Sen jälkeen oli niinkuin eivät he enää olisi asuneet samassa
kaupungissakaan. Liike radalla kävi yhä vilkkaammaksi, kuta enemmän
näyttely läheni loppuaan. Ja samassa määrässä lisääntyi tietysti työkin
-- samalla kuin ansiokin -- sekä radan palvelusväelle yleensä että
etenkin veturin kulettajille.
Anni oli pian selvillä siitä, ett'ei hän viihtynyt Chikagossa. Se
varsinkin tuntui tukalalta, kun ei voinut oikeata sanaa vaihtaa
kenenkään muun kuin Iisakin kanssa, joka sekin tuli harvoin ja viipyi
vaan vähän aikaa. Kerran oli hänen emäntänsä tosin ottanut hänet
mukaansa näyttelyyn ja kyllähän siellä näkyi olevan kaunista, kun vaan
ei olisi ollut niin suunnattomasti ihmisiä. Tuskin voi nähdä muuta kuin
ihmisiä. Kun Anni tuli kotiin, kivisti ja paukutti hänen päätään niin,
että hän luuli tulevansa sairaaksi. Sen jälkeen ei hän enää lähtenyt
minnekään talostaan. Mutta Iisakille ei hän sanonut mitään ikävästään.
Sillähän oli vieläkin vaikeampi olla -- työssä sekä yöllä että
päivällä. Jo uudelta vuodelta pääsisivät he lähtemään kotiin, vakuutti
Iisakki aina. Jos kerran yksi kesti sen ajan, niin kesti kai toinenkin.
Niin kuluivat päivät ja viikot semmoiset, joita ei Chikagossa ennen
oltu eletty eikä luultavasti vastakaan tulla elämään. Kaikissa
Yhdysvaltain valtioissa oli kansa viimein tullut siihen vakuutukseen,
että tuo mahtava näyttely sentään kannatti katsomista, huolimatta
kaikesta siitä, mitä kateelliset sanomalehdet idässä ja lännessä olivat
sitä vastaan kirjoittaneet. Ja sentähden tulvaili yhä lukuisampia
joukkoja maailmankaupunkiin Michigan järven rannalla, sitä lukuisampia
kuta lähemmä tultiin lokakuun 1 p:ää, jolloin näyttely oli sulettava.
Kaupungin lukemattomat hotellit olivat täynnä kylpyhuoneita,
vaatesäiliöitä ja kaikkia muita kolkkiaan myöten, missä vaan vähänkin
voitiin saada vuoteille tilaa. Eteläpuolella kaupunkia, lähellä
näyttelykenttää, oli kokonaisia leirejä, joissa voi vuokrata yösijoja
teltoissa -- ja jokainoa paikka oli vuokrattu. Yksityiset perheet,
kahvilat, ravintolat, -- jopa poliisiasematkin ottivat vastaan
näyttelyvieraita, joiden muutoin olisi täytynyt viettää yönsä kadulla.
Väen liike kaupungissa oli uskomaton viime viikoilla ja rahan liike
sitä mukaa. Kapakkain pitäjät ja pelihuoneiden isännät kokosivat
rahaa kahmaloittain. Pitkin kaikkia katuja, jotka menivät näyttelyyn,
parveili laumottain väkeä aamusta varhaisesta yöhön myöhään. Näyttelyn
ala, vaikka olikin niin suunnattoman suuri ja laaja, oli kuin yksi
ainoa muurahaispesä kuohuen levotonta, ahertavaa, myllertävää elämää
-- niinkuin itsekukin olisi koettanut ponnistaa viimeiset voimansa
niinä muutamina päivinä, jotka vielä olivat jälellä. Ja rautatiejunat
jyskyivät lakkaamatta Chikagoon ja sieltä pois, aina täpö täynnä
matkustajia.
Liike kasvoi kasvamistaan aina marraskuun 1 p:ään saakka. Silloin
loppui yhtäkkiä väentulva kaupunkiin tulevista junista. Parin päivän
kestäessä ei tarvinnut pitää liikkeessä kuin puolet lähtevistäkään
junista. Sitten seurasi lyhyt lepoaika, jolloin saatiin vähän hengähtää
-- ja silloin syntyi tuo suuri työlakko.
Chikago, Barlington & Quincy'n radalla -- G.B. & Q. joksi sitä
tavallisesti kutsuttiin -- jossa Iisakki Peltonen palveli, oli
Johnston, Annin isäntä, ottanut houkutellakseen miehistöä ottamaan osaa
lakkoon.
-- Ilman meitä eivät rautatieyhtiöt olisi viime vuosipuoliskolla
voineet ansaita penniäkään enemmän kuin tavallisesti, lopetti hän
puheensa, jonka oli pitänyt veturitallissa työmiehille, joiden joukossa
Iisakkikin oli. -- Me tässä olemme hikoilleet ja ahertaneet yötä päivää
täyttääksemme heidän rahakukkarojaan ja sentähden on meidän oikeutemme
myöskin vaatia osaa heidän voitostaan. Vaan jos ei saa oikeuksiaan
hyvällä, niin ottaa väkisin!
-- Emmeköhän mekin jo ole saaneet osaamme? huomautti Iisakki
hiljaisesti. -- Minä luulen, että muut, samoin kuin minäkin, ovat
ansainneet enemmän viime aikoina.
-- Olemmehan kyllä, myönsi Johnston -- mutta se ei ole muuta kuin
palkkamme ylimääräisestä työstä. Voiton ovat he vieneet kokonaan ja
sitä eivät he koskaan olisi saaneet ilman meitä.
-- Ja ilman heitä emme me olisi saaneet palkkaa ylimääräisestä yhtä
vähän kuin muustakaan työstä.
-- Puhuttu niinkuin scabin suusta! -- Teidän pitäisi kaikista vähimmin
vetäytyä pois, Iisak! Mutta ei meillä nyt ole aikaa turhia puhumaan.
Meitä on siksi monta, ett'ei meidän ole tarvis välittää siitä, mitä
muutamat tekevät, mutta parastahan olisi, jos kaikki olisivat mukana.
Kuka on meidän puolellamme ja kuka meitä vastaan?
-- Minä en rupea riitelemään leipäni kanssa, sanoi Iisakki lyhyesti.
Siitä pitäen kuin tulin yhtiön palvelukseen, olen saanut rehellisen
makson rehellisestä työstä ja niin kauvan kuin sen saan, pysyn
paikoillani.
-- Niin teen minäkin! -- ja minä myös! -- ja minä! -- ja minä kanssa!
Useat niistä, jotka liittyivät Peltoseen, eivät olisi koskaan
uskaltaneet ruveta vastarintaan, vaikka kyllä olikin vastenmielistä
jättää työpaikat. Mutta kun jää kerran oli murrettu, seurasivat he
mielellään esimerkkiä.
Johnston sekä hämmästyi että suuttui. Hän oli jo edeltäpäin vakuuttanut
muille johtajille, että kaikki miehet G.B. & Q.-radalla olivat varmoja,
-- niin suuri oli muka hänen vaikutusvaltansa siellä. Ja nyt ei hän
taas uskaltanut sanoa loppuun sitä, mitä ajatteli, muistaessaan
lämmittäjää, joka oli mennyt liika lähelle Iisakkia.
Seuraavana aamuna oli työlakko täydessä voimassa. Ja ennen iltaa olivat
eri rautatieyhtiöt liittyneet yhteen ja sopineet siitä, ett'eivät
millään ehdolla taipuisi, vaan pitäisivät puoliaan yhteisin voimin.
Se osa miehistä, joka oli pysynyt työssä, sai taas asunnon ja ruuan
asemilla, joita sitä varten vuokratut, aseilla hyvin varustetut miehet
vartioivat. Kunkin junan mukana seurasi niinikään revolvereilla ja
repeterikivääreillä varustettuja vartijoita, joista osa oli sijoitettu
veturiin, osa konduktöörivaunuun. Työtä oli yli tarpeen ja tulot
suuremmat kuin koskaan ennen. Mutta kuitenkin oli se kamalata aikaa.
Iisakki Peltonen ajatteli kuitenkin hyvin harvoin sitä, että hänen
henkensä oli vaarassa joka kerta kuin hän vei veturinsa asemalta tai
toi sen sinne takaisin. Mutta sitä useammin ajatteli hän junan ja
matkustajain kohtaloa, jos lakkolaiset panisivat uhkauksensa toimeen
ja ryhtyisivät väkivaltaan. Aseman alue oli kyllä jotenkin hyvin
vartioitu, mutta sen enempää ei yhtiö voinut tehdä, vaan täytyi
sen pääasiassa luottaa kulettajain huolellisuuteen. Ja kulettajain
puolestaan täytyi luottaa ainakin yhtä paljon omiin silmiinsä kuin
merkkeihin -- jotka voivat olla väärät.
Iisakinkin kylmäverisyys tahtoi välistä loppua. Edellisten kuukausien
epätoivoiset ponnistukset olivat olleet huonoa valmistusaikaa siihen,
joka nyt seurasi, ja vaatineet joustavimpienkin hermojen ja jänteiden
kaiken voiman.
Hermoista ei Iisakki tosin isosti tiennyt, mutta sen hän tiesi,
että häntä alkoi pelottaa joka kerta kuin hän nousi veturiinsa. Ja
joutohetkinään oli hän niinikään alakuloinen ja levoton, vaikkakin
säästöt yhä kasvoivat.
Ei edes Annikaan voinut toivoa hartaammin kuin hän sitä päivää, jolloin
hän voisi kääntää Chikagolle ja Ameriikalle selkänsä. Omasta puolestaan
olisi hän tehnyt sen heti paikalla, jos ei olisi ollut vastenmielistä
lähteä palveluksesta juuri nyt -- niinkuin hän muka olisi pelännyt
Johnstonia ja noita muita.
Annia ei hän ollut nähnyt muuta kuin kerran sen jälkeen kuin lakko
oli alkanut, eräänä iltana, kun hän toverien varoituksista huolimatta
oli poistunut vartioidulta asema-alueelta ja mennyt länsipuolelle
kaupunkia. Hänelle ei ollut mitään tapahtunut, mutta kun Anni
seuraavana päivänä vastasi kysymykseen, kuka oli ollut hänen luonaan,
kielsi Johnston vastedes sellaisia vieraita vastaan ottamasta. Hänen
ovestaan ei mokoma scab saanut astua sisään!
Iisakki vaan hymyili, kun luki Annin kirjeen siitä asiasta. Eipä sillä
väliä -- voihan Anni lähteä tuosta talosta, jos niikseen tulisi. Mutta
juuri nyt oli vaikea hankkia hänelle oikeata asuntoa -- Iisakin vanha
ravintola oli täynnä lakkolaisia.
No niin, kauvan ei tätä kurjuutta tulisi kestämään -- ja olihan tytöllä
toistaiseksi hyvä olla siellä, missä oli.