Oli kerran köyhä kalastaja, joka asui yksinäisessä mökissään järven
rannalla. Mikä hänen nimensä oli, sitä ei kukaan tiennyt, tai ehkä ei
enää muistanut, vaan kaikki kutsuivat häntä ukkeliksi. Hän oli jo hyvin
vanha, hänen valkoinen partansa ulottui pitkälle alas rinnalle ja hänen
tukkansa oli myös aivan valkoinen.
Vaikka ukkeli olikin hyvä ja herttainen mies, niin kyläläiset tekivät
hänestä pilkkaa hänen kuuroutensa vuoksi. Ukkeli nimittäin ei kuullut
heidän puhettaan. Mutta aivan kuuro hän ei sentään ollut, sillä lasten
puhetta hän kuuli aina. Sitäpaitsi ukkeli väitti kuulevansa kaiken,
mitä satumaassa puhuttiin. Tänne hän sanoi usein menevänsä ja sanoi
olevansakin siellä oikein huomattu ihminen.
Kyllähän kyläläiset olivat joskus kuulleet satumaasta puhuttavan, mutta
kukaan ei uskonut sen todellisuudessa olevankaan, siksi he ukkelin
puheille nauroivat ja pilkkasivat häntä. Mutta kun ukkeli ei heidän
puhettaan kuullut, niin ei hän välittänyt vähääkään siitä, mitä
aikuiset hänelle sanoivat. Mutta kaikki lapsetkaan eivät uskoneet
satumaan olevan olemassa ja se kovasti ukkelia suretti.
Olipa ukkelilla kuitenkin muuan pikkuinen ystävä, joka varmasti luotti
siihen, että satumaa on olemassa ja että sinne ukkeli usein meni. Tämä
oli pikkuinen tyttö, jonka nimi oli Hanna.
Ukkelin kanssa Hanna usein keskusteli satumaasta ja viimein pyysi
hartaasti, että hänkin sinne saisi lähteä.
-- Ihmisen täytyy olla oikein hyvä ja kiltti, ennenkuin hän satumaassa
tulee toimeen, sanoi siihen ukkeli.
-- Minä lupaan olla kiltti, lausui Hanna.
-- Lupaus ei riitä, vastasi ukkeli. -- Sinun täytyy todistaakin se.
-- Millä minä sen todistan, kysyi Hanna.
-- Sillä, että kaksi viikkoa olet niin hyvä, ettei äidilläsi ole
moitteen sanaa sinusta sanottavana. Jos niin käy, niin vien sinut
satumaahan, vieläpä lupaan, että saat ottaa mukaasi kaikki ne ystäväsi,
jotka vain tahdot.
Tästä Hanna kovasti riemastui. Hän oli aivan varma siitä, että oikein
ponnistamalla voimiaan hän kyllä voi olla sellainen, ettei äidillä ole
moitteen sanaa hänestä sanottavana.
Ja Hanna yritti parastaan. Hän teki kaiken, minkä hänen äitinsä käski,
jopa usein sellaistakin, mitä äiti ei suorastaan vaatinut, mutta minkä
Hanna tiesi hänelle olevan mieluista. Ja toinen päivä kului toisensa
jälkeen ja joka ilta ennen levolle menoa sanoi äiti:
-- Tänään sinä taas olet ollut niin kiltti, ettei toista niin kilttiä
tyttöä olekaan koko maailmassa.
Ja kun Hanna sen kuuli, niin hän yhä enemmän ponnisti voimiaan,
täyttääkseen kaikessa äitinsä tahdon ja toivomukset.
Kun kaksi viikkoa alkoi kulua umpeen ja äiti jälleen oli vakuuttanut,
että Hanna oli maailman parhain tyttö, alkoi Hanna valmistautua
matkalle.
Hän oli saanut luvan ottaa ystäviä mukaansa. Koko kylässä ei ollut
ketään sellaista, jonka Hanna mielellään olisi seurakseen valinnut,
sillä toiset lapset olivat pahoja eikä kukaan heistä uskonut satumaata
olevankaan.
Mutta Hanna oli kuullut puhuttavan eräistä ihmisistä, joiden hän uskoi
mielellään tulevan satumaahan. Heitä oli neljä, isä, äiti ja kaksi
poikaa. Ja heitä kutsuttiin Kiljusen herrasväeksi.
Eräänä päivänä, kun kaksi viikkoa oli kulunut umpeen siitä, jona ukkeli
oli lupauksensa antanut, kirjoitti Hanna kirjeen Kiljusen herrasväelle
ja pyysi heitä tulemaan seurakseen satumaahan. Eihän Hanna heidän
osoitettaan tiennyt, mutta hän luotti siihen, että postilaitos kyllä
ottaa siitä selon.
Ja postilaitos otti siitä selon. Eräänä päivänä saapui Hannalle kirje,
missä itse isä Kiljunen kiitti omasta ja perheensä puolesta ja
vakuutti, että he suurella ilolla lähtevät katsomaan satumaata, koska
eivät vielä koskaan sitä ennen olleet sitä nähneet. He lupasivat heti
paikalla lähteä matkalle Hannan luo.
Kiireimmän kautta Hanna silloin meni ukkelia tapaamaan. Hän saapui
tämän mökille ja kolkutti ovelle, mutta mitään vastausta ei
kuulunutkaan. Hanna huusi, mutta sittenkään ei näkynyt mitään ukkelia.
Hannan tässä odotellessa tuli mökille muuan Esko niminen poikaviikari.
Kyllähän Hanna Eskon tunsi, tunsi vallan hyvin, sillä tämä oli hänelle
usein tehnyt kiusaa. Esko kalasteli aikansa kuluksi ja oli tullut
ukkelilta ostamaan ongenkoukkuja. Kuullessaan Hannan huutelevan
ukkelia, sanoi hän:
-- Älä suotta huuda, eihän kuuro ihminen sitä kuule.
-- Ei ukkeli ole kuuro, sanoi Hanna, -- sillä hän kuulee aina kaiken,
mitä minä sanon.
-- Loruja, vastasi siihen Esko.
-- Ukkeli kuulee oikein hyvin, vakuutti Hanna, -- hän ei vain tahdo
kuulla kaikenlaisten pahojen ihmisten puheita. Hän kuulee lasten puheet
ja kuulee kaiken satumaassa.
-- Vai satumaassa? lausui Esko. -- Eihän satumaata olekaan olemassa.
-- Onpas, vakuutti Hanna. -- Satumaa on olemassa ja minä lähden sinne
tänään ukkelin ja Kiljusen herrasväen seurassa.
-- Nyt sinä taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Esko nauraen. -- Eihän
Kiljusen herrasväkeäkään ole olemassa.
-- Etteikö heitä olisi olemassa? huudahti Hanna. -- Kyllä minä tiedän,
että isä ja äiti Kiljunen sekä Mökö ja Luru ovat olemassa ja heillä on
vielä pikkuinen pyöreä villakoirakin, jonka nimi on Pulla.
-- Se on paljasta juttua, sanoi Esko.
-- Saat nähdä, onko juttua, vakuutti Hanna. -- He ovat kirjoittaneetkin
minulle ja ovat luvanneet tänä iltana tulla tänne.
Esko ei sittenkään uskonut Hannan puheita.
Hannalla oli jo kiire päästä satumaahan ja hän kaipasi kovasti ukkelia.
Miettiessään, millä keinolla hän tämän tapaisi, muisti Hanna ukkelin
kertoneen, että jos lyö yhteen kahta kiveä, jotka ovat hänen mökkinsä
oven edessä, niin jokainen hyvä ihminen kuulee kolmannella kerralla
ilmassa kirkkaan soinnun, sellaisen, joka kutsuu ukkelin saapuville, on
hän vaikka kuinka kaukana tahansa. Mutta ellei ollut hyvä, niin voi
kivien yhteen lyömisestä olla vaaraa. Missään tapauksessa ei niitä
saisi lyödä kolmea kertaa enempää yhteen. Tätä ennen Hanna ei ollut
uskaltanut niihin kajota, sillä hän ei koskaan vielä ollut mielestään
ollut oikein hyvä, mutta nyt hän siitä oli varma, siksi hän uskalsi
koettaa tätä keinoa, kutsuakseen ukkelin saapuville.
Kyllä Esko nauroi, kun Hanna tämän hänelle kertoi, sillä tuo paha
poikaviikari ei koskaan uskonut mitään, joka erosi tavallisuudesta.
Hanna löi kiviä yhteen, ja aivan oikein, kolmannella kerralla hän kuuli
ilmassa kirkkaan säveleen, ja siitä Hanna kovasti riemastui, sillä nyt
hän tiesi olleensa todella hyvä ja pääsevänsä satumaahan.
-- Minä kuulin, minä kuulin soinnun! sanoi hän hypellen iloissaan.
Esko, joka oli paha poika, ei tietysti ollut kuullut mitään. Hänessä
heräsi kuitenkin uteliaisuus ja hänkin tahtoi koiruuksissaan lyödä
kiviä yhteen.
Hän teki sen.
-- Ei kuulu mitään, sanoi hän.
Hän löi toisen kerran.
-- Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.
Hän löi kolmannen kerran.
-- Ei kuulu mitään, lausui hän jälleen.
Hän löi neljännen kerran, vaikka Hanna kovasti siitä varoitti.
-- Ei kuulu mitään, sanoi hän.
Samassa Hanna purskahti helakasti nauramaan.
-- Ei kuulukaan, mutta näkyy, sanoi hän.
Hän nauroi aivan katketakseen, sillä Eskon selkään oli äkkiä kasvanut
ketunhäntä. Esko ei tätä itse huomannut ja löi viidennen kerran kiviä
yhteen.
-- Ei kuulu mitään, sanoi hän taas.
-- Mutta näkyy yhä enemmän, lausui Hanna nauraen niin että oli
läkähtyä.
Eskon päähän ilmestyi nimittäin jäniksen korvat. Esko ei tätäkään
huomannut, vaan löi kuudennen kerran. Ja silloin hän löi kivellä
pahasti sormilleen. Ja siitäpä hän alkoi hirveästi huutaa.
-- Eikö nyt kuulu? sanoi Hanna. -- Sinähän huudat aivan yhtä kovaa kuin
Kiljuset.
Mutta huomasipa Esko jo, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän säikähtyi
aivan pahanpäiväisesti ja koetti nyhtäistä häntää irti, mutta se
istuikin aivan kovassa, samoin korvat. Ja silloin hän alkoi parkua
oikein täyttä kurkkua.
Samassa tuli ukkeli mökilleen, ja hänet nähdessään Esko säikähtyi niin,
että läksi juoksemaan täyttä laukkaa kylään.
Vaikka Hanna olikin nauranut nähdessään, mitä Eskolle oli tapahtunut,
niin hänessä heräsi sääli hänen ajatellessaan, että Esko tällaisena
hännällisenä ja pitkäkorvallisena olentona voi tulla kaikkien pilkan
esineeksi. Sen vuoksi hän kysyi ukkelilta:
-- Jääkö Esko ainiaaksi sellaiseksi kuin hän nyt on, ketunhännälliseksi
ja jäniksenkorvalliseksi?
Ukkeli hymyili ja vastasi:
-- Kyllä ne merkit katoavat hänestä heti, kun hän tulee toisten
ihmisten seuraan. Täällä satumaan portilla ainoastaan ilmaantuu
sellaisia merkkejä, jotka osoittavat, millainen kunkin luonne on.
Jokaisessa ihmisessä on eläinten ominaisuuksia, ja täällä tulevat
tunnusmerkit aivan selvästi näkyviin.
Hanna oli rauhallinen kuullessaan, että Esko toisten seurassa olisi
jälleen ihmisen näköinen.
Nyt Hanna ja ukkeli alkoivat puhella satumaahan lähdöstä. Olihan ukkeli
kyllä kuullut puhuttavan Kiljusista, mutta ei hän ollut aivan selvillä
siitä, millaisia nämä olivat. Mutta kun Hanna vakuutti niiden kyllä
sopivan satumaahan, niin ukkeli luotti siihen.
Heidän keskustellessaan saapui koko kylän väki Eskon yllyttämänä sinne.
Esko oli aivan vimmoissaan ja huusi:
-- Ukkeli on loihtija ja hänet on sen vuoksi tapettava! Hän on
loihtija, sillä hän on loihtinut minutkin.
-- Millä tavalla hän sinut on loihtinut? kysyivät kyläläiset.
-- Hän on loihtinut minulle ketun hännän ja jäniksen korvat, sanoi
Esko.
Kyläläiset alkoivat nauraa.
-- Emme me sinulla sellaisia näe, sanoivat he.
-- No, eikö se sitten ole loihtua, ettei minulla niitä olekaan, vaikka
minulla pitäisi olla, sanoi Esko.
Taas kyläläiset nauroivat.
-- Kyllä me tiedämme, että sinä olet viekas kuin kettu ja pelkuri kuin
jänis, vaikka sinulla ei olekaan ketun häntää eikä jäniksen korvia,
sanoivat kyläläiset.
Mutta niin vimmoissaan Esko oli tästä kuitenkin, että hän varmasti
olisi tehnyt ukkelille jotain pahaa, ellei samassa olisi kuulunut
kaukaa tavattoman suurta huutoa.
Kiljusethan siellä olivat tulossa ja hurrasivat jo matkalla!
Kylläpä Eskon silmät lensivät selkoselälleen nähdessään Kiljuset. Hän
ei ollut koskaan uskonut niiden olevan olemassakaan, ja nyt hän näki
heidät juuri sellaisina, kuin oli kuullut puhuttavan. Juoksujalkaa he
tulivat, lyhyt, kaljupäinen ja mulkosilmäinen isä, pitkä, laiha,
terävänenäinen ja tihrusilmäinen äiti, sekä isänsä näköinen Mökö ja
äitinsä näköinen Luru. Ainoa, joka puuttui, oli Pulla, sillä sitä eivät
Kiljuset olleet uskaltaneet ottaa satumaahan, siellä kun epäilemättä
oli paljon merkillistä nähtävää ja Pullalla oli, niinkuin muillakin
koirilla, tapana haukkua kaikkea, joka oli hiukankaan kummallista.
Kiljusilla oli aina kiire ja kiire oli heillä nytkin päästä heti
paikalla satumaahan. He eivät vähääkään epäilleet sitä, että se oli
olemassa ja että ukkeli voisi viedä heidät sinne.
Olihan ukkeli valmis heti paikalla lähtemään. Hän käski Kiljusia ja
Hannaa tarttumaan hänen vyötäröihinsä, jotta eivät eksyisi matkalla.
Nämä tietysti tekivät ukkelin määräyksen mukaan.
Mutta kun Esko oli nähnyt, että Kiljuset olivat todellakin olemassa ja
kun hänelle itselleenkin oli tapahtunut kaikenlaista sellaista, mikä ei
tapahdu tavallisessa elämässä, niin hän alkoi uskoa, että satumaakin
mahdollisesti on olemassa, ja hänen teki kovasti mielensä päästä sitä
katsomaan.
Hän tarttui toisten keralla ukkelin vyötäröihin kiinni. Mutta Hanna ei
mitenkään olisi huolinut Eskoa matkalle ja sanoi sen vuoksi:
-- Sinä olet paha poika, et sinä pääse.
Isä Kiljunen potki Eskoa pois.
Samassa ukkeli teki kummallisen liikkeen ja hän alkoi vaipua maan
sisään.
Esko tarrasi samassa isä Kiljusen takinliepeeseen ja piti siitä oikein
lujasti kiinni. Pian olivat ukkeli, Kiljuset, Hanna ja Esko kadonneet
maan sisään. Kyläläiset töllistelivät vain sille kohtaa, minne he
olivat kadonneet, tutkivat maata nähdäkseen, oliko siinä jokin ovi.
Mutta eihän siinä ollut mitään ovea, vaan maa oli mennyt jälleen aivan
umpeen.
Ja silloin moni alkoi uskoa, että ukkelin puheissa sittenkin oli jotain
järkeä, että satumaa oli olemassa ja että ukkeli oli sinne mennyt
toisten seurassa.