Minä näin päivänvalon Bostonissa v. 1857. »Mitä!» sanonee lukija,
»_kahdeksantoista_sataa viisikymmentä seitsemän! Se on erehdys! Hän
tarkoittaa tietysti _yhdeksäntoista_sataa viisikymmentä seitsemän.»
Pyydän anteeksi, se ei ole erehdys. Hengitin ensikerran Bostonin
itätuulta toisena joulupäivänä, joulukuun 26 päivänä vuonna 1857, ei
1957, noin kello neljän tienoissa iltapäivällä. Ja voin vakuuttaa, että
tuuli oli jo silloin yhtä purevan kylmä kuin nykyisenä armon vuonna
2000.
Nämä syntymistäni koskevat ilmoitukset näyttävät tietysti jokaisesta
peräti mielettömiltä, varsinkin jos mainitaan, että olen näköjäni
kolmenkymmenen ikäinen. Siksipä ei olisikaan kummaa eikä moitittavaa,
vaikka lukija heittäisi syrjään kirjan, joka uhkaa panna hänen
herkkäuskoisuutensa niin kovalle koetukselle. Mutta siitä huolimatta
vakuutan lukijalle täydellä todella, että en aio kertoa hänelle satuja,
ja koetan saada hänet täydellisesti vakuutetuksi tästä, jos hän malttaa
vielä hetken tarkata sanojani. Sallittakoon minun siis -- sillä
nimenomaisella ehdolla, että tulen todistamaan äskeisen väitteeni --
lausua, että tiedän paremmin kuin lukija, milloin olen syntynyt. Ja nyt
jatkan kertomustani.
Jokainen koulupoika tietää, ettei yhdeksännentoista vuosisadan lopulla
tunnettu meidän aikamme sivistystä, eipä edes sen tapaistakaan, vaikka
ne ainekset, joista nykyinen sivistys on syntynyt, olivat jo silloin
kiehumistilassa. Ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa
tuon ylimuistoisista ajoista vallinneen yhteiskuntien jaon neljään
luokkaan tai kansakuntaan, kuten niitä voisi kutsua, koska niiden
välinen ero, ero köyhien ja rikasten, sivistyneiden ja tietämättömäin
välillä todella oli paljoa suurempi kuin nykyjään ero eri kansojen
välillä. Minä puolestani olin rikas ja sivistynytkin; omistin siis
kaikki onnen-ehdot, mitä parempiosaiset siihen aikaan nauttivat. Vietin
loisteliasta elämää. Työnäni oli huvitukset ja elämän nauttiminen.
Ylläpitooni tarvittavat varat sain toisten työstä, tarvitsematta osottaa
heille minkäänlaista vastapalvelusta. Vanhempani ja heidän vanhempansa
olivat eläneet samalla tavalla, ja toivoinpa, että perilliseni, jos
sellaisia ilmestyisi, saisivat elää yhtä mukavaa elämää.
Lukija kysynee, miten voin elää ihan hyötyä tuottamattomana jäsenenä
maailmassa. Miksi maailman täytyi elättää tyhjäntoimittajaa, joka olisi
kyennyt itsekin tekemään työtä? Vastaus on, että isäni iso-isä oli
koonnut rahasumman, jonka nojalla hänen jälkeläisensä siitä saakka
olivat eläneet. Päätätte luonnollisesti, että summa lienee ollut peräti
suuri, kun ei kolme joutilaisuudessa elävää miespolvea ollut voinut
kuluttaa sitä loppuun. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Summa ei
suinkaan ollut alkujaan erittäin iso. Se oli päinvastoin paljon kasvanut
alkuperäisestä sillä ajalla, kun kolme sukupolvea oli joutilaana elänyt
sen varassa. Tällainen mahdollisuus näyttää loitsimiselta. Miten voi
käyttää rahoja ilman että ne vähenevät, miten synnyttää lämpöä ilman
palamista? Salaisuus oli siinä, että silloiset ihmiset osasivat
taitavasti käyttää erästä keinoa, joka nyt jo on onneksi unohtunut,
mutta joka esi-isäimme käsissä oli kehittynyt erittäin laajaperäiseksi
ja täydelliseksi: he osasivat vierittää oman ylläpitonsa taakan toisten
hartioille. Sen, joka tähän päämäärään oli päässyt -- ja siihen kaikki
pyrkivät -- sanottiin elävän pääomansa koroilla. Kävisi liian pitkäksi
ruveta tässä selittelemään, miten entinen yhteiskuntajärjestelmä teki
tämän mahdolliseksi. Huomautan vain, että pääoman korot muodostivat
jonkunlaisen vakituisen veron, jota pääoman-omistajat nostivat
ammattialoilla palvelevilta työntekijöiltä. Olisi väärin luulla, ettei
tämä meidän mielestämme peräti väärä ja mahdoton järjestelmä koskaan
joutunut esi-isäimme arvostelujen alaiseksi. Päinvastoin oli
lainsäätäjäin ja profeetain pyrintöperänä kautta aikojen ollut koron
poistaminen tai ainakin korkokannan alentaminen. Mutta nämä pyrinnöt
eivät koskaan onnistuneet, kuten oli luonnollistakin vanhan
yhteiskuntajärjestelmän vallitessa. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys,
s. t. s. yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, eivät hallitukset yleensä
enää koettaneetkaan järjestää näitä seikkoja.
Kuvatakseni lukijalle yleisin piirtein puheenaolevan ajan ihmisten
yhteiselämää ja köyhien sekä rikasten suhdetta toisiinsa on mielestäni
parasta verrata silloista yhteiskuntaa jättiläisvaunuihin, joiden eteen
oli valjastettu summattomia ihmisjoukkoja vetämään niitä pitkin mäkistä
ja hiekkaista tietä. Ajurin nimi oli nälkä, eikä hän sallinut kenenkään
levätä, mutta siitä huolimatta oli kulku hidasta. Vaikka vaunujen
vetäminen niin huonoa tietä myöten oli peräti raskasta, olivat vaunujen
kaikki paikat täynnä matkustajia, jotka eivät astuneet koskaan alas, ei
edes jyrkimmissä ahteissa. Katolla olevat paikat olivat erittäin
viileitä ja mukavia. Sinne ei ylettynyt pöly, ja niiden omistajat voivat
mukavasti ihailla näköaloja tai arvostella vetäjinä ponnistelevain
ansioita. Nämä paikat olivat tietysti hyvin haluttuja, ja niistä
kilpailtiin kovasti, sillä jokainen piti tärkeimpänä elämänsä tehtävänä
hankkia itsellensä sijaa vaunuissa ja jättää sen perintönä lapsilleen.
Vaunulain mukaan voi kukin luovuttaa sijansa, kenelle tahtoi, mutta
toisaalta oli myöskin monta onnettomuustapausta, joiden kautta sija
menetettiin ikuisiksi ajoiksi. Sillä vaikka istuimet olivat sangen
mukavat, olivat ne kuitenkin hyvin horjuvat, ja joka kerta kun vaunut
äkkiä jysähtivät, vierähti joku istuimeltaan ja putosi maahan, jossa hän
heti pakoitettiin tarttumaan köysiin ja kiskomaan eteenpäin vaunuja,
missä hän itse äsken vielä matkusti sangen mukavasti. Paikkansa
menettämistä pidettiin luonnollisesti suurena onnettomuutena, ja pelko,
että tämä voisi tapahtua joko jollekin itselleen tai hänen omaisilleen,
oli alituisesti uhkaavana pilvenä ajajain onnentaivaalla.
Lukija kysynee: eivätkö nuo ihmiset ajatelleetkaan muita, kuin
yksinomaan itseään? Eikö heidän asemansa käynyt heille sietämättömäksi,
kun he vertasivat sitä vaunujen eteen valjastettujen veljiensä tai
sisartensa asemaan, tai näkivät, että heidän painonsa lisää näiden
kuormaa? Eivätkö he tunteneet sääliä kanssaihmisiänsä kohtaan, joista
heitä erotti vain onnen sattuma?
Kyllä vaunuissa olevat lausuivat usein säälivänsä niiden eteen
valjastettuja, varsinkin kun vaunut joutuivat huonoon kohtaan tiellä,
kuten alituiseen tapahtui, tai peräti jyrkän mäen alle. Silloin oli
sangen tuskallista nähdä vetäjien epätoivoisia ponnistuksia, heidän
tuskallisia vavahduksiaan nälkäruoskan armottomista iskuista, ja noita
monia, jotka vaipuivat voimattomina vetohihnojen viereen ja poljettiin
lokaan. Tämä näky sai katollaolevat usein puhkeamaan sangen kiitettäviin
tunteenpurkauksiin. Sellaisina aikoina oli matkustajilla tapana huudella
kehoituksia köysissä ponnisteleville, kehoittaa heitä kärsivällisyyteen
ja kuvitella heille korvausta kärsimyksistään ja kovasta kohtalostaan
tulevassa maailmassa. Toiset taasen kokosivat rahoja ostaakseen voiteita
ja laastaria haavoitetuille ja raajarikkoisiksi joutuneille. Oltiin
yksimielisiä siitä, että vaunujen raskaus oli peräti surkuteltava
asianhaara, ja yleinen helpotuksen tunne täytti mielet, kun päästiin
jonkun sangen huonon tieosan ohitse matkan varrella. Tämä helpottava
tunne ei kuitenkaan johtunut yksinomaan säälistä vetäjiä kohtaan, vaan
siitä, että sellaisissa paikoissa olivat koko vaunut ilmeisen
kaatumisvaaran alaisina, jolloin kaikki olisivat pudonneet maahan ja
menettäneet paikkansa.
Totuuden mukaisesti täytyy tunnustaa, että pääasiallisena seurauksena
vaunujen eteen valjastettujen kurjuuden näkemisestä oli se, että
matkustajat tunsivat vielä selvemmin paikkojensa arvon vaunuissa ja
koettivat kynsin hampain säilyttää niitä. Jos he olisivat tunteneet
olevansa itse turvassa, ja tietäneet varmasti, etteivät he eivätkä
heidän omaisensa koskaan putoa alas katolta, olisivat he vähän
välittäneet vetäjistä, vaikka ehkä olisivatkin toisinaan heittäneet
roponsa siteiden ja voiteiden ostamiseksi.
Tiedän kyllä, että moinen menettely tuntuu kahdennenkymmenennen
vuosisadan miehistä ja naisista uskomattomalta, eläimelliseltä
julmuudelta, mutta kaksi sangen merkillistä seikkaa selittävät tämän
tylyyden, ainakin osaksi. Ensiksikin uskottiin järkähtämättömästi, ettei
ihmiskunta voinut pysyä pystyssä eikä päästä eteenpäin muutoin kuin
siten, että joukko veti vaunuja, joissa muutamat harvat ajoivat.
Uskottiinpa vielä lisäksi, ettei valjaita, vaunuja, teitä eikä työjakoa
voi tuntuvammin korjatakkaan. Aina ne olivat olleet samanlaisia kuin
nyt, ja sellaisina ne tulevat aina pysymäänkin. Oli surkeaa, että niin
oli, mutta sitä ei voinut auttaa, ja filosoofinen maailmankatsomus
kielsi tuhlaamasta sääliväisyyttä asioihin, joita ei voitu muuttaa.
Toinen seikka oli vielä omituisempi. Vaunujen katolla istuvat
luulottelivat nimittäin, etteivät he olleet aivan samanlaisia, kuin
vetohihnoissa ponnistelevat sisarensa ja veljensä, vaan että he olivat
hienommasta aineesta ja kuuluivat korkeampiin olentoihin, jotka
oikeudenmukaisesti voivat vaatia, että heitä vedetään. Tämä näyttää
käsittämättömältä, mutta kun minä itsekin olen aikoinani ajanut juuri
samoissa vaunuissa ja ollut saman harhaluulon vallassa, niin on sanojani
uskottava. Omituisinta tässä kuvittelussa oli, että nekin, jotka
vast'ikään olivat maasta päässeet kiipeämään jollekin istuimelle,
joutuivat sen alaisiksi jo ennenkuin hihnojen synnyttämät rakot ja
känsät olivat ehtineet kadota heidän käsistään. Ne taasen, joiden
vanhemmat ja esivanhemmat olivat olleet kyllin onnellisia säilyttämään
paikkansa vaunuissa, uskoivat järkähtämättä, että heidän kaltaistensa ja
tavallisten ihmisten välillä oli suuri ero. On selvää, että tällainen
kuvittelu muutti ihmiskunnan kärsimyksien luoman säälintunteen
pintapuoliseksi filosoofiseksi surkuttelemiseksi. Tämä on ainoa syy,
jonka voin lausua pyytääkseni sen nojalla anteeksi sitä
välinpitämättömyyttä, joka oli omiaan kuvaamaan minunkin suhdettani
veljieni kurjuuteen sinä aikana, mistä kirjoitan.
Vuonna 1887 aloin kolmannenkymmenennen ikävuoteni. En ollut vielä
naimisissa, mutta olin kihloissa Edit Bartlettin kanssa. Hän matkusti
kuten minäkin vaunuissa, tai toisin sanoen oli rikas -- päästäksemme jo
käyttämästä äskeistä vertausta, jonka toivon tehneen tehtävänsä ja
antaneen lukijalle yleisen kuvan senaikaisesta elämästämme. Kun rahalla
silloin voitiin hankkia kaikki elämän sulot, jopa sivistyksenkin
siunaukset, saivat tytöt kyllä kosijoita, kunhan olivat rikkaita, mutta
Edit Bartlett oli sen lisäksi myöskin kaunis ja miellyttävä.
Tiedän, että lukijattareni vastustavat tässä suhteessa väitettäni.
»Kaunis hän ehkä lienee ollut», kuulen heidän sanovan, »mutta
miellyttävä hän ei voinut olla missään suhteessa käyttäessään pukuja,
jotka olivat siihen aikaan muodissa. Päähineenähän oli jalan korkuinen
kummallinen rakenne, ja hameen takapuolelle oli keinotekoisesti
muodostettu tavaton lisäke, joka rumensi ihmisruumista enemmän kuin
mikään aikaisempi neulojattarien keksintö. Miten voi kuvitellakaan, että
kukaan olisi miellyttävä sellaisessa puvussa!» Väitös pitää kyllä
paikkansa, enkä voi vastata siihen muuta, kuin huomauttaa, että
kahdennenkymmenennen vuosisadan naiset kyllä ovat todistuksena siitä,
kuinka sopiva puku korottaa naisen miellyttäväisyyttä, mutta sen
nojalla, mitä muistan heidän äitiensä äiteistä, voin minä puolestani
väittää, ettei minkäänlainen puku, kuinka muodoton ja rumentava se
lieneekin, voi tykkänään riistää heidän viehättäväisyyttään.
Meidän vihkiäisemme oli määrätty tapahtuvaksi heti, kun uusi taloni,
jota parhaallaan rakennutin erääseen hienoimpaan kaupunginosaan, oli
valmistunut. Hienolla kaupunginosalla tarkoitan rikasten asumia
kortteleita, sillä meidän on muistettava, ettei Bostonin kaupunginosien
miellyttävyys riippunut siihen aikaan luonnonsuhteista, vaan siitä,
minkälaista väkeä niissä asui. Jokainen luokka asui erikseen omissa
kortteleissaan. Rikas, joka asui köyhien keskellä, tai sivistynyt, jonka
ympäristössä oli ainoastaan sivistymättömiä henkilöitä, tunsi itsensä
erakoksi oudon ja kateellisen kansan joukossa. Kun aloin rakennuttaa
taloani, toivoin sen valmistuvan talvella 1886; mutta se oli vielä
seuraavan vuoden keväälläkin keskeneräisenä, ja vihkiäisteni viettäminen
oli siis yhä tulevaisuuden kysymys. Tämän viivytyksen syynä, joka
tietysti oli omiaan suututtamaan hurmautunutta rakastajaa, oli joukko
työlakkoja, s. t. s. muurarit, kirvesmiehet, maalarit, levysepät ja muut
rakennustyössä tarvittavat ammattilaiset kieltäytyivät tekemästä työtä.
En voi enää muistaa, mikä näiden lakkojen erityisenä syynä oli. Ne
olivat siihen aikaan niin yleisiä, etteivät ihmiset enää välittäneet
kysellä, mistä ne kulloinkin johtuivat. Lakkoja oli jatkunut melkein
katkeamatta milloin yhdellä, milloin toisella teollisuusalalla aina
sitte suuren taloudellisen ahdinkoajan vuonna 1873. Oltiinpa jouduttu jo
niin kauas, että pidettiin poikkeuksena, jos joku työväenryhmä harjoitti
ammattiaan muutamia kuukausia yhtämittaa.
Lukija, joka kiinnittää huomionsa mainittuihin vuosilukuihin, käsittää
tietysti, että nämä teollisuusaloilla sattuneet häiriöt olivat
ensimäisiä itsetiedottomia ja yhtenäisyyttä puuttuvia yrityksiä siinä
valtavassa liikkeessä, joka loi nykyisen teollisuusjärjestelmän kaikkine
johdonmukaisine yhteiskunnallisine seurauksineen. Luodessamme katsauksen
taaksepäin, tuntuu tämä kaikki niin selvältä, että lapsikin voi sen
käsittää. Mutta me emme olleet profeetoita emmekä siis voineet silloin
selvästi tajuta, mitä ympärillämme tapahtui. Huomasimme kuitenkin, että
maan teollisuus oli sangen kierossa asemassa. Työnantajain ja
työntekijän, pääoman ja työn välinen suhde oli jollakin
käsittämättömällä tavalla joutunut vinoon. Työntekijöihin oli äkkiä ja
melkein kaikkialla tarttunut taudin tavoin syvä tyytymättömyys
asemaansa, ja heidät valtasi luulo, että oloja voitaisiin tuntuvasti
parantaa, kunhan tiedettäisiin, mistä alkaa. Yksimielisesti vaadittiin
joka taholla korkeampia palkkoja, lyhempää työaikaa, parempia asunnoita,
syvällisempää opetusta sekä osallisuutta elämän mukavuuksiin ja
nautinnoihin: kaikki vaatimuksia, jota ei luultu voitavan täyttää, jos
ei maailma tulisi tuntuvasti rikkaammaksi. Vaikka työväestö osaksi
tunsikin, mitä se tahtoi, ei se kuitenkaan tiennyt, miten tämä
voitaisiin saavuttaa, ja se innostus, joka kokosi työväestöä jokaisen
ympärille, ken edes näytti voivan antaa jonkunlaista selitystä asiaan,
teki äkkiä kuuluisaksi monen, joka halusi puolueenjohtajan mainetta,
vaikka usea heistä kykeni hyvin vähän asiaa valaisemaan. Kuinka
epävarmalta työväestön pyrinnöt näyttivätkin, ei ole epäilemistäkään,
etteivät he tarkoittaneet täyttä totta. Sitä todistaa se altis innostus,
millä he tukivat toisiaan lakoissa, jotka olivat heidän tärkeimmät
aseensa, ja se uhrautuvaisuus, jota he osottivat päästäkseen näissä
voitolle.
Oltiin peräti erimielisiä ylemmissä kerroksissa siitä, mihin nämä
työväenlevottomuudet -- sillä nimellä kutsuttiin yleisimmin tätä
kuvaamaani liikettä -- lopullisesti johtavat. Kiivasluonteisimmat,
pintapuolisimmat vakuuttivat kiven kovaan, että työväen vaatimusten
täyttäminen on mahdotonta ja asiain luonnolle vastaista, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei maailmassa ole kylliksi siihen
vaadittavia varoja. Ihmiskunta pelastuu yleisestä nälkäkuolemasta
ainoastaan siten, että rahvas tekee kovaa työtä ja elää puutteessa, eikä
heidän asemaansa voida parantaa niin kauan kuin maailma on yhtä köyhä
kuin silloin. Työntekijät eivät taistele kapitalisteja vastaan, sanoivat
he, vaan he ponnistelevat välttämättömyyden rautaista tutkainta vastaan,
jonka alaisena koko ihmiskunta on. Heidän rauhoittumisensa riippuu
siitä, kuinka kauan heidän kovapäisyytensä estää heitä huomaamasta
asiain todellista tilaa, ja vakuuttamasta itsiään siitä, että
välttämättömyyttä ei voida muuttaa, vaan sitä on kärsittävä.
Vähemmän kiivaat ja syvällisemmät myönsivät tämän kaiken todeksi.
Työntekijäin vaatimuksia ei luonnollisesti voida koskaan toteuttaa, se
on itsestään selvää. Mutta on pelättävää, etteivät he huomaa tätä
seikkaa, ennenkuin ovat saaneet yhteiskunnan täydellisen sekasorron
valtaan. Heillähän on äänioikeus ja siis valta tehdä, mitä tahtovat, ja
heidän johtajansa juuri pyrkivät synnyttämään häiriötä ja sekasortoa.
Muutamat näistä synkkämielisistä ennustajista väittivät, että koko
yhteiskunnan täydellinen perikato on odotettavissa jo aivan läheisessä
tulevaisuudessa. He väittivät, että ihmiskunta on jo ehtinyt sivistyksen
tikapuiden ylimmälle askeleelle ja on nyt syöksemäisillään päistikkaa
alas, jonka jälkeen se taas uudelleen virkoo ja alkaa uudelleen kiivetä
ylöspäin. Tällaiset uudistuvat tapahtumat sekä historiallisina että
esihistoriallisina aikoina ovatkin ehkä olleet syynä niihin omituisiin,
tähän saakka selittämättä jääneisiin kuhmuihin, joita huomataan ihmisten
pääkalloissa. Ihmiskunnan historia liikkuu, kuten kaikki suuret
liikkeet, kehässä ja tulee yhä uudelleen lähtökohtaansa takaisin. Käsite
loppumattomasta kehityksestä suoraviivaiseen suuntaan on mielikuvituksen
tuote, jolla ei ole mitään vastinetta todellisessa luonnossa.
Pyrstötähden soikea rata ehkä parhaite sopisi kuvaamaan ihmiskunnan
historiaa. Ylös, lähemmäs aurinkoa pyrkien nousee ihmiskunta raakuuden
yöstä sivistyksen päiväpaisteeseen, laskeutuaksensa taas kaukaista
alkukohtaansa kohden avaruuden etäisimpiin seutuihin.
Tämä oli tietysti äärimmäisyyksiä tavotteleva katsantokanta, mutta
muistan vakavia miehiä tuttavieni joukosta, jotka lausuivat jotenkin
samanlaisia mietteitä puhuessaan ajan merkeistä. Kaikkien ajattelevien
ihmisten yleisenä mielipiteenä oli epäilemättä, että yhteiskunta
lähestyy ratkaisevaa käännekohtaa, joka voi johtaa syvällisiin
muutoksiin. Työväenlevottomuudet, niiden syyt, suunta ja parannuskeinot
olivat alituisena puheenaineena sekä sanomalehdissä että vakavissa
keskusteluissa, tunkien kaikki muut syrjään.
Yleisön hermostunut mielipiteiden jännitys pukeutui selvimpään muotoonsa
siinä levottomuudessa mikä syntyi, kun eräs pieni, anarkisteiksi
kutsuttu joukko alkoi kiihoituksensa. Heidän mielestään oli Amerikan
kansa saatava hirmutöillä säikytetyksi omistamaan anarkistiset opit --
juuri kuin mahtavaa kansaa, joka äsken oli masentanut toisen puolen
asukaslukunsa nostaman kapinan, säilyttääksensä
yhteiskuntajärjestyksensä, voitaisiin yksistään pelottamalla saada
muuttamaan tätä järjestystä.
Kun kuuluin rikkaisiin, joille oli suurta etua vallitsevasta
järjestelmästä, oli minussa tietysti samat tunteet vallalla kuin
muissakin luokkani jäsenissä. Työväestöä kohtaan tuntemaani
vastenmielisyyttä olivat sitäpaitse omiaan lisäämään ne persoonalliset
syyt, joiden johdosta olin suuttunut heihin, heidän työlakkonsa kun
myöhästyttivät avio-onneani.