Toukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä päivää oli
Yhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista vuosisadan
viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu
»seppelöimispäivä», niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi,
jotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta
unionista. Ne, jotka olivat sodasta hengissä päässeet, kulkivat tällöin
sotilas- ja siviilihenkilöiden saattamina, soittokunta etunenässä,
hautuumaille laskeaksensa kukkaseppeleitä kaatuneitten toveriensa
haudoille, -- toimenpide, joka muodostui sangen juhlalliseksi ja
liikuttavaksi. Edit Bartlettin vanhin veli oli myöskin kaatunut sodassa,
ja perheellä oli tapana käydä seppelöitsemispäivänä hänen haudallaan
Mount Auburnin hautuumaalla.
Minä olin pyytänyt saada seurata heitä ja palattuamme illalla kaupunkiin
menin morsiameni kotiin. Kun istuimme illallisen jälkeen
seurusteluhuoneessa, otin erään iltalehden käteeni ja näin siitä, että
äsken oli taas puhennut uusi lakko rakennusalalla, jonka tähden
kovaonnisen taloni valmistuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi. Muistan
tarkkaan, kuinka syvästi tämä suututti minua. Sadattelin niin vahvoilla
sanoilla kuin naisten läsnäollessa suinkin voin sekä työmiehiä yleensä
että erittäinkin näitä lakkolaisia.
Läsnäolevat olivat aivan samaa mieltä kuin minä, ja ne huomautukset,
joita asiasta syntyneessä keskustelussa lausuttiin kansanvillitsijäin
kurjasta ja tunnottomasta menettelystä, olivat sellaisia, että
asianomaiset herrat olisivat varmaan höristäneet korviaan niitä
kuullessaan. Oltiin yksimielisiä siitä, että olot muuttuvat päivä
päivältä yhä kurjemmiksi, eikä kukaan enää voi sanoa, mitä lopuksi
tulee. »Pahinta kaikista on», sanoi rouva Bartlett, »että koko maailman
työväki näyttää yht'aikaa tulleen mielettömäksi. Europassa ovat olot
vielä kurjemmat kuin meillä. Siellä en tosiaankaan uskaltaisi asua.
Kysyin äsken mieheltäni, mihinkä muuttaisimme, jos kaikki kauheat asiat
toteutuisivat, joilla sosialistit meitä uhkaavat. Hän vastasi, ettei hän
enää tiedä ainoatakaan muuta paikkaa, missä yhteiskunta vielä on
varmoilla perusteilla, kuin Grönlannin, Patagonian ja Kiinan».
»Kiinalaiset käsittivät vallan hyvin, mitä tekivät, estäessään
länsimaista sivistystä pääsemästä maahansa», huomautti joku. »He
ymmärsivät paremmin kuin me, mihin se viepi. He näkivät, että se on vain
valepukuun verhottua dynamiittia».
Muistan, että kutsuin Editin syrjään ja koetin saada hänet vakuutetuksi
siitä, että meidän olisi viisainta mennä naimisiin heti, odottamatta
talon valmistumista. Voisimmehan matkustella jonkun aikaa, kunnes
kotimme olisi kunnossa. Hän oli sinä iltana sanomattoman kaunis. Musta
surupuku, joka hänellä oli yllään päivän merkityksen johdosta, oli
omiansa erinomaisen vaikuttavasti kohottamaan hänen ihonsa puhtautta.
Nytkin vielä voin sieluni silmillä nähdä hänet edessäni sellaisena, kuin
hän oli sinä iltana. Hyvästit sanottuani seurasi hän minua eteiseen, ja
minä suutelin häntä kuten tavallisesti lähtiessäni. Tämä hyvästijättö ei
eronnut rahtuakaan muista, jolloin olimme sanoneet toisillemme
jäähyväiset lyhyeksi ajaksi. En voinut yhtä vähän kuin hänkään edes
hämärästi aavistaa, että tämä oli erinomaisempi kuin ennen.
Mutta niin kuitenkin oli!
Oli vielä jotenkin aikaista nuoren sulhasmiehen lähteä pois morsiamensa
luota. Mutta se ei suinkaan riippunut rakkaudestani. Minä olin nimittäin
jo kauan kärsinyt unettomuutta, ja vaikka muuten olinkin aivan terve,
olin sinä päivänä ihan uupumukseen saakka väsynyt, koska olin melkein
kokonaan valvonut kaksi edellistä yötä. Edit tiesi tämän ja hän oli
sentähden vaatinut, että minun oli mentävä kotiin kello yhdeksän ja
pantava heti maata.
Asuntonani oleva talo oli kolme sukupolvea ollut sen perheen omaisuutta,
jonka nuorin ja ainoa edustaja suoraan alenevassa polvessa minä olin.
Rakennus oli suuri, vanha ja hirsistä tehty sekä sisustettu
vanhanaikaisella ylellisyydellä, mutta se sijaitsi korttelissa, joka jo
aikoja sitte oli menettänyt viehätysvoimansa, sinne kun oli alettu
rakentaa vuokrakasarmeja ja tehtaita. Ei johtunut mieleenikään tuoda
sellaiseen taloon morsiantani, kaikkein vähimmän niin viehättävää
olentoa, kuin Edit Bartlett oli. Olin ilmoittanut sen myytäväksi ja
käytin sitä ainoastaan nukkuakseni siellä yöt, sillä söin klupissani.
Palvelijani, uskollinen neekeri nimeltä Sawyer asui kanssani talossa ja
piti huolen vähäisistä tarpeistani.
Talossa oli eräs laitos, jonka kadottaminen minua huolestutti ja jota
pelkäsin joutuvani suuresti kaipaamaan vastaisuudessa. Se oli
makuukammioni, jonka olin teettänyt perustuksen alle. Jos minun olisi
täytynyt käyttää maan pinnalla olevaa makuuhuonetta, en olisi laisinkaan
voinut nukkua kaupungissa, jonka yöllinen melu ei koskaan lakkaa. Mutta
tähän maanalaiseen kammioon ei tunkeutunut heikointakaan ääntä
ulkomaailmasta. Kun olin astunut sinne sisään ja sulkenut oven,
ympäröitsi minut haudan hiljaisuus. Jotta ei maaperän kosteus pääsisi
tunkeutumaan sinne sisälle, olivat paksut seinät ja lattia hydraulisesti
puserretusta sementistä. Kun käytin huonetta myöskin arvoesineitten
säilytyspaikkana, olin antanut rakentaa katon ilmanpitävästi toisiinsa
liittyvistä kivilevyistä ja ulompi rautainen ovi oli peitetty vahvalla
asbestikerroksella. Täten varustettuna kesti huoneeni sekä varkaiden
mahdolliset yritykset että sattuvan tulipalon vaaran. Ohkanen putki,
joka oli yhteydessä katolle asetetun imurin kanssa, välitti
ilmanvaihtoa.
Luulisi, että sellaisen makuusuojan omistaja voi nauttia rauhallista,
virkistävää lepoa, mutta aniharvoin voin sielläkään nukkua kunnollisesti
kahta yötä peräkkäin. Olin niin tottunut valvomaan, etten välittänyt
isosti, vaikka yhden yön uni menikin hukkaan. Mutta jos sain istua kaksi
yötä pöytäni ääressä lukemassa voimatta nukkua vuoteessani, uuvuin niin,
että pelkäsin sairastuvani johonkin hermotautiin. Viimeisenä keinona
turvauduin silloin keinotekoiseen uneen. Huomatessani kahden valvotun
yön perästä, että kolmas samanlainen oli tulossa, lähetin kutsumaan
tohtori Pillsburya.
Häntä kutsuttiin tohtoriksi ainoastaan kohteliaisuudesta, sillä hän oli,
kuten siihen aikaan sanottiin, »luonnonlääkäri» tai puoskaroitsija. Hän
itse kutsui itseänsä »animaalisen magnetismin professoriksi». Olin
tutustunut häneen sattumalta tutkiessani kerran huvin vuoksi
eläimellisen magnetismin ilmiöitä. Hän ei luullakseni ymmärtänyt
lääkintätaidosta hölyn pölyä, mutta varmaa oli, että hän oli erinomaisen
taitava magnetiseeraaja. Kolmatta unetonta yötä odottaessani lähetinkin
sentähden tavallisesti hakemaan häntä, jotta hän rauhoittavilla
sivellyksillään uuvuttaisi minut uneen. Olipa hermostoni kuinka
kiihtyneessä tilassa tahansa, voi tohtori Pillsbury tavallisesti lyhyen
ajan kuluttua lähteä luotani, jättäen minut mitä sikeimmän unen
helmoihin, jota kesti siksi, kunnes minut herätettiin vastaisen
hypnoottisen käsittelyn avulla. Herättäminen oli paljoa yksinkertaisempi
kuin nukuttaminen, ja mukavuuden vuoksi olin antanut tohtori Pillsburyn
opettaa Savyerille tämän menettelyn.
Ei kukaan muu paitse uskollinen palvelijani tiennyt tohtori Pillsburyn
käyntien tarkoitusta, eipä edes sitä, että hän kävi luonani.
Luonnollisesti aioin ilmoittaa salaisuuteni Editille heti vihkimisemme
jälkeen. Tähän saakka en ollut kertonut hänelle siitä vielä sanaakaan,
sillä epäilemättä yhdistyi magneettiseen uneen jonkunlainen vaara, ja
minä tiesin, että hän vastustaisi menettelyäni mitä jyrkimmin. Vaara oli
luonnollisesti siinä, että uni voisi tulla liian sikeäksi, joten ei
nukuttajan voima enää voisi sitä katkaista, ja silloin seuraisi
puutumustilaa kuolema. Useista kokeista olin tullut huomaamaan, että
tämä vaara oli peräti pieni, jos vain otettiin huomioon muutamia
tarpeellisia varovaisuuskeinoja, ja toivoin voivani saada Editinkin
vakuutetuksi siitä, vaikka en sitä itse asiassa voinut oikein uskoa.
Lähdettyäni kysymyksenalaisena iltana Editin luota menin suoraan kotiini
ja lähetin Savyerin heti hakemaan tohtori Pillsburya. Sillävälin menin
maanalaiseen kammiooni, vaihdoin pukuni mukavaan aamunuttuun ja aloin
lukea iltapostissa tulleita kirjeitä, jotka Savyer oli asettanut
kirjoituspöydälleni.
Eräs niistä oli uuden taloni rakennusmestarilta. Se vakuutti aivan
oikeiksi ne johtopäätökset, joita olin tehnyt sanomalehtikertomuksen
nojalla. Uusi lakko, kirjoitti hän, lykkää hänen sitoumuksensa
täyttämisen epämääräiseksi ajaksi, kun eivät työnantajat eivätkä
työntekijät aio myöntyä ilman sitkeää taistelua. Keisari Caligulan
kerrotaan toivoneen, että koko Rooman kansalla olisi vain yksi ainoa
pää, jotta hän olisi voinut lyödä sen kerralla poikki, ja pelkäänpä,
että minä tämän kirjeen luettuani hetken olin valmis toivomaan samaa
Amerikan työväenluokan suhteen. Synkät mietteeni keskeytyivät, kun
Savyer palasi tohtorin kanssa.
Hänen oli ollut vaikea saada tohtoria mukaansa, kun tämä aikoi vielä
samana iltana matkustaa pois kaupungista. Pillsbury kertoi minulle, että
hän oli sitte viime näkemisemme saanut tietoonsa edullisen paikan
eräässä etäisessä kaupungissa ja päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen
heti.
Kun säikähtyneenä kysyin häneltä, miten minun käy hänen poissaollessaan,
antoi hän minulle muutamain Bostonissa asuvain magnetiseeraajain
osotteita, vakuuttaen, että kysymyksenalaiset henkilöt omistivat saman
voiman kuin hänkin.
Jonkun verran tyyntyneenä tämän kysymyksen suhteen käskin Savyerin
herättämään minut seuraavana aamuna kello yhdeksän. Sitte laskeuduin
mukavaan asentoon vuoteelleni aamunuttu ylläni ja antausin tohtori
Pillsburyn käsittelyn alaiseksi. Tavattoman hermostunut tilani lienee
ehkä vaikuttanut sen, että tajuntani katosi hitaammin kuin ennen, mutta
vihdoin vaivuin suloiseen uneen.