotka tahtoivat joko
kokonaan tai osaksi laiminlyödä tämän velvollisuutensa, voivat sen
helposti tehdä».
»Tuleeko nyt siis jokaisen pakollisesti ottaa osaa valtion järjestämään
työhön?» kysyin.
»Osanotto työhön on niin selvä ja luonnollinen asia, ettei siihen
tarvitse ketään pakottaa», vastasi tohtori Leete. »Sitä pidetään niin
luonnollisena, etteivät ihmiset enää osaa ajatellakkaan sitä pakoksi.
Henkilö, jota tässä tapauksessa pitäisi pakottaa, joutuisi tavattoman
halveksimisen alaiseksi. Mutta toisaalta on tämä työ niin ehdottomasti
välttämätöntä, että siinä suhteessa on liian lievää sanoa sitä
pakolliseksi. Koko yhteiskuntamme nojautuu niin täydellisesti sille
perustukselle, että jos voisi otaksua jonkun henkilön vetäytyvän pois
tämän velvollisuutensa täyttämisestä, niin hänellä ei olisi vähintäkään
mahdollisuutta pitää huolta toimeentulostaan. Hän sulkisi itsensä siten
ulos maailmasta, pois kansalaistensa joukosta, sanalla sanoen: surmaisi
itsensä».
»Onko palvelusaika tässä teollisuusarmeijassa elinkautinen?»
»Ei suinkaan! Se alkaa myöhemmin ja loppuu varemmin kuin keskimäärin
teidän aikakaudellanne. Teidän tehtaanne olivat täynnä lapsia ja
vanhuksia, mutta meillä on nuoruuden aika omistettu kasvatukselle, ja
täyden kypsyyden aika, josta lähtien ruumiinvoimat alkavat vähetä,
käytetään lepoon ja virkistäviin huvitteluihin. Työaika alkaa
kasvatuksen päätyttyä yhdennestäkolmatta ikävuodesta ja kestää
kaksikymmentäneljä vuotta, loppuen siis 45 ikävuoteen. Vaikka yleinen
työvelvollisuus loppuu 45 vanhana, voidaan sitä vanhemmatkin kansalaiset
hätätilassa, kuin on puute työntekijöistä, kutsua palvelukseen, kunnes
he ovat täyttäneet 55 vuotta. Tämä tapahtuu peräti harvoin, oikeastaan
tuskin koskaan. Joka vuosi lokakuun 15 päivänä on tarkastuspäivä,
jolloin yhdenkolmatta vuoden vanhat kutsutaan työhön ja kaikki
neljäkolmatta vuotta palvelleet 45 vuotiaat lasketaan juhlallisesti
vapaiksi. Tämä on meillä juhlapäivä, josta laskemme kaikki tapahtumat.
Se on meidän olympiaadi, vaikka se uudistuu joka vuosi.