He saapuivat sadun lentomaahan. Tämä on päivänpaisteinen kunnas, jossa
ilma on aivan puhdasta, sillä missään ei kulje olentoja, jotka maasta
nostaisivat tomua, vaan kaikki lentävät. Kaikki kotieläimet, jotka
ihmistä uskollisesti palvelevat, pääsevät tänne unissaan. Sen vuoksi
näkeekin esimerkiksi nukkuvan koiran liikuttavan jalkojaan ja hiljaa
haukkuvan, kun se lentelee sadun lentomaassa. Ilmassa kulkee siellä
kaikenlaisia lankoja, jotka ensi aluksi näyttävät puhelin- tai
sähkölennätinlangoilta, mutta ovatkin ainoastaan aitojen sijassa,
jotta lentäjät eivät kiitäisi toistensa päälle ja saisi aikaan
yhteentörmäyksiä. Millään eläimillä ei ole siipiä, vaan he leijailevat
polkien jaloillaan ilmaa ja sillä tavalla päästen eteenpäin.
Toisinaan on niin hyviä ihmisiäkin, että ne pääsevät unissaan
lentomaahan ja tuntevat itsensä siellä tavattoman onnellisiksi.
Muutamat nauttivat niin paljon tästä, että valveilla oltuaan kaipasivat
lentoa. Ja silloin he alkoivat miettiä, millä keinolla he aina voisivat
lentää. Nämä ihmiset keksivät viimein lentokoneet.
Tähän maahan ukkeli toi seuralaisensa.
Äiti Kiljunen hengitti syvään puhdasta ilmaa keuhkoihinsa ja tunsi
itsensä niin kepeäksi, että hyppeli korkealle ilmaan. Isä Kiljunen
katseli tätä vähän aikaa, mutta sanoi sitten:
-- Älä hyppele, äiti, sillä tavalla. Kyllähän sinä kauniisti loikkaat,
hyvin kauniisti, mutta tuollainen ei oikein sovi sinulle, kun molemmat
poikamme ovat pliiskana.
Äiti lakkasi silloin hyppelemästä. Yhdessä he avasivat kääröt ja
levittivät Mökön ja Lurun maahan, jotta ilmassa lentävät eläimet
voisivat ne nähdä.
Kun he jonkun aikaa olivat odotelleet, sanoi isä:
-- Mahtaa niitä hyviä eläimiä olla kovasti vähän, kun ei vielä
ainoatakaan ole näkynyt.
-- Nyt on juuri keskipäivä, sanoi ukkeli. -- Silloin kaikki kotieläimet
mielellään nukkuvat.
He odottivat kauan aikaa. Viimein kuului ilmasta pitkä töräys.
-- Tuleeko siellä automobiili ilman halki? sanoi isä.
Eihän se ollut automobiili, vaan lehmä, joka hiljaa leijaili ammuen
ilman halki, tullen viimein aivan heidän päänsä yläpuolelle.
-- Ihmeellistä, sanoi isä Kiljunen, kuinka se pääsee eteenpäin, kun
sillä ei ole mitään siipiä eikä mitään propellia perässään.
Ja lehmä lensi harpaten ilmassa, iloisesti ammuen ja häntä pystyssä.
Kun Hanna näki lehmän häntä pystyssä lentävän, niin se oli hänen
mielestään hyvin sopimatonta. Hän sen vuoksi huusi:
-- Kuule, lehmä, pane heti häntäsi alas! Ei tuo tuollainen ole
soveliasta!
Mutta lehmä ei välittänyt Hannasta eikä se katsonutkaan Kiljusen
poikiin, lensi vain tiehensä.
-- Ei se välittänyt Mököstä eikä Lurusta, sanoi isä Kiljunen.
-- Ehkä ovat pojat tehneet sille tai jollekin sen sukulaiselle tai
tuttavalle joskus jotain pahaa, sanoi ukkeli.
-- Täällä siis ihminen aina saa kaikesta palkan, sanoi isä Kiljunen.
-- Niin saa, vastasi ukkeli. -- Satumaassa saa kaikki viimein
palkkansa, hyvät teot hyvän palkan, pahat teot pahan palkan.
-- Mökö ja Luru eivät suinkaan ole aina olleet hyviä, sanoi äiti
Kiljunen. -- Tuleekohan täällä ollenkaan sellaista eläintä, jolle he
olisivat olleet hyviä?
Samassa alkoi ilmasta kuulua kummallista ääntä.
-- Kylläpä täällä on merkillisiä lintuja, sanoi isä Kiljunen. -- Nehän
aivan vinkuvat.
Mutta eiväthän ne olleet mitään lintuja, vaan suuri emäsika, joka lensi
kahdentoista porsaansa kanssa. Edellä mennä tössytteli emäsika tasaista
vauhtiaan ja jäljestä hyppeli ja ravasi hänen kaksitoista porsastaan.
Milloin ne kiisivät eteenpäin, pysähtyivät sitten, hyppäsivät hiukan
sivullepäin, tekivät kierroksen ja taas vilistivät emänsä jäljestä. Ja
koko ajan ne iloisesti vinkuivat kimeällä äänellä. Ja emä röhki
tasaisesti ja sen vatsan alla jalat räpsyttivät tulista vauhtia.
-- Possu, possu, possu, huusi isä Kiljunen.
-- Nassu, nassu, nassu, huusi äiti Kiljunen.
-- Siku, siku, siku, huusi Esko.
-- Ta, ta, ta, huusi Hanna.
Muuan porsas erkani hiukan toisten seurasta ja lensi alaspäin. Mutta
kun se näki Mökön ja Lurun, joita isä Kiljunen heilutti aivan kuin
lippuja ilmassa, niin se päästi oikein kimeän äänen ja lensi kiireesti
toisten seuraan. Ja vähän ajan päästä oli emäsika porsaineen kadonnut.
-- Tämä on sikamaista, sanoi isä Kiljunen, -- kun ei vieläkään tule
sellaista elukkaa, joka ilahtuisi Mökön ja Lurun nähdessään. Luulisin
minä, että näitä ilokseen katselee vaikka kuka, sillä kauniita ne ovat,
vaikka ovatkin aivan plitteitä.
-- Nyt ei olekaan kysymys siitä, kuinka kauniita ne ovat, sanoi ukkeli,
-- vaan siitä, kuinka hyviä pojat ovat olleet.
Samassa näkyi ilmassa joukko kauniita hevosia, jotka kiisivät
eteenpäin.
-- Tuolla on varmaankin sellainen, joka ilahtuu pojat nähdessään, sanoi
isä Kiljunen, -- sillä Mökö ja Luru ovat aina kovasti pitäneet
hevosista.
Vaikka he kaikki kutsuivat hevosia, niin nämä eivät siitä välittäneet,
lensivät vain eteenpäin iloisesti hirnuen.
Isä Kiljunen tuli jo alakuloiseksi, kun ei pelastusta näyttänyt pojille
tulevankaan.
-- Minne minä nämä poikani panen, kun täältä pois lähdemme, ellei
pelastusta tulekaan? sanoi hän.
-- Täytyy kai panna käärölle ja sitten pitää niitä vaatekonttorin
hyllyllä, sanoi äiti.
-- Tai lähdemme kiertämään pitkin maata näyttämään näitä markkinoilla
lapsille peloitukseksi ja varoitukseksi, sanoi isä.
-- Ja kun me sitten seisomme näiden litteiden poikien vieressä päät
kumarassa, sanoi äiti, -- niin ei meistä enää voidakaan sanoa: Iloiset
kuin Kiljuset! vaan: Suruiset kuin Kiljuset!
-- Parasta olisikin kai, että muuttaisimme jo ajoissa nimemme
Itkusiksi, lausui isä.
Näin he puhelivat ja olivat kovasti murheissaan.
Äkkiä alkoi kaikua ilmasta haukkumista. Seutu pimeni vähäksi aikaa,
sillä hirveän suuri määrä koiria lensi kunnaan yli.
Kaikki niin säikähtyivät tätä hirveän suurta määrää, että menivät
suulleen maahan odottamaan siksi, kunnes ne olivat lentäneet pois.
Vähitellen ilma jälleen kirkastui ja koirien haukunta kuului enää
ainoastaan kaukaa. Isä ja äiti Kiljunen peittivät kyllä vielä kasvonsa
maassa maatessaan, kun ilmasta heidän päänsä päältä alkoi kuulua
iloista haukuntaa.
-- Ihan se on kuin Pullan ääni, sanoi isä Kiljunen.
-- Niin minustakin, sanoi äiti Kiljunen.
Ja se oli todellakin Pulla, joka lensi iloisesti haukkua räksyttäen
ilman halki.
Mutta minkä näköinen se olikaan! Ei sitä olisi mistään muusta kuin
äänestä tuntenut Pullaksi.
Kotia jäätyään oli Pulla alkanut etsiä poikia. Ensin se juoksi talon
kaikkien huoneitten läpi, sitten se nuuski joka paikasta, uunien
pesistäkin, jolloin se sai kuononsa aivan mustaksi. Tämän jälkeen Pulla
arveli poikien menneen saunaan. Täällä se sai saunan eteisessä olevasta
tervatynnyristä tervaa ruumiiseensa. Pihalla se sitten alkoi kaivaa
kuoppaa, luullen poikien menneen piiloon maan alle. Hiekka tarttui
suurina kokkareina tervaan ja Pulla tuli aivan täyteen ruskeita
mukuloita. Suuri sanomalehden kappale oli tarttunut sen tervaiseen
häntään.
Eihän se ollut mikään kaunis koira, mutta Pulla se oli kuitenkin, se
entinen Pulla, joka oli Kiljusia seurannut kaikilla heidän matkoillaan
ja oli nähnyt enemmän merkillisyyksiä kuin mikään muu koira.
Pulla oli viimein väsyneenä etsimisestä uupunut ja vaipunut syvään
uneen. Tällöin se pääsi sadun lentomaahan ja juoksi toisten koirien
parvessa. Mutta kun se oli paksu ja pikkuinen, niin ei se jaksanutkaan
pysyä niiden rinnalla vaan jäi jälkeen.
Ponnistaessaan eteenpäin ilmassa se näki Mökön ja Lurun, jotka litteinä
ja latteina makasivat maassa. Pulla tunsi ne heti paikalla ja riemastui
aivan tavattomasti. Sen tähden se päästi oikein iloisen haukunnan. Sen
ääni tuli kimeäksi paljaasta ilosta, jalat räpsyttivät vimmatusti ja
häntänsä päässä se heilutti sanomalehden kappaletta aivan kuin suurta
lippua.
Kiljuset hyppäsivät pystyyn, samoin Hanna, Esko ja ukkeli. Pulla
laskeutui maahan ja alkoi hyppiä Mökön ja Lurun edessä. Ja silloin
nämä, jotka siihen asti olivat olleet aivan liikkumattomia, alkoivat
myöskin hyppiä sen mukaan kuin Pullakin. Ja joka hyppäyksellä ne
tulivat yhä pyöreämmiksi, prässätty muoto katosi ja he tulivat
entiselleen.
Poikien ilo oli aivan rajaton. Pulla oli sen näköinen, että tuskin
kukaan olisi sellaista koiraa syliinsä ottanut, niin likainen se oli.
Mutta Mökön ja Lurun mielestä se oli maailman kaunein koira. He ottivat
sen syliinsä, hyväilivät sitä. Ja Pulla haukkui ja nuoli poikia. Mutta
kun sen kuono oli nokinen, niin saivat pojatkin nokea naamaansa.
-- Nyt me olisimme valmiita lähtemään taas kotia, sanoi isä Kiljunen
ukkelille -- sillä parasta on mennä pois, ennenkuin mitään pahempaa
sattuu eteen.
-- Täältä ei pääse pois muuta kuin hiljaisuuden maan kautta, vastasi
ukkeli.
-- Vai on täällä sellainenkin maa, sanoi äiti Kiljunen.
-- Siihen maahan me olemmekin oikein sopivia, sillä mehän olemme niin
kovasti hiljaista herrasväkeä, sanoi isä Kiljunen.
Tämä väite tuntui niin hullunkuriselta, että ukkeli rupesi nauramaan,
mutta Kiljusten mielestä ei siinä ollut mitään nauramisen aihetta.
-- Ette te ole mitään Hiljasia, vaan Kiljusia, sanoi ukkeli.
-- Lähtekäämme hiljaisuuden maahan. Ehkä sieltä jollain keinolla
pelastutte, niinkuin kaikkialta muualtakin.
Pojat tahtoivat ottaa Pullan mukaansa, mutta sitä ei ukkeli sallinut.
Hiljaisuuden maassa ei ole muuta kuin yksi ainoa lintu. Muita eläimiä
ei siellä ole laisinkaan.
Pulla sai siis lähteä jälleen lentoon ja sitä käskettiin odottamaan
kotona siksi, kunnes herrasväki saapuu.
Ukkeli viittasi, ja ilman halki tuli satumaan suuri lentokone. Siihen
he nousivat. Tasaisesti se liiteli kohden kirkasta avaruutta
hiljaisuuden maata kohden.