I.

Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin

painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve,

voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että

hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.

Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman

mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni

tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen

oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan

tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.

Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta

kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen

on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle

lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän

tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.

Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että

Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei

aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava -- varsinkin

kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä

kuitenkin vähän liika kaukana.

-- Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata

on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin

itsellemme?

-- Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti

Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä

hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi

vieraiksi.

Ameriikassa oli paljon parempaa, -- siellä voi kunnon mies paljoa

pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki,

jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää,

niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt.

He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat

koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se

olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen,

minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä

odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.

Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että

Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi

kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä

vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi --

vaikka viisi vuotta.

-- Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin

että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.

Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.

New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen

syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät

lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat

asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista.

He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta

tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista,

olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli

aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis

voi käyttää.

Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa

työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että

värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen

oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin

suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli

toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin

kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.

Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan

sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja

asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti

sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus -- seitsemän ja puoli

markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.

Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan

työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli

tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja

kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin

pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka

tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin

lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden

pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja

semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä

verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää

huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut

tulokkaat kykenivät.

Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin

niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua

näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden

kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen

työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä,

että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja

hyvässä järjestyksessä.

Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun

tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen

kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta.

Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun

viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki

Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena

veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.

Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että

konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa

työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" -- semmoinen, joka on

ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies,

jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi

maailmassa.

Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen,

että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen

syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja

säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että

toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka

hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä

nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet.

Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli

erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan

häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta

kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet

kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta,

niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.

Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka

koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma

siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen

puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun

ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen

sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään

sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.

Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi

lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla

tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi

vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin

kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.

Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa

Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi

päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän

summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi

kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti

paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä

siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.

Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän

tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein

tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä,

joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi

tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.

Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla

ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni

milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä

Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli

kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin

syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet

tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun

oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni

odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi...

naiset olivat aina naisia... mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin

oltiin melkein kuin naimisissa...

Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin

kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä

muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat

piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.