En tosin vaipunut tainnoksiin, mutta koettaessani kuvitella mieleeni
asemaani, rupesi päätäni pyörryttämään, ja muistan, että seuralaiseni
täytyi voimakkaasti tukea minua, saattaessaan minut katolta erääseen
ylimmän kerroksen tilavaan saliin. Siellä hän pakotti minut juomaan pari
lasia hyvää viiniä ja hiukan aterioitsemaan.
»Toivon, että tulette pian taas voimiinne», sanoi hän kehottavasti. »En
olisi käyttänyt niin jyrkkää keinoa, saadakseni teidät vakuutetuksi
asian todellisuudesta, ellei teidän käytöksenne, joka tällaisissa
oloissa oli täysin anteeksiannettava, olisi pakottanut minut siihen.
Pelkäsin hetken, sen tunnustan», lisäsi hän nauraen, »että lyötte minut
maahan -- kuten yhdeksännellätoista vuosisadalla lienee ollut tapana
sanoa -- jos en heti saa teitä vakuutetuksi siitä, että puhun totta.
Tiedän, että Bostonin asukkaat olivat teidän päivinänne kuuluisia
nyrkkitaistelijoita ja pidin viisaimpana toimia niin joutuin kuin
suinkin. Luulenpa teidän jo peruuttavan syytöksenne, että olisin
tahtonut pettää teitä».
»Jos olisitte sanonut minulle», vastasin liikutettuna, »että on kulunut
tuhat vuotta sadan asemesta siitä, kun viimeksi näin tämän kaupungin,
uskoisin teitä».
»Yksi vuosisata siitä tosin vain on kulunut», vastasi hän, »mutta monen
edellisen vuosituhannen kuluessa on maailmanhistoria saanut tyytyä
pienempiin muutoksiin».
»Ja nyt», jatkoi hän tarttuen käteeni vastustamattoman sydämmellisesti,
»lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi kahdennenkymmenennen
vuosisadan Bostoniin ja tähän taloon. Nimeni on Leete; tohtori Leeteksi
minua kutsutaan».
»Minun nimeni on Julian West», vastasin, puristaen hänen kättänsä.
»On hauska tutustua teihin, herra West», vastasi hän. »Kuten näette, on
tämä rakennus entisen talonne paikalla, ja minä toivon, että kotiudutte
täällä ennen pitkää».
Kun olin syönyt, suostuin kiitollisuudella tohtori Leeten ehdottamaan
kylpyyn ja puvun muuttamiseen.
Näytti siltä, etteivät nuo perusteelliset muutokset, joista isäntäni oli
puhunut, olleet suurestikaan kajonneet miesten pukuihin, sillä muutamia
pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ei pukeutuminen tuottanut erikoisia
vaikeuksia.
Ruumiillisessa suhteessa tunsin nyt olevani entiselläni. Mutta
epäilemättä lukijani haluavat kuulla, miltä minusta tuntui henkisessä
suhteessa. Mitä tunsin mielessäni, kun huomasin äkkiä olevani aivan
uudessa maailmassa? Vastauksen asemasta kysyn, miltä teistä tuntuisi,
jos teidät äkkiä, silmänräpäyksessä muutettaisiin maan pinnalta
esimerkiksi paratiisiin tai tuonelaan. Liitäisivätköhän ajatuksenne heti
takaisin maan pinnalle, josta äsken lähditte, vai saisiko ensi
hämmästyksen ohimentyä syntyvä uuden ympäristön herättämä mielenkiinto
teidät hetkeksi unohtamaan entisen elämän, vaikka se myöhemmin
palaisikin mieleenne? Voin sanoa vain sen, että jos muutoksen luoma
mielentilanne olisi sama kuin se, mitä minä tunsin kuvaamassani
siirtymisessä, on viimeksimainitsemani otaksuminen oikea. Uuden
ympäristön herättämä hämmästyksen ja uteliaisuuden tunne täyttivät
tykkänään mieleni heti, kun ensimäinen mielenliikutus oli ohitse, ja
karkoittivat kaikki muut ajatukset. Entisen elämäni muisto katosi
tykkänään joksikin aikaa.
Tuskin olin ruumiillisessa suhteessa tullut entiselleni isäntäni
ystävällisen huolenpidon kautta, kun jo tunsin palavaa halua päästä
uudelleen katolle. Pian istuimmekin siellä sangen mukavilla tuoleilla.
Kaupunki levisi ympärillämme ja allamme. Kun tohtori Leete oli vastannut
moniin, vanhoja, kadonneita ja niiden sijalle ilmestyneitä uusia
rakennuksia ja paikkoja koskeviin kysymyksiini, kysyi hän, mikä erotus
vanhan ja uuden Bostonin välillä enin herätti huomiotani.
»Puhuakseni ensin pienistä asioista», vastasin hänelle, »luulen, että
savupiippujen ja savun katoaminen ensimäisenä pisti silmiini».
»Vai niin», huudahti seuralaiseni vilkkaasti, »olin unohtanut
savupiiput, on jo niin kauan siitä, kun ne joutuivat pois käytännöstä.
Jo lähes sata vuotta sitte tuli tuo alkuperäinen polttotapa, jota te
käytitte synnyttääksenne lämpöä, vanhentuneeksi».
»Kaupunkia katsellessani ihmetyttää minua myöskin asukasten varallisuus,
jota tuollainen upeus välttämättömästi edellyttää».
»Maksaisin mitä tahansa, jos saisin luoda katsauksen teidän aikakautenne
Bostoniin», vastasi tohtori Leete. »Epäilemättä olivat senaikuiset
kaupungit jotenkin kurjia, kuten huomautuksestannekin jo voi päättää.
Vaikka teillä olisikin ollut kylliksi kauneuden aistia, laittaaksenne ne
siisteiksi, jota en tahdo epäillä, niin olisi silloisen kummallisen
talousjärjestelmän luoma yleinen köyhyys estänyt teidät siitä.
Sitäpaitsi ei silloin vallitseva ylenmäärin kehittynyt individualismi
ollut omiansa edistämään yleistä hyvää tarkoittavaa yhteistyötä. Kaikki
rikkaudet, mitä teillä oli, lienee käytetty melkein yksinomaan
yksityisten mukavuudeksi. Nykyjään sitävastoin käytetään ylijäämät
kaikkein mieluummin yleisten paikkojen koristelemiseen, josta jokainen
voi nauttia».
Aurinko oli jo laskullaan, kun tulimme toisen kerran katolle, ja
jutellessamme kietoi yö kaupungin vähitellen vaippaansa.
»Tulee pimeä», sanoi tohtori. »Menkäämme alas, niin esittelen teidät
vaimolleni ja tyttärelleni».
Hänen sanojensa johdosta muistui mieleeni naisten äänet, joiden olin
kuullut kuiskuttelevan, kun heräsin tajuntaani. Suostuin ilolla hänen
ehdotukseensa, sillä olin sangen utelias näkemään, miltä naiset
näyttävät vuonna 2000. Huone, jossa tapasimme isäntäni puolison ja
tyttären, oli kuten koko rakennuksen sisusta miellyttävästi valaistu.
Tiesin, että valon täytyy olla keinotekoista, mutta en voinut huomata
lähdettä, mistä se levisi. Rouva Leete oli sangen hienon näköinen ja
hyvin säilynyt nainen, arviolta yhtä vanha kuin miehensäkin. Heidän
tyttärensä taas oli keväänsä ensi kukoistuksessa oleva kaunein nainen,
mitä koskaan olin nähnyt. Hänen kasvonsa olivat niin lumoavat, kuin
tummansinisistä silmistä, helakasta ihosta ja täysin säännöllisistä
piirteistä suinkin voi muodostua, mutta vaikkapa hänen kasvonsa eivät
olisikaan olleet niin hurmaavat, kuin ne todella olivat, olisi jo yksin
hänen vartalonsa virheetön sulous riittänyt takaamaan hänelle paikan
yhdeksännentoista vuosisadan kaunotarten joukossa. Tuossa
rakastettavassa olennossa yhtyi toisaalta naisen hentous ja hienous,
toisaalta terveys ja kuohuva elinvoima, jota niin usein olin kaivannut
oman aikakauteni naisissa, sopusointuisaksi, lumoavaksi kokonaisuudeksi.
Eräs sattuma, niin vähäpätöinen kuin se olikin verrattuna kaikkeen
siihen, mitä minulle jo oli tapahtunut, herätti myöskin huomiotani kun
meidät esiteltiin toisillemme: hänenkin nimensä oli Edit.
Tämän iltainen seurustelu oli varmaankin ensimäinen laatuaan seurustelun
historiassa, mutta peräti erehdyttävää olisi luulla, että keskustelumme
olisi ollut luonnotonta tai jäykkää. Luulenpa tosiaan, että ihmiset
käyttäytyvät sitä luonnollisemmin, kuta luonnottomammat tai
tavattomammat ovat ne olot, joissa he esiintyvät, epäilemättä siitä
syystä, että tällaiset olot tekevät kaiken teeskentelemisen
mahdottomaksi. Ainakin oli minun seurustellessani näiden toisen
aikakauden ja toisen maailman edustajain kanssa keskustelumme niin
luottavaa ja avomielistä, että sellaista tapaa ainoastaan harvoin
vanhainkaan tuttavain piirissä. Epäilemättä riippui tämä pääasiallisesti
isäntäväkeni erinomaisen hienotunteisesta käytöstavasta. Emme
luonnollisesti voineet puhella mistään muusta, kun niistä omituisista
tapahtumista, joiden johdosta olin heidän keskuudessansa, mutta he
juttelivat niistä niin luonnollisen ja avomielisen osanottavasti, että
tapahtumat suurimmaksi osaksi kadottivat kammottavan salaperäisyytensä,
joka niin helposti olisi voinut päästä vallalle keskustelussa. Olisi
voinut luulla, että he olivat tottuneet seurustelemaan edellisiltä
vuosisadoilta heidän keskuuteensa eksyneitten henkilöitten kanssa, niin
hienotunteisesti he käyttäytyivät.
Mitä itseeni tulee, eivät henkiset voimani ole koskaan olleet
vilkkaammat ja terävämmät eikä käsityskykyni valppaampi kuin sinä
iltana. En luonnollisesti tarkoita, että olisin hetkeksikään unohtanut
kummallisen asemani, mutta juuri se synnytti minussa kuumeentapaisen
vilkkauden, jonkunlaisen henkisen huumauksen.[1]
[1] Tätä mielentilaa selitettäessä on muistettava, että ympäristössäni
oli keskusteluainetta lukuunottamatta tuskin mitään, joka olisi
muistuttanut minua siitä, mitä oli tapahtunut. Aivan taloni läheltä
olisin vanhasta Bostonista löytänyt seurustelupiirejä, jotka olisivat
olleet minulle paljoa vieraampia. Kahdennenkymmenennen vuosisadan
Bostonilaisten kieli erosi edellisen vuosisadan sivistyneitten kielestä
paljon vähemmän, kuin tämä viimeksimainittu esim. Washingtonin tai
Franklinin kielestä. Samoin ei molempain vuosisatojen välinen ero
puvuissa ja huoneitten kalustuksessa ollut suurempi, kuin muodin
vaihtelut yhdeksännellätoista vuosisadalla yhden ainoan sukupolven
eläessä.
Edit Leete ei ottanut sanottavasti osaa keskusteluun, mutta kun hänen
kauneutensa vetovoima tuon tuostakin sai minut luomaan katseeni häneen,
huomasin, että hän tarkasteli minua hartain, melkein viehättynein
katsein. Oli selvää, että minä olin herättänyt hänen huomiotansa
tavattoman suuressa määrässä, jota ei suinkaan tarvinnut ihmetellä, jos
hänellä vain oli jossakin määrin vilkas mielikuvitus. Vaikka
otaksuinkin, että uteliaisuus oli pääasiallisena vaikuttimena hänen
mielenkiintoonsa, vaikutti hänen katseensa minuun tavalla, jota se ei
olisi tehnyt, ellei hän olisi ollut niin kaunis.
Tohtori Leete näkyi samoin kuin naisetkin sangen halukkaasti kuuntelevan
kertomustani niistä suhteista, joiden alaisena olin paneutunut levolle
maanalaiseen kammiooni. Jokainen koetti arvailla, miten oli mahdollista,
että minä olin unohdettu herättämättä. Lopuksi päättelimme seuraavan
otaksuman todenmukaisimmaksi, vaikka ei kukaan tietysti voi olla varma
sen yksityiskohdista: Holvin katolla tavattu tuhkakerros osotti, että
talo oli palanut. Otaksuttavaa on, että tulipalo oli sattunut samana
yönä, jolloin minä nukuin. On siis myöskin otaksuttavaa, että Sawyer oli
menettänyt henkensä joko tulipalon tai jonkun sen kanssa yhteydessä
olevan tapahtuman kautta. Silloin on loppu aivan luonnollista. Ei kukaan
muu kuin hän ja tohtori Pillsbury tienneet kammion olemassa olostakaan,
vielä vähemmän, että minä olin siellä, eikä tohtori Pillsbury, joka
samana iltana oli matkustanut New-Orleansiin, luultavasti ollut kuullut
mitään koko tulipalosta. Ystäväni ja yleisö luulivat tietysti, että minä
olin joutunut liekkien saaliiksi. Vaikka raunioita olisi kaivettukin, ei
olisi voitu löytää perustuksessa olevaa kammiotani, ellei kaivamista
olisi toimitettu hyvin perusteellisesti. Jos paikalle olisi heti
rakennettu, olisi tällainen kaivaminen ollut välttämätöntä, mutta
epävakaiset ajat ja paikan epäedullinen asema olivat estäneet uudestaan
rakentamista. Niiden puiden suuruus, jotka olivat kasvaneet taloni
paikalle, osotti tohtori Leeten sanojen mukaan, että tontti oli ollut
rakentamatta ainakin puoli vuosisataa.