KOLMAS LUKU.

»Hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee

ainoastaan yhden meistä».

»Lupaa siis, ettet kerro siitä mitään».

Edellinen oli miehen, jälkimäinen naisen ääni. Kumpikin puhui kuiskaten.

»Minun täytyy katsoa, miten hänen laitansa on».

»Ei, lupaa minulle ensin täyttää pyyntöni».

»Myönny siihen», kuiskasi kolmas myöskin naisen ääni.

»Hyvä, minä lupaan», vastasi mies. »Menkää nopeasti pois, nyt hän

herää».

Kuulin vaatetten kahinaa ja avasin silmäni. Komea, noin kuudenkymmenen

vuotias mies oli kumartuneena ylitseni. Hänen kasvoillaan kuvastui

sydämellinen hyväntahtoisuus ja samalla uteliaisuus. Hän oli minulle

aivan outo henkilö. Nousin kyynärpääni nojaan ja katselin ympärilleni.

Huoneessa ei ollut muita henkilöitä, kuin me kahden. En ollut koskaan

ennen käynyt siinä, enpä edes missään muussakaan samantapaisesti

kalustetussa huoneessa. Katsoin uudelleen seuralaisenani olevaa

henkilöä. Hän hymyili.

»Kuinka voitte?» kysyi hän.

»Missä minä olen?» kysyin minä.

»Olette minun talossani», kuului vastaus.

»Miten minä olen tänne tullut?»

»Puhumme siitä myöhemmin, kun olette hiukan vahvistunut. Älkää olko

missään suhteessa levoton. Olette ystävien keskuudessa ja hyvissä

käsissä. Kuinka voitte nyt?»

»Tuntuu hieman omituiselta», vastasin, »mutta luulen olevani aivan

terve. Olkaa hyvä ja kertokaa, miten olen joutunut nauttimaan

vierasvaraisuuttanne? Mitä minulle on tapahtunut? Kuinka olen tullut

tänne? Olinhan maatapannessani omassa talossani».

»Selityksiin meillä on kyllin aikaa myöhemmin», vastasi tuntematon

isäntäni rauhoittavasti hymyillen. »On parasta välttää jännittävää

keskustelua, kunnes olette hiukan virkistynyt. Olkaa hyvä ja maistakaa

muutamia kulauksia tätä lääkettä, se on teille hyvää. Minä olen

lääkäri».

Minä työnsin lasin pois ja nousin istumaan vuoteelleni, vaikka vaivoin,

sillä päätäni tuntui pyörryttävän.

»Pyydän saada heti tietää, missä olen, ja mitä olette tehnyt minulle»,

sanoin.

»Hyvä herra», vastasi seuralaiseni, »sallikaa minun pyytää teitä

pysymään levollisena. Mielestäni olisi parempi, että te ette pyytäisi

selityksiä näin äkkiä, vaan jos välttämättömästi tahdotte, niin koetan

täyttää pyyntönne. Mutta ensin teidän täytyy maistaa tätä juomaa, se

vahvistaa teitä hiukan».

Join, mitä hän tarjosi minulle. Sitte hän sanoi:

»Ei ole niinkään helppoa, kuin näytte luulevan, sanoa teille, miten

olette joutunut tänne. Te voitte kertoa siitä minulle yhtä paljon kuin

minä teille. Te olette äsken herännyt syvästä unesta, tai oikeammin

tiedottomuuden tilasta. Sen voin sanoa teille. Sanotte vaipuneenne tähän

uneen kotonanne. Saanko kysyä, milloin se tapahtui?»

»Milloin?!» vastasin, »milloinka se tapahtui! Eilen illalla

luonnollisesti, kello kymmenen. Käskin palvelijani Savyerin herättää

minut kello yhdeksän. Mihin Savyer on joutunut?»

»Sitä en voi teille varmasti sanoa», vastasi seuralaiseni katsoen minua

sangen omituisesti, »mutta olen vakuutettu siitä, että hänellä on

pätevät syyt poissaoloonsa. Voitteko nyt sanoa minulle hiukan tarkemmin,

milloin vaivuitte uneen, tarkoitan minä päivänä?»

»Luonnollisesti eilen illalla, kuten jo sanoin -- ellen nimittäin ole

nukkunut kokonaista vuorokautta. Mutta hyvä jumala, eihän se voi olla

mahdollista; ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisin nukkunut hyvin

kauan! Panin maata seppelöitsemispäivänä».

»Seppelöitsemispäivänäkö!»

»Niin, maanantaina, kolmaskymmenes päivä».

»Suokaa anteeksi, missä kuussa?»

»Tässä kuussa luonnollisesti, ellen ole nukkunut kesäkuuhun saakka,

mutta sehän ei voi olla mahdollista!»

»Nyt on syyskuu».

»Syyskuu! Ette kai aikone väittää, että olen nukkunut toukokuusta asti.

Sehän on uskomatonta».

»Saadaan nähdä», vastasi hän. »Sanotte panneenne nukkumaan toukokuun

kolmantenakymmenentenä päivänä?»

»Niin kyllä».

»Saanko kysyä, minä vuonna?»

Katsoin häntä sanattomana silmiin hetken.

»Minä vuonnako?» kerroin vihdoin hiljaa.

»Niin, minä vuonna, sallikaa kysyäkseni. Kun sanotte sen, voin sanoa

teille, kuinka kauan olette nukkunut».

»Vuonna 1887», vastasin. Isäntäni pakotti minut juomaan lasista ja

koetteli valtimoani.

»Hyvä herra», sanoi hän, »käytöksenne osottaa, että olette sivistynyt

mies, joka ei suinkaan ollut, kuten tiedän, teidän aikananne yhtä

luonnollista ja yleistä, kuin nyt. Olette siis jo epäilemättä tullut

huomaamaan, ettei tässä maailmassa oikeastaan voida sanoa mitään seikkaa

ihmeellisemmäksi, kuin jotakin toistakaan. Kaikilla ilmiöillä on yhtä

tärkeät syynsä ja yhtä luonnolliset seurauksensa. On luonnollista, että

se, mitä nyt aion sanoa teille, hämmästyttää teitä, mutta luotan siihen,

että ette anna sen liian suuressa määrässä häiritä mielenne tasapainoa.

Ulkomuodostanne päättäen olette tuskin kolmikymmenvuotias, ja

ruumiillinen tilanne on jotenkin samanlainen, kuin liian pitkästä ja

syvästä unesta heränneen henkilön. Mutta siitä huolimatta on tänään

syyskuun kymmenes päivä vuonna 2000, joten olette nukkunut

satakolmetoista vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista päivää».

Tunsin joutuvani tajuttomaksi, jonka tähden join lääkärin kehotuksesta

kupillisen jotakin lientä. Sen jälkeen minua alkoi kovasti nukuttaa ja

minä vaivuin uudestaan sikeään uneen.

Kun heräsin, virtasi täysi päivänvalo huoneeseen, joka ensi kerralla oli

ollut keinotekoisesti valaistu. Salaperäinen isäntäni istui lähellä

vuodettani. Hänen katseensa oli poispäin kääntyneenä, kun avasin

silmäni. Minulla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä ja miettiä

omituista asemaani, ennenkuin hän huomasi, että olin hereillä. Pyörrytys

oli kokonaan kadonnut, ja ajatukseni olivat aivan selvät. Juttu, että

olisin nukkunut satakolmetoista vuotta, jonka olin äsken heikkona ja

häiriötilassa ollessani uskonut vastaväitteittä, palasi uudelleen

mieleeni, mutta en uskonut sitä ensinkään, vaan hylkäsin sen heti

naurettavana pettämisyrityksenä, vaikka en voinut edes hämärästi

aavistaa, mitä syitä siihen olisi voinut olla.

Jotakin kummallista oli kuitenkin tapahtunut, sillä olinhan herännyt

oudossa talossa outojen ihmisten keskuudessa. Mutta mielikuvitukseni ei

kyennyt muihin selityksiin, kuin mitä hurjimpiin arveluihin tästä

ihmeellisestä tapahtumasta. Olinkohan joutunut jonkinlaisen salaliiton

uhriksi? Näytti tosiaan vähän siltä, mutta toiselta puolelta oli

huomattavissa, että jos ihmisen kasvojenilmeeseen laisinkaan voi

luottaa, voi pitää varmana, ettei tuo läheisyydessäni istuva

jalopiirteinen mies sielukkaine kasvoineen voinut olla osallisena

rikollisessa tai pahansuovassa hankkeessa. Sitte aloin miettiä, enköhän

liene joutunut ystäväini typerän pilan esineeksi. Ehkäpä he ovat

jollakin tavalla urkkineet selville maanalaisen makuusuojani salaisuuden

ja ryhtyneet tähän puuhaan saadakseen minut huomaamaan magneettisten

kokeiden vaarallisuuden. Mutta tämäkään otaksuminen ei näyttänyt

todenmukaiselta. Savyer ei olisi millään hinnalla ilmaissut

salaisuuttani, eikä minulla myöskään ollut sellaisia ystäviä, jotka

olisivat voineet ryhtyä tähän juoneen. Mutta kaikesta huolimatta tuntui

minusta todenmukaisimmalta, että olen pilan esineenä. Katselin huonetta

puoleksi odottaen näkeväni jotkut tutut kasvot pilkistävän esiin jonkun

verhon poimuista tai tuolin takaa. Kun loin silmäni seuralaiseeni,

katseli hän jo minua.

»Olette nukkunut erittäin sikeästi kokonaista kaksitoista tuntia»,

virkkoi hän iloisesti, »ja huomaan, että se on tehnyt hyvää. Näytätte

paljoa terveemmältä. Kasvoillanne on terve väri, ja silmänne ovat

kirkkaat. Kuinka voitte nyt?»

»En ole milloinkaan ollut paremmissa voimissa», vastasin, nousten

istumaan.

»Muistanette kai ensimäisen heräämisenne», jatkoi hän, »ja

hämmästyksenne, kun sanoin teille, kuinka kauan olette nukkunut?»

»Luulen teidän sanoneen, että olen nukkunut satakolmetoista vuotta».

»Aivan niin».

»Myöntänette kai, että väitteenne tuntuu jotenkin mahdottomalta», sanoin

ivallisesti hymyillen.

»Myönnän kyllä, että tapahtuma on hyvin merkillinen», vastasi hän.

»Mutta jos siihen on tarpeelliset edellytykset, ei se ole

epätodenmukainen eikä mahdoton, sen verran tunnemme jo magneettista

unitilaa. Jos tämä on täydellinen, kuten tässä tapauksessa oli laita, on

koko elontoiminta ehdottomasti lakannut, eikä minkäänlaista kudosten

kulumista tapahdu. Ei ole myöskään minkäänlaista rajaa tällaisen

unitilan pituudelle, jos ulkonaiset ehdot suojelevat ruumista

fyysillisiltä vahingoilta. Tämä valekuolemantapaus on tosin pisin, mitä

tunnetaan, mutta ei myöskään tiedetä mitään syytä, minkätähden ette

olisi voinut pysyä samassa tilassa läpi monien vuosisatojen, kunnes maan

yleinen jäähtyminen olisi hävittänyt ruumiinne ja laskenut sielun

vapauteen, ellei teitä olisi ennen löydetty, ja jos huone, josta teidät

löysimme, olisi säilynyt loukkaamatta».

Minun täytyi tunnustaa, että jos todellakin olin joutunut pilan

esineeksi, oli sen keksijä löytänyt erinomaisen miehen toteuttamaan

tuumaa. Hänen vaikuttava ja vakuuttava esiintymisensä olisi voinut saada

todennäköiseksi vaikkapa väitteen, että kuu on tehty viheriästä

juustosta. Kasvoilleni ilmestyi epäilevä hymy, katsoessani häntä, kun

hän selitteli teoriiaansa magneettisesta unesta, mutta se ei näyttänyt

laisinkaan häiritsevän häntä.

»Ehkä olette hyvä ja kerrotte minulle lähemmin, miten löysitte kammion,

josta mainitsitte, ja sen sisällön», pyysin häntä. »Kuuntelen mielelläni

hyviä satuja».

»Tässä tapauksessa ei paraskaan satu voi vetää vertoja todellisuudelle»,

vastasi hän vakavasti, alkaen sitte kertomuksensa. »Minä olin jo monta

vuotta aikonut rakentaa taloni vieressä olevaan suureen puutarhaan

laboratorion kemiallisia kokeita varten, joita harjoitan hyvin

mielelläni. Viime torstaina aloimme vihdoinkin kaivaa rakennuksen

kellarin paikkaa. Illalla oli työ valmis, ja perjantaina piti muurarien

ryhtyä toimeensa. Mutta yöllä oli tavattoman kova sade, ja aamulla oli

kellarini kuralätäkkönä, seinät sisään vierineinä. Tyttäreni, joka oli

lähtenyt mukaani katselemaan hävitystä, huomasi erään muurin kulman,

minkä sade oli paljastanut vierittäessään yhden kellarinsivun pois. Hän

huomautti minulle siitä. Vieritin maata pois laajemmalta, ja kun muuri

näytti jatkuvan etemmäksi, päätin tutkia sitä lähemmin. Työmiehet, joita

lähetin hakemaan, kaivoivat esiin suorakulmaisen holvin, joka oli noin

kahdeksan jalkaa alempana maanpintaa, ja näytti aikoinaan olleen

rakennettu vanhan rakennuksen perustuksen kulmaukseen. Holvin katolla

oleva tuhka- ja hiilikerros osotti, että tuli oli hävittänyt

rakennuksen. Itse holvi oli säilynyt vahingoittumatta, ja seinien

sementti oli aivan kuin uutta. Holvissa oli ovi, jota me emme kuitenkaan

voineet murtaa. Sentähden menimme sisään katon kautta, irroitettuamme

muutamia kivilohkareita. Ulos tulvaava ilma oli tosin ummehtunutta,

mutta puhdasta, kuivaa eikä erittäin kylmääkään. Astuttuani lyhty

kädessä alas huomasin olevani yhdeksännentoista vuosisadan tavan mukaan

sisustetussa makuukammiossa. Vuoteella makasi nuori mies. Luonnollisesti

otaksuimme, että hän oli kuollut, kuollut jo sata vuotta sitte, mutta

hänen erinomaisen hyvin säilynyt ruumiinsa herätti sekä minun että

paikalle kutsumaini ammattitoverien ihmettelyä. Emme olleet uskoneet,

että palsameeraustaito oli ollut noin korkealle kehittynyt, mutta

tässähän oli edessämme selvä todistus siitä, että esi-isämme olivat sen

tarkoin tunteneet. Toverini, joiden tiedonhalu oli herännyt, aikoivat

heti ryhtyä kokeisiin, saadakseen selville palsamoitsemisessa käytetyn

menettelyn, mutta minä estin heitä. Ainoana syynä tähän, ainakin ainoana

syynä, joka nyt täytyy mainitakseni, oli se, että muistin joskus

lukeneeni, kuinka korkealle teidän aikalaisenne olivat kehittäneet

eläimellisen magnetismin käyttämisen. Mieleeni johtui, että ehkäpä ei

palsamoimistaito olekkaan ollut sinä salaisena voimana, joka on voinut

säilyttää ruumistanne noin kauan, ehkäpä säilyttäjänä on

yksinkertaisesti elämä, ja te olette magneettisessa unessa. Tämä aate

näytti minusta itsestänikin niin naurettavalta, että en lausunut sitä

julki, välttääkseni toverieni ivaa, vaan esitin muita syitä, saadakseni

heidät siirtämään kokeensa tuonnemmaksi. Tuskin olivat he poistuneet,

kun minä jo alotin tarkoituksenmukaiset herätyskokeet, joiden tuloksen

te tunnette.»

Vaikka kertomus olisi ollut vieläkin mahdottomampi, olisi esityksen

perusteellisuus sekä kertojan vakuuttava esiintymistapa saanut kuulijan

hämmästymään. Mielialani alkoi jo muuttua sangen kummalliseksi, kun

samalla huomasin kuvani eräässä seinällä riippuvassa kuvastimessa, hänen

lopettaessaan kertomuksensa. Nousin kävelemään ja menin kuvastimen

luokse. Kasvot, jotka siinä näin, olivat täsmälleen samat eivätkä

päivääkään vanhemmat, kuin ne, jotka olivat katselleet minua

seppelöitsemispäivänä, kun olin sitonut kaulaliinani, mennäkseni Editin

luokse -- ja siitä oli muka kulunut satakolmetoista vuotta, kuten tuo

herra luuli voivansa uskotella minulle! Tunsin selvästi ja valtavasti,

että olin petoksen uhri. Suuttumus täytti mieleni ajatellessani, kuinka

röyhkeän vapaasti minua oli veijattu.

»Hämmästytte varmaan», alkoi isäntäni puhella, »kun näette, että vaikka

olette toistasataa vuotta vanhempi, kuin sinä iltana, jolloin menitte

maanalaiseen makuukammioonne levolle, ei ulkomuotonne kumminkaan ole

muuttunut. Mutta ei siinä ole mitään kummastelemista. Juuri sen kautta,

että elontoiminta on ollut kokonaan poissa, olette voinut elää näin

kauan aikaa. Jos vähäinenkin aineenvaihto olisi tämän tilan kestäessä

tapahtunut ruumiissanne, olisi se jo aikoja sitte kokonaan hajonnut».

»Hyvä herra», vastasin minä kääntyen häneen, »en tosin voi ensinkään

käsittää, minkätähden koetatte vakavan näköisenä uskotella minulle tätä

omituista satua todeksi, mutta olette tietysti itsekin kyllin viisas

huomaamaan, etteivät muut kuin tylsämieliset usko sitä. Sallikaa siis

minun jo päästä kuulemasta järjestelmällisiä mielettömyyksiä ja

vastatkaa minulle suoraan, tahdotteko järkevästi selittää, missä olen ja

miten olen tänne tullut. Jos ette sitä tee, otan itse selon asiasta enkä

anna kenenkään estää itseäni.»

»Ettekö siis usko, että nyt on vuosiluku 2000?»

»Pidättekö vieläkin tarpeellisena kysyä sitä», vastasin.

»No hyvä», vastasi kummallinen isäntäni. »Vaikka ette uskokkaan minua,

niin kai uskotte omia silmiänne. Oletteko kyllin vahva tulemaan kanssani

muutamaa kerrosta korkeammalle?»

»Olen yhtä vahva kuin milloin muulloin tahansa», vastasin vihaisesti,

»sen saatte ehkä pian huomata, jos jatkatte tätä pilaa vielä vähän

aikaa».

»Pyydän teitä, hyvä herra», kuului seuralaiseni vastaus, »että ette

liian jyrkästi usko olevanne pilan esineenä, jotta ei vastavaikutus tule

liian suureksi ja vahingolliseksi, kun huomaatte, että olen puhunut

totta».

Hänen osanottava, jopa säälinsekainen äänensä sekä järkähtämätön ja

hyväntahtoinen, vihaisista sanoistani loukkautumaton levollisuutensa

vaikutti minuun sangen omituisesti, ja minä seurasin häntä ulos

huoneesta peräti sekavassa mielentilassa. Hän vei minut rakennuksen

ylimpään kerrokseen, ja kun olimme vielä nousseet lyhyet portaat,

tulimme tasaiselle, aitauksen ympäröitsemälle katolle.

»Olkaa hyvä ja katsokaa ympärillenne», sanoi hän päästyämme ylös, »ja

sanokaa, onko tämä yhdeksännentoista vuosisadan Boston».

Jalkojeni juuressa oli suuri kaupunki. Kaikkialla näkyi kilometrien

pituisia, leveitä, puiden varjostamia ja upeiden rakennuksien

reunustamia katuja. Rakennukset eivät olleet katkeamattomissa riveissä

kylki kyljessä kiinni, vaan yksistään, suurempain tai pienempäin

istutusalojen ympäröitseminä. Jokaisessa korttelissa oli suuria,

avonaisia aloja puistoina. Lehvien välitse näkyi kuvapatsaita ja

suihkukaivoja ilta-auringon valossa. Joka taholta kohosi summattomia,

tavattoman kauniisti ja juhlallisesti vaikuttavia yleisiä rakennuksia

uljaine pylväsriveineen.

En tosiaankaan ollut koskaan nähnyt tätä kaupunkia, enpä edes sen

vertaistakaan. Vihdoin käänsin katseeni läntiselle taivaanrannalle.

Olihan tuo sininen, auringon laskua kohden polveileva nauha vesirikas

Charlesjoki. Katsoin itään päin. Bostonin satama levisi edessäni

ympäröitsevine niemineen, eikä ainoakaan sen viheriöistä saarista ollut

kadonnut.

Nyt tiesin, että isäntäni oli puhunut totta. Olin joutunut ihmeellisen

kohtalon alaiseksi.

Vuonna 2000: Katsaus vuoteen 1887 · 第 6 / 32 题