Neljä taalaa viikossa -- kaksikymmentä markkaa! Mies mahtanee olla
kauhean rikas -- mutta hänellä onkin hotelli. Eihän tuo näyttänyt
niin erittäin pulskalta päiväpaisteessa, joka sai hänen kasvojensa
harmaan keltasen, likaisen kalpeuden vielä selvemmin esiintymään
happamen kosteiden, punareunaisten silmien rinnalla. Mutta hän oli
hyvissä vaatteissa ja se seikka vaikutti, ett'ei Leena tehnyt itselleen
sen tarkempaa selkoa hänen ulkomuodostaan, vaikkakin vaistomaisesti
tunsi sen epämiellyttävän vaikutuksen. Eikähän se merkinnyt kerrassa
mitään sen tosiasian rinnalla, että hänelle tarjottiin kaksikymmentä
markkaa viikossa -- viikossa! Johan äiti ja sisaret voisivat siellä
kotimökillään elää puoli vuotta yhden kuukauden palkalla.
Tuossa tuokiossa risteilivät nuo ajatukset hänen aivoissaan ja hän oli
jo valmis siinä paikassa vastaamaan myöntävästi, kun toinen miehistä
avasi suunsa kysyäkseen Tuomiselta, puhuiko hän totta ja oliko hän
todellakin se, joka sanoi olevansa.
-- Voin vaikka vannoa! vakuutti Tuominen, ja jos ette minua usko, niin
voittehan kuulustella Jaenssonin konttorissa. Herrat tuntevat minut ja
minä voin lähteä itsekin mukaan.
Lähdettiin taas liikkeelle, Tuominen ja Leena etunenässä.
Tuominen tekeytyi oppaaksi ja kertoi Batterypuistosta ja näytteli
pilarirautatietä, jonka alatse he kulkivat ja rauhoitteli hyvin
suojelevalla äänellä Leenaa, kun tämä säikähti heidän päänsä päällitse
karkaavaa rautatiejunaa.
Leena kuunteli häntä tarkasti ja sai hänen puheestaan hämärän
käsityksen hänen etevämmyydestään ja suurista tiedoistaan, mutta
koko ajan helisivät hänen korvissaan hopearahat ja surisivat hänen
korvissaan sanat: neljä, taalaa viikossa -- kaksikymmentä markkaa!
Tässähän tulisi rikkaaksi tuossa tuokiossa -- semmoisia tuloja ei ollut
monella rikkaalla talonisännälläkään kotona Suomessa.
Tultuaan ulos puistosta kulkivat he kadun poikki ja astuivat
siirtolaiskonttoriin. Se oli täynnä vastatulleita siirtolaisia, jotka
olivat tulleet sinne samoissa asioissa kuin hekin ja nyt ihmeissään
katselivat seinillä olevien suurten höyrylaivain komeita kuvia ja
koreita aikatauluja ja ilmoituspapereita, joita oli kaikkialla, ja
noita ahkerassa toimessa olevia konttoriherroja, jotka paitahihasillaan
häärivät pitkien, hienosti maalattujen tiskien takana, kirjoitellen ja
ratuutellen, vastaten kysymyksiin ja tietoja antaen.
Tuominen tunkeutui kursailematta joukon läpi vetäen Leenaa kädestä
niin lähelle tiskiä kuin suinkin, ja puhutteli erästä konttoristeista
suomenkielellä.
-- Olkaa hyvä ja sanokaa tälle tytölle, sanoi hän varmasti, onko
minussa miestä maksamaan hänelle neljä taalaa viikossa, jos rupee
palvelukseeni.
-- Viikossa, lisäsi Leena vielä varmemmaksi vakuudeksi.
-- Aiotteko ruveta tuon miehen palvelukseen? kysyi konttoristi
osoittaen vähän ylenkatseellisesti hotellin isäntää kynänsä varrella.
-- Aionhan minä, jos se vaan on se, mikä sanoo olevansa.
-- Kyllähän hänellä on varaa maksaa niin paljon ja vielä enemmänkin,
jos tarvitaan, mutta ei se ole mikään hyvä paikka.
Tuominen muljautti äkäisen katseen happamista silmistään konttoristia
kohti, murahtaen samalla, ett'ei hän ollut tehnyt mitään pahaa
kenellekään, mutta Leenan mieleen iski salamana yksi niistä
varoituksista, joita hän oli matkalla saanut kokeneemmilta ihmisiltä.
-- Onko se... onko se semmoinen pahamaineinen paikka? kysyi hän niin
kauhistuneen näköisenä, ett'ei konttoristi voinut olla suutaan hymyyn
vetämättä.
-- Ei, ei, sanoi hän rauhoittaen. Semmoinen paikka se ei ole, mutta
miehiä käy siellä laumoittain kaikellaisia, ja ne juovat ja...
-- Sitä en pelkää, keskeytti Leena päättävästi niskaansa nykäisten.
Miehiä oli hän nähnyt ennenkin, sekä humalaisia että selviä. Ell'ei
siinä ole muuta mitään, sanoi hän, niin hän ottaa paikan.
Asia oli päätetty. Konttoristilla oli muutakin tekemistä kuin pitää
puheita maailman pahuudesta itsepäisille talonpoikaistytöille, jotka
lopulta kuitenkin tekivät niinkuin itse tahtoivat. Hän kohautti
olkapäitään ja kääntyi toisen asiamiehen puoleen, joka oli kysynyt
jotain, sill'aikaa kuin Leena tiedusteli tulevalta isännältään, milloin
hänen olisi tultava palvelukseen, kuinka hän saisi kirstunsa Castle
Gardenista y.m.s.
Kaiken sen aikoi Tuominen ottaa toimittaakseen. Leena vaan odottaisi
täällä niin kauvan kuin hän hankkii tavarain hakijan ja sitten voivat
he heti lähteä hotelliin. -- Mutta eikö hänellä ollut ketään tovereita,
joille tahtoi heittää hyvästinsä?
Ei, ei muita kuin mitä oli laivassa tullessaan tavannut, hän oli aivan
yksin. Eikä ollut hänellä ulosseteliäkään, kun ei ollut ennen ollut
palveluksessa, mutta papinkirja hänellä oli ja passi kirstussa.
-- Niitä ei täällä kysytä, ilmoitti Tuominen mahtavasti. Tämä on vapaa
maa, jossa jokainen on oma herransa.
Olihan se Leenasta vähän merkillistä. Aivan siis kuin löysäläisiä
kaikki. Mutta hänellähän oli kirjansa, olkootpa muut miten tahansa, se
ei häntä liikuttanut.
Hän heitti hyvästinsä muutamille matkatovereilleen, jotka hekin olivat
tulleet konttooriin ja lähti sitten uuden isäntänsä kanssa takaisin
Castle Gardeniin. Siellä selvitettiin pian asiat ja lähdettiin
pylväsrautatien lähimmälle asemalle.
Väkijoukko, joka kahtena yhtämittaisena jonona virtaili ylös ja alas
korkeita, likaisia rappuja, melu ja hälinä kadulla, junain jyminä,
jotka hurahtivat heidän päänsä päällä ilmassa, ennenkun Leena ja
hänen saattajansa ehtivät ylös asemalle, sanomalehtipoikain ja
kengänkiillottajain huudot, -- sanalla sanoen, tuo kuohuva, ahertava
elämä suuressa maailman kaupungissa, josta hänellä ei ollut ennen
aavistustakaan, alkoi pelottaa Leenaa ja huimata hänen päätään niin,
että hän tunsi itsensä melkein sairaaksi. Ja kun he sitten olivat
ahtautuneet täyteen rautatievaunuun ja lähtivät ajaa rämistämään
huonerivien ohi niiden kolmannen kerroksen ikkunain kohdalla, tehden
päätä pyörryttäviä mutkia katukulmissa, ja kun he pyyhältivät kattojen
yli ja näkivät jalkainsa alla kadulla myllertäviä ihmisiä, hevosia ja
vaunuja, -- silloin kalpeni Leena pelosta ja tarttui vaistomaisesti
Tuomista käteen, ikäänkuin turvaa hakien.
Tuominen koetti rauhoittaa häntä sillä, ett'ei tässä ollut hätää
mitään, mutta omassa mielessään naurahti hän, hyvää onneaan ajatellen.
Juuri tuommoisen tyhmän raukan, joka ei mitään ymmärrä, hän tarvitsee.
Semmoisen saisi kyllä suostumaan vaikka mihin.
Vihdoinkin saavuttiin määräpaikkaan ja noustiin junasta. Hetken
kuluttua oltiin Chenystreetin hotellissa. Yksi ja toinen mies tervehti
erittäin ystävällisesti Tuomista ja näkyi aikovan antautua puheihin,
mutta Leenan isäntä oli vaan viekkaan näköinen ja näkyi tahtovan sanoa:
toiste, nyt et minulla ole aikaa.
Kapakan sali oli autio ja tyhjä, lukuunottamatta vanhaa Vehkalaista,
talon vartijaa, joka istui tiskin takana ja imi piippuaan, puoli
humalassa ja muuten tyytyväisenä osaansa. Hän oli asunut Tuomisen
luona maissa ollessaan aina siitä pitäen kuin hän kuusi vuotta
takaperin oli ensi kerran tänne tullut. Silloin oli hän juonut kaikki
palkkarahansa ja juonut yhä edelleen velaksikin, kunnes luottokin
loppui ja hän oli pakotettu uudelleen merelle lähtemään. Sen jälkeen
oli hän säännöllisesti joka matkan jälkeen tuonut rahansa Tuomiselle
maksaakseen velkaansa, mutta se ei ollut vielä tähän päivään saakka
onnistunut.
Joka kerta kun hän otti uuden pestin, sai hän tietää olevansa velkaa
koko joukon taaloja asunnosta, ruuasta ja whiskystä ja sentähden tuli
hän aina takaisin. Ja kun ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä,
suostui hän vartioimaan taloa ja hoitamaan liikettä Tuomisen poissa
ollessa.
Leena katseli ympärilleen ja jonkunlainen kummastus kuvastui hänen
pyöreissä, pyylevissä kasvoissaan. Eihän hän ollut monta hotellia
eläissään nähnyt, mutta kyllähän hän oli kuvaillut ne mielessään vähän
hienommiksi sen mukaan, mitä niistä oli kuullut.
Tuominen huomasi heti sen epäedullisen vaikutuksen, minkä hänen talonsa
teki.
-- Täällä tullaan korjaamaan ja siistimään, riensi hän sanomaan.
-- Kyllä sietääkin, sanoi Leena. Missä on kyökki?
-- Vielä tästä sinne ehditään, arveli Tuominen. Et sinä tule kuitenkaan
kyökissä seisomaan, vaan tulee sinun olla täällä sisällä passaamassa
vieraita ja huoneita siistimässä. Kokki hoitaa yksinään kyökkiasiat.
Kokki! Se kuului komealta Leenan korvissa. Mistäpä hän tiesi, että
kokki oli vanha, juoppo matruusi, joka käveli puujalalla katkaistuaan
toisen jalkansa juopuneitten tappelussa ja joka sentähden oli iloinen,
kun sai hoitaa patoja Tuomisen hotellissa ja siitä hyvästä sai vapaan
asunnon ja ruuan ja silloin tällöin muutamia kuluneita vaaterepaleita.
-- No, entä huoneeni? kysyi Leena edelleen.
Sen saattoi Tuominen näyttää. Hän oli itse liisteröinyt uusia tapetteja
pienen putkan seinille yläkerrassa ja Vehkalainen oli valkaissut katon,
ja nyt luuli hän, että Leena tulisi ihastumaan tuosta komeudesta.
Mutta hän oli unhottanut pesettämästä lattian ja ikkunan, jota ei
oltu avattu Tuomisen talossa ollessa, niin että vanhan tupakansavun,
huonon väkiviinan, happamen tapettiliisterin ja vanhan lian haju oli
aivan inhoittava, samalla kun lattian luonnollista väriä oli mahdoton
eroittaa lian ja tupakan sylen alta.
-- Tämähän on kuin sikopahna, sanoi Leena vihoissaan, niin pian kuin
näki huoneen. Eikä edes lukkoa ovessa. Täällä en nuku minä, jos en saa
lukkoa oveen. Ja lattia täytyy pestä heti paikalla, ennenkun sänky ja
kirstu kannetaan sisään. Saanko minä piironginkin?
-- Totta kai, vakuutti Tuominen, joka ei ollut vielä selvillä
puhvetsikkansa luonteesta, mutta oli kuitenkin päättänyt tehdä hänelle
kaikessa mieliksi. Saat keinutuolinkin ja maton lattialle.
Leena naurahti ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Keinutuolin ja maton!
Ei tämä sittenkään näkynyt olevan mikään köyhä paikka, vaikk'ei täällä
ollut ketään, joka olisi kyennyt pitämään taloa kunnossa. Mutta kohta
tässä kaikki paranee, kunhan hän vaan saa alkaa tehdä, mitä tahtoo.
-- Onko talossa pesusoikkoa? Ja sanokaa kokille, että panee vettä
kiehumaan. Täällä täytyy tehdä puhdasta jo ennen iltaa!
-- Lämmintä vettä ja kuumaa vettä on aina saatavana, sanoi Tuominen.
Täällä ulkona rappujen edessä on kaksi hanikkaa. -- Kas tässä -- eikä
tarvitse muuta kuin vääntää, niin saapi vettä kuinka paljo tahansa,
sekä kylmää että lämmintä.
Leenan pyöreät silmät kävivät vielä pyöreämmiksi. Olihan hän kuullut
Ameriikkaa kummaksi maaksi kehuttavan, mutta että täällä oli vettä
seinissä, niin ett'ei muuta kuin panee vaan juoksemaan, sitä hän ei
ollut osannut arvata. Ja vielä lämpöistä vettä!
Hänelle tuli vielä suurempi halu alkamaan siivousta heti paikalla,
hän riisui päällysnuttunsa ja huivinsa -- sen oli hän päättänyt
vaihtaa hattuun heti kohta kuin sai nostaa palkkaansa -- ja alkoi
riisua puolivillaista hamettaan aivan kuin olisi ollut kotimökillään.
-- Missä teillä on soikot ja pesurievut ja sen semmoiset? kysyi hän
Tuomiselta, joka ei oikein tiennyt miten olla.
-- Minä lähetän Vehkalaisen tuomaan mitä tarvitaan, sanoi hän
saadakseen vähän miettimisen aikaa, sillä semmoisia kapineita ei ollut
talossa vielä hänen aikanaan käytetty.
Mutta Vehkalainen pani vastaan näitä uusia laitoksia.
-- Mitä konsteja sinä nyt olet keksinyt? kysyi hän äkäisesti, saatuaan
selville, mistä oli kysymys. Täällä tulee h--n hauska, jos akkaväki
pääsee komentelemaan -- hakekoon itse, mitä tarvitsee!
-- Niin hakeekin! keskeytti hänet Leena, joka jo seisoi ovessa
avojaloin ja paitahihasillaan, aivan niinkuin kotonaan. Odotus oli jo
käynyt hänelle pitkäksi.
Vehkalaisen veret alkoivat jo vilkastua ja Leena seurasi häntä
kyökkiin, sill'aikaa kun Tuominen kaatoi poskeensa pitkän ryypyn
mielensä rohkaisemiseksi. Oli niinkuin olisi sisällinen ääni sanonut
hänelle, ett'ei tuon uuden puhvettineidin hallitseminen tulisi olemaan
niinkään helppoa kuin hän oli kuvitellut.
Alussa antoi hän kuitenkin Leenan tehdä mitä tahtoi ja seurauksena
siitä oli, että hotelli muutamain päiväin kuluessa oli tavattomasti
muuttunut. Ikkunat olivat käyneet niin kirkkaiksi, että ihan voi
eroittaa ohi kulkevain kasvotkin, vanha kapakan tiski loisti puhtautta
ja astiatkin olivat vähitellen kadottaneet paksuimman iskoksensa.
Kapakan lattiakin pestiin ja sannoitettiin, sittenkun Leena surukseen
oli saanut kuulla, ett'ei New-Yorkissa kasvanut katajia.
Täytyi jo Tuomisenkin myöntää, että hänen hotellinsa alkoi näyttää
aika somalta ja sentähden tukki hän suun Vehkalaiselta, joka näiden
siivoomispuuhain aikana kulki kuin eksyksissä, käskien hänen mennä
matkojaan, jos halutti. Kyökkiinkin saakka ulottui siivoomisinto ja
kokki sai kovan käskyn pitämään kaikkia puhtaana. Näytti melkein siltä
kuin hallitusohjat kokonaan olisivat siirtyneet Leenan käsiin.
Mutta sitä ei hänen isäntänsä aikonut ajanoloon ollenkaan sietää. Sen
hän kyllä ymmärsi, että muutoksesta olisi liikkeelle hyötyä, mutta
omasta puolestaan oli hän kuitenkin sitä mieltä, että puhtaana pito on
niitä inhimillisiä heikkouksia, jotka hyvin pian vievät vaaralliseen
liiallisuuteen. Sitäpaitse oli hänellä täysi työ kapakan puolella, kun
kaikki naapuriston joutilaat merimiehet olivat rientäneet katsomaan
Tuomisen uutta "puhvetsikkaa", jonka tulosta maine oli levinnyt
uskomattoman nopeasti.
Paljon eivät uteliaat kuitenkaan saaneet nähdä häntä ensi päivinä ja
ell'ei Tuominen olisi ollut siksi viisas, että vähitellen ja aivan
hitaasti kasvatteli häntä puhvettineidin tehtäviin, niin on hyvin
luultavaa, että hänen aikeensa eivät olisi ensinkään toteutuneet.
Tyttö ei varmaankaan olisi suostunut myöhään yöhön palvelemaan enemmän
tai vähemmän -- useimmittain enemmän -- juopuneita merimiehiä,
jotka tietysti kaikki tahtoivat osoittaa hänelle kohteliaisuuttaan,
useimmiten kouraan tuntuvassa muodossa. Mutta ensi aluksi tarvitsi
hänen vaan kolme neljä kertaa päivässä tulla sisään laseja pesemään,
jonka uudistuksen Tuominen oli keksinyt totuttaakseen tyttöä vähitellen
talon tapoihin, ja silloinhan saattoi häntä helposti pyytää auttamaan
vähän tarjoillessakin, kunnes avun tarve kasvamistaan kasvoi niin, että
Leena muutamien viikkojen kuluttua ei joutanut muuta tekemään kuin
kantelemaan olutta ja whiskyä vieraille aamusta iltaan.
Sillä vieraiden tulva kasvoi päivä päivältä. Siinä kohden olivat
Tuomisen laskut toteutuneet. Mitkä tulivat Leenan pulleata kauneutta
ihailemaan, mitkä asettuivat taloon siinä vallitsevan puhtauden vuoksi,
jolla alalla muut saman kadun varrella olevat hotellit eivät ollenkaan
voineet kilpailla Tuomisen hotellin kanssa.
Tuominen kulki päivät päästään myhähdellen mainiota aatettaan, otti
vastaan kaikki vieraidensa tarjoukset ja oli aamusta iltaan pikku
pihkassa, mulkoellen yhä hellemmin ihanata Leenaansa. Joka kerta
kun Leena kivahti jollekin ihailijoistaan, loisti Tuomisen naama
tyytyväisyydestä, ja kun Leena kerran läimäytti aika korvapuustin
liiaksi lähentelevälle matruusille ja matruusi aikoi antaa takaisin
samalla mitalla, kävi Tuominen väliin, vaikk'ei ollut epäilystäkään
siitä, että ottelu tulisi päättymään niinkuin päättyikin -- että
Tuominen sai selkäänsä.
Sellaisiin kohtauksiin -- ja yleensäkin asemaansa talossa -- oli Leena
tyytymätön. Olivathan ne miehet kotonakin ahdistelleet ja tappelivathan
ne juovuspäissään, mutta ei toki niinkuin täällä. Ja oli siinä ero,
miten häntä kotipuolen pojat kohtelivat ja miten nämä. Jo tuumi Leena
välistä lähteäkseen toista paikkaa hakemaan, mutta joka kerta kun
muisti neljä taalaansa viikossa, haihdutti hän mielestään ne tuumat
Ne -- ynnä juomarahat, joita hän oli oppinut ottamaan -- nousivat
vähitellen summaan, joka varmaankin näyttäisi äidistä ja sisarista
käsittämättömän suurelta, kun hän ne joidenkuiden viikkojen kuluttua
lähettäisi kotiinsa.
Sillä heidän tähtensähän hän oli lähtenyt maailmalle omin päinsä, kun
isän kuoltua olivat jääneet itse itsestään huolta pitämään. Eivät
riittäneet tulot kaikille siitä pienestä maatilkusta, joka oli tuvan
ympärillä. Silloin oli hän päättänyt tehdä niinkuin monet muutkin
tytöt hänen kotipitäjästään. Olivathan muutamat heistä säästäneet
joissakuissa vuosissa useita satoja dollareja Ameriikassa ja Suomen
rahassa karttui siitä suuret summat. Vaikk'ei hän saisikaan säästetyksi
kuin kaksisataa, niin ostaisi hän sillä jo pienen maatilan. Kelpaisi
sitten elellä!
Hyvä onni oli hänellä ollutkin, kun jo ensi päivänä sai niin
suuripalkkaisen paikan, että yhdessä vuodessa saisi kokoon enemmänkin
kuin tuon summan. Sillä juomarahat riittivät kaikkiin hänen omiin
tarpeisiinsa, varsinkin kun isäntä tuon tuostakin lahjoitteli hänelle
semmoisia kaluja, joita muuten olisi täytynyt ostaa.
Vaan sekään ei ollut hänestä oikein mieleen. Joka kerta kun se antoi
jotain, niin se taputteli ja oli niin ilkeän näköinen, että sydäntä
etoi. Mutta kun ei ollut tietävinäänkään, niin ehkä heittäisi rauhaan.
Sitä toivoen ja laskien, kuinka paljon hänellä mahdollisesti olisi
säästössä vuoden lopulla, nukkui hän aina iltasin.
Kesä kului ja hotellin liike parani yhä. Leena tiuskahteli
hyvästelijöille yhtä äkäisesti kuin ennenkin, säästi, teki työtä ja
teki laskujaan niinkuin ennenkin ja oli ylpeä siitä, että oli jo
lähettänyt kotiinsa viisikymmentä taalaa. Tuominen ei enää juuri selvää
päivää nähnyt. Päivät istui hän kapakkahuoneessa, mutta ei tehnyt
muuta kuin joi vieraittensa kanssa. Ja Vehkalainen oli ottanut pestin
Brasiliaan menevään laivaan -- s.o. hänet oli melkein tiedotonna
jätetty erään kapteenin huostaan, joka ei muuten saanut miehistöä
Rio Janeiroon, missä keltakuume sinä vuonna raivosi pelottavalla
tavalla. Hän ei voinut palata sieltä ennen kuin syksymyöhällä, jos näet
ollenkaan palasi. Mutta jos hän säilyi kuumeelta, niin olisi siitä
kauppa mainio, sillä palkat Rion laivoilla olivat hyvät ja kapteenin
kanssa oli sovittu niin, ett'ei tuo vanha juoppo saisi centiäkään
palkkaansa ennen kuin New-Yorkissa. Kaikki näytti onnistuvan Tuomiselle
ja sentähden tunsi hän olevansa ystävällisellä kannalla koko maailmaa
kohtaan ja ennen kaikkia Leenaa kohtaan.
Hänen ainoa surunsa oli nyt kuitenkin se, että Leena kohteli hyvin
epäystävällisestä kaikkia hänen lähestymisiään. Tuominen istui usein
pitkät hetket katsellen Leenan liikkeitä tiskin takana, jossa hän hääri
vikkelänä, pulleana ja hauskana niinkuin ainakin, ja kuta enemmän
Tuominen katseli, sitä enemmän hänen happamet silmänsä kiiluivat. Ja
jos Leena silloin meni ulos, niin seurasi hän heti jälestä, mutta jos
hän yrittikään lähestyä, niin sähähti tyttö kuin kissa ja käski toki
häpeämään. Tuomista se suututti päivä päivältä yhä enemmän.
Ei ollut Leenakaan aivan yhtä hyvällä tuulella kuin ennen, sillä vaikka
suuret säästöt hänen mieltään lohduttivatkin, ei hän kuitenkaan voinut
salata itseltään, että hänen toimensa oli jotakuinkin ikävää. Isäntä
oli useamman kerran paljastanut tarkoituksensa ja muutamat nolatut
ihailijat olivat suutuksissaan sanoneet asioita, joista selvästi kävi
esiin, mitä he oikeastaan hänestä ajattelivat. Ei tarvittaisi muuta
kuin että joku hänen pitäjäläisistään, joita täällä oli kaksikin
jokapäiväisinä vieraina, kirjoittaisi kotiin ja kertoisi, mitä he
hänestä ajattelivat, niin olisi hänen hyvä maineensa pilalla. Ja
samalla olisivat myöskin lopussa kaikki hänen kauniit tulevaisuuden
toiveensa, kun hän kotiin tultuaan ostaisi itselleen oman tilan.
Monta kertaa oli hän jo todentakaa tuuminut lähteä uutta paikkaa
etsimään, mutta aina olivat nuo kaksisataa dollaria, jotka hän ainakin
tahtoi ennen sitä ansaita, estäneet hänet sitä tekemästä. Kohta olisi
hänellä taas viisikymmentä säästössä ja silloin aikoi hän itse viedä
ne Statestreetiin eikä antaakaan niitä Tuomisen vietäväksi niinkuin
edellisellä kerralla. Hän aikoi puhutella konttoriherroja ja kysellä
kaikenlaista, voidakseen tulla toimeen hotellista lähdettyäkin, sillä
siitä oli hän selvillä, että ell'ei Tuominen jättäisi häntä rauhaan,
niin menisi hän tiehensä, vaikka täytyisikin palvella puolesta
palkasta.
Odotettu päivä, jolloin summa oli täysi, tuli ja Tuominen oli luvannut
seurata häntä konttooriin. Ensin oli Leena estellyt sanoen, että oli
joutavaa mennä kahden asialle, jonka hän itsekin voisi hyvin kyllä
toimittaa. Mutta kun isäntä tahtoi tulla, niin täytyi Leenankin
suostua, ja kun he lähtivät liikkeelle aamupäivästä, niin oli
Tuominenkin selvä ja sentähden ystävällinen eikä tehnyt kiusaa.
Leenan asia toimitettiin pian ja hyvin ja Tuominen ehdotteli, että
he menisivät kävelemään Broadwaylle, jossa liikkui paljon ihmisiä
kauniissa syysilmassa. Leena ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin
koreita myymälöitä ja ikkunoissa olevia koreita tavaroita, kunnes alkoi
päätä pyörryttää ja hän tunsi olevansa enemmän uuvuksissaan kuin kuuman
kesäisen päivän niitettyään. Ja hän ihastui iki hyväksi, kun Tuominen
vei hänet konditoriin, joka oli hänestä aivan käsittämättömän
komea ja hieno, ja tarjosi hänelle jäätelöä ja lasin likööriä. Eikä
Leena tiennyt, mitä ihmettelisi enemmän, tuotako kaunista huoneustoa
ja tarjouksia vaiko isäntäänsä, joka liikkui täällä niin vapaasti ja
häikäilemättä näiden hienojen ihmisten keskessä, että Leena tunsihe
oikein moukkamaiselta semmoisen suuren herran seurassa.
-- Sääli sitä kuitenkin on, ajatteli hän, ett'ei kukaan ota huolta
pitääkseen semmoisesta miehestä. Jos vaan kuka saisi hänet pysymään
erillään viinasta, niin tulisi hänestä pian rikas, ja onhan se muuten
jo nyt aivan kuin herrasmies.
Leena oli nyt tavattoman myöntyväinen, niin, melkeinpä ystävällinenkin
kotimatkalla, ja samoin kotona hotellissakin, josta oli seurauksena se,
että Tuomisen silmät loistivat tavallista enemmän, kun kaikki ne pikku
ryypyt, joita hän kotiin tultuaan oli kurkkuunsa keikautellut, alkoivat
vaikuttaa.
Kapakka tyhjeni varhain sinä iltana. Ei ollut iltapäivällä saapunut
vieraita niin paljon kuin tavallisesti, osaksi luultavasti sentähden,
että liike oli ollut suljettuna aamupäivällä, osaksi taas siitäkin
syystä, että ilma oli tavattoman kuuma ja painostava, jonka vuoksi
ihmiset kernaimmin pysyttelivät ulkosalla.
Leena istui avonaisen ikkunan ääressä ja tavaili varmaankin jo
kymmenennen kerran sitä kirjettä, jossa äiti kertoi saaneensa
ensimmäisen lähetyksen, viisikymmentä dollaria eli kaksi sataa
viisikymmentä markkaa! Kaksisataa oli pantu säästöpankkiin, ne
viisikymmentä riittäisivät kyllä kevääsen, kirjoitti äiti, hänelle ja
lapsille, sillä sekä rukiista että potaatista oli tullut hyvä vuosi
ja porsas näkyi hyötyvän ja kasvavan kauniiksi jouluun mennessä.
Leena hymähteli hyvillä mielin ajatellessaan hämmästystä ja iloa
siellä kotona, kun toinen rahalähetys, joka oli tänään pantu menemään,
saapuisi perille. Jos hän nyt vaan voisi kestää puoli vuotta lisää
samalla palkalla kuin tähän saakka, niin olisi hänellä kaksisataa
taalaa säästössä ja silloin voisi hän hakea itselleen hauskemman paikan
ja tyytyä vaikka puoleenkin palkkaan, ell'ei häntä vielä haluttaisi
matkustaa kotiin. Hän tunsi olevansa sovussa koko maailman kanssa ja
niin tyytyväinen itseensä, että vastasi ystävällisesti, kun Tuominen
rupesi puhelemaan.
Mutta ei kestänyt kauvan, ennenkun Tuominen taas herkesi ilkeäksi. Hän
teki kaikellaisia viittauksia, yhä hävyttömämpiä, niin että Leenan
oli hyvin vaikea pysyä ystävällisenä, vaikka hän melkein katsoi
velvollisuudekseen osoittaa kiitollisuuttaan aamupäivällä annetusta
avusta. Viimein sanoi hän olevansa uupunut ja meni huoneesensa, mutta
ei voinut estää sitä, että isäntä ohimennen tarttui häntä vyötäisiin.
Leena kiskasihe irti ja sanoi: hyi, hävetkää! mutta ei saanut
sanotuksi sitä niin päättävästi kuin tavallista, -- oli niinkuin olisi
kiitollisuudenvelka hervaissut hänen vihastumistaan.
Huoneesen tultuaan ja koettaessaan lukita oveaan, huomasi hän lukon
olevan epäkunnossa ymmärtämättä, kuinka se oli tapahtunut. Mutta kun
talossa ei ollut muita vieraita kuin pari vanhaa matruusia, jotka
jo aikoja sitten olivat nukkuneet iltahumalaansa, niin ei hän ollut
ollenkaan levoton, vaan alkoi rauhallisesti riisuutua. Mielihyvällä
oikasihe hän jo vuoteessaan, kun luuli kuulevansa askelia käytävästä.
Ja samassa tarttui joku varovasti lukkoon.
-- Kuka siellä? Ei saa tulla sisään! Hän kääräsi nopeasti hameen
hartiainsa ympäri.
-- Elä pelkää, minähän täällä vaan olen, sanoi Tuomisen ääni, samalla
kun hän pisti sisään punaisen naamansa. Hän oli nähtävästi rohkaissut
mieltään whiskyllä.
-- Mitä tahdotte? Menkää ulos! huusi Leena, kun Tuominen avasi oven ja
tuli sisään.
-- Olehan vaiti! Elähän! En minä mitään pahaa! Horjuvin askelin astui
hän lattian yli.
-- Menkää ulos! sanon minä. Antakaa olla! Ett'ette häpeä!
-- Kah, kah, elähän huuda noin! sanoi Tuominen ja koetti vetää hametta
tytön olkapäiltä, samalla kun tämä puristi sitä minkä jaksoi.
-- Minä huudan, jos ette anna minun olla rauhassa! Ja huomenna minä
lähden täältä. Ulos täältä tuossa paikassa eli minä näytän!
Leena oli todellakin pelästynyt, mutta kun Tuominen riuhtasi hameen
pois, suuttui hän silmittömäksi. Hän tempasi tomuharjan nurkasta ja
antoi Tuomiselle, joka taas lähestyi, semmoisen iskun kynsille, että
käsi hervoten oikeni kupeelle.
-- Vai tappelet sinä sen --! kiukutteli Tuominen, mutta herkesi samalla
hyväksi ja jatkoi itkunsekaisella äänellä: -- minkätähden sinä olet
niin tyly minua kohtaan? On kai sinulla ollut ystäviä niinkuin kaikilla
muillakin, enkähän minä ole muita pahempi.
Se vaikutti niinkuin olisi heittänyt tulta tappuroihin. -- Ulos täältä!
huusi Leena. Ett'ette häpeä sillä tavalla puhumasta. Kyllä minä tässä
tien näytän! Ja hän astui tomuharja ojona isäntää kohtaan niin
päättävästi, että tämä katsoi parhaaksi peräytyä.
-- Ka, menenhän minä, menen, sanoi hän. Se häntä tiesi sinut noin
äkäiseksi. Saat kai minulta olla rauhassa! Sinä pidät semmoista
meteliä, että kaikki naapurit kuulevat.
Mutta Leena ei luottanut enää hänen lupauksiinsa, vaan sulki oven niin
hyvin kuin taisi, veti kirstunsa eteen ja istuutui hengästyneenä ja
vihasta punoittaen miettimään sitä, mitä oli tapahtunut.
Vai niin! vai sitä ne siis hänestä ajattelivat! Luulivat, että kuka
tahansa voi tunkea hänen huoneesensa -- ja odottivat päälle päätteeksi,
että hän niiaisi ja kiittäisi kunniasta. Lukonkin oli se kelmi särkenyt
ja sitten tuli sisään kuin varkaat ja ryövärit. Tästä täytyi tulla
loppu jo heti huomenna!
Leena oli niin kiukuissaan, että melkein teki mieli itkeä ja mieltänsä
rauhoittaakseen alkoi hän heti tyhjentää piirongin laatikoitaan
kirstuun.
Työ tyynnytti häntä vähän, niin että hän voi ajatella selvemmin ja
silloin alkoi toinenkin puoli asiasta auveta hänen eteensä. Jopa
milt'ei vähän kaipaus kirpeli mieltä, kun hän tarkasteli huonettaan,
joka oli niin paljoa komeampi kuin kaikki ne, joissa hän ennen oli
asunut -- oikea herrasväen huone. Ja rahaa oli hän ansainnut oikein
ahneesti, sata dollaria vajaassa puolessa vuodessa lukuun ottamatta
kaikkea, mitä oli ostanut. Katkeraa oli luopua kaikesta tästä ja ehkä
odottaa kauvankin toista paikkaa.
Sitten muisti hän vielä, ett'ei hänellä ollut paria dollaria enempää,
lähetettyään aamupäivällä pois tuon suuren summan äidilleen. Se teki
aseman vieläkin vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta ei hän horjunut
päätöksessään. Seuraavana päivänä hän muuttaisi, maksoi mitä maksoi.
Koska tässä maassa ei kuuluttu ulosseteliä tarvittavan, niin ei häntä
myöskään voitaisi pakoittaa pysymään palveluksessa vuoden loppuun.
Aamulla herätessään oli hän yhä yhtä varma päätöksessään. Kun hän
tuli alas kapakkaan, oli isäntä jo täydessä touhussa ja lakasi
kapakkahuoneen lattiata -- näytti siltä kuin tuo olisi tahtonut katua
eilistä tekoaan ja sitä osoittaakseen tarttunut luutaan.
-- Ethän sinä ole enää vihainen? kysyi hän ystävällisimmällä äänellään,
kun ei Leena vastannut hänen "hyvään huomeneensa".
-- Olinpa tai en, mutta sen minä sanon, ett'en ole enää päivääkään
tässä talossa, vastasi Leena äänellä, josta Tuominen säpsähti niin,
että oli pudottaa vastansa, sillä semmoisia seurauksia ei hän ollut
"leikistään" aavistanut. Nyt vasta huomasi hän, että Leenalla oli
yllään parhaat vaatteensa, niinkuin olisi aikonut lähteä ulos.
-- Elä ole hullu, sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja koettaen
tekeytyä mahtavaksi. Mitä varten muuttaisit? Jos et tahdo, niin et
tahdo, siinä se, mutta en minä ymmärrä, mitä siitä minulle mutkotat.
Saatat niitä saada huonompiakin ystäviä.
-- Ehkä, mutta minä en ole semmoinen kuin te luulette ja sentähden
muutan minä jo tänä päivänä.
Vihdoinkin käsitti Tuominen, että tyttö tarkoitti totta ja samassa
selvisi hänelle myöskin, mikä vaara tässä olisi tarjona. Sen hän tiesi
hyvin kyllä, kuka tässä veti vieraita hotelliin. Ja nyt tulisi se, joka
oli ylläpitänyt järjestystä talossa ja tuonut vieraita tänne aamusta
iltaan, jättämään hänet vaan sen vuoksi, että hän oli tullut vähän
leikkiä laskeneeksi hänen kanssaan! Ei, ennen olisi hän häneen vaikka
selin, jos niiksi tulisi. Kyllä täytyy saada tyttö järkiinsä.
-- Hyvä lapsi, sanoi hän isällisellä äänellä, totta kai ymmärsit, että
se vaan oli pilantekoa. Ei muistella enää koko asiaa ja sinä saat
hienon kapan talveksi, kun et nyt vaan konstaile. Kyllä minä saatan
pysyä erilläni, koska olet noin arka.
-- Minä viisi lahjoistanne, enkä usko minä lupauksiinnekaan! Pois
lähden.
-- Elä nyt ole järjetön! Tuomisen ääni kävi yhä lempeämmäksi.
Kuulethan, ett'en aio tehdä mitään pahaa. Sinä saat -- saat viisi
taalaa viikossa. Kas niin, tuohon käteen!
-- En, intteli Leena. Et petä minua jäämään, et rahoilla etkä hyvillä
sanoilla. Täällä pidetään minua kuin pahamaineista tyttöä ja vielä
saavat kuulla siitä kotiinkin. Elkää koettakokaan houkutella, minä en
jää.
Vaan hänen äänensä oli Tuomisesta jo vähän epävarmempi kuin alussa, ja
luottaen siihen, että joka voittaa aikaa, se voittaa kaikki, sanoi hän
kuivasti:
-- Tee niinkuin tahdot. Vaan viikon loppuun täytyy sinun olla, oli
miten oli, laki on semmoinen tässä maassa. Jos et ole siihen mennessä
mieltäsi muuttanut, niin saat tehdä niinkuin tahdot.
-- Jos lie laki semmoinen, niin täytynee totella, sanoi Leena, niinkuin
olisi hänen ollut hyvin vaikea mukautua, mutta mielessään ei hän ollut
ollenkaan pahoillaan, että laki pakoitti hänet ansaitsemaan viikon
palkan ja hyvät juomarahat, ennenkun hän voi lähteä uutta paikkaa
etsimään.
-- Mutta lukko teidän täytyy laitattaa, sanoi hän kuitenkin jotain
sanoakseen.
Tuominen oli kuin muuttunut sen opetuksen jälkeen, piti huolta siitä,
että vieraat jättivät Leenan rauhaan, pysyttelihe itse jotakuinkin
selvänä ja loitolla Leenasta. Häntä oikein kammotti joka kerta kuin hän
ajatteli, että tyttö ehkä pysyisi päätöksessään. Se olisi hänen varma
häviönsä, aavisti hän. Vaikka hän voisi saada toisenkin, joka nyt ei
ollut ollenkaan varmaa tähän aikaan vuodesta, niin ei ollut vähintäkään
toivoa Leenan laisesta. Hänellä oli melkein taikauskoinen ajatus siitä,
että Leena oli tuonut onnen taloon ja oli hän sentähden valmis mihin
tahansa saadakseen hänen jäämään. Ja kyllä hän jäisi, eihän tuo ollut
koko viikolla puhunut sanaakaan muutostaan.
Mutta kun hän lauvantai-aamuna arveli Leenalle, että tämä jo kai oli
heittänyt kaikki lähtöpuuhat sikseen, sai hän vastaukseksi varman
vakuutuksen, että niin ei suinkaan ollut asian laita.
-- Tänä iltana tahdon palkkani ja huomenna muutan.
Kiukku kuohahti Tuomisen rinnassa. Olisi tehnyt mieli karkaamaan hänen
kimppuunsa ja pieksämään häntä, kunnes antautuisi armoille ja alkaisi
rukoilla lupaa jäädäkseen. Mutta Tuominen hillitsi itsensä. Jos hän
nyt tekisi pienimmänkin hairahduksen, niin joutuisi hän ehdottomasti
tappiolle ja koko hänen alkava varallisuutensa olisi mennyttä kalua.
Jotain täytyi hänen keksiä pitääkseen Leenaa talossa, mutta mitä?
Miettiessään, mitä hänen tulisi sanoa tai tehdä, katseli Tuominen
Leenaa, kun tämä liikkui tiskin takana näppärästi laseja pyyhkien. Ei
hän ollut selvillä, mikä se oli tytössä, joka häntä miellytti, mutta
kuta enemmän hän häntä katseli ja ajatteli, että tuo ehkä jo huomenna
olisi poissa, sitä enemmän tunsi hän vanhan rakkautensa päähänsä
nousevan. Ja samalla leimahti myöskin ilmiliekkiin se ajatus, että
tyttö olisi voitettava ja pysytettävä paikoillaan. Tyttö oli naitava
-- muu mikään ei tässä auttanut. Eihän hän vielä ollut aikonut vaimoa
ottaa, ei ainakaan Ameriikassa, jossa miehen täytyi olla vapaan
johonkin tullakseen. Mutta aika keinot keksii. Tässä maassa ei ollut
kumminkaan vaikea päästä vaimosta erilleen, jos halutti -- jos ei
muuten niin voihan matkustaa toiseen päähän maata. Pääasia olisi nyt
vaan saada hänet pysymään paikallaan ja pitämään liikettä voimassa.
Nämä mietteet risteilivät epäselvinä Tuomisen mielessä hänen
katsellessaan tulevata vaimoaan ja hajamielisyydessään tyhjensi hän
kaksi suurta lasillista whiskyä. Ja ikäänkuin olisi saanut niistä
rohkeutta heti paikalla päättämään asiansa, sanoi hän sen enemmittä
mutkitta:
-- Jos et jää paikoillesi entisillä ehdoillasi, niin voithan jäädä
emännäksi taloon? Mitä tuumit siitä, että menisimme naimisiin?
Se oli odottamaton ratkaisu. Leena tarkasteli ihmeissään ja epäillen
isäntäänsä, mutta miehen kasvoissa oli ilme, joka sanoi, että hän
puhui täyttä totta. Oli kuin olisi Leenan silmiä huikaissut, kun hän
ajatteli, mitä kaikkea tämä kysymys oikeastaan sisälsi. Hänkö emännäksi
hotelliin, jossa ansaittiin hänen mielestään äärettömän suuria summia?
Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut pitää liika kiirettä.
-- En tiedä, vastasi hän hiljaisesti, enhän ole tullut tuota ennen
ajatelleeksi.
-- Niinpä ajattele siten nyt, kehoitti Tuominen kuivasti. Hän oli
hyvillä mielin, mutta samalla myöskin kiukuissaan, etteivät vaikeudet
olleet muuten voitettavissa. Kuinka kauvan tarvitset ajattelemisen
aikaa?
-- Huomenna annan vastaukseni, sanoi Leena yhtä säyseästi kuin äsken.
Hänen kunnioituksensa isäntään, joka nyt esiintyi aivan uudessa
valossa, oli viime hetkien kuluessa kasvanut melkoisesti.
Koko päivän kulki hän sitten niissä mietteissä, että hänen kohtalonsa
nyt oli ratkaistu, vaikk'ei hän suinkaan olisi ottanut Tuomista,
jos olisi ajatellut ainoastaan miehen ulkomuotoa. Mutta se nyt ei
paljoa merkinnyt. Olihan se tarpeeksi hyvä hänelle. Ehkä oli isäntä
jo alusta pitäin aikonut hänet ottaa. Eikähän tuo ollut pahankurinen
humalassakaan. Kun Leena vaan saisi hänet oikein käsiinsä, niin tekisi
hän juomisesta lopun ja silloin he pian rikastuisivat, niin että voivat
matkustaa kotiin ja ostaa oikein herrastalon. Kun se oli selvällä
päällä, niin olihan se nyt niinkuin oikea herrasmies. Hullu hän olisi,
jos semmoisen tarjouksen hylkäisi.
Mutta oikein selville ei hän päässyt asiasta ennen kuin illalla, kun
oli yksin huoneessaan ja jouti askareiltaan miettimään.
-- Jos hän lupaa antaa minulle neljä taalaa viikossa kotiin
lähetettäväksi -- eli edes kaksikaan -- ja suostuu muuttamaan takaisin
Suomeen, kun olemme keränneet tarpeeksi rahaa, niin otan minä hänet.
Mutta kun hän seuraavana aamuna ilmoitti päätöksensä Tuomiselle, niin
takertuivat sanat kurkkuun eikä hän voinut pyytää kuin kaksi taalaa
kotona oleville, ja sitäkin hän häpesi, vaikka Tuominen kernaasti
suostui kaikkeen.
Ja niin päätettiin, että he menisivät naimisiin kolmen viikon kuluttua.
Ensin vaati Leena kuuden viikon lykkäystä, että heidät voitaisiin
rehellisesti kuuluttaa hänen kotipitäjänsä kirkossa, mutta kun Tuominen
varmasti vakuutti, että kuuluttaminen olisi tarpeetonta Ameriikan
lain mukaan, niin tinki hän odotusajan kolmeen viikkoon, mutta sen
vähempään ei hän suostunut. Hän tahtoi, että kirje ehtisi asiasta
äidille, ennenkun kaikki oli tehty tai ainakin samaan aikaan. Ja niin
päätetyinkin.
Tuominen ei ollut hullumpi sulhaismies. Häntä kyllä aikatavalla
harmitti, että hänen oli täytynyt suostua naimisiin saadakseen tahtonsa
täytetyksi, mutta hän oli liika viisas sitä näyttääkseen ennen kuin oli
saanut ohjat käsiinsä. Niin kauvan kun Leena ei ollut tarpeeksi lujasti
sidottu, oli parasta pysyä aisoissa, ett'ei se pääsisi tyhmyyksiä
tekemään. Tuominen auttoi morsiantaan niin paljon kuin voi hänen
töissään, toi silloin tällöin pieniä lahjoja eikä lähestynyt enemmän
kuin sulhaselle oli luvallista ja soveliasta.
Leena puolestaan ajatteli lakkaamatta, miten hänen tulisi käymään
naimisissa ollessa, sillä vaikka hänen tuleva miehensä nyt näyttikin
siivolta, vaivasi häntä lakkaamatta epämääräinen tunne siitä, ett'ei
Tuomiseen kuitenkaan voinut oikein luottaa. Vaan ehkäpä tuon kanssa
nyt sentään tulisi toimeen, kun oltaisiin oikein naimisissa, ja olihan
hän vielä vapaa siihen mennessä, koska ei täällä Ameriikassa kuulunut
tarvitsevan kuuluuttaakaan naimisiin menoa. Ei kuulutuksia eikä
ulosseteleitä! Se vasta oli merkillinen maa tämä Ameriikka!
Ei tapahtunut mitään, joka olisi antanut hänelle aihetta peräytymään
päätöksestään ruveta Tuomisen emännäksi, päin vastoin. Hänen
epämääräinen vastenmielisyytensä häntä kohtaan heikkeni heikkenemistään
kuta enemmän Tuominen ponnisti voimiaan pysyäkseen siivolla, niin
että Leena, kun määräpäivä s.o. hääpäivä koitti, oli saanut itsensä
vakuutetuksi siitä, että hän oli toimittanut asiansa sekä oikein että
viisaasti.
Oli perjantaipäivä loppupuolella lokakuuta, jolloin pyhä liitto
Taneli Juhonpoika Tuomisen ja Matleena Iisakintytär Jussilan välillä
oli solmittava. Leena oli noussut varhain ylös, oli siivonnut sekä
oman huoneensa että kaikki muutkin ja pukeutunut parhaisiinsa niin
ajoissa, että ehtisi tarjota päävieraille heidän aamuryyppynsä,
ennenkun lähdettiin vihille. Sen tehtyä sulettaisiin kapakka, kunnes
vastanaineet olivat palanneet takaisin, jolloin pantaisiin toimeen
suuret totikestit päivän kunniaksi.
Tuominen ilmaantui vasta vähän myöhemmin. Hänkin oli laittautunut
parhaansa mukaan, oli ajanut partansa niin sileäksi kuin mahdollista
eikä suostunut ottamaan kuin kaksi "kuivaa", jonka jälkeen hän
kohteliaasti, mutta varmasti käski vieraitaan poistumaan, kehoittaen
heitä tulemaan takaisin iltapäivällä.
Sill'aikaa kun Tuominen sulki yläkertaan vievää ovea, ähki ja puhki
Leena hiessä päin koettaessaan vetää häälahjaksi saamiaan valkoisiä
hansikkaita kankeihin käsiinsä. Juuri kuin he olivat valmiit lähtemään,
astui pitkä, luiseva mies merimiehen säkki olalla kadulta sisään.
Tuominen aikoi jo huutaa, että kapakka oli suljettu, kun mies heitti
säkkinsä maahan ja virkkoi: "terveisiä Riosta!" -- Mies oli
Vehkalainen.
Tuomisen kasvot kirkastuivat ja hän otti vieraan erittäin
ystävällisesti vastaan, pyytäen häntä astumaan sisään.
-- Sinä voit heti istua tiskin taa. Leenan ja minun täytyy mennä ulos,
mutta kun sinä tulit, niin voimme jättää talon auki.
Vehkalainen katseli ihmeissään perikuntaa. -- Mitä varten ne sulkevat
liikkeensä arkipäivänä? Ja ovat panneet päällensä parhaat vaatteensa?
ajatteli hän.
-- Mitäs nyt? kysyi hän. Eihän nyt liene mikä juhla?
-- Eipä tiedä, vaikka olisikin, arveli Tuominen salamyhkäisesti. Meillä
on ainakin juhla. Me menemme vihille.
-- Mitä helvettiä! huudahti Vehkalainen, mutta kun hän näki Leenan
käyvän hämilleen, ymmärsi hän, että tässä oli täysi tosi tekeillä ja
ett'ei Tuominen ollutkaan laskenut sopimatonta pilaa, niinkuin hän
ensin oli luullut. Ja silloin hän suuttui.
-- No, jo nyt on hullu pöllöä neuvonut, sanoi hän Leenalle. Kyllä
hyppäät hulluun kirnuun, jos tuon miehen otat!
-- Pidä suusi kiinni! karjasi Tuominen, käyden harmaaksi vihasta, eli
ajan minä sinut ulos heti paikalla!
-- Sinä! Minut ulos! Se sinulta taitaa jäädä tekemättä. Mutta voinhan
pitää suuni kiinnikin. Enhän tässä minä mene naimisiin Taneli Tuomisen
kanssa ja silloinhan tuo on samantekevä.
Tuominen näytti aikovan lisätä jotain, vaikk'ei hänellä ollutkaan halua
kinasteluun matruusin kanssa, joka olisi voinut jauhaa hänet möyhyksi
kämmeniensä välissä ja jolla sitäpaitse mahtoi olla kauniit rahat
tallella pitkän matkansa jälkeen. Mutta Leena keskeytti kaikki riidat
tarjoamalla Vehkalaiselle lasin olutta, ja lähti heti sen tehtyään
ulos Tuomisen kanssa, joka riidasta huolimatta jätti talon matruusin
haltuun. Se oli aina tuottava affääri, sillä paitse sitä, että hän
möi ryyppyjä muille, piti hän itsekin whiskypulloa varina. Tuominen
merkitsi sitten kyllä jälestäpäin kirjaansa ryypyt -- silmätarkalta.
Matka kaupungintalolle, josta naimalupakirja oli hankittava -- tämä
vastasi Leenan mielestä kuulutuksiin panoa -- ei kestänyt kauvan
eivätkä menot olleet perilläkään moninaiset. Herralle, joka tiskin
takaa kysyi, oliko hän Mägdälinä Djässilä, vastasi Leena ujosti "jees",
ja Tuominen suoritti pienoisen maksun todistuksesta, ja sen tehtyä
olivat he valmiit lähtemään rauhantuomarin luo, jonka tehtävänä oli
lopullisen siteen sitominen.
Mutta tuskin olivat he ehtineet käytävään, kun eräs epäsiististi
puettu herra, jonka paidan kaulus oli kovin huonossa kunnossa ja jolla
suupielessä oli pahoin pureksittu sikarinpää, iski kiinni Tuomiseen ja
antoi hänelle tahraisen nimikorttinsa -- Joshua D. Sharky, justice of
peace -- ja sanoi olevansa valmis vihkimään heidät tuossa tuokiossa. --
Sekä halvempaa että mukavampaa kuin jos menette jonkun muun luo -- yksi
dollari vaan!
Tuominen tiesi, että sellainen vihkiminen oli yhtä hyvä ja laillinen
kuin mikään muukaan, se maksoi puolta vähemmän eikä tuottanut mitään
vaivaa. Ka, miksei! Parilla sanalla selitti hän Leenalle, että tuo
herra voi ja tahtoi vihkiä heidät. Ei ollut muuta tarvis kuin vastata
"jees", kun se kysyi jotain.
-- Eihän tuo ole mikään pappi, väitti Leena vastaan. Mutta Tuominen
sanoi mahtavasti, ett'ei Ameriikassa tarvittu pappia vihkimään, ja
lupasi selittää sen asian tarkemmin toisella kertaa.
Ennenkun Leena ehti oikein ajatellakaan, sanoi tuo renttumainen
mies muutamia sanoja, Tuominen vastasi "jees" molempien puolesta,
sikariherra hoki taas jotain ja ojensi kätensä. Tuominen painoi siihen
setelin ja kääntyi sitten Leenan puoleen sanoen: tule nyt, se on
valmis.
-- Mikä on valmis? kysyi Leena, kun he olivat tulleet kadulle.
-- Vihkiminenpä tietenkin. Sehän vihki meidät.
-- Tuoko! Sekö mies? Uskottele sitä kenelle uskotellet, mutta elä
minulle. Leena tunsi jo aikovansa suuttua, vaikk'ei tiennyt miksi.
-- Ka, vihkihän se. Tässä maassa vihkii tuomari; pappia ei tarvita
ollenkaan, jos ei tahdo. Tällä kortilla seisoo sen nimi ja arvo. Kyllä
me olemme nyt yhtä laillisesti vihityt kuin kaikki muutkin Ameriikassa.
-- Ei ikäpäivänä, tenäsi Leena. Jos ei minua pappi ole vihkinyt, niin
en ole ollenkaan vihitty. Tuommoinen vihkiminen on häpeä Jumalan ja
ihmisten edessä. Olethan itse sanonut, että New-Yorkissa on suomalainen
pappi, ja hän vihkiköön meidät tai ei meidän naimisista tule mitäkään.
Ja siihen se jäi. Vaikka Tuominen olisi kuinka tahansa koettanut
selittää siviliavioliiton merkitystä, väitti Leena vaan, että jota
pappi ei ole vihkinyt, se ei ole oikeissa naimisissa. Siihen ei ollut
mitään sanomista ja Tuomisen täytyi lopulta suostua siihen, että
huomenna mennään papin luo. Mutta loppusanakseen sanoi hän, että he
siitä huolimatta olivat kuin olivatkin jo laillisessa avioliitossa.
-- Vaikka kohta, vastasi Leena, mutta minä vähättelen heidän
lakiloistaan. Kotiin emme voisi kuitenkaan mennä näillä vihkimisillä,
vaikk' olisi kolme semmoista pappia meille posmittanut.
Tuomista tosin vähän harmitti Leenan itsepäisyys, mutta olihan kaikki
oikeastaan kuitenkin käynyt toivon mukaan. Leena oli kiinnitetty
liikkeesen ja sehän nyt oli pääasia. Se ilahutti Tuomisen mieltä ja
hän laski kotimatkalla leikkiä Leenan kanssa ja alkoi Leenankin mieli
vähitellen sulaa. Olihan hänellä taskussaan se tärkeä paperi, jonka he
olivat saaneet ja huomenna mentäisiin pappilaan. Täyttä tottahan se
oli, vaikka tavat ja menot olivat vähän kummalliset täällä Ameriikassa.
Hotellissa oli Vehkalainen sill'aikaa asettunut vanhalle paikalleen
nurkkaansa tiskin taa. Jokapäiväiset vieraat olivat saapuneet toinen
toisensa perästä ja olivat he, isännän lupaamia tarjouksia odotellen,
juoneet jo aika lailla omaan laskuunsa. Mutta vaikka kuinka olisi
koetettukin, ei Vehkalaista kuitenkaan saatu panemaan likoon niitä
rahoja, joita hänellä luultiin olevan säästössä. Hän oli kyllä juonut
pari lasia, sitten tarjonnut muillekin yhden annoksen vuorollaan, mutta
siihen olikin saatu tyytyä.
Vehkalainen tuumi. Ei hän usein päätään vaivannut, kaikkein vähimmin
samana päivänä, jolloin oli palannut matkoilta useiden kuukausien
säästöt taskussa. Mutta tieto siitä, että Tuominen ja Leena olivat
melkein naimisissa, oli antanut hänelle kolahduksen, joka oli kokonaan
häirinnyt hänen tasapainonsa. Eipä sillä, että hän välitti Leenasta
enemmän kuin muistakaan, mutta tyttö oli ollut ystävällinen hänelle.
Hänen velkansa ei ollut koskaan ollut niin pieni kuin nyt, kun Leena
hoiti liikettä. Ja sitten tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, millainen
mies Tuominen oli. Rosvo hän oli, pahempi kuin rosvo kaikkia kohtaan,
jotka kerran olivat joutuneet hänen kynsiinsä. Oli synti ja häpeä, että
min siivo ja hyvä tyttö menisi naimisiin sellaisen roiston kanssa.
Mutta Vehkalainen ei aikonut jäädä tänne katselemaan, miten Tuominen
rääkkää vaimoaan. Sitä hän ajatteli ja suurena päätöksenä kypsyi hänen
mielessään vähitellen se, että nyt hän vapautuu Tuomisesta ijäksi
päiväksi. Puolet palkastaan jättää hän velan maksuksi ja sitten muuttaa
hän toiseen paikkaan. Täällä tulisi vaan olemaan kurjuutta, sen hän
tiesi, sillä Tuominen ei voisi pysyä kauvan siivolla.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin näki hän, mitä hänen
tuli tehdä. Niin pian kuin Tuominen kysyisi hänen rahojaan, sanoisi
hän, ett'ei hän aio maksaa kuuttakymmentä dollaria enempää, ja
samassa hän lähtee. Hän tunsi tulevansa oikein sotaiselle tuulelle
ajatellessaan lopputiliä, ja toivoi vaan, että Tuominen heti paikalla
ottaisi raha-asian puheeksi, niin saataisiin kaikki samassa selväksi.
Sitä ei nyt Tuominen kuitenkaan tehnyt, sillä kun hän ja Leena tulivat
kotiin, otettiin heidät vastaan yhteisellä riemun ulinalla ja kaikki
nuo tavattoman iloiset vieraat riensivät kaikki kilistämään ja
onnittelemaan. Tosin herätti se vähän ihmettelyä, kun Leena ei sallinut
kutsuttavan itseään mistressiksi, mutta kun Tuominen selitti asian,
muuttui ihmettely sukkeluuksiksi, joita sateli semmoisia, että Leena
niistä päästäkseen kernaammin otti vastaan tuon uuden nimensä kuin
antautui irvihampaiden maalitauluksi.
Totilaseja sokerin ja rommin kanssa asetettiin esiin semmoisella
kiireellä, että Leena tuskin sai hatun päästään -- hansikkaat oli hän
pistänyt taskuunsa jo heti kaupungintalosta tultuaan -- kun kaikki
jo oli täydessä käynnissä. Ja elämä muuttui samassa niin vilkkaaksi,
ett'ei Tuominen joutanut ajattelemaankaan Vehkalaista ja hänen
rahojaan.
Leena sai pian tarpeekseen tästä seurasta ja pujahti huoneesensa,
jossa hän alkoi kirjoittaa jytyyttää kirjettä äidilleen siitä, miten
ihmeellisesti täällä Ameriikassa häitä pidetään. Kirjoittamista kesti
aina maatamenoaikaan asti eikä siitä tullut valmista vielä sittenkään.
Hän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä ja kertoa, että he nyt olivat
oikein vihityt.
Alhaalla kapakassa kasvoi vaan melu ja rähinä. Ei auttanut, vaikka
Tuominen selittikin, että hänen tarjouksensa jo olivat lopussa. Vieraat
olivat liiaksi iloisella tuulella huomatakseen, kuinka vähäiset ne
oikeastaan olivat olleet ja tilasivat muutamia pulloja lisää jatkaen
totin juontia ilman sekä sokeria että vettä. Ainoastaan Vehkalainen
pysyttelihe loitolla odotellessaan tiliä Tuomisen kanssa. Hän ei
tahtonut juoda, sillä hän tiesi, että silloin menettäisi hän taas
mielensä ja vanha kurjuus taas alkaisi.
Mutta kun ei mitään tiliä tullut, päätti hän itse ottaa asiaa puheeksi.
Kun Tuominen tuli tiskin luo ja käski hänen kaatamaan hyvästi vettä
pulloihin, kun ne taas uudelleen täytettäisiin, sanoi Vehkalainen,
ett'ei hän aikonut istua tässä enää. Ja sitten kysyi hän yhtäkkiä:
-- Kuinka paljon olen minä velkaa tähän taloon? Maksaisin rahoissa
ollessani!
-- Anna tänne vaan, minä lasken yhteen huomenna. En nyt voi sitä tehdä.
-- Täss' on -- kuusikymmentä taalaa.
-- Eikö sinulla ole sen enempää? Tuominen ei ymmärtänyt, mikä mieheen
oli tullut, mutta tunsi kuitenkin vihansa alkavan kiehua.
-- En aio ainakaan maksaa sen enempää, vastasi Vehkalainen ja vaikka
Tuominen alkoi aavistaa, mitä mies tarkoitti, oli vanhan matruusin
katsannossa jotain, joka esti hänet kinaa alkamasta. Ei hän ainakaan
tahtonut tehdä sitä niin kauvan kuin sali oli täynnä miehiä, jotka
eivät suinkaan olisi estäneet häntä saamasta selkäänsä, ehkäpä olisivat
vielä auttaneetkin hiukan.
-- Voithan odottaa huomiseen litviikkiäsi, sanoi hän kiukkuaan
pidätellen, mutta pisti kuitenkin setelit taskuunsa. En minä muista
ulkoa tiliäsi. Mene maata, jos et tahdo istua täällä kauvempaa, niin
puhumme huomenna asiasta.
Vehkalainen meni ylikertaan ja pani maata ensimmäiseen huoneesen, jonka
ovi oli auki ja se sattui olemaan Leenan huoneen vieressä.
Tuomisen juhlatuuli oli pilalla. Mitä oli se mies tarkoittanut, kun
ei tahtonut jättää kaikkia rahojaan? Aikoiko hän todellakin ruveta
rettelöimään vanhoista laskuista? Suuttumus kohosi yhä enemmän Tuomisen
päähän, joka jo muutenkin alkoi olla sekaisin nautituista juomista. Hän
kieltäytyi maistamasta sen enempää ja alkoi käskeä pois vieraitaan.
-- Täällä on juotu jo tarpeeksi tänä iltana. Parasta kun menette
matkoihinne, niin saan sulkea.
Eivät auttaneet houkutukset. Koetettiin vielä huutaa hurraata
morsiamelle ja sen tehtyä poistuivat ne, jotka eivät asuneet talossa,
samalla kun muut kompuroivat suurella vaivalla ja melulla yläkertaan
jättäen isännän sulkemaan ovia ja sammuttamaan kaasua. Sen tehtyään ja
sitä ennen vielä rohkaistuaan mieltään parilla lasilla whiskyä, lähti
vastanainut aviomies vaimonsa luo.
Hetken kuluttua heräsi Leena siitä, että joku koetti avata hänen
oveaan.
-- Kuka siellä?
-- Kukas muu kuin minä, vastasi Tuominen kärsimättömästi. Häntä
suututti, että ovi oli lukossa.
-- Mitä te tahdotte? Menkää maata ja antakaa minun olla rauhassa!
-- Kas niin, elä nyt lörpöttele, vaan avaa ovi. Saanee kai mies tulla
vaimonsa luo milloin haluttaa!
-- Mieheni te ette vielä ole, ja niin kauvan pidän oveni lukossa.
Menkää nyt maata elkääkä riitaa rakentako! -- Leenan ääni oli
ystävällinen eikä hän oikeastaan ollutkaan suuttunut. Huomennahan
heidät jo vihittäisiin.
Mutta Tuominen suuttui silmittömäksi.
-- Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie
potkasenkin! kähisi hän.
-- Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli
hypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että
hän tarkoitti, mitä sanoi. -- Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!
Vastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin
vastarintaan.
-- Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan
toisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin
huomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään.
Menkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja
jääköön vihkiminen silleen.
Se sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen
suustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin
että se natisi liitoksissaan.
-- Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi
lopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo
saada selkääsi enemmän kuin minkä kestät...
Hän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka
lensi palasiksi.
Leena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa
oli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut
enää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta
koetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä
tukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa
kuului melun läpi.
-- Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle
saakeli!
Ja Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi
selkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut.
Alussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän
pitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät
lakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.
Viimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä
tapettavankaan.
-- Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla
rauhassa.
-- Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi
Vehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän
näkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät
kiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.
-- Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja
kun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä
käsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven
ulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan,
jos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka
hautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.
-- Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä,
muuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna
matkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista,
mutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.
-- En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä,
vaikk'en saisi mitään paikkaa enää.
-- Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.
-- En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki,
mitä hänelle oli tapahtunut.
Vanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen
verran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa,
että tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua.
Kysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena
puhui, todellakin ollut tuomari.
-- Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa,
arveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua
neuvoisin.
Leena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen
kanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä
päättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi
hänestä ajatella mitä hyvänsä -- toissa kertana se tappaisi -- ja Leena
nyyhkytti yhä katkerammin.
-- Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma
päähän.
-- Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.
-- En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa
ja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.
-- Eikö se ole hirveän kaukana?
Vehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.
-- Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko
se toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli
vakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin "ruununkyyti" on
olemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.
-- Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen,
miten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki
vielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.
-- Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se
häpeä, että panevat kiinni.
-- Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli
onnistunut mainiosti.
-- Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä
tänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.
-- Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään
ja höyrylaivoja menee joka päivä.
-- Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se
ei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.
-- Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä
Tuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas
tapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.
-- En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi,
tapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.
-- Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota.
Lähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat
piletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.
-- Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon
kaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään
tähän taloon.
-- Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini
tavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat
tavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.
-- Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen
heitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen
sydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien
kuluttua olisi kotimatkalla.
Tuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty
kirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja
kohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä
oli autiota ja hiljaista.
Kulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi
heidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen
peläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin
saapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä
vapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia
tuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan
porttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin,
jolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli
vuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He
saapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen
tulevan.
Mutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen
tarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun
rahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin.
Eihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi
Leenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä
hyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi,
että hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli
ajatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.
Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen
liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja
kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa
ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan
utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta
suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui
hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen
varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:
-- Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei
toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset,
ett'ei köyhä saa oikeutta.
Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään
tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.
-- Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein
paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät
mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät
laitkaan kykene auttamaan.
"Valkoinen valo."