Kun naiset myöhemmin illalla olivat menneet pois, ja me olimme jääneet
tohtori Leeten kanssa kahden, kysyi hän, nukuttiko minua. Siinä
tapauksessa voisin mennä levolle vuoteeseeni. Mutta jos haluaisin valvoa
myöhäisempään, olisi hän suurimmalla mielihyvällä valmis valvomaan
kanssani.
»Minä menen tavallisesti myöhään levolle», sanoi hän, »ja imartelematta
teitä voin sanoa, että tuskin voi ajatella hauskempaa seuraa, kuin
teidän. Emme totta tosiaan saa usein tilaisuutta puhutella
yhdeksännentoista vuosisadan miestä».
Olin koko illan jonkinlaisen pelon painostamana ajatellut hetkeä,
jolloin minun pitäisi jäädä yksin mennäkseni nukkumaan. Näiden sangen
ystävällisten vierasten ympäröimänä, heidän myötätuntoisen
osanottavaisuutensa tukemana ja vahvistamana olin voinut säilyttää
mieleni tasapainon. Mutta silloinkin oli keskustelun väliaikoina salaman
nopeudella välähtänyt mielessäni se tuskan esimaku, joka minut oli
valtaava, kun ei mikään enää kiinnittänyt puoleensa ajatuksiani. Tiesin,
etten voisi nukkua sinä yönä, ja olen varma, ettei kukaan käsitä sitä
pelkuruudeksi, vaikka tunnustankin, että kauhistuin valveilla makaamista
ja miettimistä. Kun sanoin tämän suoraan isännälleni vastaukseksi hänen
kysymykseensä, arveli hän, että olisi kummallista, ellei mielialani
olisi juuri sellainen. Mutta unen suhteen voisin olla huoleti. Heti kun
haluan mennä nukkumaan, antaa hän minulle lääkettä, joka varmaan hankkii
minulle levollisen unen. Seuraavana aamuna tunnen hänen vakuutuksensa
mukaan itseni yhtä levolliseksi, kuin olisin ollut jo kauan aikaa tämän
uuden maailman kansalaisena.
»Ennenkuin näin voi käydä», vastasin, »täytyy minun tutustua hieman
tarkemmin tähän Bostoniin, johon olen uudelleen ilmestynyt. Sanoitte
äsken katolla istuessamme, että kulunut vuosisata on saanut aikaan
suurempia muutoksia ihmiskunnan oloissa, kuin ennen vuosituhannet.
Nähdessäni kaupungin, voin sen kyllä uskoa, mutta olen sangen utelias
lähemmin tietämään, minkälaisia nämä muutokset ovat. Alkaakseni jostakin
-- sillä alahan on epäilemättä sangen laaja -- kysyn, miten olette
voineet ratkaista työväenkysymyksen tai oletteko voineet laisinkaan
ratkaista sitä? Se oli yhdeksännentoista vuosisadan ratkaisematon
arvoitus, ja kun panin levolle Bostonissa, uhkasi tämä arvoitus hävittää
koko yhteiskunnan, kun ei se voinut keksiä sille vastausta. Maksanee kai
vaivan nukkua sata vuotta, saadaksensa tietää, miten vastaus kuuluu, --
jos todella olette sen keksineet».
»Luulen olevani oikeutettu väittämään, että olemme ratkaisseet
arvoituksen, koska nykyjään ei tunneta työväenkysymystä, eikä sellaista
voi enää syntyäkkään», vastasi tohtori Leete. »Yhteiskunta, joka ei
voinut ratkaista niin yksinkertaista tehtävää, ei ansainnutkaan
parempaa, kuin perikadon. Itse asiassa ei yhteiskunnan, tarkkaan
katsoen, tarvinnut ratkaista kysymystä laisinkaan, sillä se selveni
itsestään. Ratkaisuna oli taloudellisen kehityksen välttämätön tulos,
joka ei olisi voinut muodostua toisenlaiseksi. Yhteiskunnan tehtävänä
oli vain tunnustaa tämä kehitys ja tukea sitä, kun sen suunta tuli
tarkoin selville».
»Ainoa, mitä minä voin tämän johdosta sanoa», vastasin, »on, ettei
kukaan tuntenut tällaista kehitystä vielä siihen aikaan, jolloin minä
nukuin.»
»Sanoitte muistaakseni nukkuneenne vuonna 1887».
»Aivan niin, toukokuun 30 p. 1887».
Toverini katsoi minua hetken miettivän näköisenä. Sitte hän huomautti:
»Tahdotte siis väittää, ettei yhteiskunta vielä silloinkaan yleensä
tuntenut sitä käännekohtaa, joka silloin oli tulossa. Luonnollisesti
uskon selitystänne täydellisesti. Monet meidän historioitsijamme ovatkin
jo huomanneet tuon teidän aikalaistenne omituisen sokeuden ajan
merkkeihin nähden; mutta meidän on vaikeampi käsittää muutamia muita
historiallisia tosiasioita -- niin selviltä ja yksinkertaisilta kuin ne
näyttävätkin näin taaksepäin katsoen. Tarkoitan niitä lähestyvää
muutosta ennustavia ilmiöitä, joita jo teidänkin aikananne oli
huomattavissa. Olisi sangen hauskaa, herra West, saada hiukan tarkempi
selvitys siitä katsantokannasta, miltä te ja vertaisenne arvostelitte
yhteiskunnallista tilaa ja sen tulevaisuutta vuonna 1887. Huomasitte kai
ainakin sen, että jonkun suuren muutoksen täytyy olla seurauksena
laajalle levinneistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista
levottomuuksista, niiden perustana olevasta kaikkien kansankerrosten
tuntemasta luokkaerosta ja ihmiskunnan yleisestä kurjuudesta».
»Sen kyllä huomasimmekin», vastasin minä. »Tunsimme, että yhteiskunta
oli menettänyt ankkurinsa ja joutunut tuuliajolle. Ei kukaan voinut
sanoa, mihin se kulkeutuu, mutta kaikki pelkäsivät kallioita».
»Mutta olihan virran suunta aivan selvä», sanoi tohtori Leete. »Jos vain
olisitte viitsineet ottaa siitä selon, olisitte huomanneet, että se ei
vie matalikolle, vaan syvälle kulkuvedelle».
»Meillä oli siihen aikaan sananlaskuna: Herrat ovat aina viisaammat
raatihuoneelta tullessaan, kuin sinne mennessään», vastasin minä.
»Ainoa, mitä voin sanoa, on että nukkumaan mennessäni olivat olot
sellaiset, että en olisi hämmästynyt, jos olisin äsken katolta nähnyt
joukon hiiltyneitä, sammaltuneita raunioita tämän ihanan kaupungin
paikalla».
Tohtori Leete kuunteli tarkasti ja nyökäytti miettien päätänsä, kun
lopetin.
»Sananne todistavat», huomautti hän, »että Storios on ollut aivan
oikeassa kuvatessaan teidän aikakauttanne, vaikka tähän saakka on
yleensä luultu, että hän on liioitellut kuvaillessaan olojen synkkyyttä
ja ihmisten sekasortoisia ajatuksia. On luonnollista, että sellaisena
murrosaikana kuin silloin syntyy aina levottomuutta ja kiihtymystä.
Mutta kun näkee, kuinka selvästi kehittymään pyrkiväin voimain suunta
oli viitotettu, olisi valmis otaksumaan, että kansojen mielet täytti
toivo eikä pelko».
»Ette ole sanonut vielä, minkä vastauksen olette löytäneet
arvoitukseen», sanoin hänelle. »Olen utelias tietämään, minkälaisen
kehityskulun käänteen kautta voi sellainen aikakausi, kuin minun oli,
luoda nykyisen rauhan ja hyvinvoinnin, jota näytte saavan nauttia».
»Suokaa anteeksi», lausui isäntäni, »tupakoitsetteko?»
Sytytettyämme sikarrit jatkoi hän: »Koska näytte samoin kuin minäkin
mieluummin juttelevan kuin nukkuvan, niin on ehkä parasta, että koetan
teille selittää nykyistä taloudellista järjestelmäämme ainakin
senverran, että tulette huomaamaan, ettei sen kehityksessä ole ollut
mitään salaperäistä tai käsittämätöntä. Teidän aikuistenne
Bostonilaisten sanotaan olleen halukkaita kyselemään, ja minä todistan
sukulaisuuteni heidän kanssansa siten, että kysyn teiltä aluksi, mikä
oli teidän mielestänne aikoinaan tärkein piirre
työväenlevottomuuksissa?»
»Luonnollisesti työlakot», vastasin.
»Aivan oikein, mutta mikä teki työlakot niin pelottaviksi?»
»Lujat työväenjärjestöt».
»Mikä oli näiden lujien järjestöjen tarkoituksena?»
»Työntekijät väittivät, että heidän täytyy järjestyä, voidakseen
toteuttaa vaatimuksiansa ja puolustaa oikeuksiansa».
»Niin onkin», sanoi tohtori Leete. »Työväenjärjestöt ja lakot johtuivat
kapitaalin, pääoman kasaantumisesta suurempiin ryhmiin, kuin koskaan
ennen. Ennenkuin tämä kokoontuminen alkoi, kun kaupan ja teollisuuden
johtajana vielä oli lukemattomat pienet, vähäisellä pääomalla varustetut
liikkeet vähälukuisten mutta summattomalla pääomalla varustettujen
suurliiketten asemasta, oli työntekijän asema työnantajaan nähden
jotenkin vapaa ja riippumaton. Ja kun silloin pienikin pääoma tai uusi
aate riitti luomaan jokaiselle oman liikkeen, tuli työntekijöistä
yhtämittaa työnantajia, eikä näiden luokkain välillä oikeastaan ollut
määrättyä tai ylipääsemätöntä rajaa. Silloin ei tarvittu
työväenjärjestöjä eikä myöskään voinut syntyä yleisiä lakkoja. Mutta kun
pienen pääoman omistajat olivat suorittaneet tehtävänsä, ja suurten
pääomain kasaantuminen alkoi, muuttuivat olot toisiksi. Yksityinen
työntekijä oli ollut vähäväkisille työnantajille suhteellisesti tärkeä,
vaan nyt hän kadotti kaiken merkityksensä ja voimansa suurkapitalistia
vastaan, samalla kuin häneltä riistettiin mahdollisuus kohota
työnantajaksi. Itsensäpuolustamisvaisto pakotti hänet liittymään yhteen
toveriensa kanssa.
Sen ajan historia osottaa, että tyytymättömyys pääomain kasaantumista
vastaan oli pelottava. Luultiin, että yhteiskunta joutuisi siten
kauheamman hirmuvallan alaiseksi, kuin koskaan ennen. Uskottiin, että
kasaantunut pääoma laskee työntekijäin hartioille niin häpeällisen
orjuuden ikeen, ettei sellaista oltu vielä koskaan ennen kannettu:
orjuuden, jonka herroina eivät olleet enää ihmiset, vaan sieluttomat
koneet, ja tyydyttämätön voitonhimo ainoana tarkoitusperänä. Luodessamme
katsauksen taaksepäin emme voi kummastella työntekijäin epätoivoa, sillä
tuskinpa on ihmiskunta koskaan sitä ennen katsonut silmästä silmään
kurjempaa ja kauheampaa kohtaloa, kuin se, minkä alaiseksi se olisi
joutunut, jos odotettu hirmuvallan muoto olisi toteutunut.
Sillävälin kehittyi teollisuuselämä kaikista valituksista huolimatta yhä
suuremmiksi etuoikeutetuiksi yhtiöiksi. Yhdysvalloissa, jossa tämä
kehitys oli ehtinyt etemmäksi kuin Europassa, ei yhdeksännentoista
vuosisadan viime neljänneksellä enää onnistunut ainoakaan yksilöllinen
yritys tärkeimmillä teollisuusaloilla, ellei sillä ollut käytettävänään
suuria pääomia. Ne pienet liikkeet, joita vielä yhdeksännentoista
vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli, kävivät nopeasti
perikatoansa kohti jäännöksinä menneistä ajoista tai elivät ne suurten
liikeyritysten loiskasveina, ellei niiden liikealana ollut pienet
piirit, jotka olivat vielä liian vähäpätöisiä vetämään puoleensa
suurkapitalistien huomiota. Silloisia pikkuliikkeitä voi verrata rottiin
ja hiiriin, jotka elivät koloissa ja pimeissä nurkissa, turvataksensa
olemassaolonsa siten, että koettivat olla herättämättä huomiota.
Rautatiet olivat laajenneet yhä laajemmiksi verkoiksi, kunnes jokainen
rata maassa oli parin ison yhtiön hallussa. Kaikki tärkeimmät tehdasalat
olivat liittojen käsissä. Nämä liitot, renkaat, trustit, tai mitä nimeä
ne lienevät kantaneetkin, määräsivät hinnat ja lakkauttivat kaiken
kilpailun, mikäli ei vastustajana ollut yhtä mahtava rengas. Siinä
tapauksessa seurasi taistelu, jonka lopputuloksena tavallisesti oli
vielä laajempi rengas. Suuret, kaupunkeihin perustetut kauppaliikkeet
kukistivat haaraosastojensa kautta kaikki kilpailijansa maaseuduilla ja
sulattivat itseensä kaupunkienkin pienemmät kauppiaat, kunnes kokonaisen
kaupunginosan liike oli _saman_ katon alla, missä satoja entisiä
kauppiaita palveli kauppa-apulaisina. Kun pienten pääomain omistajat
eivät voineet sijoittaa rahojansa omiin liikkeisiin, ei heillä ollut
muuta keinoa, kuin ostaa niillä sen suurliikkeen osakkeita, jonka
palveluksessa he olivat, ja näin he tulivat kaksinkertaisesti riippumaan
suurliikkeistä.
Se tosiasia, etteivät kansan epätoivoiset ponnistukset voineet estää
liike-elämää luisumasta yksien käsien ohjattavaksi, osottaa selvästi,
että tähän yhdistymiseen oli päteviä syitä. Pienten kapitalistien
lukemattomine liikkeineen oli täytynyt jättää taistelutanner
suurkapitalistien haltuun yksinkertaisesti sentähden, että he olivat
toisen aikakauden lapsia, ja siis kykenemättömiä täyttämään niitä
vaatimuksia, joita höyryn ja sähkön sekä summattomain jättiläisliiketten
kehitys asetti heidän suoritettavikseen. Entisaikojen järjestelmän
palauttaminen, vaikka se olisi ollut mahdollistakin, olisi ollut
hollikyytien aikakauteen palaamista, kun kerran on totuttu rautateihin.
Niin rasittava ja sietämätön kuin suurpääoman valta olikin, täytyi sen
uhrienkin kirouksistaan huolimatta myöntää, että kansan eri
teollisuushaarojen tuotantokyky oli kasvanut suuressa määrässä, ja että
liiketten yhdistymisen kautta syntyneen yhteisen hallinnon menot olivat
supistuneet paljoa pienemmiksi kuin ennen, jonka ohessa yleinen
varallisuus oli kasvanut ennen aavistamattomassa määrässä sen jälkeen
kuin uusi järjestelmä oli voittanut vanhan. Tämä edistys oli tosin
tehnyt rikkaat yhä rikkaammiksi ja siten suurentanut heidän ja
köyhälistön välillä olevaa juopaa, mutta siitä huolimatta oli
kieltämätöntä, että pääoma katsottuna ainoastaan varallisuuden
synnyttäjänä oli tullut yhä hedelmällisemmäksi samassa määrässä kuin se
oli kasaantunut yhteen. Jos vanha järjestelmä pienine pääomineen
olisikin voitu saattaa käytäntöön, olisi se tosin synnyttänyt suuremman
yhdenkaltaisuuden elämäntavoissa sekä enemmän persoonallista arvoa ja
vapautta, mutta tämän seurauksena olisi ollut yleinen köyhyys ja
aineellisen edistyksen keskeytyminen.
Eikö siis voitu millään tavalla säilyttää tuota valtavaa, pääomain
keskittymisestä syntyvää ja suurempaa varallisuutta synnyttävää voimaa,
joutumatta Kartagon tapaisen rahavallan kahleisiin? Vastaus oli valmiina
jo heti, kun tämä kysymys lausuttiin. Huomattiin, että yhä suuremmissa
piirteissä esiintyvä pääoman keskittyminen ja kasaantuminen
yksinoikeutetuksi liike-elämän johtajaksi, jota niin toivottomasti ja
turhaan oli koetettu vastustaa, olikin itse asiassa kehityksen tulos,
jota vain tarvitsi johdonmukaisesti kehittää ja luoda siten kultainen
tulevaisuus ihmiskunnalle.
Viime vuosisadan alussa oli kehitys jo ehtinyt huippuunsa lopulliseen
yksityisten kansojen piirissä tapahtuvaan pääomain kasaantumiseen
nähden. Maan teollisuutta ja kauppaa eivät enää johtaneet
vastuunalaisuudesta vapaat yksityiset henkilöt, jotka voivat menetellä
päähänpistojensa mukaan, omat edut ainoana tarkoitusperänään, vaan
johtamisvalta oli siirtynyt yhdelle ainoalle koko kansaa edustavalle
liitolle, joka toimi kaikkien puolesta yhteiseksi hyödyksi. Kokonainen
kansa järjestyi yhdeksi ainoaksi suureksi liikepiiriksi, joka sulatti
itseensä kaikki pienemmät ryhmät. Siitä tuli yksi ainoa kapitalisti
entisten monien sijaan, yksi ainoa etuoikeutettu työnantaja, joka
hävitti kaikki entiset pienemmät etuoikeudet, ja jonka voitot tulivat
kaikkien hyväksi. Renkaitten aikakauden lopputuloksena oli yksi ainoa
suuri rengas. Sanalla sanoen: Yhdysvaltojen kansa päätti ottaa koko
liike-elämänsä johdon omiin käsiinsä aivan samoin kuin se oli sata
vuotta sitte ottanut käsiinsä maansa hallinnon. Se järjesti nyt
liike-elämänsä samojen perusteiden mukaan, kuin se oli ennen järjestänyt
valtiollisen elämänsä. Ja vihdoinkin, vaikka omituisen myöhään,
huomattiin tuo ilmeinen tosiasia, ettei mikään ala ole niin omiaan
valtion hoidettavaksi, kuin kauppa ja teollisuus, joista koko kansan
olemassaolo riippuu. Huomattiin, että näiden jättäminen yksityisten,
ainoastaan omia etujansa valvovien kansalaisten käsiin on yhtä
mieletöntä, kuin valtiollisten asiain johdon jättäminen yksityisten
henkilöitten tai luokkien käsiin, jotka käyttävät sitä omaksi edukseen».
»Tuollainen sanomaton mullistus, josta kerrotte, ei tietysti voinut
tapahtua ilman suuria väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta?» huomautin.
»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »se tapahtui tykkänään ilman
väkivaltaa. Muutoksen tarpeellisuus oli huomattu jo aikoja ennen.
Yleinen mielipide oli kypsynyt ottamaan sitä vastaan, ja sen
puolustajana oli kansan suuri enemmistö. Oli yhtä mahdotonta vastustaa
sitä asevoimalla kuin todisteluillakin. Toiselta puolelta ei kansa enää
tuntenut katkeruutta suuria renkaita eikä niiden johtajia kohtaan,
huomattuaan ne välttämättömiksi väliasteiksi taloudellisessa
kehityksessä. Suurten, etuoikeuksilla varustettujen yhtiöitten
kiivaimpain vastustajain täytyi myöntää, että niillä oli ollut
välttämätön ja peräti tärkeä tehtävä suoritettavanaan, kasvattaessansa
kansaa kykeneväksi ottamaan liike-elämän johdon omiin käsiinsä.
Viisikymmentä vuotta ennen olisi maan teollisuuden siirtäminen valtion
käsiin ollut rohkeimmankin mielestä uhkarohkea yritys. Mutta suuret
yhtiöt ja renkaat olivat käytännöllisesti opettaneet kansalle uusia
katsantotapoja tässä suhteessa. Vuosien kuluessa oli rengasten nähty
käsittelevän tuloja, jotka olivat paljoa suuremmat, kuin valtion tulot,
sekä johtavan satoja tuhansia työntekijöitä sellaisella menestyksellä ja
taloudellisella säästäväisyydellä, joka olisi ollut mahdotonta pienissä
oloissa. Huomattiin, että kuta suurempi liike on, sitä
yksinkertaisempain periaatetten mukaan sitä on johdettava. Samoin kuin
kone työskentelee varmemmin kuin käsi, samoin tuottaa suuren yhtiön
johdossa käytettävä järjestelmä paremmat tulokset, kuin isännän silmä
pienissä liikkeissä. Täten vaikutti kehitys sen, että kun ehdotettiin
liike-elämää otettavaksi valtion huostaan, ei kukaan enää pitänyt
ehdotuksen toteuttamista mahdottomana. Se oli tietysti pitempi
edistysaskel kuin mikään entisistä, mutta tiedettiin, että kun koko
kansa on ainoa liikkeen omistaja, poistuu monta vaikeutta, joita vastaan
yksityisten liiketten on täytynyt taistella».