Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi he kohosivat kohden kuulakkaa taivaan sineä
ja laskeutuivat viimein hiljaisuuden maan portille. Kaukana, hyvin
kaukana on tämä maa, niin etäällä, ettei sinne kuulu mitään maan
huminaa. Korkeina ja suorina kohoavat siellä puut kohden ilmaa, jossa
ei tunnu tuulen viimaakaan. Syvä on siimes puiden suojassa ja pehmeä on
nurmi. Siellä täällä kimaltelee suurten syvien lähteitten silmiä.
Näiden reunalla istuu aina paljon ihmisiä, ja kun he lähteen vettä
maistavat, niin heidän tietomääränsä aina kasvaa ja laajenee.
Hiljaisuuden maassa vallitsee aina mieltä rauhoittava hämäryys, joka ei
ole yötä, mutta ei ole päivääkään.
Puiden keskellä on siellä täällä valkoisesta marmorista rakennettuja
asuntoja, joiden pylväät suorina kohoavat korkealle.
Kaunein ja kauas näkyvä on Totuuden linna. Se on kunnaalla ja valkoiset
portaat johtavat sen suureen, avoimeen pylvässaliin. Salin keskellä on
marmorinen, hyvin syvä kaivo, jonka pohjalla istuu maailman kaunein
nainen, Totuus, ammentaen vettä niille, jotka saapuvat sitä etsimään.
Linnan edustalla on puu, jonka oksat leviävät hyvin laajalle ja joka
ulottuu niin korkealle, että pilvet leikkivät sen latvassa. Tässä
puussa asustaa hiljaisuuden maan ainoa lintu.
Kyllähän sen sukulaisia ihmistenkin seuduilla on ja niitä kutsutaan
satakieliksi, mutta harvat ovat oikein ymmärtäneet sen laulua. Tässä
maassa tätä lintua kutsutaan iankaikkisuuden linnuksi. Sen laulu on
niin ihmeellistä, että sitä kuullessaan ihminen ymmärtää kaiken
suurimman ja kauneimman.
Seuralaisilleen ukkeli kertoi tarinan eräästä miehestä, joka ei voinut
käsittää, mitä on iankaikkisuus. Hän meni metsään kävelemään ja kuuli
satakielen laulavan. Hän jäi kuulemaan sitä. Kun hän oli mielestään
vähän aikaa seisonut puun alla, niin hän palasi kotiaan, mutta
hämmästyi kovin, kun kaikki oli muuttunut. Hänen oma talonsa oli aivan
toisennäköinen ja kaikki ihmiset olivat hänelle vieraita ja niillä oli
kummalliset vaatteet. Hän selitti, kuka hän oli, mutta kukaan ei sitä
uskonut. Silloin tuli muuan hyvin vanha mies, joka kertoi että hän
lapsena oli kuullut kerrottavan, kuinka saman niminen mies oli mennyt
metsään ja sinne jäänyt. Mutta siitä oli nyt jo kulunut sata vuotta.
Silloin tuo mies, joka ei ollut käsittänyt, mitä on iankaikkisuus,
ymmärsi sen nyt. Hän tiesi, että yksi lyhyt hetki voi olla sama kuin
sata vuotta ja sata vuotta sama kuin yksi lyhyt hetki. Hän tunsi
itsensä sanomattoman onnelliseksi ja kuoli hymy huulillaan.
Ukkeli varoitti Kiljusia olemaan vaiti. He koettivat parastaan, niin
tavattoman vaikeaa kuin se heille olikin, sillä he eivät suinkaan
olleet tottuneet ääntään hillitsemään.
Kävellessään he näkivät suuren määrän ihmisiä, jotka syviin mietteisiin
vaipuneina astelivat.
-- Miksi täällä on niin paljon ihmisiä ja miksi he kaikki ovat niin
vaiti? kysyi isä Kiljunen.
-- Jokainen, joka suurta aikoo saada aikaan, tulee tuon tuostakin tähän
maahan, vastasi ukkeli. Täällä kaikki suuret ajatukset kypsyvät ja
täällä jokainen ihminen tuntee itsensä kokonaiseksi. Siitä, joka ei voi
määrättyinä hetkinä olla vaiti, ei koskaan tule mitään kunnollista.
Hanna punastui, sillä hän muisti, miten hän monasti oli äitinsä
kielloista huolimatta lörpötellyt. Ja hän päätti tästä lähin koettaa
toisinaan olla aivan hiljaa, jotta hänkin tulisi mahdolliseksi saamaan
jotain suurta aikaan.
Ukkeli johdatti seuralaisensa Totuuden linnaa kohden. Astuttuaan
portaita ylös ja tultuaan suureen saliin, jonka pylväitten välistä
näkyi tavattoman kaunis maisema, eivät Kiljuset enää voineetkaan
hillitä itseään, vaan hurrasivat tapansa mukaan.
Mutta silloin tapahtui jotain aivan tavatonta. Kaikkialta seinistä
pistäytyi esiin suuria käsivarsia ja käsiä ja nämä alkoivat lyödä
Kiljusia.
Arvaahan sen, että he ensi alussa päästivät oikean huikean hätähuudon.
Mutta jota enemmän he huusivat, sitä nopeammin kädet löivät. Ei
auttanut mikään muu kuin vaieta ja ottaa kuritus aivan tyynesti
vastaan.
Kyllä isä ja äiti Kiljunen nyt kerrankin saivat tuntea, mitä on
selkäsauna.
Kun he viimein, käsien tauottua lyömästä, uskalsivat yrittää nousta
ylös, sanoi isä Kiljunen:
-- Minä olen aivan pehmoinen!
-- Onkohan minussa enää mitään paikkaa valkoisena, sanoi äiti Kiljunen,
-- niin kovasti minua on lyöty.
Esko ja Hanna eivät olleet huutaneet, siksi he olivat kokonaan
säästyneet tästä kurituksesta.
-- Minä en ymmärrä, miten meidän viimein käy, sanoi isä Kiljunen, --
jos meidän täytyy ruveta olemaan hiljaisia. Mitä tekemistä meillä
silloin on maailmassa?
-- Ette te kuitenkaan pysy hiljaa, vaikka kuinka koettaisitte, sanoi
ukkeli, -- kunhan vain olette päässeet jälleen ihmisten ilmoille.
Kiljuset eivät suinkaan olleet niitä ihmisiä, jotka olivat tottuneet
hillitsemään uteliaisuuttaan. Kun he siis kuulivat, että tässä maassa
asui aivan ihmeellinen nainen, jota kutsuttiin Totuudeksi, niin he
tahtoivat nähdä hänet.
Ukkeli varoitti ja sanoi, että heidän täytyisi olla aivan vaiti.
-- Totta kai me vaiti osaamme olla, kun siksi tulee, sanoivat Kiljuset.
Ukkeli luotti heidän sanaansa ja johdatti heidät Totuuden kaivon
partaalle.
Kaikki kumartuivat reunan yli ja alkoivat tirkistää alas syvyyteen.
Mökö ja Luru ensimmäisinä eivät voineetkaan hillitä itseään, vaan
huusivat nähdessään kaivon pohjalla olevan olennon:
-- Katsokaa, millainen nainen se on, se on aivan alasti, ei sillä ole
edes paitaakaan päällä!
Samassa ojentautui ilmasta suuri koukku, tarrasi poikiin kiinni. Pojat
älähtivät pahasti. Toiset kääntyivät katsomaan ja näkivät ainoastaan,
kuinka Mökö ja Luru laahautuivat pitkin permantoa ja sitten katosivat
eräästä ovesta, joka meni heti lukkoon.
-- Joko minun poikani taas vietiin jonnekin, sanoi isä Kiljunen. --
Mihin mankeliin tai myllyyn ne nyt pistetään?
-- Kun eivät vain tekisi niistä nyt joitakin paistikkaita, sanoi äiti
Kiljunen itkien.
-- Ole rauhassa, sanoi isä Kiljunen. -- Käyköön poikien kuinka tahansa,
niin tässä maassa näyttää vallitsevan sellainen sääntö, että jokainen
seikka voidaan purkaa toisella seikalla. Kyllä heille löytyy taas
pelastus, käy heidän millä tavalla tahansa. Ja hyvähän on, että poikia
kuritetaan täällä, joten meillä ei ole sitä vaivaa.
-- Se oli hyvin viisaasti sanottu, lausui Esko, joka kasvistomaasta
päästyään oli yleensä ollut vaiti. Jos lapset useammin pääsisivät
satumaahan, niin taitaisi heistä tulla oikein kunnollisia.
-- Mutta kysykäämme ensin, missä pojat ovat, sanoi isä Kiljunen.
-- Minä luulen, että joulupukki on heidät ottanut, sanoi ukkeli.
-- Vai on hänkin olemassa, lausui isä Kiljunen. -- Minä en sitä olisi
uskonut. Aina olen luullut, että ihmiset vain leikkivät joulupukkia.
-- Kyllä hän on olemassa, sanoi ukkeli, -- ja asuukin aivan Totuuden
vieressä.
Ukkeli osoitti ovea, joka näytti pylvässalista johtavan toiseen suureen
huoneeseen.
-- Hän on tuolla, selitti ukkeli.
-- Miksi hän juuri tässä maassa asuu? kysyi isä Kiljunen. -- Eikö
hänellä ole muuta sopivampaa paikkaa, kuin Totuuden vieressä?
-- Onhan se joulupukille kaikkein sopivin paikka, selitti ukkeli. --
Hän käy maailmassa suurimman totuuden päivänä.
-- Mikä se on? kysyi äiti Kiljunen.
-- Joulu. Silloinhan suurin totuus tuli maailmaan. Sen vuoksi
joulupukki asuukin täällä pitkin vuotta ja vain tuona yhtenä iltana
liikkuu maailmassa, selitti ukkeli.
Kiljuset olivat turvallisia kuullessaan, että pojat olivat joutuneet
joulupukin huostaan, sillä tämä ei tietystikään tekisi heille mitään
pahaa.
-- Minä en tiedä, sanoi ukkeli, -- mitä hän niille tekee, sillä en ole
koskaan vielä joulupukkia puhutellut.
-- Ette ole puhutellut, ihmetteli isä Kiljunen, -- vaikka tässä maassa
olette usein käynyt?
-- Minä en ole ollut niin hyvä, että hän olisi tullut minun luokseni,
kun olen häntä kutsunut, sanoi ukkeli. -- Hän ei tule muiden kuin aivan
hyvien luo.
-- Kyllä hän silloin tulee minun luokseni, vakuutti isä Kiljunen, --
sillä minä en usko toista niin hyvää ihmistä olevankaan koko maailmassa
kuin minä olen.
-- Kolkuttakaa sitten ovelle, sanoi ukkeli.
Isä Kiljunen kolkutti, mutta mitään vastausta ei kuulunut.
Äiti Kiljunen uskoi silloin, että hän olisi vielä parempi ja kolkutti
vuorostaan, mutta nytkään ei tullut mitään vastausta. Esko ei
tahtonutkaan kolkuttaa, sillä hän oli varma siitä, ettei hän ollut
hyvä.
-- Ellemme saa puhutella joulupukkia, niin silloin emme myös saa
tietää, missä Mökö ja Luru ovat, sanoi isä Kiljunen. -- Mistä me nyt
saamme oikein hyvän ihmisen?
-- Ehkä Hanna on hyvä, sanoi ukkeli.
-- Minä en ole oikein hyvä, selitti Hanna.
Ja sitten hän luetteli suuren määrän kaikenlaisia seikkoja, jotka muka
todistivat, että hän ei ollut hyvä. Ukkeli kehoitti häntä kuitenkin
kolkuttamaan.
Hanna kolkutti. Vähän ajan päästä kuului oven takaa askeleita ja
joulupukki tuli sisään.
Hänellä oli punainen pitkä mekko ja pitkä valkoinen parta ja pitkä
valkoinen tukka.
-- Kuka täällä on niin hyvä, että minun ehdottomasti täytyy tulla hänen
luokseen? kysyi joulupukki.
Hanna niiasi syvään ja sanoi:
-- En minä tiedä, olenko minä niin hyvä, mutta minä ovelle kolkutin.
-- Ja mitä sinä minusta tahdot? kysyi joulupukki lempeästi.
-- Meidän seurassamme oli kaksi Kiljusen poikaa, Mökö ja Luru, he
katosivat ja me tahtoisimme tietää, miten heidän on käynyt, selitti
Hanna.
Joulupukki nyökkäsi ja vastasi:
-- Minähän ne olen ottanut ja tehnyt ne nukeiksi.
-- Nukeiksiko? huudahti isä Kiljunen epätoivoissaan. -- Minkä tähden
nukeiksi?
Joulupukki selitti:
-- Kaikki nuket ovat oikeastaan lapsia, jotka pahojen töittensä tähden
olen ottanut ja tuonut tänne. Jouluna vien ne sitten lapsille, jotka
niitä rakastavat. Ainoastaan lapsilla on niin suuri rakkaus, että he
voivat syyllistäkin rakastaa. Nämä pojat ovat jo kauan melunneet liian
paljon ja usein olen pistänyt koukkuni maailmaan ja koettanut saada
heidät kiinni, mutta he ovat olleet niin kovia juoksemaan, etten ole
onnistunut pyydystyksessäni.
Ja joulupukki vei ukkelin seurueineen katsomaan sitä suurta salia,
missä oli lukematon määrä kaiken kokoisia nukkeja. Täällä sai nähdä
myös suuren joukon olentoja, jotka liikkuivat ja puhelivat.
-- Nämä ovat kai työväkeä? kysyi ukkeli.
-- Eivät, sanoi joulupukki. -- Kyllä he ovat kaikki nukkeja. Sellaisia
minä lähetän elämään aina tavattoman paljon. Niitä ei eroita
tavallisista ihmisistä mistään muusta kuin siitä, ettei heillä ole
aivoja eikä sydäntä.
Sieltä löytyivät Mökö ja Lurukin nukeiksi muuttuneina. He olivat
tulleet hyvin merkillisiksi. Heidän sisäänsä oli pantu kaikenlaisia
koneita ja selässä oli nappuloita, joita painamalla sai heidät tekemään
mitä erilaisimpia liikkeitä.
-- Kyllä ne masiinoita ovat, sanoi isä Kiljunen, -- mutta mieluummin
minä pitäisin ne sellaisina kuin olivat ennen.
-- Monet vanhemmat tuovat vapaaehtoisesti tänne lapsiaan, jotta niistä
tehdään juuri tällaisia, sanoi joulupukki. Nämä eivät melua, eivät
huuda, eivät peuhaa, vaan tekevät aina ja kaikessa juuri niin kuin
tahtoo. Ei tarvitse muuta kuin painaa vain nappulaan.
Isä ja äiti Kiljunen painelivat Mökön ja Lurun nappeja. Kyllähän pojat
olivat aivan mallikelpoisia, mutta sittenkin he kaipasivat juuri tuota
meluavaa, mikä pojissa ennen oli ollut.
-- Eikö näitä saisi entiselleen? kysyi isä Kiljunen.
-- Minun täytyi ne tehdä nukeiksi, sanoi joulupukki. -- Minä en voi
niitä enää muuttaa entiselleen.
-- Siis ne jäävät ainiaaksi tällaisiksi? sanoi äiti Kiljunen.
Joulupukki lahjoitti Mökön ja Lurun Hannalle. He läksivät kaikki pois
joulupukin luota ja Mökö ja Luru astelivat toisten joukossa niin
tasaisesti, että olisi heitä pitänyt mallikelpoisina lapsina, ellei
olisi tiennyt, että heistä puuttui kokonaan sydän ja aivot.
Hanna kulki mietteissään viimeisenä. Toisten huomaamatta hän palasi
pylväistöön. Hän aikoi vielä kerran kysellä joulupukilta, eikö tämä
tietäisi mitään keinoa, jonka avulla Mökö ja Luru saataisiin
entiselleen.
Linnan pylvässaliin tultuaan hän näki Totuuden, joka oli noussut
kaivostaan ja istui säteilevässä kauneudessaan kaivon reunalla. Niin
kaunis hän oli, että Hanna aivan vapisi häntä katsellessaan ja,
tietämättä mitä teki, vaipui hänen eteensä polvilleen.
Ja silloin Totuus puhui äänellä, joka oli kristallinkirkas:
-- Minä tiedän, mitä sinä, lapsi, etsit. Tiedän, kuinka olet satumaan
jokaisen maan läpi voinut astua aivan vahingoittumatta. Siksi
odottaakin sinua korkein palkinto. Sellaisille kuin sinulle voi elämä
joskus tulla aivan valottomaksi, kun näet kaiken huonon ja alhaisen.
Siksi täytyy sinun saada virkistystä siitä ihanasta lähteestä, minkä
hoitaja minä olen.
Hän ojensi Hannalle kristallipullon, jossa oli sadun elämänvettä.
-- Kun kadotat iloisuutesi, niin juo tästä, sanoi Totuus, -- silloin
elämä taas saa silmissäsi koko kauneutensa.
-- Voinko tämän avulla parantaa Mökön ja Lurunkin? kysyi Hanna.
-- Voit sinä hetkenä, jona se on itsellesi ja muille aivan
välttämätöntä.
-- Millä tavalla välttämätöntä? kysyi Hanna.
-- Sen huomaat silloin, kun sellainen hetki tulee.
Totuus suuteli Hannaa otsalle.
Hanna pisti kristallipullon taskuunsa ja riensi toisten jäljestä.
Satumaan portilla odotti heitä leikkiautomobiili. Siihen he kaikin
nousivat ja läksivät ajamaan ihmisten asuntoja kohden. Ja automobiili
oli sellainen, että se kulki pitkin maata, läpi ilman ja halki veden.