TOINEN LUKU.

Toukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä päivää oli

Yhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista vuosisadan

viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu

»seppelöimispäivä», niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi,

jotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta

unionista. Ne, jotka olivat sodasta hengissä päässeet, kulkivat tällöin

sotilas- ja siviilihenkilöiden saattamina, soittokunta etunenässä,

hautuumaille laskeaksensa kukkaseppeleitä kaatuneitten toveriensa

haudoille, -- toimenpide, joka muodostui sangen juhlalliseksi ja

liikuttavaksi. Edit Bartlettin vanhin veli oli myöskin kaatunut sodassa,

ja perheellä oli tapana käydä seppelöitsemispäivänä hänen haudallaan

Mount Auburnin hautuumaalla.

Minä olin pyytänyt saada seurata heitä ja palattuamme illalla kaupunkiin

menin morsiameni kotiin. Kun istuimme illallisen jälkeen

seurusteluhuoneessa, otin erään iltalehden käteeni ja näin siitä, että

äsken oli taas puhennut uusi lakko rakennusalalla, jonka tähden

kovaonnisen taloni valmistuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi. Muistan

tarkkaan, kuinka syvästi tämä suututti minua. Sadattelin niin vahvoilla

sanoilla kuin naisten läsnäollessa suinkin voin sekä työmiehiä yleensä

että erittäinkin näitä lakkolaisia.

Läsnäolevat olivat aivan samaa mieltä kuin minä, ja ne huomautukset,

joita asiasta syntyneessä keskustelussa lausuttiin kansanvillitsijäin

kurjasta ja tunnottomasta menettelystä, olivat sellaisia, että

asianomaiset herrat olisivat varmaan höristäneet korviaan niitä

kuullessaan. Oltiin yksimielisiä siitä, että olot muuttuvat päivä

päivältä yhä kurjemmiksi, eikä kukaan enää voi sanoa, mitä lopuksi

tulee. »Pahinta kaikista on», sanoi rouva Bartlett, »että koko maailman

työväki näyttää yht'aikaa tulleen mielettömäksi. Europassa ovat olot

vielä kurjemmat kuin meillä. Siellä en tosiaankaan uskaltaisi asua.

Kysyin äsken mieheltäni, mihinkä muuttaisimme, jos kaikki kauheat asiat

toteutuisivat, joilla sosialistit meitä uhkaavat. Hän vastasi, ettei hän

enää tiedä ainoatakaan muuta paikkaa, missä yhteiskunta vielä on

varmoilla perusteilla, kuin Grönlannin, Patagonian ja Kiinan».

»Kiinalaiset käsittivät vallan hyvin, mitä tekivät, estäessään

länsimaista sivistystä pääsemästä maahansa», huomautti joku. »He

ymmärsivät paremmin kuin me, mihin se viepi. He näkivät, että se on vain

valepukuun verhottua dynamiittia».

Muistan, että kutsuin Editin syrjään ja koetin saada hänet vakuutetuksi

siitä, että meidän olisi viisainta mennä naimisiin heti, odottamatta

talon valmistumista. Voisimmehan matkustella jonkun aikaa, kunnes

kotimme olisi kunnossa. Hän oli sinä iltana sanomattoman kaunis. Musta

surupuku, joka hänellä oli yllään päivän merkityksen johdosta, oli

omiansa erinomaisen vaikuttavasti kohottamaan hänen ihonsa puhtautta.

Nytkin vielä voin sieluni silmillä nähdä hänet edessäni sellaisena, kuin

hän oli sinä iltana. Hyvästit sanottuani seurasi hän minua eteiseen, ja

minä suutelin häntä kuten tavallisesti lähtiessäni. Tämä hyvästijättö ei

eronnut rahtuakaan muista, jolloin olimme sanoneet toisillemme

jäähyväiset lyhyeksi ajaksi. En voinut yhtä vähän kuin hänkään edes

hämärästi aavistaa, että tämä oli erinomaisempi kuin ennen.

Mutta niin kuitenkin oli!

Oli vielä jotenkin aikaista nuoren sulhasmiehen lähteä pois morsiamensa

luota. Mutta se ei suinkaan riippunut rakkaudestani. Minä olin nimittäin

jo kauan kärsinyt unettomuutta, ja vaikka muuten olinkin aivan terve,

olin sinä päivänä ihan uupumukseen saakka väsynyt, koska olin melkein

kokonaan valvonut kaksi edellistä yötä. Edit tiesi tämän ja hän oli

sentähden vaatinut, että minun oli mentävä kotiin kello yhdeksän ja

pantava heti maata.

Asuntonani oleva talo oli kolme sukupolvea ollut sen perheen omaisuutta,

jonka nuorin ja ainoa edustaja suoraan alenevassa polvessa minä olin.

Rakennus oli suuri, vanha ja hirsistä tehty sekä sisustettu

vanhanaikaisella ylellisyydellä, mutta se sijaitsi korttelissa, joka jo

aikoja sitte oli menettänyt viehätysvoimansa, sinne kun oli alettu

rakentaa vuokrakasarmeja ja tehtaita. Ei johtunut mieleenikään tuoda

sellaiseen taloon morsiantani, kaikkein vähimmän niin viehättävää

olentoa, kuin Edit Bartlett oli. Olin ilmoittanut sen myytäväksi ja

käytin sitä ainoastaan nukkuakseni siellä yöt, sillä söin klupissani.

Palvelijani, uskollinen neekeri nimeltä Sawyer asui kanssani talossa ja

piti huolen vähäisistä tarpeistani.

Talossa oli eräs laitos, jonka kadottaminen minua huolestutti ja jota

pelkäsin joutuvani suuresti kaipaamaan vastaisuudessa. Se oli

makuukammioni, jonka olin teettänyt perustuksen alle. Jos minun olisi

täytynyt käyttää maan pinnalla olevaa makuuhuonetta, en olisi laisinkaan

voinut nukkua kaupungissa, jonka yöllinen melu ei koskaan lakkaa. Mutta

tähän maanalaiseen kammioon ei tunkeutunut heikointakaan ääntä

ulkomaailmasta. Kun olin astunut sinne sisään ja sulkenut oven,

ympäröitsi minut haudan hiljaisuus. Jotta ei maaperän kosteus pääsisi

tunkeutumaan sinne sisälle, olivat paksut seinät ja lattia hydraulisesti

puserretusta sementistä. Kun käytin huonetta myöskin arvoesineitten

säilytyspaikkana, olin antanut rakentaa katon ilmanpitävästi toisiinsa

liittyvistä kivilevyistä ja ulompi rautainen ovi oli peitetty vahvalla

asbestikerroksella. Täten varustettuna kesti huoneeni sekä varkaiden

mahdolliset yritykset että sattuvan tulipalon vaaran. Ohkanen putki,

joka oli yhteydessä katolle asetetun imurin kanssa, välitti

ilmanvaihtoa.

Luulisi, että sellaisen makuusuojan omistaja voi nauttia rauhallista,

virkistävää lepoa, mutta aniharvoin voin sielläkään nukkua kunnollisesti

kahta yötä peräkkäin. Olin niin tottunut valvomaan, etten välittänyt

isosti, vaikka yhden yön uni menikin hukkaan. Mutta jos sain istua kaksi

yötä pöytäni ääressä lukemassa voimatta nukkua vuoteessani, uuvuin niin,

että pelkäsin sairastuvani johonkin hermotautiin. Viimeisenä keinona

turvauduin silloin keinotekoiseen uneen. Huomatessani kahden valvotun

yön perästä, että kolmas samanlainen oli tulossa, lähetin kutsumaan

tohtori Pillsburya.

Häntä kutsuttiin tohtoriksi ainoastaan kohteliaisuudesta, sillä hän oli,

kuten siihen aikaan sanottiin, »luonnonlääkäri» tai puoskaroitsija. Hän

itse kutsui itseänsä »animaalisen magnetismin professoriksi». Olin

tutustunut häneen sattumalta tutkiessani kerran huvin vuoksi

eläimellisen magnetismin ilmiöitä. Hän ei luullakseni ymmärtänyt

lääkintätaidosta hölyn pölyä, mutta varmaa oli, että hän oli erinomaisen

taitava magnetiseeraaja. Kolmatta unetonta yötä odottaessani lähetinkin

sentähden tavallisesti hakemaan häntä, jotta hän rauhoittavilla

sivellyksillään uuvuttaisi minut uneen. Olipa hermostoni kuinka

kiihtyneessä tilassa tahansa, voi tohtori Pillsbury tavallisesti lyhyen

ajan kuluttua lähteä luotani, jättäen minut mitä sikeimmän unen

helmoihin, jota kesti siksi, kunnes minut herätettiin vastaisen

hypnoottisen käsittelyn avulla. Herättäminen oli paljoa yksinkertaisempi

kuin nukuttaminen, ja mukavuuden vuoksi olin antanut tohtori Pillsburyn

opettaa Savyerille tämän menettelyn.

Ei kukaan muu paitse uskollinen palvelijani tiennyt tohtori Pillsburyn

käyntien tarkoitusta, eipä edes sitä, että hän kävi luonani.

Luonnollisesti aioin ilmoittaa salaisuuteni Editille heti vihkimisemme

jälkeen. Tähän saakka en ollut kertonut hänelle siitä vielä sanaakaan,

sillä epäilemättä yhdistyi magneettiseen uneen jonkunlainen vaara, ja

minä tiesin, että hän vastustaisi menettelyäni mitä jyrkimmin. Vaara oli

luonnollisesti siinä, että uni voisi tulla liian sikeäksi, joten ei

nukuttajan voima enää voisi sitä katkaista, ja silloin seuraisi

puutumustilaa kuolema. Useista kokeista olin tullut huomaamaan, että

tämä vaara oli peräti pieni, jos vain otettiin huomioon muutamia

tarpeellisia varovaisuuskeinoja, ja toivoin voivani saada Editinkin

vakuutetuksi siitä, vaikka en sitä itse asiassa voinut oikein uskoa.

Lähdettyäni kysymyksenalaisena iltana Editin luota menin suoraan kotiini

ja lähetin Savyerin heti hakemaan tohtori Pillsburya. Sillävälin menin

maanalaiseen kammiooni, vaihdoin pukuni mukavaan aamunuttuun ja aloin

lukea iltapostissa tulleita kirjeitä, jotka Savyer oli asettanut

kirjoituspöydälleni.

Eräs niistä oli uuden taloni rakennusmestarilta. Se vakuutti aivan

oikeiksi ne johtopäätökset, joita olin tehnyt sanomalehtikertomuksen

nojalla. Uusi lakko, kirjoitti hän, lykkää hänen sitoumuksensa

täyttämisen epämääräiseksi ajaksi, kun eivät työnantajat eivätkä

työntekijät aio myöntyä ilman sitkeää taistelua. Keisari Caligulan

kerrotaan toivoneen, että koko Rooman kansalla olisi vain yksi ainoa

pää, jotta hän olisi voinut lyödä sen kerralla poikki, ja pelkäänpä,

että minä tämän kirjeen luettuani hetken olin valmis toivomaan samaa

Amerikan työväenluokan suhteen. Synkät mietteeni keskeytyivät, kun

Savyer palasi tohtorin kanssa.

Hänen oli ollut vaikea saada tohtoria mukaansa, kun tämä aikoi vielä

samana iltana matkustaa pois kaupungista. Pillsbury kertoi minulle, että

hän oli sitte viime näkemisemme saanut tietoonsa edullisen paikan

eräässä etäisessä kaupungissa ja päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen

heti.

Kun säikähtyneenä kysyin häneltä, miten minun käy hänen poissaollessaan,

antoi hän minulle muutamain Bostonissa asuvain magnetiseeraajain

osotteita, vakuuttaen, että kysymyksenalaiset henkilöt omistivat saman

voiman kuin hänkin.

Jonkun verran tyyntyneenä tämän kysymyksen suhteen käskin Savyerin

herättämään minut seuraavana aamuna kello yhdeksän. Sitte laskeuduin

mukavaan asentoon vuoteelleni aamunuttu ylläni ja antausin tohtori

Pillsburyn käsittelyn alaiseksi. Tavattoman hermostunut tilani lienee

ehkä vaikuttanut sen, että tajuntani katosi hitaammin kuin ennen, mutta

vihdoin vaivuin suloiseen uneen.

Vuonna 2000: Katsaus vuoteen 1887 · 第 5 / 32 题