Ukkeli saapui seuralaisineen sadun marjamaahan. Se on ihmeellisen
kaunis puutarha, jossa on kaikkialla hedelmäpuita ja hedelmäpensaita.
Kaikkialla on tavattoman paljon ihmeen ihania ja loistavia hedelmiä,
kaikenkokoisia ja kaikenvärisiä. Ja siellä on marjoja niin paljon, että
niitä on kaikkialla maassakin. Siellä ei koskaan ole yötä, vaan
ainainen rusohohteinen päivä.
Kylläpä ukkeli oli vihainen, kun näki Eskonkin tulleen heidän
seurassaan, sillä luvatta ei kukaan saa tulla satumaahan. Mutta Esko
pyyteli niin kauniisti saada jäädä satumaata katsomaan, että Hannan
mieli heltyi. Ja kun Esko vielä oli luvannut, että hän kaikessa
noudattaa määräyksiä ja on siivolla, niin ukkeli suostui Hannan
pyynnöstä viimein siihen, että Esko saisi tulla heidän kerallaan.
Kiljuset olivat aina tottuneet tekemään sen, mitä halusivat, ja
aikoivat nytkin rynnätä maistamaan puiston kauniita hedelmiä. Mutta
ukkeli sanoi aivan jyrkästi, että niitä ei saa syödä, koska siitä voi
seurata kaikenlaista pahaa.
Kiljuset tyytyivät sen vuoksi ainoastaan katselemaan ympärilleen. Ja
kyllä olikin siellä katseltavaa. Niin kaunista puistoa he eivät vielä
koskaan olleet nähneet. Kovasti he ihmettelivät nähdessään parven
loistavia, hyvin pitkäpyrstöisiä lintuja lentävän.
-- Mitä kanoja nuo ovat? kysyi isä Kiljunen.
-- Ne ovat paratiisinlintuja, vastasi ukkeli.
Ja silloin Kiljuset hurrasivat niin kovaa kuin ainoastaan Kiljuset
voivat huutaa.
Kylläpä he ällistyivät katsellessaan ympärilleen. Kaikki ne marjat,
jotka olivat maassa, alkoivatkin liikkua. Eivät ne olleetkaan mitään
marjoja, vaan aivan pieniä lapsia, jotka olivat nurmella nukkuneet.
-- Mitä penskoja nuo ovat? kysyi äiti Kiljunen.
-- Ne ovat niitä marjoja, jotka ovat pudonneet puista, selitti ukkeli.
-- Täällä on suuri joukko erilaisia puita ja pensaita, joilla on
erilainen voima ja vaikutus. Nämä ovat niiden puiden hedelmiä, joista
lapset tulevat. Täältä ne sitten tulevat maailmaan.
-- Olenko minäkin siis kerran ollut täällä? kysyi Hanna.
-- Olet varmasti, vastasi ukkeli. -- Olet sinäkin ollut tuollainen
pikkuinen marjalapsi, vaikka elämään tultuasi et sitä sitten enää
muistakaan.
Mutta kun marjalapset ukkelin näkivät, niin he riemastuivat aivan
tavattomasti. Kävihän ukkeli usein satumaassa ja kaikki lapset tunsivat
hänet. He hyppivät ja tanssivat hänen ympärillään. Kun he näkivät
Hannan, heissä syntyi oikein suuri ilo, sillä nythän he saivat uuden
leikkitoverin. Hanna otti niitä oikein monta syliinsä ja puheli niiden
kanssa. Näin kauniita nukkeja hän ei koskaan ollut ennen nähnyt, ja
nämä sitäpaitsi vielä liikkuivat ja puhuivatkin.
Marjalapset tahtoivat näyttää uutta leikkitoveriaan toisille
marjalapsille ja veivät Hannan mukanaan syvemmälle puistoon. Ukkeli
läksi heidän seurassaan. Mutta ennen lähtöään hän hyvin ankarasti
varoitti Kiljusia maistelemasta hedelmiä.
-- Emme me niitä syö, vakuutti isä Kiljunen. -- Eihän tässä tiedä,
milloin söisi lapsia. Emmekä me toki lapsia syö!
He jäivät Eskon seurassa sinne, missä olivat, sillä kun noita pieniä
lapsia oikein vilisi maassa, pelkäsivät he tallaavansa muutamia, kun
eivät koskaan olleet tottuneet hiljalleen ja varovasti astumaan. Esko
ei rakastanut pikkulapsia, sen vuoksi ei häntä haluttanut vähääkään
lähteä syvemmälle puistoon.
Jäätyään Eskon seuraan alkoivat Kiljuset ihailla jälleen puiston
kauneutta. Äkkiä he näkivät kuinka Esko tarttui erääseen pensaaseen ja
aikoi poimia siitä marjoja.
-- Mitä sinä, hullu nulikka, teet? huusi isä Kiljunen. -- Ei saa
marjoihin koskea!
-- Teitä kiellettiin, mutta ei minua, vastasi Esko.
Nyt Kiljuset suuttuivat.
-- Mene pois meidän seurastamme, sanoi isä Kiljunen. -- Me emme tahdo
enää olla sinun kanssasi vähääkään, sillä sinä voit tuottaa meille
ikävyyksiä.
Ja he ajoivat Eskon luotaan pois. Tämä meni syvemmälle puistoon ja
katosi piankin tuuheitten pensaitten suojaan.
Eiväthän Kiljusen Mökö ja Luru olleet mitään arkoja poikia, sillä he
olivat uskaltaneet mennä minne tahansa ja nähdä mitä tahansa, mutta
kyllä he pahasti parkaisivat nähdessään pensaitten välistä tulevan
hirveän pitkän vaaleanpunaisen käärmeen. Nytkähdellen se luikerteli
eteenpäin. Isä Kiljunen ei kadottanut mielenmalttiaan.
-- Me poljemme sen murskaksi! sanoi hän.
Hän komensi koko perheensä riviin, käski kaikkia nostamaan oikean
jalkansa ylös ja yhtaikaa polkaisemaan käärmettä. Juuri kun he aikoivat
tämän tehdä, kuului pensaikosta surkea ääni:
-- Ei saa, ei saa, se on minun nenäni!
Se oli Eskon ääni.
Mentyään pensaikkoon ei Esko ollut voinutkaan hillitä itseään, vaan oli
maistanut siitä pensaasta, josta nenä kasvaa. Hän oli syönyt marjoja
niin runsaasti, että oli saanut viisi metriä pitkän nenän! Ja tätä hän
nyt koetti edessään kuljettaa, aivastellen aina tuon tuostakin, sillä
nenää syyhytti kovasti, kun se raapi maata.
Kun Kiljuset näkivät Eskon hemputtavan nenäänsä, tahtoivat he häntä
jollain tavalla auttaa sitä kuljettamaan.
-- Koetahan panna se kainaloosi, neuvoi isä Kiljunen.
Esko pani nenän kainaloonsa, mutta eihän siitä ollut suurtakaan apua,
sillä se roikkui hirveän pitkällä.
-- Koetahan keriä sitä, neuvoi äiti Kiljunen.
Esko koetti keriä nenäänsä, mutta sitä varten se oli aivan liian paksu.
Kun Eskon nenä jälleen roikkui maassa pitkänä, niin sattui isä Kiljunen
kompastumaan siihen. Ja silloin hän, joka muuten oli hyvin lempeä
ihminen, suuttui ja huusi:
-- Mitä sinä nenääsi joka paikkaan tuppaat!
Hän aikoi antaa Eskolle selkään, mutta aina kun tämä väisti, niin nenä
heilahti pahasti ja löi Kiljusia. Oli keksittävä jokin keino, jotta
Eskon nenä pysyisi alallaan siksi, kunnes ukkeli tulisi ja jollain
tavalla auttaisi poikaa tästä pulasta. Isä Kiljunen tämän keinon keksi.
Hän asetti Eskon istumaan eräälle kivipenkille, pisti nenänpään pieneen
kuoppaan, joka oli penkin edessä, jotta nenä ei pääsisi hemppumaan
sinne ja tänne. Ja Esko istui ja itki surkeasti, jolloin kyyneleet
valuivat pitkin hänen pitkää nenäänsä.
Äkkiä hän alkoi nauraa.
-- Mitä sinä nyt virskut? kysyivät Kiljuset.
-- Kun kuopassa on aivan kuin joku, joka kutittaa.
-- Mitä kutittaa?
-- Nenänpäätä, sanoi Esko.
Mutta pian hänen naurunsa lakkasi ja hän alkoi kauhusta parkua, sillä
hänen nenänsä alkoi mennä maan sisään aivan kuin suuri liero.
Kiljuset tarrasivat nenään kiinni, Esko kiljui, niin kipeää se teki,
mutta nenä painui vain yhä syvemmälle. Hätääntyneinä tarttuivat
Kiljuset silloin Eskon harteisiin kiinni. Nenä painui yhä syvemmälle ja
kohta oli Eskon naama aivan maata vastaan.
-- Se menee kokonaan maan sisään! huusivat Kiljuset.
He tarttuivat kaikki neljä yhdessä Eskon kinttuihin kiinni ja
kiskaisivat oikein rajusti. Kuului Eskon suusta hirveä parahdus. Hän
pääsi irti, mutta nenä oli myös revennyt ja vienyt vielä osan Eskon
entisestäkin nenästä.
Kyllä Esko nyt vakuutti, ettei hän marjamaassa enää syö ainoatakaan
hedelmää.
Nähtyään, miten Eskolle oli käynyt, alkoi Kiljusia jo peloittaa
marjamaassa olonsa. He päättivät odottaa siksi, kunnes ukkeli tulee.
Isä ja äiti Kiljunen menivät istumaan kivipenkille. Mökön ja Lurun he
asettivat viereensä ja Eskon eteensä istumaan.
Penkin takana kasvoi pensas, jossa oli hyvin ihania, hohtavia hedelmiä.
Äiti näitä ensiksi alkoi ihailla.
-- Aijai, kuinka on kauniita marjoja, sanoi hän.
Hän käski isä Kiljustakin katsomaan. Ja tämä katsoi.
Sitten äiti haistoi marjoja ja huomasi niiden hajun hyvin suloiseksi.
Hän käski isääkin haistamaan ja tämä haistoi.
Sitten äiti nuolaisi marjoja, ja kun niiden maku tuntui hyvältä,
kehoitti hän isääkin nuolaisemaan. Ja isä nuolaisi.
Nyt ei äiti enää malttanutkaan hillitä itseään, vaan puraisi marjasta.
Ja kun se maistui kovasti makealta, käski hän isääkin puraisemaan. Ja
tämä puraisi.
Sekä isä että äiti Kiljunen tunsivat nyt, kuinka he alkoivat kohota
ilmaan. Ja tämä tunne oli niin suloinen, että he oikein ahneesti söivät
lisää marjoja.
Pojat ensiksi huomasivat, mitä heidän vanhemmilleen oli tapahtunut, ja
kiljaisivat kauhusta. Isä ja äiti Kiljunen olivat todellakin alkaneet
kohota ilmaan, mutta sillä tavalla, että heidän jalkansa olivat
kasvaneet oikein peloittavassa määrässä. Vartalo oli pienenä nuppina
ilmassa ja siitä läksi sitten jalat, hirveän pitkät jalat.
Isä ja äiti kuulivat poikien huudon ja huomasivat miten heille oli
käynyt. Heidän kauhuaan ei voi sanoin kuvata.
-- Hyvänen aika, huusi äiti Kiljunen. -- Mikä minusta on tullut? Olenko
minä hämähäkki vai haikara?
-- Minä en enää tiedä, mitä minä olen, sanoi isä, -- mutta kinttuja ja
koipia on minulla niin pitkältä, että näillä ei uskalla edes liikkua.
Eivätkä he todellakaan uskaltaneet liikkua, vaan seisoivat aivan
avuttomina siinä ja leksuttivat pitkiä koipiaan. Ja he huusivat apua!
He huusivat niin, että koko puisto kaikui.
Hanna kuuli sen ja saapui erään marjatytön seurassa. Kun tämä näki,
millaisiksi isä ja äiti Kiljunen olivat venyneet, niin hän sanoi:
-- He ovat syöneet siitä pensaasta, josta kasvaa.
-- Eikö ole sellaista pensasta, jonka marjoista pienenee? kysyi Hanna.
-- On kyllä, vastasi marjatyttö.
Hän osoitti erästä aivan lähellä olevaa pensasta.
-- Tuokaa meille pian niitä marjoja, huusivat isä ja äiti Kiljunen
korkealta ilmasta.
Hanna poimi marjoja. Mutta nyt oli suuri kysymys, millä ne saataisiin
ojennetuiksi isälle ja äidille, kun he olivat niin korkealla. Esko
ehdotti, että pojat kiipeisivät vanhempiensa kinttuja pitkin. Mutta
siihen eivät isä ja äiti millään tavalla suostuneet, sillä he
pelkäsivät kaatuvansa, kun muutenkin heidän jo oli vaikea pysyä
hoikilla säärillään pystyssä.
Esko löysi erään pitkän kepin, sen nenään pantiin marjat ja ojennettiin
isä ja äiti Kiljuselle. Nämä söivät marjoja oikein ahneesti. Pian he
alkoivat pienetä ja lyhetä yhä enemmän ja enemmän. He näyttivät aivan
harmoninoilta jotka menevät kokoon. Ja he yhä pienenivät ja lyhenivät.
Jo he olivat entisen kokoisia, mutta he pienenivät vielä siitäkin.
Vähän ajan päästä oli heidän sijassaan kaksi aivan pikkuruikkuista
olentoa, joita ei olisi mitenkään tuntenut isä ja äiti Kiljuseksi,
ellei isällä olisi ollut kaljua päätään ja äidillä terävää nenäänsä ja
elleivät heidän vaatteensa olisi ilmaisseet heitä, sillä ne eivät
marjojen vaikutuksesta olleet pienentyneet, vaan leksottivat heidän
ympärillään.
Säikähtyisihän jokainen lapsi, jos äkkiä näkisi vanhempansa aivan
pikkuruikkuisina. Ja kyllä Mökö ja Lurukin säikähtyivät. He läksivät
juoksemaan pakoon. Ja pikku isä Kiljunen ja pikku äiti Kiljunen
juoksivat heidän jäljestään, kompastuivat väljiin vaatteisiinsa ja
huusivat piipittävällä äänellä:
-- Älkää jättäkö, rakkaat lapset, älkää jättäkö!
Mutta ukkelikin oli kuullut Kiljusten hätähuudon ja riensi katsomaan.
Hanna selitti hänelle pian, mitä oli tapahtunut. Hän oli aivan onneton
siitä, että Kiljuset tällä tavalla ainaiseksi tulisivat kadottamaan
entisen muotonsa. Mutta ukkeli lohdutti häntä. Hän katseli, minnepäin
Kiljuset olivat menneet ja lausui:
-- Kyllä he pian tulevat entiselleen. He juoksevat iankaikkisuuden puun
ympäri. Ja jokainen kierros, minkä he tekevät päivän nousun suuntaan,
merkitsee yhtä vuotta lisää.
-- Sepä on hauskaa, sanoi Hanna, -- että he pääsevät jälleen
entiselleen.
Mutta samassa hän huudahti kauhusta, sillä hän näki, miten isä ja äiti
Kiljusen tullessa suuremmiksi, Mökö ja Luru myös tulivat suuremmiksi.
Ja jos Kiljuset äskeisessä muodossaan olivat merkillisiä, niin olivat
pojat tässä vielä merkillisempiä, oikein peloittavia. Mökö ja Luru
olivat nimittäin kasvaneet samalla kuin isänsäkin ja äitinsä ja tulivat
pian aikamiehiksi. Heidän täytyi viimein tauota juoksemasta, sillä
vaatteet eivät tietystikään kasvaneet ja heidän pikkupoikain-vaatteensa
olivat joka paikasta niin piukat ja kireät, että pelkäsi niiden milloin
tahansa repeävän.
Kiljuset olivat aivan sekaisin säikähdyksestä, nähdessään, miten heidän
oli käynyt, kun Mökö ja Luru olivat vanhempiaan vanhemmat. Ukkeli
rauhoitti heitä kuitenkin ja lähetti pojat juoksemaan iankaikkisuuden
puun ympäri auringon laskun suuntaan, jolloin he joka kierroksella
tulivat vuotta nuoremmiksi. Ja näin he pääsivät entiselleen taas.
Mutta nyt pelkäsivät Kiljuset jo marjamaassa oloaan. He rukoilemalla
pyysivät, että ukkeli veisi heidät jonnekin muualle.
Ukkeli viittasi silloin, ja ilmasta tuli suuri kirkonkello, laskeutui
heiluen ilman halki ja pysähtyi heidän päänsä kohdalle.
-- Tarttukaa kellon kieleen, sanoi ukkeli, niin menemme toiseen maahan.
Eskosta emme enää huoli, koska hän on matkalle tullut kutsumatta. Hän
saa jäädä tänne.
Mutta Esko ei mistään hinnasta tahtonut jäädä marjamaahan, sillä häntä
alkoi peloittaa. Hän koetti päästä kellon kielestä riippumaan, mutta
toiset tyrkkivät häntä pois.
Hädissään hän tarrasi silloin isä Kiljusen jalkoihin kiinni.
-- Mikä krapu siellä on? huusi isä Kiljunen.
-- Esko se on, eikä mikään krapu, vastasi Esko.
Samassa antoi ukkeli merkin. Kello nousi ilmaan, heilui oikealle ja
vasemmalle ja kohosi korkeuksiin.