»Hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee
ainoastaan yhden meistä».
»Lupaa siis, ettet kerro siitä mitään».
Edellinen oli miehen, jälkimäinen naisen ääni. Kumpikin puhui kuiskaten.
»Minun täytyy katsoa, miten hänen laitansa on».
»Ei, lupaa minulle ensin täyttää pyyntöni».
»Myönny siihen», kuiskasi kolmas myöskin naisen ääni.
»Hyvä, minä lupaan», vastasi mies. »Menkää nopeasti pois, nyt hän
herää».
Kuulin vaatetten kahinaa ja avasin silmäni. Komea, noin kuudenkymmenen
vuotias mies oli kumartuneena ylitseni. Hänen kasvoillaan kuvastui
sydämellinen hyväntahtoisuus ja samalla uteliaisuus. Hän oli minulle
aivan outo henkilö. Nousin kyynärpääni nojaan ja katselin ympärilleni.
Huoneessa ei ollut muita henkilöitä, kuin me kahden. En ollut koskaan
ennen käynyt siinä, enpä edes missään muussakaan samantapaisesti
kalustetussa huoneessa. Katsoin uudelleen seuralaisenani olevaa
henkilöä. Hän hymyili.
»Kuinka voitte?» kysyi hän.
»Missä minä olen?» kysyin minä.
»Olette minun talossani», kuului vastaus.
»Miten minä olen tänne tullut?»
»Puhumme siitä myöhemmin, kun olette hiukan vahvistunut. Älkää olko
missään suhteessa levoton. Olette ystävien keskuudessa ja hyvissä
käsissä. Kuinka voitte nyt?»
»Tuntuu hieman omituiselta», vastasin, »mutta luulen olevani aivan
terve. Olkaa hyvä ja kertokaa, miten olen joutunut nauttimaan
vierasvaraisuuttanne? Mitä minulle on tapahtunut? Kuinka olen tullut
tänne? Olinhan maatapannessani omassa talossani».
»Selityksiin meillä on kyllin aikaa myöhemmin», vastasi tuntematon
isäntäni rauhoittavasti hymyillen. »On parasta välttää jännittävää
keskustelua, kunnes olette hiukan virkistynyt. Olkaa hyvä ja maistakaa
muutamia kulauksia tätä lääkettä, se on teille hyvää. Minä olen
lääkäri».
Minä työnsin lasin pois ja nousin istumaan vuoteelleni, vaikka vaivoin,
sillä päätäni tuntui pyörryttävän.
»Pyydän saada heti tietää, missä olen, ja mitä olette tehnyt minulle»,
sanoin.
»Hyvä herra», vastasi seuralaiseni, »sallikaa minun pyytää teitä
pysymään levollisena. Mielestäni olisi parempi, että te ette pyytäisi
selityksiä näin äkkiä, vaan jos välttämättömästi tahdotte, niin koetan
täyttää pyyntönne. Mutta ensin teidän täytyy maistaa tätä juomaa, se
vahvistaa teitä hiukan».
Join, mitä hän tarjosi minulle. Sitte hän sanoi:
»Ei ole niinkään helppoa, kuin näytte luulevan, sanoa teille, miten
olette joutunut tänne. Te voitte kertoa siitä minulle yhtä paljon kuin
minä teille. Te olette äsken herännyt syvästä unesta, tai oikeammin
tiedottomuuden tilasta. Sen voin sanoa teille. Sanotte vaipuneenne tähän
uneen kotonanne. Saanko kysyä, milloin se tapahtui?»
»Milloin?!» vastasin, »milloinka se tapahtui! Eilen illalla
luonnollisesti, kello kymmenen. Käskin palvelijani Savyerin herättää
minut kello yhdeksän. Mihin Savyer on joutunut?»
»Sitä en voi teille varmasti sanoa», vastasi seuralaiseni katsoen minua
sangen omituisesti, »mutta olen vakuutettu siitä, että hänellä on
pätevät syyt poissaoloonsa. Voitteko nyt sanoa minulle hiukan tarkemmin,
milloin vaivuitte uneen, tarkoitan minä päivänä?»
»Luonnollisesti eilen illalla, kuten jo sanoin -- ellen nimittäin ole
nukkunut kokonaista vuorokautta. Mutta hyvä jumala, eihän se voi olla
mahdollista; ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisin nukkunut hyvin
kauan! Panin maata seppelöitsemispäivänä».
»Seppelöitsemispäivänäkö!»
»Niin, maanantaina, kolmaskymmenes päivä».
»Suokaa anteeksi, missä kuussa?»
»Tässä kuussa luonnollisesti, ellen ole nukkunut kesäkuuhun saakka,
mutta sehän ei voi olla mahdollista!»
»Nyt on syyskuu».
»Syyskuu! Ette kai aikone väittää, että olen nukkunut toukokuusta asti.
Sehän on uskomatonta».
»Saadaan nähdä», vastasi hän. »Sanotte panneenne nukkumaan toukokuun
kolmantenakymmenentenä päivänä?»
»Niin kyllä».
»Saanko kysyä, minä vuonna?»
Katsoin häntä sanattomana silmiin hetken.
»Minä vuonnako?» kerroin vihdoin hiljaa.
»Niin, minä vuonna, sallikaa kysyäkseni. Kun sanotte sen, voin sanoa
teille, kuinka kauan olette nukkunut».
»Vuonna 1887», vastasin. Isäntäni pakotti minut juomaan lasista ja
koetteli valtimoani.
»Hyvä herra», sanoi hän, »käytöksenne osottaa, että olette sivistynyt
mies, joka ei suinkaan ollut, kuten tiedän, teidän aikananne yhtä
luonnollista ja yleistä, kuin nyt. Olette siis jo epäilemättä tullut
huomaamaan, ettei tässä maailmassa oikeastaan voida sanoa mitään seikkaa
ihmeellisemmäksi, kuin jotakin toistakaan. Kaikilla ilmiöillä on yhtä
tärkeät syynsä ja yhtä luonnolliset seurauksensa. On luonnollista, että
se, mitä nyt aion sanoa teille, hämmästyttää teitä, mutta luotan siihen,
että ette anna sen liian suuressa määrässä häiritä mielenne tasapainoa.
Ulkomuodostanne päättäen olette tuskin kolmikymmenvuotias, ja
ruumiillinen tilanne on jotenkin samanlainen, kuin liian pitkästä ja
syvästä unesta heränneen henkilön. Mutta siitä huolimatta on tänään
syyskuun kymmenes päivä vuonna 2000, joten olette nukkunut
satakolmetoista vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista päivää».
Tunsin joutuvani tajuttomaksi, jonka tähden join lääkärin kehotuksesta
kupillisen jotakin lientä. Sen jälkeen minua alkoi kovasti nukuttaa ja
minä vaivuin uudestaan sikeään uneen.
Kun heräsin, virtasi täysi päivänvalo huoneeseen, joka ensi kerralla oli
ollut keinotekoisesti valaistu. Salaperäinen isäntäni istui lähellä
vuodettani. Hänen katseensa oli poispäin kääntyneenä, kun avasin
silmäni. Minulla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä ja miettiä
omituista asemaani, ennenkuin hän huomasi, että olin hereillä. Pyörrytys
oli kokonaan kadonnut, ja ajatukseni olivat aivan selvät. Juttu, että
olisin nukkunut satakolmetoista vuotta, jonka olin äsken heikkona ja
häiriötilassa ollessani uskonut vastaväitteittä, palasi uudelleen
mieleeni, mutta en uskonut sitä ensinkään, vaan hylkäsin sen heti
naurettavana pettämisyrityksenä, vaikka en voinut edes hämärästi
aavistaa, mitä syitä siihen olisi voinut olla.
Jotakin kummallista oli kuitenkin tapahtunut, sillä olinhan herännyt
oudossa talossa outojen ihmisten keskuudessa. Mutta mielikuvitukseni ei
kyennyt muihin selityksiin, kuin mitä hurjimpiin arveluihin tästä
ihmeellisestä tapahtumasta. Olinkohan joutunut jonkinlaisen salaliiton
uhriksi? Näytti tosiaan vähän siltä, mutta toiselta puolelta oli
huomattavissa, että jos ihmisen kasvojenilmeeseen laisinkaan voi
luottaa, voi pitää varmana, ettei tuo läheisyydessäni istuva
jalopiirteinen mies sielukkaine kasvoineen voinut olla osallisena
rikollisessa tai pahansuovassa hankkeessa. Sitte aloin miettiä, enköhän
liene joutunut ystäväini typerän pilan esineeksi. Ehkäpä he ovat
jollakin tavalla urkkineet selville maanalaisen makuusuojani salaisuuden
ja ryhtyneet tähän puuhaan saadakseen minut huomaamaan magneettisten
kokeiden vaarallisuuden. Mutta tämäkään otaksuminen ei näyttänyt
todenmukaiselta. Savyer ei olisi millään hinnalla ilmaissut
salaisuuttani, eikä minulla myöskään ollut sellaisia ystäviä, jotka
olisivat voineet ryhtyä tähän juoneen. Mutta kaikesta huolimatta tuntui
minusta todenmukaisimmalta, että olen pilan esineenä. Katselin huonetta
puoleksi odottaen näkeväni jotkut tutut kasvot pilkistävän esiin jonkun
verhon poimuista tai tuolin takaa. Kun loin silmäni seuralaiseeni,
katseli hän jo minua.
»Olette nukkunut erittäin sikeästi kokonaista kaksitoista tuntia»,
virkkoi hän iloisesti, »ja huomaan, että se on tehnyt hyvää. Näytätte
paljoa terveemmältä. Kasvoillanne on terve väri, ja silmänne ovat
kirkkaat. Kuinka voitte nyt?»
»En ole milloinkaan ollut paremmissa voimissa», vastasin, nousten
istumaan.
»Muistanette kai ensimäisen heräämisenne», jatkoi hän, »ja
hämmästyksenne, kun sanoin teille, kuinka kauan olette nukkunut?»
»Luulen teidän sanoneen, että olen nukkunut satakolmetoista vuotta».
»Aivan niin».
»Myöntänette kai, että väitteenne tuntuu jotenkin mahdottomalta», sanoin
ivallisesti hymyillen.
»Myönnän kyllä, että tapahtuma on hyvin merkillinen», vastasi hän.
»Mutta jos siihen on tarpeelliset edellytykset, ei se ole
epätodenmukainen eikä mahdoton, sen verran tunnemme jo magneettista
unitilaa. Jos tämä on täydellinen, kuten tässä tapauksessa oli laita, on
koko elontoiminta ehdottomasti lakannut, eikä minkäänlaista kudosten
kulumista tapahdu. Ei ole myöskään minkäänlaista rajaa tällaisen
unitilan pituudelle, jos ulkonaiset ehdot suojelevat ruumista
fyysillisiltä vahingoilta. Tämä valekuolemantapaus on tosin pisin, mitä
tunnetaan, mutta ei myöskään tiedetä mitään syytä, minkätähden ette
olisi voinut pysyä samassa tilassa läpi monien vuosisatojen, kunnes maan
yleinen jäähtyminen olisi hävittänyt ruumiinne ja laskenut sielun
vapauteen, ellei teitä olisi ennen löydetty, ja jos huone, josta teidät
löysimme, olisi säilynyt loukkaamatta».
Minun täytyi tunnustaa, että jos todellakin olin joutunut pilan
esineeksi, oli sen keksijä löytänyt erinomaisen miehen toteuttamaan
tuumaa. Hänen vaikuttava ja vakuuttava esiintymisensä olisi voinut saada
todennäköiseksi vaikkapa väitteen, että kuu on tehty viheriästä
juustosta. Kasvoilleni ilmestyi epäilevä hymy, katsoessani häntä, kun
hän selitteli teoriiaansa magneettisesta unesta, mutta se ei näyttänyt
laisinkaan häiritsevän häntä.
»Ehkä olette hyvä ja kerrotte minulle lähemmin, miten löysitte kammion,
josta mainitsitte, ja sen sisällön», pyysin häntä. »Kuuntelen mielelläni
hyviä satuja».
»Tässä tapauksessa ei paraskaan satu voi vetää vertoja todellisuudelle»,
vastasi hän vakavasti, alkaen sitte kertomuksensa. »Minä olin jo monta
vuotta aikonut rakentaa taloni vieressä olevaan suureen puutarhaan
laboratorion kemiallisia kokeita varten, joita harjoitan hyvin
mielelläni. Viime torstaina aloimme vihdoinkin kaivaa rakennuksen
kellarin paikkaa. Illalla oli työ valmis, ja perjantaina piti muurarien
ryhtyä toimeensa. Mutta yöllä oli tavattoman kova sade, ja aamulla oli
kellarini kuralätäkkönä, seinät sisään vierineinä. Tyttäreni, joka oli
lähtenyt mukaani katselemaan hävitystä, huomasi erään muurin kulman,
minkä sade oli paljastanut vierittäessään yhden kellarinsivun pois. Hän
huomautti minulle siitä. Vieritin maata pois laajemmalta, ja kun muuri
näytti jatkuvan etemmäksi, päätin tutkia sitä lähemmin. Työmiehet, joita
lähetin hakemaan, kaivoivat esiin suorakulmaisen holvin, joka oli noin
kahdeksan jalkaa alempana maanpintaa, ja näytti aikoinaan olleen
rakennettu vanhan rakennuksen perustuksen kulmaukseen. Holvin katolla
oleva tuhka- ja hiilikerros osotti, että tuli oli hävittänyt
rakennuksen. Itse holvi oli säilynyt vahingoittumatta, ja seinien
sementti oli aivan kuin uutta. Holvissa oli ovi, jota me emme kuitenkaan
voineet murtaa. Sentähden menimme sisään katon kautta, irroitettuamme
muutamia kivilohkareita. Ulos tulvaava ilma oli tosin ummehtunutta,
mutta puhdasta, kuivaa eikä erittäin kylmääkään. Astuttuani lyhty
kädessä alas huomasin olevani yhdeksännentoista vuosisadan tavan mukaan
sisustetussa makuukammiossa. Vuoteella makasi nuori mies. Luonnollisesti
otaksuimme, että hän oli kuollut, kuollut jo sata vuotta sitte, mutta
hänen erinomaisen hyvin säilynyt ruumiinsa herätti sekä minun että
paikalle kutsumaini ammattitoverien ihmettelyä. Emme olleet uskoneet,
että palsameeraustaito oli ollut noin korkealle kehittynyt, mutta
tässähän oli edessämme selvä todistus siitä, että esi-isämme olivat sen
tarkoin tunteneet. Toverini, joiden tiedonhalu oli herännyt, aikoivat
heti ryhtyä kokeisiin, saadakseen selville palsamoitsemisessa käytetyn
menettelyn, mutta minä estin heitä. Ainoana syynä tähän, ainakin ainoana
syynä, joka nyt täytyy mainitakseni, oli se, että muistin joskus
lukeneeni, kuinka korkealle teidän aikalaisenne olivat kehittäneet
eläimellisen magnetismin käyttämisen. Mieleeni johtui, että ehkäpä ei
palsamoimistaito olekkaan ollut sinä salaisena voimana, joka on voinut
säilyttää ruumistanne noin kauan, ehkäpä säilyttäjänä on
yksinkertaisesti elämä, ja te olette magneettisessa unessa. Tämä aate
näytti minusta itsestänikin niin naurettavalta, että en lausunut sitä
julki, välttääkseni toverieni ivaa, vaan esitin muita syitä, saadakseni
heidät siirtämään kokeensa tuonnemmaksi. Tuskin olivat he poistuneet,
kun minä jo alotin tarkoituksenmukaiset herätyskokeet, joiden tuloksen
te tunnette.»
Vaikka kertomus olisi ollut vieläkin mahdottomampi, olisi esityksen
perusteellisuus sekä kertojan vakuuttava esiintymistapa saanut kuulijan
hämmästymään. Mielialani alkoi jo muuttua sangen kummalliseksi, kun
samalla huomasin kuvani eräässä seinällä riippuvassa kuvastimessa, hänen
lopettaessaan kertomuksensa. Nousin kävelemään ja menin kuvastimen
luokse. Kasvot, jotka siinä näin, olivat täsmälleen samat eivätkä
päivääkään vanhemmat, kuin ne, jotka olivat katselleet minua
seppelöitsemispäivänä, kun olin sitonut kaulaliinani, mennäkseni Editin
luokse -- ja siitä oli muka kulunut satakolmetoista vuotta, kuten tuo
herra luuli voivansa uskotella minulle! Tunsin selvästi ja valtavasti,
että olin petoksen uhri. Suuttumus täytti mieleni ajatellessani, kuinka
röyhkeän vapaasti minua oli veijattu.
»Hämmästytte varmaan», alkoi isäntäni puhella, »kun näette, että vaikka
olette toistasataa vuotta vanhempi, kuin sinä iltana, jolloin menitte
maanalaiseen makuukammioonne levolle, ei ulkomuotonne kumminkaan ole
muuttunut. Mutta ei siinä ole mitään kummastelemista. Juuri sen kautta,
että elontoiminta on ollut kokonaan poissa, olette voinut elää näin
kauan aikaa. Jos vähäinenkin aineenvaihto olisi tämän tilan kestäessä
tapahtunut ruumiissanne, olisi se jo aikoja sitte kokonaan hajonnut».
»Hyvä herra», vastasin minä kääntyen häneen, »en tosin voi ensinkään
käsittää, minkätähden koetatte vakavan näköisenä uskotella minulle tätä
omituista satua todeksi, mutta olette tietysti itsekin kyllin viisas
huomaamaan, etteivät muut kuin tylsämieliset usko sitä. Sallikaa siis
minun jo päästä kuulemasta järjestelmällisiä mielettömyyksiä ja
vastatkaa minulle suoraan, tahdotteko järkevästi selittää, missä olen ja
miten olen tänne tullut. Jos ette sitä tee, otan itse selon asiasta enkä
anna kenenkään estää itseäni.»
»Ettekö siis usko, että nyt on vuosiluku 2000?»
»Pidättekö vieläkin tarpeellisena kysyä sitä», vastasin.
»No hyvä», vastasi kummallinen isäntäni. »Vaikka ette uskokkaan minua,
niin kai uskotte omia silmiänne. Oletteko kyllin vahva tulemaan kanssani
muutamaa kerrosta korkeammalle?»
»Olen yhtä vahva kuin milloin muulloin tahansa», vastasin vihaisesti,
»sen saatte ehkä pian huomata, jos jatkatte tätä pilaa vielä vähän
aikaa».
»Pyydän teitä, hyvä herra», kuului seuralaiseni vastaus, »että ette
liian jyrkästi usko olevanne pilan esineenä, jotta ei vastavaikutus tule
liian suureksi ja vahingolliseksi, kun huomaatte, että olen puhunut
totta».
Hänen osanottava, jopa säälinsekainen äänensä sekä järkähtämätön ja
hyväntahtoinen, vihaisista sanoistani loukkautumaton levollisuutensa
vaikutti minuun sangen omituisesti, ja minä seurasin häntä ulos
huoneesta peräti sekavassa mielentilassa. Hän vei minut rakennuksen
ylimpään kerrokseen, ja kun olimme vielä nousseet lyhyet portaat,
tulimme tasaiselle, aitauksen ympäröitsemälle katolle.
»Olkaa hyvä ja katsokaa ympärillenne», sanoi hän päästyämme ylös, »ja
sanokaa, onko tämä yhdeksännentoista vuosisadan Boston».
Jalkojeni juuressa oli suuri kaupunki. Kaikkialla näkyi kilometrien
pituisia, leveitä, puiden varjostamia ja upeiden rakennuksien
reunustamia katuja. Rakennukset eivät olleet katkeamattomissa riveissä
kylki kyljessä kiinni, vaan yksistään, suurempain tai pienempäin
istutusalojen ympäröitseminä. Jokaisessa korttelissa oli suuria,
avonaisia aloja puistoina. Lehvien välitse näkyi kuvapatsaita ja
suihkukaivoja ilta-auringon valossa. Joka taholta kohosi summattomia,
tavattoman kauniisti ja juhlallisesti vaikuttavia yleisiä rakennuksia
uljaine pylväsriveineen.
En tosiaankaan ollut koskaan nähnyt tätä kaupunkia, enpä edes sen
vertaistakaan. Vihdoin käänsin katseeni läntiselle taivaanrannalle.
Olihan tuo sininen, auringon laskua kohden polveileva nauha vesirikas
Charlesjoki. Katsoin itään päin. Bostonin satama levisi edessäni
ympäröitsevine niemineen, eikä ainoakaan sen viheriöistä saarista ollut
kadonnut.
Nyt tiesin, että isäntäni oli puhunut totta. Olin joutunut ihmeellisen
kohtalon alaiseksi.