Kello heilui ilmassa ja lähestyi sadun lorumaata. Tämä on suuri palatsi
keskellä aivan kallioista seutua. Tänne joutuu paljon sellaisia
ihmisiä, jotka liikaa loruavat ja lavertelevat. Sinne tulevat ne, jotka
puhuvat liian paljon hyvää itsestään ja liian paljon pahaa toisista.
Siellä on suuri joukko kaikenlaisia tätejä ja mustereita. Siellä on
kokonaisia kahviseuroja, sillä niissä puhutaan usein pahaa toisista.
Onpa siellä paljon taiteilijoitakin, sillä ne eivät tahdo puhua muusta
kuin itsestään. Ja melkein kaikki sanomalehtimiehet tulevat sinne,
koska he aivan aina kirjoittavat toisten ihmisten asioista ja
kirjoittavat usein aivan perättömiä.
Palatsin ympärillä ei kasva puuta, ei pensasta, ei kukkaa, ei
ruohonkorttakaan, vaan kaikki on aivan alastonta. Tämä johtuu siitä,
että lorumaan asukkaat eivät aina jaksaneet kuulla toistensa puhuvan,
vaan menivät silloin puhelemaan puille ja kukkasille. Nämä eivät sitä
kestäneet, vaan kuolivat kaikki tyyni. Luonto ei nimittäin pidä siitä,
että sen kanssa hupsitaan. Luontoa täytyy rakastaa.
Palatsin keskellä on suuri sali, jonka katto on aivan täynnä eri
kokoisia kelloja. Niiden kielistä riippuu nauhoja niin matalalla, että
niihin helposti voi tarttua ja soittaa kelloja. Näitä kelloja kutsutaan
juorukelloiksi.
Tässä salissa on myös aivan uudenaikainen puhelin ja lennätin, sillä
tässä maassa on kaikki toisenlaista kuin maan päällä. Puhelin on
koneellinen rakkikoira, joka istuu pylvään päässä. Kun tapahtuu jotain
merkillistä, niin se nostaa ensin häntänsä pystyyn ja sitten se alkaa
haukkua. Lennätin on pylvään päässä oleva koneellinen kissa, joka,
tahtoessaan ilmoittaa jotain erikoista tapahtuvan, nostaa sekin ensin
häntänsä pystyyn ja sitten naukuu. Salissa istuu aina joku
lorumaalainen vahtivuorossa, ilmoittaakseen toisille, että nyt tulee
jotain sellaista, josta taas saa puheenaihetta.
Tässä salissa oli täti Hölppähuuli paraillaan vahtivuorossaan ja
ihmetteli kovasti, miksei maailmassa tapahdu mitään sellaista, josta
voisi loruta, sillä hän oli jo puhunut kaikki asiat viiteenkymmeneen
kuuteen kertaan. Täti Liirunlaaru oli äskettäin käynyt hänelle
välittamassa, että siinä kahviseurassa, jonka hän oli tuonut
lorumaahan, ei enää osattu puhua mistään. Mestari Tuuliviiri, entinen
sanomalehtimies, oli äskettäin joutunut aivan epätoivoon, kun ei enää
ollut mitään sellaista asiaa, jonka hän ensimmäisenä olisi tietänyt. Ja
valtakunnan ministeri Prutahemppeli ihmetteli yhtä päätä, mitä nykyajan
ministerit tekevät, kun eivät osaa hankkia sellaista, josta voisi puhua
ja antaa sitten kaikkien ihmisten sekoittaa asiat.
Kylläpä syntyi kova kiire, kun koirapuhelin ja kissalennätin
ilmoittivat, että jotain odottamatonta oli tulossa. Täti Hölppähuuli
alkoi silloin kiireimmän kautta soittaa katosta riippuvia juorukelloja,
jotta lorumaan asukkaat tietäisivät tulla koolle.
Ja kylläpä niitä tulikin oikein runsaasti koolle. He kokoontuivat
kaikki salin vieressä olevalle parvekkeelle nähdäkseen, mitä tapahtui.
Ja silloin tuo suuri kello, jonka kielestä ukkeli seuralaisineen
roikkui, alkoi lähetä heiluen korkealla ilmassa.
Esko, joka piteli kiinni isä Kiljusen koivista, ei jaksanutkaan enää
sitä tehdä, sillä hänen voimansa alkoivat väsyä. Hänen kätensä
kirposivat ja hän putosi ilman halki. Kaikeksi onneksi olivat lorumaan
asukkaat aivan alla ja ottivat hänet vastaan.
Ja nyt alkoivat kaikki puhua aivan yhtäaikaa ja tiedustella Eskolta,
kuka ja mikä hän oli. Esko oli ihan ymmällä, sillä hän ei saanut
mistään selkoa, kun kaikki löpisivät ja lärpättivät. Viimein sai
ministeri Prutahemppeli toiset sen verran vaikenemaan, että hän yksin
saattoi kysellä.
-- Kuka sinä olet?
-- Esko.
-- Mistä sinä tulet?
-- Kellosta.
-- Yksinkö sinä siellä olit?
-- Siellä on myös ukkeli, Hanna ja Kiljusen herrasväki.
Lorumaan asukkaitten riemu oli aivan rajaton. Kiljusen herrasväki oli
tulossa! Sehän oli aivan ihmeellistä! Kyllähän he olivat kuulleet
Kiljusista ja heidän seikkailuistaan ja arvasivat, että tämä herrasväki
voi lorumaassa panna toimeen vaikka millaisen mylläkän, josta taas
riittäisi puhumista pitkäksi aikaa.
Ja kun niin kuuluisa herrasväki tuli vieraaksi, niin he tahtoivat ottaa
heidät oikein juhlallisesti vastaan. Kaikki hankkivat itselleen
paperikukkasia, sillä eihän heillä oikeita ollut, ja he muistivat, että
maan päälläkin kaikki hupsut ihmiset koristelevat juhlissa kaiken
paperikukkasilla.
Kun kello laskeutui alas, touhusi ja rehki koko lorumaan kansa niin
tavattomasti, että Kiljuset, jotka aina muualla olivat tottuneet
siihen, että he eniten hummasivat, joutuivat hiukan ymmälle.
Kaikki hurrasivat. Ja kun Kiljuset olivat tottuneet aina hurraamaan,
niin hurrasivat hekin itselleen. Hannan mielestä tämä oli kovasti
hullua. Hän sanoikin ukkelille:
-- Sopiiko se, että joku hurraa itselleen?
-- Kyllä tässä maassa sopii, vastasi ukkeli, -- sillä täällä ajattelee
jokainen vain itseään.
Kiljuset olivat kovasti ylpeitä siitä, että he olivat näin tunnettuja
ja kuuluisia. Juuri kun he olivat aikeissa ruveta kiittelemään itseään,
vei ukkeli heidät syrjään ja sanoi:
-- Ellette tahdo tähän maahan ainiaaksi jäädä, niin olkaa puhumatta
sanaakaan toisista.
-- Mitä me toisista puhumme, vastasi isä Kiljunen, -- me puhumme
mieluummin itsestämme.
-- Mutta täällä ei saa puhua itsestäänkään, lausui ukkeli.
-- Eikö itsestään? ihmetteli äiti Kiljunen. -- Mistä täällä sitten saa
puua?
-- Asioista, vastasi ukkeli.
-- Mutta eihän kukaan tahdo asioista kuulla puhuttavan, vaan toisista
tai itsestään, sanoi isä Kiljunen.
-- Sellaiset joutuvatkin tänne viimein, sanoi ukkeli. -- Olkaa siis
varuillanne.
Kiljuset tiesivät, että ukkeli ei koskaan turhaan varoittanut, ja
päättivät sen vuoksi hillitä kieltään mahdollisimman paljon.
-- Älkää olko ajattelemattomia, oli viimeinen varoitus, minkä ukkeli
antoi lähtiessään.
Ukkeli jätti lorumaalaiset ja meni heidän vankilaansa. Lorumaassa oli
hiljattain tapahtunut vallankumous, sen kuningas oli syösty
valtaistuimelta ja pantu vankilaan. Tämä oli johtunut siitä, että
kuningas oli tullut vakavaksi ja harvasanaiseksi ja oli ruvennut
miettimään elämän tarkoitusta. Eiväthän lorumaalaiset sellaisen
kuninkaan kanssa tulleet toimeen, vaan ottivat hänet kiinni ja pistivät
tyrmään. Tänne ukkeli meni kuninkaan kanssa puhelemaan.
Sillä välin lorumaalaiset alkoivat tiedustella Kiljusilta yhtä ja
toista. Nämä olivat varuillaan ja koettivat olla puhumatta itsestään ja
toisista. Mutta silloin lorumaan asukkaat alkoivat itse kertoilla
Kiljusen herrasväen seikkailuja.
Ja kylläpä olivat kaikki tapaukset tulleet toisenlaatuisiksi! Kiljuset
eivät tahtoneet niitä enää ollenkaan tuntea omikseen. Mökön ja Lurun
syntymäpäivä oli aivan hirveästi muuttunut. Kahdeksan sadan
seitsemänkymmenen kuuden kissan sijasta oli tullut tuhannen kuusi
sataa. Kiljusia aivan suututti se, etteivät ihmiset pysyneet
totuudessa, vaan kertoivat asiat väärin, mutta he purivat hampaansa
yhteen ja päättivät olla puhumatta mitään.
Mutta kun Pullasta oli tullut lehmä, niin silloin Mökö jo tiuskaisi ja
sanoi:
-- Villakoira se on!
Ja nyt kaikki aivan välttämättä tahtoivat kuulla, millainen villakoira
se oli. Siinä lorumaan asukkaat nyt kilvan kyselivät kaikkea,
sekoittivat syntymäpäivän tapaukset niin perin pohjin, että missään ei
ollut enää mitään tolkkua. Kyllähän se oli hirveää, kun niin
yksinkertainen juttu, kuin Mökön ja Lurun syntymäpäivä, tehtiin aivan
mahdottomaksi. Mutta kun viimein eräs lorumaalainen väitti, että
viimeksi oli jäänyt eräs suuri kissarontti, jonka nimi oli Auruura ja
että se sitten paistettiin ja syötiin, niin eivät Kiljuset enää
voineetkaan hillitä itseään, vaan kertoivat koko jutun alusta alkaen.
Nytpä lorumaassa vasta ilo syntyi. Kiljuset vietiin kaikkein
arvokkaimpaan lorumaan saliin, jonka nimi oli eduskunta ja jonne he
aina silloin tällöin kokoontuivat keskustelemaan asioista, joista ei
tahdottukaan mitään tolkkua saada. Täällä pantiin herrasväki
kunniapaikalle ja he saivat vuoron perään kertoa seikkailuistaan. Ja
joka kertomuksen jälkeen taputtivat kaikki käsiään, heille ojennettiin
kukkakimppuja, laakeriseppeleitä, ja sanomalehtimiehet, jotka ovat
kaikissa istunnoissa tottuneet kirjoittamaan muistiin jokaisen sanan,
kirjoittivat hyvin ahkerasti.
Esko ei ollut uskaltanut mennä laisinkaan tähän saliin, sillä kuultuaan
ukkelin varoituksen ja nähtyään, miten Kiljuset yhtä kaikki olivat
ruvenneet puhumaan itsestään, alkoi hän kovasti pelätä, että kaikki
asiat menevät hullusti. Hanna huomasi, että tästä voi vielä johtua se,
että Kiljuset ainiaaksi jäävät lorumaahan, ja se häntä alkoi surettaa.
Hän riensi sen vuoksi kiireimmän kautta etsimään ukkelia avuksi.
Katsellessaan Kiljusia ja nähdessään lorumaan asukkaiden ihastuksen
heihin, heräsi ministeri Prutahemppelissä uusi ajatus.
-- Lorumaassa ei ole kuningasta, ajatteli hän. -- Kuka olisi
kuninkaaksi sopivin? Tietysti isä Kiljunen. Ja mistä saisikaan sen
sopivampaa kuningatarta kuin äiti Kiljunen oli? Ja Mököstä ja Lurusta
tulisi aivan ihmeellisen sopivat prinssit.
Hän läksi sen vuoksi panemaan toimeen valmistuksia kruunausta varten.
Matkalla hän kohtasi Eskon ja sanoi tälle:
-- Kiljusista tehdään tähän maahan kuninkaallisia.
Esko säikähtyi.
-- He jäävät siis tänne? kysyi hän.
-- Tietysti jäävät. Täältä onkin hyvin vaikeaa päästä pois.
Esko ajatteli kauhulla sitä, että hänenkin ehkä täytyisi jäädä sinne,
ja kysyi sen vuoksi:
-- Eikö täältä millään keinolla pääse pois?
-- Aivan sopimattomia ihmisiä olemme kyllä ampuneet kanuunalla maata
ympäröivien vuorten yli, vastasi ministeri Prutahemppeli.
Ministeri katseli Eskoa ja kun huomasi tämän hyvin murheellisen
näköiseksi, sanoi hänelle:
-- Sinä et ole laisinkaan sopiva jäämään tähän maahan. Sinut minä
voinkin käyttää juuri nyt, kun meillä ei ole täällä muita kelvottomia.
-- Millä tavalla? kysyi Esko.
-- Me tarvitsemme kruunajaisten tähden kanuunanlaukauksen, vastasi
ministeri. -- Minä lataan kanuunan sinulla, niin voimme yhdellä kertaa
tehdä kaksi hyvää asiaa, pääsen sinusta ja saan oikein kovan latingin.
Kyllähän Eskoa kovasti peloitti joutua kanuunankuulaksi, mutta
mieluummin hän siihenkin meni, kun jäi lorumaahan, jonka asukkaitten
suut kävivät aivan yhtä päätä.
Ministerin kanssa he yhdessä vetivät palatsin parvekkeelle puolettoman
suuren kanuunan. Sen piippu oli niin suuri, että sinne saattoi varsin
hyvin monta ihmistä mahtua yhdellä kertaa. Esko sai toimekseen panna
kanuunan kuntoon sillä aikaa, kuin ministeri kävi hakemassa kruunut ja
valtikat Kiljusten kruunaamista varten.
Hanna löysi viimein ukkelin ja hätääntyneenä kertoi tälle, miten
Kiljusten oli käynyt. Ukkeli riensi heti auttamaan.
He kohtasivat Eskon silloin, kun hän paraillaan ajoi hirveän paljon
ruutia kanuunaan. Eskolta ukkeli sai kuulla, että Kiljusista aiottiin
tehdä kuninkaallisia, ja siitä hän heti arvasi, että nämä olivat
puhuneet aivan kaikki juttunsa.
-- Heidän täytyy jäädä tänne ainiaaksi, sanoi hän.
-- Ainiaaksiko? lausui Hanna. -- Sehän on ihan hirveätä, sillä kuka
silloin lapsia huvittaa?
-- Tämä on Kiljusten oma syy, lausui ukkeli. -- Satumaassa täytyy
jokaisen ottaa vastaan se rangaistus, minkä hän on ansainnut. Minä
pääsen täältä kyllä pois, samoin sinä, Hanna, joka olet ollut kiltti,
mutta Kiljusten on tänne jääminen.
Hanna alkoi itkeä ajatellessaan, että Kiljusten oli käynyt näin
pahasti.
Tällä välin oli ministeri tullut eduskunnan kokoukseen ja ehdottanut,
että Kiljuset valitaan kuninkaallisiksi. Ehdotus herätti tavattoman
suurta riemua. Kiljusia pyydettiin poistumaan siksi aikaa, kun
eduskunta teki päätöksensä tästä asiasta.
Mutta nyt Kiljusetkin huomasivat, että heidän käy hullusti. He läksivät
juoksemaan pakoon. Ja kyllä Kiljuset aina juosta jaksoivat.
Aivan läähättäen he saapuivat siihen saliin, missä ukkeli paraillaan
puheli Hannan ja Eskon kera.
Kiljuset rukoilivat ukkelia pelastamaan heidät ja lupasivat, etteivät
enää koskaan kerro itsestään mitään. Mutta ukkeli sanoi, ettei hän voi
heitä millään keinolla pelastaa.
Esko silloin keksi keinon.
-- Minä pistän heidätkin kanuunaan ja annan lorumaan asukkaitten ampua
meidät kaikki vuorten yli, sanoi hän.
Kyllähän keino ensin Kiljusia kovin miellytti, mutta sitten he
huomasivat, että eksyisivät sillä tavalla ukkelista, eivätkä koskaan
enää ehkä pääsisi satumaasta pois. Kun Hanna sen kuuli, niin hän
ehdotti, että ukkeli ja hänkin menevät kanuunaan, jotta sitten yhdessä
pääsevät täältä pois.
Ukkeli suostui tähän. Ja nyt alkoi Esko ladata kanuunaa. Ensin pantiin
Hanna pohjimmaiseksi, sitten pistettiin ukkeli piipusta sisään. Sen
jälkeen tuli isä ja äiti Kiljusen vuoro ja heidän jäljestään kömpivät
pojat piippuun. Esko meni viimeiseksi.
Kun hän jo oli piipussa, tuli hän ajatelleeksi, että kanuunan lauetessa
hän ensimmäiseksi lentää sieltä ulos ja sitten toiset tulevat hänen
päälleen. Toisten oli kyllä hyvä olla, mutta hänen paha, kun hän voi
pudota vaikka kovaa kalliota vastaan. Hän keksi siihen pian keinon,
otti suuren patjan ja veti sen viimeisenä kanuunan piipusta sisään.
No, nyt oli kanuuna ladattu aivan täyteen!
Lorumaan asukkaat läksivät etsimään Kiljusia pannakseen kruunauksen
toimeen. Juhlakulkueessa he vaelsivat palatsin läpi ja tulivat viimein
parvekkeelle, missä kanuuna oli.
Ministeri päätti silloin laukaista kanuunan. Hän katsoi piippuun, näki
patjan, otti sen pois. Esko pisti päänsä esiin ja sanoi:
-- Tui, tui, minä täällä olen!
-- Ladattu! sanoi ministeri ja tuppasi patjan piippuun uudelleen
sisään.
Ja nyt hän tarttui sytyttimeen ja vei sen ruutireikään.
Ja silloin kanuuna paukahti! Se oli sellainen jyrähdys, että lorumaan
asukkaat vähäksi aikaa jäivät suut auki seisomaan.
Mutta kylläpä kohta kuului kauhea huuto, kun he huomasivat Kiljusten
lentävän kanuunasta ilman halki vuorten toiselle puolelle.