Ilma vinkui ukkelin ja hänen seuralaistensa korvissa, kun he lensivät
ilman halki sadun kasvistomaata kohden.
Tässä maassa on suuri huone, joka on puoliksi luola, puoliksi
pylvässali. Siinä ei ole ainoatakaan ikkunaa, vaan valo tulee katossa
olevasta aukosta. Salissa on monta ihmeellistä laitosta. Siellä on
kasviprässi, joka on muuten aivan samanlaatuinen kuin koululaisilla on,
paitsi että se on hirveän suuri, tavallisen mankelin kokoinen. Tämä on
sijoitettu salin seinän viereen. Toisella seinällä on tavattoman korkea
kirja pystyssä. Sen lehdet ovat niin suuret, että ne ovat pitkää miestä
korkeammat. Tietysti on lehtien leveys samassa suhteessa. Kolmannella
seinällä on kuoru, joka pistäytyy ulos seinästä ja päättyy suureen
koriin. Tämä kuoru on niin leveä, että tavallinen ihminen mahtuu siinä
aivan hyvin olemaan. Seinän kohdalla se voidaan sulkea luukulla, joka
saadaan liikkumaan painamalla erästä vipua. Neljännellä seinällä on
vuoteen pituinen ja levyinen laatikko, joka on peitetty valkoisella
kankaalla. Tästä laatikosta nousee aina kankaan läpi höyryä.
Salissa elää ja toimii kaksi pikkuruikkuista äijää, joiden nimet ovat
Pupu ja Papu. Jos kaikki salissa on hirveän suurta, niin ovat he sen
sijaan tavattoman pikkuisia. Ja hyvin vanhoja he ovat, niin vanhoja,
ettei kukaan heidän iästään tiedäkään. Heillä on lempeä ääni ja
ystävällinen tapa kohdella kaikkia.
Heille on määrätty hyvin tärkeä tehtävä. Jos joku ihminen on tehnyt
rikoksen, kuinka suuren tai kuinka pienen tahansa, niin hän joutuu
tänne.
Ihmiset vierivät saliin tuota suurta kuorua pitkin. Kun ne ulkoa osuvat
luukun kohdalle, alkaa suuri sähkökello soida. Siitä Papu, joka
karkeamman työn saa tehdä, tietää, että joku on tulossa. Hän painaa
vipua, luukku aukenee ja ihminen kierii kuorua pitkin suureen koriin.
Tästä Papu sitten ottaa hänet ja vie tuohon suureen kasviprässiin,
panee hänet lautojen väliin ja vääntää ruuvit kiinni ja ruuvaa niin
lujaan, että ihminen tulee aivan litteäksi. Papu onkin aikojen kuluessa
tullut erinomaisen taitavaksi tässä toimessa. Hän prässää ihmiset
sileiksi kuin kukkaset koululaisten kasvistossa. Toisinaan hän panee
ihmisen selälleen, toisinaan kyljelleen. Ja jos ihminen siinä potkii ja
sätkii, niin oikoo Papu sen jäsenet, jotta ihminen prässättynä olisi
oikein kaunis.
Tällaisen lituskaisen ihmisen Pupu sitten kiinnittää tuohon suureen
kirjaan paperiliuskoilla, aivan samoin kuin kasvit kiinnitetään
paperille. Ja jokaisen tällaisen prässätyn ihmisen alapuolelle
kirjoittaa Pupu suurella hanhenkynällä hänen nimensä ja sen rikoksen,
mistä hän on saanut rangaistuksensa.
Tässä kirjassa saavat ihmiset sitten olla siihen asti, kunnes väri
heistä haalistuu. Näitä kirjoja on salissa hirveän paljon, sillä
maailmassa on tavattoman paljon rikollisia, eikä niistä väri tahdo
helpolla haalistua.
Mutta viimein jokaisen väri katoo, ja silloin Papu irroittaa prässätyn
ihmisen kirjasta ja vie sen salin toiselle puolelle. Täällä hän pistää
hänet tuohon suureen höyryävään laatikkoon valkoisen vaatteen alle ja
antaa hänen olla siellä jonkin aikaa. Ja viimein kohoaa vaate ja
ihminen tulee entisellään esiin. Hän on aivan samanlaatuinen kuin ennen
prässiin joutumistaan, se eroituksena kuitenkin, ettei hän enää tee
mitään rikosta.
Pupu, joka on hyvin runollinen ihminen, kutsuu tuota kuorua tuomion
kuoruksi, prässiä omantunnonprässiksi, kirjaa tilinteon kirjaksi ja
hautomalaitosta rakkauden liedeksi.
Pupu oli juuri parhaillaan liimaamassa erästä hevosvarasta kirjaan ja
kiitteli sitä suurta taitavuutta, jolla Papu sen oli prässännyt, kun
kuorun yläpuolella oleva kello alkoi tavattomalla voimalla soida.
-- Sieltä tulee kai oikein kokonainen kuorma, sanoi Papu.
Hän painoi vipua, luukku aukeni ja Esko tuli ensin patjoineen kuorua
pitkin ja muksahti koriin. Sitten kierivät Mökö ja Luru toisissaan
kiinni yhtenä keränä. Äiti Kiljunen tuli mukkelismakkelis. Isä Kiljunen
heitteli tullessaan oikein komeita kuperkeikkoja. Ukkeli liukui
istuallaan kuorua pitkin. Ja viimein tuli Hanna pää edellä ja putosi
ukkelin syliin.
Nyt olikin koko kori aivan täynnä ihmisiä. Se kaatui kumoon ja koko
herrasväki vieri permannolle. Olihan siinä suuri joukko, mutta Papu ei
vähääkään säikähtänyt, sillä hän oli tottunut siihen, että toisinaan
sai prässätä oikein kasottain ihmisiä yhteen kyytiin.
Hän tarttui lähinnä olevan niskaan kiinni ja nosti hänet pystyyn.
-- Sehän onkin ukkeli! huudahti hän. -- Mitä sinä tätä tietä tulet?
Kyllähän Papu ja Pupu ukkelin tunsivat, joka usein kävi satumaassa, ja
oikein hyviä ystäviä he olivatkin.
Ukkeli nauroi ja selitti, kuinka hän oli ollut lorumaassa ja kuinka
hänen oli täytynyt mennä kanuunaan, kun ei tahtonut luopua
matkaseurastaan.
-- Mikä on tämä sinun seurasi? kysyi Pupu.
-- Ensin on täällä pikku Hanna, joka on minun lemmikkini, sanoi ukkeli.
-- Hän on oikein kiltti tyttö, joka on tahtonut päästä satumaata
näkemään.
Pupu ja Papu, jotka aina saivat nähdä vain pahoja ihmisiä, tulivat
kovin iloisiksi kuultuaan, että Hanna oli hyvä tyttö.
-- Mutta mikä on tuo poikaroikale, jolla on patja sylissään, sanoi Pupu
osoittaen Eskoa.
-- Hän on muuan viikari, joka tuppautui matkalle ja on tähän asti
jokseenkin onnellisesti suoriutunut kaikista vastuksista. Hän se tämän
kanuunalla ampumisenkin järjesti.
Samassa olivat Kiljuset päässeet jalkeilleen ja hyppäsivät ylös. He
eivät juuri olleet tottuneet kaatumaan, vielä vähemmän kierielemään,
sen vuoksi he tunsivat päänsä menneen sekaisin ja hyppelivät, jotta
kaikki menisi jälleen paikoilleen heidän ruumiissaan.
-- Mikä joukko tuo pomppaileva väki on? kysyi Papu.
-- Mikäkö se on? sanoi ukkeli. -- Se on Kiljusen herrasväki!
-- Vai siinä se nyt on, sanoi Pupu. -- Olen kuullut heistä puhuttavan,
sillä hehän ovat surkean kuuluisia meluamisestaan ja rähisemisestään.
Tänne on tullut toisinaan lapsia prässättäväksi, on niitä nytkin
joitakuita kirjassani, ja he aina sanovat, että ovat oppineet Kiljusen
herrasväestä pahoja tapoja. Ovatko he täällä tullakseen prässätyiksi?
-- Eivät, kyllä he ovat ainoastaan huvimatkalla satumaassa, vastasi
ukkeli.
-- Jos niin on asian laita, sanoi Pupu, -- niin täytyy heille sitten
näytellä paikan merkillisyyksiä.
Ja Pupu selitteli Kiljusille kaikkia salissa olevia koneita. Kylläpä
Kiljuset olivat ihmeissään tästä kaikesta. He eivät koskaan olleet
voineet kuvitellakaan, että ihmisiä prässättäisiin. Pupu näytteli
heille kirjasta kaikenlaisia äijiä, muijia, miehiä, naisia ja lapsia.
Kun Kiljuset eivät osanneet olla aivan rauhallisia, sillä sehän oli
heille kerrassaan mahdotonta, kun he aina olivat tottuneet kovasti
puuhaamaan ja touhuamaan, niin vei Pupu ukkelin syrjään ja sanoi:
-- Vaikka sinä oletkin luotettava ihminen, niin voithan erehtyä niistä,
jotka tuot tänne mukanasi. Minun täytyy ensin panna heidät kaikki
koetukselle, nähdäkseni, voinko heidän antaa täällä olla.
-- Tee se, tee se, sanoi siihen ukkeli.
Pupu otti silloin taskustaan kultarahoja ja siroitteli niitä pitkin
salia. Hanna löysi sellaisen ensiksi, toi sen ja sanoi:
-- Setä on pudottanut kultarahan.
-- Kiitos, lapseni, sanoi Pupu.
Isä Kiljunen löysi sitten rahan ja toi sen sanoen:
-- Tässäkin on kultaraha. Ei pitäisi pidellä näitä näin
huolimattomasti.
Pupu kiitti ja otti rahan vastaan. Äiti Kiljunen oli löytänyt myös
rahan, piti sitä kädessään piilossa ja kysyi:
-- Onko teillä paljonkin kultarahoja, koska niitä lattialla on?
-- Niitä on niin paljon, ettei niitä koskaan voi laskeakaan, vastasi
Pupu.
Isä Kiljunen oli huomannut, että äiti löysi rahan. Hän arvasi äidin
aikovan pitää sen. Ja kun se ei olisi ollut oikein, meni hän äidin luo
ja kuiskasi oikein vihaisesti hänen korvaansa:
-- Anna heti pois se kultaraha.
Ja äiti antoi.
Mökö ja Luru löysivät myöskin rahoja ja, kun isä kovasti komensi,
antoivat ne pois.
Mutta Esko oli päättänyt pitää rahan. Hän pisti kätensä, jossa se oli,
taskuunsa ja seisoi aivan kuin ei hän mitään olisikaan löytänyt.
Pupu tuli hänen luokseen ja kysyi:
-- Etkö sinä löytänyt?
-- En, vastasi Esko.
-- Etkö todellakaan löytänyt? kysyi Pupu.
-- Johan minä sanoin, etten löytänyt, intti Esko.
-- Sinä siis et ole löytänyt kultarahaa? kysyi Pupu taas.
-- Kuinka monta kertaa teille täytyy samaa sanoa? lausui Esko.
Mutta samassa hän parkaisi aivan kauheasti ja veti kätensä taskustaan
maalle. Kultaraha oli alkanut polttaa hänen kättään eikä lähtenyt
sormista irti.
-- Sinä olet sekä varas että valehtelija, sanoi Pupu ankarasti.
Hän jatkoi:
-- Papu, pane poika prässiin!
Papu tarttui Eskoa niskasta kiinni. Esko pyristeli hirveästi vastaan,
mutta vaikka Papu oli pikkuinen, oli hän tavattoman väkevä. Hän laahasi
Eskon prässin luo, pisti hänet lautojen väliin ja alkoi ruuvata ruuveja
kiinni. Ja Esko potki ja huusi lautojen välissä. Mutta Papu ruuvasi yhä
lujempaan, laudat painuivat yhä lähemmäksi ja vähän ajan päästä ei
kuulunut enää mitään ääntä, sillä Esko oli tullut prässätyksi aivan
sileäksi.
Hanna katseli tätä aivan kauhuissaan ja rukoili ukkelilta, että hän
saisi mennä Eskon sijasta prässiin, mutta ukkeli vakuutti, että täällä
täytyi jokaisen itse kärsiä rangaistuksensa.
Papu avasi prässin ja otti aivan litteän Eskon esiin. Hanna rupesi
itkemään nähdessään hänet sellaisena.
-- Milloin Esko tulee jälleen entiselleen? kysyi hän.
-- Silloin, kun väri hänessä haalistuu, vastasi Pupu.
-- Eikö ole mitään muuta keinoa? jatkoi Hanna.
-- Ei ole mitään muuta keinoa, vakuutti Pupu.
Kun oli vieraita saapuvilla, niin päätti Pupu jättää Eskon kirjaan
liimaamisen toistaiseksi ja laski hänet sen vuoksi maahan prässin
viereen.
Toisten huomaamatta kyyristyi Hanna silloin Eskon viereen ja alkoi
kynsillään raapia hänestä väriä pois.
Isä Kiljunen oli kuullut selityksen haalistumisesta ja sai nyt
tietää, että sen jälkeen ihminen joutuu hautomalaitokseen. Tämä oli
Kiljusille uutta. Kyllähän isä ja äiti Kiljunen olivat nähneet niitä
hautomalaitoksia, joissa kananmunista haudotaan kananpoikasia, mutta
sellainen, jossa prässätty ihminen haudotaan tavalliseksi, oli
ihmeellistä.
Mökö ja Luru olivat selailleet tuota suurta kirjaa ja siellä nähneet
hyvin kummallisen, hirveän suuren kukkasen. Siinä oli keskellä viisi
pyörylää kehässä, sitten viisi aivan kuin lehteä ja näistä läksi
ulospäin parittain kummallisia suikuloita. Pyörylöitten välissä oli
myös parittain tuollaisia suikuloita, vaikka lyhempiä.
-- Mikä hirmuisen suuri kukkanen tämä on? kysyivät he.
-- Ei se ole mikään kukkanen, selitti Pupu. -- Oli kerran viisi tyttöä,
jotka olivat tehneet pahaa sokealle miehelle. He joutuivat tänne. Papu
tahtoi prässätä jotain erikoista ja prässäsi heidät ylhäältä alaspäin.
Sillä tavalla tuo kukkanen on syntynyt.
Pupu tarkasti sitä, ja kun hän huomasi siinä värien haalistuneen,
irrotti hän sen lehdestä, pannakseen sen hautomalaitokseen ja
näyttääkseen sen avulla Kiljusille, miten tämä laitos toimi.
Tuo suuri kukkanen pantiin valkoisen peitteen alle. Vähän ajan päästä
se alkoi liikkua ja sitten kohota. Viimein näkyi aivan selvästi sen
alta viiden pienen tytön päät. Ja kun peite otettiin pois, niin hyppäsi
viisi tyttöä esiin. Ja nyt he vakuuttivat, etteivät he koskaan enää tee
kellekään pahaa.
Pupu kutsui Hannaa leikkimään pikku tyttöjen kanssa, mutta Hanna
vastasi:
-- En minä jouda!
-- Mitä sinä siellä teet? kysyi Pupu.
-- Minä koetan ottaa väriä Eskosta pois, vastasi Hanna.
Tästä Pupu tuli liikutetuksi. Hän meni noutamaan oikein kovan ja suuren
harjan, antoi sen Hannalle ja käski sillä harjaamaan.
Ja Hanna harjasi niin, että väri Eskosta lensi oikein korkealle.
-- Katsokaa, kuinka minä olen väkevä, huusi Hanna.
-- Niin, sinä olet väkevä, sillä olet lapsi, lausui Pupu aivan
heltyneenä.
Ja Hanna harjasi prässättyä Eskoa oikein täyttä voimaa, harjasi niin,
että siitä väri läksi niin tarkoin, ettei jäljelle jäänyt enää mitään
muuta kuin selvät pohjapiirteet.
Silloin Pupu otti Eskon ja pani sen hautomakoneeseen, eikä kestänyt
kauaakaan, ennenkuin Esko tuli sieltä maalle. Ja kun hän Hannan näki,
niin hän nosti tämän sylissään korkealle ilmaan.
-- Tunsitko, kuinka minä harjasin? kysyi Hanna.
-- Tunsin, vastasi Esko. -- Kipeää se teki, kovasti kipeää, mutta hyvää
se teki samalla, sillä minusta on tullut varmasti nyt uusi ja parempi
olento.
Pupun silmissä välkkyi suuret kyyneleet, ilon kyyneleet, kun hän
osoitti Hannaa ja Eskoa toisille ja lausui:
-- Katsokaa, kuinka lapsen suuri ja puhdas rakkaus täällä on saanut
aikaan nuoressa miehessä täydellisen muutoksen. Näin lapsen harras ja
horjumaton usko voi paatuneen mielen muuttaa. Iloitkaamme, koska näemme
täällä rakkauden aikaansaaman suuren ihmeen.
Mökö ja Luru tahtoivat myöskin jollain tavalla tehdä ihmeitä. Toisten
katsellessa Hannaa ja Eskoa he menivät suuren kirjan luo, ottivat sen,
kantoivat hautomalaitoksen luo ja äkkiä pudottivat sen sinne sisään.
Sieltä alkoi piankin kuulua hirveätä pihinää ja puhinaa, pauketta ja
ryskettä.
Papu huomasi sen ensimmäiseksi ja sanoi:
-- Mikä ihme hautomakoneeseen on tullut, kun se tuolla tavalla pihisee?
-- Me heitimme sinne koko tuon suuren kirjan! huusivat pojat.
Ja että sinne todellakin oli heitetty kokonainen ihmiskasvisto, näkyi
piankin, sillä valkoinen vaate lensi syrjään ja hautomakoneesta alkoi
hypätä esiin kaikenlaisia peloittavia olentoja, rosvoja ja ryöväreitä.
Ja kun ne eivät olleet kirjassa ensin laisinkaan haalistuneet, niin ne
olivat aivan vimmaisia ja halusivat päästä tekemään jälleen pahoja
tekoja. Niin peloittavia ne olivat, että Pupu ja Papu veivät kaikki
toiset kasviprässin taakse piiloon. Sieltä he nyt kurkistivat, kuinka
nämä hirveät ihmiset mekastivat salissa etsiessään tietä ulos. Tiesi,
miten olisi käynyt, ellei Papu olisi pistänyt päätään kasviprässin
reunan yli ja huutanut:
-- Tuolla salin perällä on ovi, josta pääsee kyllä pois!
Meluten, räyhäten, keskenään tapellen ja toisiaan tyrkkien he
ryntäsivät sinne ja katosivat salista.
Kun kaikki jälleen oli hiljaista, uskalsivat prässin taakse
piiloutuneet tulla esiin.
-- Sehän on aivan hirveää, sanoi ukkeli, -- kun nuo roistot pääsevät
maailmaan takaisin tekemään pahoja töitään, ennenkuin ovat ensin
haalistuneet.
-- Kyllä he pian palaavat tänne takaisin, lohdutti Pupu häntä.
-- Palaavatko he todellakin? kysyi ukkeli.
-- Jokainen ihminen joutuu kerran kuitenkin prässiin, sanoi Pupu. --
Jokainen tulee kirjaan ja saa olla siellä siksi, kunnes väri hänessä
haalistuu. Monet vasta viimeisellä hetkellään ovat valmiita joutumaan
hautomalaitokseen. Jos nuo nyt pääsivätkin liian varhain pois, niin he
palaavat kyllä takaisin, siitä olen varma.
Mutta sitten loi Pupu ankaran katseen Mököön ja Luruun.
-- Mitä näihin poikiin tulee, sanoi hän, -- niin he ovat tehneet
itsensä hyvin syyllisiksi. Ota, Papu, heidät kiinni ja pane heidät
prässiin.
Kylläpä nyt syntyi metakka. Mökö ja Luru läksivät karkuun ja Papu ja
Pupu heidän jäljestään. Pojat hyppelivät heidän käsistään vapaaksi tuon
tuostakin, koettivat päästä ovesta pakoon, mutta Papu sai suljetuksi
sen ja pisti avaimen taskuunsa. Viimein saatiin Mökö ja Luru kiinni, ja
vaikka he kuinka kovasti tahansa sätkivät, potkivat ja kiljuivat, niin
pistivät Papu ja Pupu heidät viimein prässiin ja ruuvit väännettiin
lujaan.
Isä ja äiti Kiljunen huusivat aivan täyttä kurkkua tätä katsellessaan.
Oli siinä sellainen metakka, että tuskin tässä salissa milloinkaan on
ollut. Mutta silloin vasta isä ja äiti Kiljunen päästivätkin oikein
hirveän kiljahduksen, kun pojat otettiin prässistä esiin.
Mökö oli aivan lattea ja Luru ihan litteä.
-- Ne ovat ihan pliiskana! sanoi isä Kiljunen. -- Tuleekohan näistä
enää koskaan entisiä?
-- Tulee kai, sanoi äiti Kiljunen, -- ainakin silloin kun väri heistä
haalistuu.
-- Ei Kiljusen poikien väri haalistu, sanoi Pupu, -- niissä on väri
pysyvää.
Isä ja äiti Kiljunen kauhistuivat sitä, että heidän poikansa aivan
ainiaaksi jäisivät näin ohkaisiksi.
-- Eivätkö he siis milloinkaan voi tulla entiselleen? kysyivät he
itkien.
-- Kyllä, jos he kohtaavat luontokappaleen, joka heidät nähdessään
tulee iloiseksi, vastasi Pupu.
-- Minä en usko, että mikään elukka ilahtuu nähdessään tällaiset
pliiskatut olennot, sanoi äiti Kiljunen.
-- Koettakaamme ainakin etsiä sellaista eläintä, sanoi ukkeli. -- Minä
voin viedä teidät siihen maahan, missä kaikki hyvä lentää. Ehkä siellä
kohtaamme tuollaisen eläimen.
-- Sinne on tietysti hirveän pitkä matka, sanoi isä Kiljunen.
-- Ei ole, se on aivan lähellä, vastasi ukkeli.
Hän irroitti köyden, joka riippui katosta olevasta aukosta ja sanoi:
-- Tuo maa on aivan tämän maan yläpuolella. Tätä köyttä myöten
kiipeämällä pääsemme sinne.
Kaikki valmistautuivat kiipeämään. Silloin isä Kiljunen huomasi, että
hänen oli hyvin vaikea kuljettaa Mököä ja Lurua.
Hän keksi kyllä pian keinon. Hän asetti pojat maahan ja kääri ne
rullalle. Taskustaan hän löysi sidelangan kappaleen ja sillä sitoi
rullat kiinni, otti ne selkäänsä ja alkoi kiivetä köyttä myöten.
Ukkeli oli taitava kiipeämään. Esko oli ottanut Hannan selkäänsä. Äiti
Kiljunen rimpueli, vuoroin luisti alaspäin, vuoroin taas pääsi
kiipeämään ylöspäin. Ja viimeksi tuli isä Kiljunen ähkien ja puhkien,
selässään kääröllä olevat Mökö ja Luru. Ja näin he kiipesivät sadun
lentomaata kohden. Pupu piteli köyden alapäästä kiinni, jotta se ei
päässyt liian pahasti heilumaan.
Juuri kun he olivat pääsemäisillään katon aukon kohdalle, kirposivatkin
äiti Kiljusen kädet ja hän tulla huristi köyttä myöten alaspäin ja
töytäisi isä Kiljusta vastaan. Tämä piteli kaikeksi onneksi lujasti
köydestä kiinni, jotta äiti ei päässyt sen pitemmälle putoamaan. Äiti
tarttui jälleen vihaisesti köyteen kiinni ja kiipesi kiljuen ylöspäin.