LUKIJALLE.

Näitä kertomuksia vastaan voidaan kenties tehdä se muistutus,

ett'ei niissä kaikissa puhuta semmoisista siirtolaisista, joiksi me

siirtolaisia yleensä ajattelemme.

Mutta siirtolaisia eivät ole ainoastaan ruumiillisen työn tekijät,

ne, jotka uupuvat taistelemasta kotimaan karua luontoa vastaan ja

vaeltavat suureen länteen hakemaan helpompaa toimeentuloa itselleen

ja perheelleen. Nuo sydänmaalaiset, jotka tulevat suoraan soiltaan

ja saloiltaan Pohjois-Suomessa, ovat kyllä siirtolaisistamme

miellyttävimmät, mutta ovat kuitenkin vaan osa heistä.

Paitsi heitä on siirtolaisten joukossa paljon muitakin aineksia,

jotka eivät tuota isänmaalle mitään tappiota poistumisellaan. On

ylioppilaita, jotka ovat Helsingissä turmelleet tulevaisuutensa;

kaikellaisia nuorukaisia, jotka ovat saaneet rahaa liika helposti

lainaksi tai päässeet kaivamaan liika huonosti lukituita

kassalaatikoita; pappeja, jotka ovat eläneet liika hurjasti

kelvatakseen edes maaseutupapeiksi; käsityöläisiä tai liikemiehiä,

jotka ovat lentäneet korkeammalle kuin siivet kantoivat; lopuksi

suuri joukko epämääräisiä hunningolle joutuneita olentoja, jotka

ovat joutuneet rappiolle ilman todellisia syitä, enemmän huolettoman

saamattomuutensa kuin huonojen ominaisuuksiensa vuoksi. Silloin

tällöin tapaa tuossa kirjavassa laumassa jonkun semmoisenkin, joka

itse on ajanut itsensä maanpakoon, kuta kauvemmas sitä parempi,

päästäkseen irti siitä tuhansien säikeiden verkosta, johon hän on

antanut jokapäiväisen elämän pikkutapausten kietoa, itsensä ja jonka

kierroksessa hänen on ollut mahdoton tulla toimeen.

Helpommin tulevat salolaiset toimeen uudessa maailmassa. He eivät muuta

pyydä, kuin päästä pinnistämään jänteidensä ja jäseniensä sitkeää

voimaa dollarien hankkimisessa. Ja dollari on herra, joka tietää,

missä arvossa on tuo monien sukupolvien lakkaamattomassa, rehellisessä

ulkotyössä koottu voima, ja maksaa siitä hinnan, joka ainakin alussa

tuntuu sydänmaan miehestä ruhtinaalliselta.

Verrattuna rukiiseen leipään, joka ei aina ole edes selvää, ja

happameen suolakalaan, on puhdas vehnäleipä ja läski heille

kuninkaallista ruokaa ja sen halvempaa ruokaa he eivät voi saada

Ameriikassa. Heidän ei ole ollenkaan vaikea panna rahoja säästöön ja

verrattain lyhyessä ajassa päästä omiksi isännikseen, jos eivät näet

opi liiaksi whiskyä rakastamaan.

Heidän jälkeensä parhaiten suoriutuvat uusissa oloissa nuo kotimaassaan

hunningolle joutuneet ja ne, joita halu maata maailmaa kiertämään

on houkutellut yli Atlantin. Useammat kuin luulisikaan edellisistä

ja melkein kaikki jälkimmäisistä tarvitsevat sitä herätystä, jota

puute ja nälkä ovat omiansa antamaan, huomatakseen omistavansa paljoa

enemmän miehuutta ja voimaa kuin olivat osanneet toivoakaan. Hyvinkin

moni heistä, jolla on ollut uskallusta asettumaan ruumiillista työtä

tekevien joukkoon, on pian huomannut olevansa kohoamassa ylöspäin

yhteiskunnassa, varallisuuteen ja hyvinvointiin, ja ne, jotka kerran

ovat sen koulun läpikäyneet eivät koskaan enää vaivu takaisin

entisyyteensä.

Vaikein on niiden monien asema, jotka ovat "valmiit tekemään mitä

tahansa", mutta jotka eivät ennen ryhdy todellisesti kovaan työhön

kuin se on välttämättömän tarpeellista. He eivät ymmärrä, että päivät

päästään kaduilla harhaileminen, kun vatsa on vaan puolillaan ja

usein vähemmilläänkin eikä kukkarossa muuta kuin muutamia joltain

satunnaiselta tuttavalta lainattuja centtejä, oikeastaan on paljoa

vaikeampaa työtä kuin tiilien kantaminen, ojan kaivu tai melkein

mikä muu työ tahansa. Nämä siirtolaiset -- ja niitä on lukemattomia

kaikista maailman ääristä -- eivät pääse koskaan sen pitemmälle uudessa

maailmassa kuin vanhassakaan. He ovat työssä vaan niin kauvan, kunnes

ovat saaneet taskuunsa niin monta dollaria, että taas voivat alkaa

kulkulaiselämänsä ja ruveta etsimään jotain helpompaa ansiota -- tai

oppivat he uskomattoman pian käyttämään jokaisen liikenevän lantin

semmoiseen, joka huumaa ja antaa unhoa. Ja se on vielä pahempi.

Mutta siirtolaisia ovat he kaikki ja lisäävät kukin kohdaltaan

siirtolaiselämän kirjavuutta nykyisessä Ameriikassa. Heihin kuulumme

me kaikki, jotka olemme lähteneet kotimaan turvallisesta satamasta ja

antautuneet sen mahtavan ihmisvirran vietäväksi, joka yhä vieläkin

lakkaamatta vuotaa idästä länteen, tuonne kauvas meren takaiseen

maahan, joka niin harvoille meistä on ollut kultamaa. Me olemme kaikki

kauvan olleet kahdella päällä, ennenkun lähdimme liikkeelle ja astuimme

tuon vaikean askeleen, me olemme jokainen, kukin tavallamme ja kukin

alallamme ja vaihtelevalla menestyksellä ottaneet osaa tuohon usein

äärettömän katkeraan otteluun jokapäiväisestä leivästämme. Ja sentähden

sopii kaikkien meidän muistojamme, huomioitamme ja kokemuksiamme

käsitellä kertomuksissa "Siirtolaisia".

Eenokki Muponen intiaanisodassa.

Ennen muinoin omistivat intiaanit Ameriikan, mutta meidän päivinämme

omistaa Ameriikka intiaanit. Ruohoaavikoiden ja metsien vapaita

poikia pidetään tätä nykyä saarrettuina aidatuilla alueilla, joita

hallituksen sotamiehet vartioivat niin kuin mitäkin rotukarjaa

suosiollisesti sallien heidän nääntyä nälkään, paleltua, elää tai

kuolla kuinka vapaasti tahansa niin kauvan kuin he vaan eivät yritä

liikkua piiristään ja ruveta uudistamaan vanhoja puhvelinajo-muistojaan

metsästämällä suurten karjakuninkaitten härkiä, lehmiä ja vasikoita,

joita tuhansittain kulkee laitumella intiaani-piirien ulkopuolella.

Jos he sen tekevät, alkaa soida toinen ääni kellossa. Sotajoukko

asetetaan sotajalalle, ruoka- ja ampumavarasopimuksia tehdään ja rahaa

varastetaan valtiolta niin kuin ainoastaan ameriikkalaiset urakoitsijat

osaavat varastaa.

Sillä ei nyt kuitenkaan ole sanottu, ett'ei rahoja valtiolta

Ameriikassa varastettaisi muulloinkin kuin sota-aikoina. Päinvastoin

varastetaan siellä aina suuria summia ja varsinkin varastavat siellä

ne, jotka valtion puolesta jakavat ruokaa ja vaatteita Ameriikan

entisille omistajille. Sillä niin pitkälle eivät intiaanitkaan

pitkällisestä ja uutterasta harjoituksesta huolimatta ole tulleet,

että voisivat elää ruohoista ja juurista, ja sentähden on hallitus

pakotettu hankkimaan heille hiukan muutakin purtavata. Kaksi kertaa

kuussa kokoontuvat sotilaat siihen paikkaan piirissä, jota kutsutaan

"agenturiksi" eli asioimistoksi, ja siellä antaa Yhdysvaltain edustaja

punaihoisille sen, mitä arvelee heidän seuraavan kahden viikon kuluessa

tarvitsevan pitääkseen sielua ja ruumista koossa.

Mutta nyt ovat mielipiteet tästä asiasta valitettavasti hyvin

vaihtelevat. Asiamiehen mielestä kelpaavat härät, joissa ei ole muuta

kuin luuta ja nahkaa, hyvin kyllä punanahkaisten jyrsittäväksi,

jota vastoin nämä taas puolestaan ovat sitä mieltä, että ainoastaan

asiamies lihoo moisesta ravinnosta -- ja niin on kina valmis. Joskus

onnistuu asiamiehen rauhoittaa elättejään muutamilla kiloilla

mädänneitä jauhoja, mutta aina ei hän onnistukaan, ja silloin lähtevät

punaihoiset soturit tiehensä, varastavat hevosia ja karjaa ja tappavat

jonkun kalpeanaamankin ilmaistakseen siten tyytymättömyytensä oikein

tuntuvalla tavalla.

Silloin on ilveily valmis. Yhdysvaltain ylikenraali lähtee sotaan

armeijansa kanssa, sanomalehdet ovat täynnä kertomuksia "punaisten

pirujen" julmuuksista, verenhimosta, viekkaudesta ja urheudesta

-- he ovat muka päättäneet kaatua viimeiseen mieheen ennen kuin

antautua. Sotaväki syö tavattomia määriä muonavaroja ja ampumavaroja

kuluu urakkasopimusten mukaan semmoiset määrät, että niiden olisi

pitänyt riittää jokaisen intiaanin lähettämiseen heidän autuaille

metsästysmailleen. Joidenkuiden viikkojen kuluttua saadaan sitten

intiaanit ahdistetuiksi takaisin asioimistoon, jossa heidät otetaan

vastaan avoimin sylin kadotettuina, mutta katuvina tuhlaajapoikina. Ja

kun he sodan aikana ovat nähneet nälkää niin tarpeeksi, että heille

nyt maistaa urakkahärätkin, niin ovat he taipuvaisia sytyttämään

rauhanpiipun, varsinkin kun he päivän kunniaksi saavat tupakan

ilmaiseksi. Jotakuinkin siihen tapaan käydään tätä nykyä intiaanisotia.

Äskettäin käytiin taas muuan semmoinen sota South Dakotassa. Sillä

kertaa olivat Sioux-intiaanit kyllästyneet valtion muonaan ja kun

edellisillä kerroilla olivat tehneet jotenkin sitkeää vastarintaa,

odotettiin tästä tulevan jotain tavallista hauskempaa, jonka vuoksi

sotatantereelle saapui suuri joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia --

ja olinhan siellä minäkin. En tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä

nähdäkseni elämää rajamailla erityisesti jännittävissä olosuhteissa ja

sentähden lähdin liikkeelle ja nousin eräänä kylmänä tammikuun aamuna

rautatievaunusta Rushwillen asemalla Nebraskassa, aivan lähellä Dakotan

rajaa, ja aloin heti erään toiseen kirjeenvaihtajan kanssa etsiä

käsiini miestä, joka haluaisi myydä tai vuokrata meille pari hevosta

ratsastaaksemme niillä Pine Ridgen asioimistoon ja käyttääksemme niitä

sotaretkellä.

Tuo pieni kylä ruoho-aavikon keskellä oli täynnä kansaa: sotaväkeä,

joka oli tullut tänne estämään intiaaneja tunkeutumasta Nebraskaan

ja ahdistamasta uudisasutuksia piirin eteläisellä rajalla,

kuorma-ajureita suurine vaunuineen, joilla heidän tuli kulettaa

tarpeita pääkortteeriin, cowboyta (ratsumiehiä), jotka palvelivat

sanansaattajina ja vakoojina, sekä kaikellaisia muita ihmisiä, jotka

olivat paenneet uhatuista uudisasutuksista lapsineen ja tavaroineen ja

nyt parhaansa mukaan elustelivat kylän harvalukuisissa lautavajoissa

tai sen ainoalla kadulla. Olihan se oikein sotaisen näköistä, vaikk'en

minä vieläkään oikein uskonut, että tosi-sota oli tekeillä.

Enkä minä sittenkään, kun olimme saaneet hevosemme ja vihdoinkin

olimme matkalla, tahtonut saada päähäni, että tämä oli muuta kuin

huviratsastusta, sillä seutu oli autio ja tyhjä ja näytti perin

rauhalliselta. Maa oli mättäistä ja kasvoi harmaan keltaista heinää,

jonka välistä näkyi jäätynyt savi ja siellä täällä vähän likaista

lunta; alhaalla laaksossa kasvoi joku pajupensas ja näivettynyt, tuulen

tuivertama petäjä.

Olimme ratsastaneet noin 15 englannin peninkulmaa ja vähitellen

saapuneet seutuun, jossa oli satanut lunta maan valkeaksi -- seutu

oli harjuista ja autiota ja kuului jo intiaanien alueesen -- kun

erään matalan harjun selältä näimme miehen, joka laakson pohjassa

pyrki samaan suuntaan kuin mekin. Kohta olimme niin lähellä, että

voimme tarkemmin tutkia tuota olentoa antaessamme hevostemme hiljentää

vauhtiaan seuraavalle harjulle noustessa.

-- Oudon näköinen olento tuo, virkkoi toverini, samalla kun minä

turhaan koetin pinnistää aivojani saamaan selkoa siitä vaikutuksesta,

jonka tuo neliskulmainen, harmaapukuinen mies teki minuun. Nuo leveät

olkapäät, joiden yli oli heitetty hevosen suitset, tuo lyhyt niska

ja pyöreä puuhkalakin peittämä pää, mutta ennen kaikkea tuo varma ja

vakava käynti -- minä olin varmaankin nähnyt ne jossain tätä ennen.

Mies oli nähtävästi huomannut meidät jo laskeutuessamme alas laaksoon

eikä sentähden kääntänyt edes päätään, vaikka kyllä kuuli hevosten

kavioiden kopseen rautaiseen maahan. Hän vaan tallusteli tasaisesti

ja tyynesti edelleen ja vihdoin alkoi minulle asia selvitä. Kotona

Suomessa olin minä monena pakkaispäivänä nähnyt samanlaisia leveitä

selkiä, nähnyt samanlaisia vakavia astujoita maantien vieressä, kun

itse kävelytin hevostani vastamäessä ja huuru sen sieramista tuprusi

kylmän kirkkaasen ilmaan.

Kiirehdin hevostani tarkastellakseni miestä edestäpäinkin, mutta jo

silloin kun tulin hänen kupeelleen, haihtuivat kaikki epäilykset miehen

kansallisuudesta, sillä hänen vasemmasta housuntaskustaan riippui

hienossa mustassa nahkanauhassa messinkinen piipunrassi, tuo tuommoinen

vähän koukistettu kapine, joita ei koko avarassa maailmassa saa ostaa

muualta kuin jonkun valurin reestä joillain markkinoilla Suomessa.

-- Hyvää päivää, sanoin minä.

-- Jumal' antakoon, vastasi mies ja katsoi minuun niin

välinpitämättömästi kuin olisi hänelle tapahtunut ainakin kerran

päivässä, että häntä täällä intiaanien alueella puhutellaan hänen

omalla kielellään. Pysähtyi hän nyt kuitenkin ja pisti säyseästi kättä,

kun minä hänelle käteni ojensin.

-- Mistäs herra tulee? kysyi hän sitten ja veti povitaskustaan esiin

pienen luuvartisen visapääpiipun ja ryhtyi panemaan kävellessään

tupakan.

Sanoin hänelle tuloni ja menoni ja kysyin sitten vuorostani, minne hän

oli matkalla ja kuinka hän noin ypöyksin tallusteli täällä intiaanien

maassa. Eikö hän tiennyt, että oli sota!

-- Kyllähän täällä taitaa olla jotain semmoista tekeillä ja sen syyn

tähdenhän tässä minäkin olen liikkeellä, sanoi hän. Eilen illalla

ne mustilaiset varastivat hevoseni. Minulla on pieni paikka näillä

tienoin, mutta nyt olen hevoseni haussa.

-- Luuletteko sitten, että intiaanit noin vaan mielisuosiolla antavat

teille hevosen takaisin, vaikka saisittekin heidät käsiinne?

-- Joitain vallesmanneja kai niillä pitänee olla tässäkin maassa,

vastasi hän tyynesti, raapasi tulta tikulla ja suojeli koppaa

kourallaan, koettaen saada sen sisältöä syttymään. Kun koe oli

onnistunut, puhalsi hän suun täydeltä savua ja tuumaili:

-- Mahtanee kai se nyt toki vallesmanni semmoisen sotaväen avulla saada

yhdestä hevosesta selvän, jos tahtoo. Eivät kai ne mustilaiset -- s.o.

intiaanit -- mihin pääse.

Sitä vastaanhan ei voinut mitään sanoa, sen kyllä ymmärsin, vaikk'en

ymmärtänytkään, mitenkä ei miehellä ollut sen selvempää käsitystä

maan oloista, jossa hän jo oli maanomistaja. Kysyin häneltä, kuinka

hän oli tullut tähän seutuun asettuneeksi ja kuinka kauvan oli ollut

Ameriikassa.

-- Puolitoista vuotta, sanoi hän. Heitä oli ollut iso joukko

suomalaisia, jotka heti New-Yorkiin tultua oli värvätty rautatietyöhön

eräälle radalle vähän matkaa täältä, ja kun työ loppui, oli hän

seuraavana kevännä perannut vähän valtion maata, joka ei maksanut

mitään ja koettanut ruveta maata viljelemään. Toiset miehet olivat

menneet lännemmäksi.

Nyt aloin minä aavistaa, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän paremmin

tuntenut oloja, ja vaeltaessamme rinnatusten eteenpäin muuttui

aavistukseni varmuudeksi. Hän ei ollut tekemisissä kenenkään muun

kuin Rushwillen kauppiaan kanssa, jolle silloin tällöin vei muutamia

bushelia vehnää ja vaihtoi sen välttämättömimpiin tarvekaluihin, ja

siitä syystä ei hän myöskään ollut oppinut englanninkieltä. Hevosen oli

hän ostanut palkkasäästöillään, auran ja karhin oli hän tehnyt itse ja

asui hän maamajassa, jonka oli omin käsin kaivanut ja sisustanut. Viime

kevännä ei hän ollut ehtinyt saada paljon kylvetyksi, mutta se, minkä

oli kylvänyt, oli kasvanut hyvin ja nyt oli hän kyntänyt niin paljon,

että ensi kevännä toivoi saavansa kylvetyksi kymmenen tai kaksitoista

tynnöriä -- siemenestä ei ollut puutetta. Se oli hänen elämäkertansa

Ameriikassa ja sen kertoi hän mielellään, kerran alkuun päästyään.

Pitkäksihän tahtoi aika välistä käydä tuolla yksinäisyydessä, mutta

minkäpähän sillekään nyt mahtoi. Kaikki oli käynyt hyvin, kunnes

mustilaiset olivat vieneet hevosen, joka päivillä sai kulkea vapaana,

mutta yöksi tuotiin maamajaan. Kunhan tuon nyt vaan saisi takaisin. Se

oli ruskea ruuna, sukka vasemmassa takajalassa. Aivan nuori hevonen.

Koetin saada hänet käsittämään, kuinka ylen vähän toivoa hänellä

oli saada ruskonsa takaisin, mutta se oli turhaa vaivaa, ja yhtä

vähän vaikuttivat häneen pelotukseni, että hän voisi joutua pahaan

pulaan mennessään yksin ja aseetonna Pine Ridgeen. Hän vaan

hymyili ylenkatseellisesti ja sanoi kyllä siitä selviävänsä. Noita

intiaanimustilaisia oli hän nähnyt melkein joka päivä, ennenkun tämä

meteli alkoi eikä hän pelännyt heitä vähääkään. Jos ne olisivat

tahtoneet tehdä hänelle pahaa, niin olisivat kai ne voineet sen tehdä

jo silloin kuin varastivat ruunan. Vaan useita oli heitä pitänyt olla

hevosta kiinni ottamassa. Se ei toki antautunutkaan joka miehelle.

Ei siinä auttanut intteleminen ja minä toivotin hänelle sentähden onnea

matkalle ja me ratsastimme edelleen, minä ja matkatoverini, joka oli

ylen huvitettu siitä, mitä kerroin hänelle Eenokki Muposesta. Yhden

ainoan intiaanin näimme matkallamme ja kun hän näkyi olevan vielä

halukkaampi välttämään meitä kuin me häntä, saavuimme me ilman sen

enempiä seikkailuja asioimistoon.

Ja seuraavana päivänä saapui sinne Eenokkikin. Hän oli tullut jo

yöllä ja heti päivän vaietessa mennyt siihen leiriin, jonka n.k.

ystäväintiaanit olivat tehneet itselleen laaksoon lähelle asioimistoa

nähdäkseen, oliko rusko mahdollisesti heidän hevostensa joukossa. Mutta

ei ollut näkynyt jälkeäkään ruskosta ja sen vuoksi tuli hän nyt minun

luokseni. Minun pitäisi neuvoa hänelle, missä muut mustilaiset olivat.

Nyt oli hän vielä varmemmin vakuutettu siitä, että sota oli vaan jonkin

joutavata peliä, kun puna-ihoiset käyskentelivät täällä parhaina

ystävinä sotamiesten keskessä.

Mutta kävi hän kuitenkin vähän mietteihinsä, kun kuuli, että intiaanit

pysyttelivät erämaassa ainakin viisi tai kuusi kertaa niin kaukana kuin

se matka, minkä hän jo oli tullut, ja ett'ei kukaan voi sanoa tänään,

missä he jo huomenna ovat.

-- Silloinhan täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi hän. Saakeli sentään,

ett'en tiennyt tuota lähtiessäni. Minulla ei ole evästä kuin pariksi

päiväksi ja nyt täytyy palata kotiin. Hitto kaikkiakin!

Koetin vakuuttaa hänelle, että oli paljoa parempi odottaa, kunnes

sota oli lopussa ja sitten oikein todenteolla ruveta ottamaan selkoa

ruunasta.

-- Jako odottaa, että ne ratsastavat sen pilalle! virkkoi hän jotenkin

kiivaasti. Kyllä on parasta tehdä mitä voipi niin kauvan kuin se vielä

on elossa.

Sen sanottuaan lähti hän noutamaan evästä ja tuli takaisin seuraavana

päivänä, päitset olalla niinkuin ennenkin. Mutta silloin oli jo liika

myöhä. Samana aamuna oli annettu käsky, ett'ei kukaan saa poistua

asioimistosta etuvartijalinjaa ulomma ja yritykseni hankkia Eenokki

Muposelle lupaa lähteä etsimään hevostaan ei tietysti onnistunut.

-- Hullutuksia! vastasi esikunnan upseeri, jonka vallassa luvan

antaminen oli, -- mies mahtaa olla järjeltään. Ja samalla katsoi hän

minua silmiin tavalla, joka osoitti, ettei hän ollut aivan niin varmaa

minunkaan mielentilastani.

Muponen suuttui, kun kuuli vastauksen, mutta kun hän omasta puolestaan

oli tehnyt voitavansa turhaan koettamalla lähteä leiristä pois,

niinkuin ei mitään etuvartijoita olisi ollut olemassakaan, muuttui

hänen suuttumuksensa alakuloisuudeksi.

-- Kyllä minä en nyt saa sitä enää milloinkaan takaisin, huokasi hän

toivottomasti, ja mistä minä elän täällä, kun eväs loppuu?

Jälkimmäiseen kysymykseensä sai hän onneksi vastauksen jo samana

päivänä, sillä kun muutamat virkaveljistäni olivat sattuneet saamaan

tietoonsa ne syyt, joihin kaikkia koskeva poistumiskielto perustui ja

he tietojen lähettämistä varten tarvitsivat sanansaattajan Rushwillen

sähkölennätinasemalle, tarjosin minä Muposen siihen toimeen paria

dollaria halvemmasta kuin minkä herrat cowboyt vaativat. Ja kun minä

sen lisäksi menin takuusen hänen luotettavaisuudestansa lainaamalla

hänelle hevoseni, niin suostuttiin tarjoukseeni mielihyvällä.

Vielä suurempaa iloa tuotti se Eenokille, jonka mielestä kahdeksan

dollaria matkasta Rushwilleen oli paksu päiväpalkka, ja ilmoitti hän

olevansa taipuvainen tästälähtien kulettamaan sähkösanomia puolesta

hinnasta eli sitäkin vähemmästä, jos niiksi tuli.

-- Enkä minä hevosta tarvitse, ehdin minä sinne huomiseksi jalankin.

Minä selitin kuitenkin, että ne, jotka lähettävät sähkösanoman,

tahtovat, että se on jätettävä sisään ennen kello 12:sta yöllä, ja

silloin synkkenivät hänen kasvonsa melkoisesti, kun hän kysyi, kuinka

paljon minä tahtoisin vuokraa hevosesta, mutta valkenivat taas, kun

minä vastasin, että koni tarvitsee jaloitella eikä siis maksa mitään.

Ja jaloitella se saikin, vieläpä enemmän kuin olin aikonutkaan, sillä

kun me seuraavana aamuna varhain tulimme ulos lautamajastamme, oli uusi

sanansaattajamme jo palannut retkeltään ja minun hevoseni riiputteli

päätään niin alakuloisesti, että minä suutuksissani kävin selittämään

Muposelle, että on suuri eroitus ajaa hevonen piloille ja antaa sen

jaloitella.

Mutta kun hän hyvin kummissaan sanoi luulleensa, että herrat tahtovat

sähkölennätinlaitoksesta annetun paperin yhtä pian takaisin kuin oli

ollut määrä viedä se toinen paperi perille, niin en voinut enää muuta

kuin nauraa hänen käsitykselleen sähkösanomakuitin merkityksestä ja

tärkeydestä -- varsinkin kun hevosenikin päivemmällä virkistyi ja

hyvällä ruokahalulla pureskeli apettaan.

Eenokki sai kahdeksan dollariaan ja kun ystävä-intiaanit kaksi päivää

senjälkeen yhtäkkiä jättivät leirinsä ja ilmaisivat mielensä muutoksen

siten, että alkoivat ruiskutella kiväärinkuulia asioimiston yli,

tarjoutui hänelle taas uusi tilaisuus rahanansioon. Kun ei kukaan

tiennyt oliko tie Rushvilleen vapaa vai ei, tarjoutui ainoastaan yksi

cowboy viemään sähkösanomia perille ja hän vaati viisikymmentä dollaria

vaivoistaan.

Vaatimus oli ylenmääräinen, mutta luultavasti olisi kuitenkin käynyt

välttämättömäksi suorittaa pyydetty summa, kun suurien lehtien täytyi

saada tietonsa viimeisistä tapahtumista maksoi mitä maksoi. Kutsuin

taas puheilleni Eenokki Muposen, joka päivät päästään oli kierrellyt

meidän pääkortteerimme ympärillä ja joka mielellään suostui viemään

sähkösanomat viidestä kolmatta dollarista.

-- En tuota tahtoisi noinkaan paljoa, sanoi hän vähän hämillään, mutta

täällä on mies, jolla on hyvä hevonen kaupaksi viidestä kolmatta

taalasta ja sen tahtoisin ostaa. Ruunaa en nyt enää saa takaisin.

Ilmoitin toisille asian ja he olivat niin tyytyväisiä, että lupasivat

hänelle vielä viisi dollaria kaupan päälle, jos hän palaisi takaisin

Pine Ridgeen, ja niin lähti Muponen noutamaan miestä, jolla oli hevonen

kaupan.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin miehen kanssa, joka huomattiin

olevan pääkortteerimme palveluksessa oleva vakoilija-intiaani. Miten

he olivat osanneet ymmärtää toisensa, sen tietää vaan se jumala, joka

auttaa suomalaista sydänmaan asukasta tulemaan toimeen kaikkialla

maailmassa ainoastaan omalla kielellään. Mutta intiaanilla oli kuin

olikin hevonen, jonka hän oli taipuvainen myymään viidestä kolmatta

dollarista, ja neljännestunnin kuluttua ratsasti Eenokki tiehensä

omalla melkoisen laihalla satulattomalla hevosellaan, jonka päähän hän

oli mielihyvästä irvistellen pannut omat päitsensä.

Olimmehan hiukan levottomat, miten hän tulisi perille, mutta jo

seuraavana päivänä puolen päivän aikaan saapui hän kuitti kourassa

retkeltään, sai viisi dollariaan ja näytti herttaisen tyytyväiseltä,

vaikka jalkansa olivatkin kankeat ja hänellä näytti olevan jotenkin

vähän halua pysytellä istuvassa asennossa.

Sen urotyön jälkeen käytettiin häntä sanansaattajana niin usein kuin

hevosensa jaksoi -- itse oli hän aina valmis lähtemään -- ja tuli hän

niin hyvin tunnetuksi, että esikunnan päällikkökin, niinpiankun Muponen

tuli näkyviin ja sanoi: "pass... telekram... Rössville", ilman mitään

kirjoitti sähkösanomansa valmiiksi ja virkkoi: "here old boy, look out

for your skalp" -- tai jotakin sentapaista.

Päivät kuluivat hyvin yksitoikkoisesti sotajoukkojen alinomaa tehdessä

liikkeitään sinne ja tänne voidakseen ilman veren vuodatusta pakoittaa

punatukkaiset takaisin asioimistoon. Meille sanomalehtimiehille oli

siitä varsin vähän iloa, kun saimme tietoja ainoastaan pääkortteerin

välityksellä, kunnes intiaanien pääjoukko vihdoin viimeinkin asettui

leiriin ainoastaan muutamia peninkulmia Pine Ridgestä ja heidän

päällikkönsä ryhtyivät keskusteluun lopullisesta antautumisesta.

Silloin muuttui asema jännittäväksi, sillä elleivät rauhan hieromiset

onnistuisi, niin voivat nuo monta vertaa lukuisammat intiaanit milloin

tahansa käydä asioimiston ainoastaan muutamiin satoihin miehiin

nousevan vartijaväen kimppuun. Eenokki Muponenkin alkoi näyttää vähän

hermostuneelta ajatellessaan, että hän mahdollisesti ehkä piankin

saisi nähdä rusko ruunansa, ja saatiin hänet vaan vaivoin estetyksi

hiipimästä intiaanileiriin, jonne meno oli ankarasti kielletty.

Saatiin viimeinkin toimeen suuri neuvottelu päällikköjen kanssa ja

määrätyllä kellon lyönnillä tulivat he ratsastaen asioimistoon

maalattuina, höyhenillä koristettuina ja arvokkaampina kuin ainakaan

minä olin luullut mahdolliseksi.

Kahden sotilasrivin välissä, katsomatta oikeaan tai vasempaan ja

kasvojaan vähääkään värähyttämättä ratsastivat nuo kuusitoista

päällikköä asioimiston pihaan, jossa he yhtä tyynesti ja yhtä totisina

laskeutuivat hevostensa selästä ja sitoivat ne aitaukseen, jonka

jälkeen he pitkässä rivissä arvokkaasti astuivat siihen suureen

telttaan, jossa rauhankeskustelut olivat pidettävät. Siinä olivat heitä

vastassa kenraali, hänen esikuntansa päällikkö ja ajutantit täysissä

univormuissa sekä kaikki sanomalehtimiehet. Vastaanotto tapahtui

hiljaisuuden vallitessa ja yhtä juhlallisesti asettuivat päälliköt

paikoilleen piiriinsä maahan, kenraalin istuutuessa tuolille ja meidän

muiden jäädessä seisomaan.

Keskustelun alkoi kenraali tulkin avulla kehoittaen puna-ihoisia

esiintuomaan valituksensa Washingtonissa asuvan suuren isän

edustajille. Ja toinen toisensa perästä nousivat päälliköt ylös

vastaten sanoin ja liikkein, jotka olivat sekä arvokkaita että

kauniita. Useimmat heistä olivat nähtävästi tottuneita puhujia ja

esittivät he asiansa niin taitavasti, että me mitä suurimmalla

mielenkiinnolla seurasimme keskustelua. Se oli kestänyt jo jonkun

aikaa, kun me yhtäkkiä kuulimme kompuroimista teltan ulkopuolelta ja

oven vartijan sanovan, ett'ei kukaan päässyt sisään.

-- No, no... telekram -- Rössville, kuulimme äänen inttävän vastaan

tavalla, joka sai meidät kaikki, yksin esikunnan päällikönkin

hymähtämään. Pari kertaa uudistuivat nuo taikasanat yhä vilkkaammalla

äänen painolla, mutta tällä kertaa ei niistä ollut lainkaan mitään

apua. Menin ulos katsomaan, mikä oli hätänä, sillä sen tiesin vallan

hyvin, ett'ei ystäväni Eenokki turhan tähden koettanut tunkeutua

sisään.

Hän loisti tyytyväisyydestä, kun näki minut ja sanoi tavallista

vilkkaammalla käden pyöräyksellä:

-- Ruuna on täällä nyt!

-- Mitä? kysyin minä.

-- Ruuna on täällä... se seisoo tuolla aidan luona muiden hevosten

joukossa. Minä sitä jo katselin, kun mustalaiset tulivat, mutta kun se

oli siellä toisten keskessä, niin en ollut varma, ja nyt vasta pääsin

minä tänne pihaan.

Näin puhuessaan oli hän vienyt minut aitauksen luo ja näytti hyvää

ruskeaa hevosta, jolla oli intiaanisatula selässä ja saman suitset

suussa ja kaikenlaista korukalua vähän itsekussakin paikassa.

-- Lienee parasta, että otan sen pois samalla, sanoi hän. Kunhan herra

vaan sanoo vartijalle, että hevonen on minun, niin pääsen kyllä ulos.

Epäsin häntä sitä tekemästä, mutta en kuitenkaan voinut estää häntä

riisumasta pois satulaa, suitsia ja noita muita koristuksia, ja

kiinnittämästä housujensa remmiä hevosensa kaulaan.

Keskustelua kesti vielä jonkun aikaa. Ulkopuolella olevat olivat

nähneet, mitä Muponen pihassa hommaili, ja ymmärtäneet heti, mistä oli

kysymys. Nyt katselivat he aidan takaa, kuinka hän tarkasteli ruunaansa

joka puolelta, tunnusteli sen jalkoja ja kavioita ja viimein ilmaisi,

että se oli kuin olikin "oll raitt".

Viimein tulivat intiaanipäälliköt teltasta tulkkien ja

sanomalehtimiesten seuraamina ja marssivat juhlallisesti hevostensa

luo. Toiset eivät olleet näkevinään mitään eriskummaisempaa, päästivät

vaan irti ratsunsa ja nousivat selkään, mutta oli siinä muuan pitkä,

komea mies, jolla oli koristuksenaan kaksi puhvelin sarvea otsassa ja

selässä pitkä höyhenheltta, ja hän näkyi olevan hyvin kahdella päällä,

mitä hänen olisi tekeminen, kun näki Eenokki Muposen pitelevän hevosta,

jolla hän oli ratsastanut neuvottelupaikalle.

Hetken aikaa tuijottivat he tiukasti toisiaan silmästä silmään ja

intiaanin naama kävi yhä tuimemmaksi, kun meidän mies otti piipun

suustaan, sylkäsi kupeelleen ja sanoi:

-- Muljota mitä muljotat, sen murjaani, mutta hevonen on minun.

Minä huusin tulkkia ja kysyin häneltä, mistä intiaani oli saanut

hevosensa. Mutta intiaani ei vastannut mitään, katseli vaan muiden

päällikköjen jälkeen, jotka poistuivat verkalleen ratsastaen,

katseli ympärillä seisovia, arveli vielä vähän aikaa -- ja näkyi

tulevan selville siitä, että tässä ei nyt mikään enää auttanut,

kokosi kapineensa maasta ja riensi pitkin askelin ja höyhenheltta

epäjuhlallisesti selässä heiluen toveriensa jälkeen katselijain

pilkatessa ja nauraessa.

-- Selkään sille olisi pitänyt antaa, tuumaili vielä Muponen, mutta

heitti kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli saanut hevosensa

takaisin, kaikki mielenosoitukset sikseen ja talutti ruunansa ulos

asioimiston portista sanoen, että nyt hän lähtee ajamaan suoraa päätä

kotiin.

Ja kun me sanomalehtimiehet hetken kuluttua istuimme syömässä

päivällistämme, tuli hän molempia hevosiaan taluttaen meidän luoksemme,

sitoi ne lautamajamme oven pieleen, astui sisään, kulki miehestä

mieheen pistäen kättä meille kullekin ja joka kerta virkkaen:

-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljon!

Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.

Asema oli vähän huolettava, siitä ei päässyt niin mihinkään, se oli

ihan päivän selvä asia sekä Matti Isolalle että Pekka Tarvaiselle,

heidän istuessaan kukin säkkinsä päällä päiväpaisteessa rautatieaseman

ulkopuolella. He olivat tulleet junalla idästä päin noin tunti sitten,

ja silloin oli konduktööri sen pitemmittä mutkitta kantanut säkit ulos

ja monin sanoin, joista eivät mitään ymmärtäneet, ja monin liikkein,

joita heidän ei ollut vaikea käsittää, antanut heidän tietää, että

heidän itsensä tuli seurata säkkien mukana. Sen olivat he tehneetkin,

mutta mitä he sitten tekisivät, siitä eivät he kumpikaan olleet sen

selvemmällä, sillä asemalta ei ollut tietä eikä polkua minnekkään päin;

kaikkialla oli vaan harmaan keltaista, auringon polttamaa tasankoa, ja

asemamies oli vaan töllöttänyt heitä vasten naamaa, kun he puhtaalla

ja selvällä suomenkielellä olivat kysyneet, mitä kaikkea tämä nyt

oikeastaan tiesi ja merkitsi.

Sen he nyt kumminkin ymmärsivät, että joku vika mahtoi olla pileteissä,

mutta mikä vika, siitä eivät he päässeet selville, vaikka olivat jo

tunnin verran sitä asiaa miettineet niin, että hiki päästä kihosi. Vaan

huolettavaa tämä vain oli kuin olikin.

Piletit oli Isonkylän Antti, joka jo oli ollut muutamia vuosia

Ameriikassa, heille lähettänyt, ja olisihan hänen siis pitänyt tietää.

Pimeään asti olivat he edellisenä iltana pitäneet silmällä asemain

nimiä, joista yksi ja toinen näkyi pileteissäkin, niin että he

varmaankin vasta yön aikana olivat joutuneet harhateille. Mutta piletit

oli konduktööri ottanut ja pitänyt, niin ett'ei heillä nyt ollut muuta

turvaa kuin Antin kirje, jonka Matti, joka oli sekä vanhempi että

viisaampi, oli ottanut haltuunsa.

Matti ja Pekka olivat veljeksiä, ja siis oikeastaan yksiä Tarvaisia,

mutta Matti oli Pohjanmaan tavan mukaan ruvennut nimittämään itseään

torppansa nimellä, kun hän muutamia vuosia sitten oli hullautunut

hankkimaan itselleen akan ja paikan samalla kertaa. Torpassa oli alussa

eletty kutakuinkin, mutta sitten marri muuan pieni Matti maailmaan ja

kun vaimo lähti liika pian jalkeelle, niin kääntyi siitä kipeäksi eikä

kyennyt hoitamaan taloutta eikä elukoita. Ja seurauksena siitä oli se,

että Matti sai pysytellä kotosalla eikä päässyt rahaa ansaitsemaan

tukkijoella niinkuin ennen. Pekkahan kyllä ajoi hevosta, mutta eihän

se ollut aikamiehen työn veroista, sillä "pojat ovat aina poikia",

oli Matin tapana sanoa. Ja Pekka oli vielä ikäänsä nähden poikanen,

seitsemännellätoista vaan, vaikka oli päätään pitempi kuin Matti ja

väkevä kuin aikamies.

Ehkä olisi sentään tultu toimeen, jos ei olisi tullut muita vahinkoja

kuin se akkavahinko, mutta niinkuin jokainen tietää eivät pahat tule

yksitellen. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä pahimman kelirikon

aikana, että Pekka tuli kotiin itse rekeä metsästä vetäen ja kuorman

päällä oli hevosen nahka. Ruuna oli taittanut jalkansa ja ollut

tapettava.

Kuinka onnettomuus oikeastaan oli tapahtunut, siitä ei koskaan saatu

oikeata selvää, sillä ensi kiivaudessaan oli Matti mutissut jotain

semmoista kuin että se oli oikein hänelle itselleen, että niin kävi,

-- mitäs oli jättänytkään hevosensa semmoiselle penikalle, jonka

korvantaukset eivät vielä ole kuivat! -- ja sen jälkeen ei oltu saatu

Pekkaa virkkamaan sanaakaan siitä asiasta. Niin pian kuin joku vaan

mainitsikaan hevosen, puristi hän huulensa yhteen yhdeksi viivaksi ja

vaalean harmaissa silmissä välähti tavalla, joka ei juuri kehoittanut

ketään jatkamaan puhetta siitä asiasta. Mutta että Pekka tavallaan

tunnustihe syylliseksi onnettomuuteen, sen näki siitä, että hän lumen

sulattua alkoi muokata peltoa kuokalla ja lapiolla, vaikk'ei kukaan

ollut häntä semmoiseen työhön kehoittanut.

Silloin tuli Isonkylän Antin kirje. Hän oli Tarvaisten veljesten serkku

ja oli arvan noston lähestyessä vannonut, ett'ei mikään korpraali eikä

kukaan muukaan mies ruunun vaatteissa koskaan saisi häntä komennella,

ja lähtenyt Ameriikkaan. Siellä oli hänelle hyvin käynyt ja sentähden

lähetti hän nyt kaksi tikettiä, joilla pääsi Vaasasta aina sille

hiilikaivokselle Montanassa, jossa hän oli työssä ja jossa hän vakuutti

Matinkin voivan ansaita kaksi taalaa päivässä, jopa enemmänkin. "Pojan

voit ottaa mukaan", kirjoitti hän vielä lopuksi, "voihan se kasvaa yhtä

hyvin mieheksi täällä kuin sielläkin".

Kun Matti tavaili tätä kirjettä, istui Pekka ja katseli, jonkunlainen

hymyn tapainen irvistys huulillaan, rystyisiä käsiään ja jykeviä

raajojaan, mutta kävi kohta taas totiseksi, kun vanhempi veli hitaasti

ja tukevasti asetti nyrkkinsä pöydälle ja virkkoi: sen minä teen.

Sitten kääntyi Matti Pekan puoleen, katseli häntä arvellen ja sanoi

sitten erityisellä äänen painolla: -- "Mutta siitä sinun kohdastasi en

tiedä oikein mitä sanoisin. Työtä osaat kyllä tehdä, mutta onko sinulla

tarpeeksi älyä tulemaan niin pitkälle matkalle, sitä en tiedä. Siihen

nähden, miten lienet senkään hevosen kanssa menetellyt, en tiedä,

osanneeko sinuun oikein luottaa."

Pekka punastui otsaansa myöten ja puristi huulensa tiukempaan kuin

koskaan ennen, mutta ei vastannut mitään, ennenkun veli taas virkkoi:

-- "Mutta jos lupaat tehdä aivan niinkuin minä käsken sekä matkalla

että sitten siellä Amerikassakin, niin saanethan tulla mukaan". Silloin

sanoi Pekka päättävästi: -- "No, sen saat uskoa!"

Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, mutta niin pian kun Matti oli

saanut torppansa vuokratuksi ja vähäiset matkavarustukset oli tehty,

lähtivät he taipaleelle.

New-Yorkiin kävi matka helposti, kun aina oli joku, joka taisi suomea,

ja rautatielläkin kävi alussa hyvin, sillä he matkustivat suomalaisten

seurassa, jotka menivät Michiganiin. Vaan kuta lännemmäksi tultiin,

sitä vaikeampi oli selvitä, ja tässä istuivat he nyt Montanassa s.o.

oman luulonsa mukaan aivan lähellä Isonkylän Anttia ja hiilikaivosta,

tietämättä mitenkä nyt sinne osaisivat. Ja se oli sangen huolettava

seikka se.

Matti veti esiin kirjeensä tutkiakseen vielä kerran kaivoskaupungin

nimeä. Hetken aikaa sitä tehtyään, nousi hän ylös ja meni

asemapäällikön luo, joka seisoi aukinaisessa ovessa ja puri tupakkaa,

silloin tällöin mulkoillen noita merkillisiä miehiä, jotka istuivat

auringon paahteessa sanaakaan toisilleen sanomatta.

-- Tirlots, sanoi Matti ja osoitti muuatta riviä kirjeessään.

Asemapäällikkö katseli ensin Mattia ja sitten kirjettä:

-- Mitä helvettiä sinä sanot? kysyi hän sitten ylpeästi. Puhu jotain

oikeata kieltä, jos osaat! Ja sen sanottuaan aikoi hän kääntää

selkänsä, mutta näki samassa suuren kärpäsen, joka oli istahtanut

Pekan jalkojen väliin. Sitä tähysteli hän tarkkaan, mutisti huuliaan

ja ruiskautti pitkän ruskean sylen kärpäsparan niskaan, joka melkein

hukkui lammikkoon, ja turhaan koetti ponnistella irti.

Matti peräytyi entiselle paikalleen ja huokasi huolissaan: ei tuo mies

näy mitään ymmärtävän.

-- Pöllö näkyy olevan, vahvisti Pekka tarkastellen ruskeaa lammikkoa

jalkojensa välissä, jossa kärpänen yhä räpisköi.

Matti oli nähtävästi samaa mieltä eikä virkkanut sen enempää, lukihan

vaan vielä kerran Antin kirjeen, jonka jo osasi melkein ulkoa.

-- Tässä lukee, että Tirlots on eteläisessä Montanassa, sanoi hän

sitten hetken kuluttua Pekalle.

-- Niinhän siinä lukee, vastasi Pekka, arvellen, että hänenkin kai piti

ilmaista mielipiteensä. -- Ja koska se on kaivos, niin pitänee sen olla

noissa vuorissa, jatkoi hän osoittaen etelää kohti, jossa näkyi vuoria

niin kaukana, että niiden sinertävät piirteet melkein sulautuivat

päivän autereesen.

-- Näkyy sinne olevan matkaa, virkkoi Matti, joka kyllä ymmärsi

yskän, mutta ei tahtonut heti paikalla noudattaa neuvoa, ett'ei nuori

kansa pääsisi luulemaan itseään liika viisaaksi. Mutta hän kaivoi

kuitenkin esiin tupakkakukkaronsa ja alkoi pistää piippuunsa josta oli

seurauksena se, että mieli koheni.

-- Vaikka olkoonkin, vastasi Pekka ravakasti, mutta jos me menemme

vuorille asti ja sitten seuraamme niitä itään, niin täytyy kai meidän

kerran tulla jonnekin, jossa tietävät neuvoa Tirlotsiin.

-- Minkä tähden itään?

-- Sentähden, että me varmaankin jo olemme kulkeneet siitä sivu.

Konduktööri ei olisi jättänyt meitä tänne, jos eivät piletit olisi

olleet lopussa ja Antti laittoi kyllä semmoiset, joilla piti päästä

perille asti.

Matti imasi pitkät savut piipustaan, tuprutteli vähän aikaa ja katseli

Pekkaa hämmästynein, jopa hiukan kunnioittavinkin silmin. Ja kun hän

oli tullut vakuutetuksi siitä, että veli oli täydessä järessään,

vaikkakin nero oli hänessä hiukan oudolla tavalla leimahtanut, nousi

Matti ylös, heitti säkkinsä olalleen ja virkkoi "Lähdetään!" Ja

huolimatta edes katsahtaakaan asemapäällikköön, joka yhä seisoi ovessa,

lähti hän taipaleelle. Pekka teki samaten, mutta näkyi muistavan jotain

samassa kuin heitti säkin olalleen. Hän oikasihe, seivästi silmänsä

asemapäällikköön, rykäsi, sylkäsi tuiman sylen herran jalkojen väliin

ja käänsi hänelle selkänsä.

Kohta toisella puolen rautatieaseman alkoi ruoho-aavikko. Asemalta

katsoen näytti se kyllä tasaselta ja sileältä levitessään siinä

auringon paisteessa, joka paahtoi niin, että ilma väreili ruskeaksi

palaneen heinikon päällä. Mutta ei se ollut niinkään tasaista kuin

miltä näytti, varsinkin jos kulki suoraan eteenpäin mitään tietä

seuraamatta. Siitä tuli aika kuumentava kävelyretki varsinkin Matille,

jonka säkki oli raskaampi ja jonka jalat sitäpaitse olivat lyhemmät.

Mutta ei Matti mitään puhunut, pysyttelihe vaan Pekan mukana, joka

ei näkynyt huomaavankaan, että maa välistä oli melkoisen pehmeää

ja pensaat takertuivat jalkoihin. Hän vaan mennä huhtoi eteenpäin

pitkillä, tasaisilla askelilla, tuijottaen tuolla kaukana edessä

oleviin vuoriin, ja puristaen huulensa yhteen niinkuin olisi päättänyt

joko päästä perille tai tielle nääntyä.

Aurinko oli paistanut melkein heidän päittensä päältä, heidän

lähtiessään liikkeelle, ja se oli jo alhaalla taivaan rannassa, kun

he olivat päässeet niin kauvas, että vuorten yksityiskohdat alkoivat

esiintyä -- ja kuta selvemmin vuoret näkyivät, sitä enemmän masentui

Matin mieli. Eihän se ollutkaan semmoinen pitkä, tasanen penger, joksi

hän oli luullut sitä, vaan näkyi siinä olevan kauheassa sekasorrossa

kallion kielekkeitä, kukkuloita, laaksoja ja vuoria, joita myöten oli

mahdoton kulkea mihinkään varmaan suuntaan, varsinkin kun jo yö alkoi

pimitä.

Lopulta tulivat he ensimmäisten korkeain kukkulain juurelle, pienen

puron luo, joka oli poikkiteloin heidän tiellään, ja siihen pysähtyi

Matti laskien säkin selästään maahan.

-- Tämä vie suoraan helvettiin, sanoi hän. Jos me kerran joudutaan

tuohon louhikkoon, niin emme osaa siitä ikinä minnekkään, kun on näin

pimeäkin. Minä en kule enää askeltakaan tän' iltana.

Pekka nakkasi säkkinsä maahan ja joi pitkän kulauksen vettä purosta,

jonka tehtyään hän ilmeisesti virkistyneenä aikoi pistää piippuunsa --

sanaakaan virkkamatta.

Mattikin kostutti kitalakeaan ja oikasihe sitten maassa, nojaten niskaa

ja selkää säkkiin. Mutta ei nyt maistunut Matille tupakka. Hänhän tässä

oli vanhempi mies ja olisi hänellä pitänyt olla siksi älyä, ett'ei

antanut poikasen vietellä itseään erämaita rämpimään. Kun olisivat

seuranneet rautatietä, tuumi hän, niin olisivat kai viimein tulleet

johonkin kaupunkiin tai kylään. Mutta kuta kauvemmin hän mietti, sitä

alemmaksi painui aurinko ja kävi yhä punasemmaksi, joka kai merkitsi

sitä samaa täällä Ameriikassa kuin kotona Suomessakin, että yö oli

tulossa. Mattia alkoi huolettaa yhä enemmän ja hän huokasi niin, että

maa kumahti, mutta Pekka ei ollut milläänkään; veti savujaan eikä

näkynyt aikovankaan vielä ruveta hätäilemään.

Silloin pirskautti aurinko viimeisen hehkunsa säteet yli ruoho-aavikon

ja yli ruskean keltaisten kukkulain, jotka alkoivat siitä kuin

uudelleen elää, ja yli harmaiden vuorenseinien, niin että ne punaisilta

heloittivat ja viimein yli korkeiden, lumisten huippujen tuolla

kauvimpana ja pani ne heloittamaan keltaisina ja veren punaisina, niin

että palavan luuli. Ja samassa laskeutui tuo suuri, hehkuva pallo

taivaanrannan taa ja varjot alkoivat hiipiä ensin ylös kukkuloille

ja sitten vuorien rinteitä, yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes saapuivat

lumisiin huippuihin ja sammuttivat tuon kauniin valon, niin että lumi

yhtäkkiä muuttui vaalean harmaaksi, kuolon kalpeaksi ja kylmäksi, jota

katsellessa ihan puistatti.

Alhaalla puron rannallakin oli tullut pimeä. Pekan piippu kimmelteli

vielä niinkuin suuri, punanen kiiltomato, mutta Matin säännöllinen

hengitys ilmaisi, että hän siksi kerrakseen oli jo huolensa unohtanut.

Sen sijaan alkoivat nyt huolet painaa Pekan mieltä. Tavallisesti oli

niin, että hän tarvitsi enemmän aikaa kuin Matti päästäkseen ajatusten

päähän, mutta sitten ajatteli hän sitä perinpohjaisemmin kerran alkuun

päästyään. Nyt oli hän käynyt tuumimaan oikein toden takaa, sillä hänen

ymmärtääkseen ei tässä muu auttanut kuin kääntyä takaisin kohta kun

päivä koitti. Niin oli Matti nähtävästi jo päättänytkin -- mutta eihän

sitä sitten tiennyt, osaisiko enää koskaan sille hiilikaivokselle,

jossa Antti ja ne muut niin hyvin rahaa ansaitsivat. Ja Pekka oli

aivan varmasti vakuutettu siitä, että hiilikaivos oli jossain tuolla

vuoristossa.

Näissä mietteissään ollen katseli hän ylös tuonne pimeään ja silloin

oli hän vähän matkaa siellä kauvempana ja ylempänä näkevinänsä oman

piippunsa kuvastuksen, mutta suurempana ja kirkkaampana. Siellä oli

joku tuli, joka paloi, siitä ei ollut epäilystäkään.

Hän ojensi jalkansa, kopasi sillä Mattia ja virkkoi, kun Matti avasi

silmänsä:

-- Tuolla vuorella on ihmisiä, jotka ovat tehneet tulen.

Matti nousi istumaan ja katsomaan. Jopa joo! Tulta siellä näkyi olevan

eikä se voinut merkitä muuta kuin että siellä myöskin oli ihmisiä,

jonka sanottuaan hän sen pitemmittä puheitta heitti säkin selkäänsä ja

lähti liikkeelle puron vartta pitkin, Pekan perästä tallustaessa.

Siitä tuli hyvin vaivaloinen matka, yli kivien ja kantojen, läpi

pensaiden ja murtojen ylös kukkulalle, joka paikotellen oli niin

jyrkkä, että he vaan vaivoin voivat pysytellä pystyssä. Kun he vihdoin

hengästyksissään ja hikeä valuen saapuivat tulen luo, huomasivat he,

että tuli loisti jonkunlaisen huoneen ikkunasta, joka oli puoleksi

maahan kaivettu, ja kun he silmäilivät alas laaksoon, niin näkivät he

samanlaisia tulia sieltäkin tuikkavan.

Matti avasi vanhemmakseen oven, niinpian kun rintansa oli vähän

rauhoittunut, ja astui sisään.

Keskellä pientä huonetta oli pari tyhjää puulaatikkoa, ja niiden

ympärillä istui viisi miestä hatut päässä korttia pelaamassa pienen

lasittoman lampun valossa. Huoneessa oli muutamia villapeitteitä

eräässä nurkassa, lattialla puulaatikkojen luona oli sisältörikkaan

näköinen saviruukku ja muutamia rautapellistä tehtyjä keittoastioita

huolettomasti laitetun tulisijan päällä. Siinä talon koko irtaimisto.

-- Hyvää iltaa! sanoi Matti kohteliaasti suomeksi.

-- Hello boys! vastattiin. Snalk in! Mutta kun pelaajat eivät näkyneet

sen enempää välittävän vastatulleista, laskivat nämä säkkinsä nurkkaan,

kalvoivat piippunsa esiin ja alkoivat tupruttaa savua jo ennestäänkin

paksuun ilmaan.

Hetken kuluttua päättyi peli ja silloin rupesivat pelurit vieraita

vähän lähemmin tarkastamaan.

-- Ottakaa ryyppy! kehoitti isäntä ja työnsi jalallaan saviruukun vähän

lähemmäksi Pekkaa, joka istui etumaisena.

Kun Pekka heti käsitti, mistä oli kysymys, pyyhkäsi hän kohteliaasti

suutaan käsiselällään ja nosti astian huulilleen.

-- Kiitoksia, sanoi hän suomeksi, sitten kun oli osansa ottanut.

-- Halloo! huusi isäntä. Mitä te sanoitte?

Pekka irvisti ystävällisesti vastaan, mutta ei virkkanut mitään.

-- Ettekö puhu englantia, pojat? kysyi muuan miehistä.

-- Ei ymmärrä, vastasi Matti, kun kysyjä puhuessaan oli katsonut häntä

silmiin.

-- Nämä ovat hauskoja elukoita nämä, sanoi mies toveriensa puoleen

kääntyen. Nyt pannaan ilo käymään ja katsotaan, mistä aineesta ne ovat

valetut.

Sen sanottuaan kääntyi hän uudelleen vieraiden puoleen ja alkoi

syytää heidän silmilleen sukkeluuksia semmoisia, joita ei saa kuulla

juuri muualta kuin lännen kaivosmiesten ja cowboy'ien suusta. Toiset

nauroivat ja säestelivät parhaansa mukaan, mutta Matti ja Pekka

koettivat olla niin ystävällisiä kuin suinkin ja pitäytyä niin

hyvänsuopien näköisinä kuin mahdollista.

Mutta kun melu alkoi käydä yhä suuremmaksi eikä enää voinut olla

vähintäkään epäilystä siitä, että juuri he, eikä kukaan muu, olivat

pilanteon esineinä, muuttui Matin ystävällinen naama ja alkoi osoittaa

sekä suuttumusta että pelkoa, samalla kun hymy Pekan huulilla jäykistyi

irvistykseksi ja ilme hänen silmissään vaihtui siksi, mikä niissä oli

aina silloin kun kotimökillä tuli puhe hevosesta.

Luullen vieraita rauhallisemmiksi kuin olivatkaan ja yltyneenä

toveriensa suosiosta yhä suurempiin ponnistuksiin, pisti sille,

joka oli pilan alkanut, päähän uusi tuuma. Hän vetäsi revolverin

vyöhystästään, tähtäsi ja ampui melkein samassa silmänräpäyksessä

piipun Matin suusta.

-- Herra varjelkoon! huusi Matti ja heittäytyi taapäin. Mutta Pekka

unohti samassa sekä siivoutensa että nuoruutensa, kavahti ylös ja

väänsi voimakkaalla liikkeellä revolverin miehen kädestä, samalla kun

hän toisella kädellään tarttui miestä kurkkuun ja heitti hänet maahan

kuin keilan.

Mies hyppäsi ylös, mutta Pekka tarttui häneen uudelleen kiinni ja sanoi

-- suomeksi tietysti: -- Ei pidä leikkiä pistoolien kanssa, saattaa

helposti tulla vahinko!

Sopimattoman leikin laskija koetti tempoa itseään irti, mutta

toiset, joista pilanteko nähtävästi jo oli mennyt liikoihin, kävivät

väliin. Ja kun Pekkakin, huomattuaan että vaara oli ohitse, ojensi

revolverin takaisin omistajalleen, pudisti tämä Hänen kättään mitä

sydämmellisimmästi ja vakuutti, ett'ei hän pitkiin aikoihin ollut

saanut kokea niin komeita nyrkkejä. Eikä siitä muuta kuin saviruukku

kiertämään miehestä mieheen.

-- Eiköhän meidän pitäisi lähteä tiehemme nyt? arveli Matti oman osansa

nielaistuaan. Ne ovat vaarallisia miehiä nuo, kun vaan huvikseen

ampuvat piippuja ihmisten suusta.

-- Nyt minä tiedän, mitä ne puhuvat, huudahti muuan

ameriikkalaisista, joka oli tarkkaan kuunnellut Matin puhetta. Se on

suomea, niitä on koko joukko Deer Lodgessa.

-- Tirlots! huudahti Matti mitä suurimman ihastuksen vallassa. --

Tirlots! -- ja samalla astui hän miehen luo ja pudisti hänen kättään,

samalla tavalla kuin joku toinen käyttelee pumpun vartta.

-- Tarkoitatteko Deer Lodge? kysyi ameriikkalainen. Aiotteko sinne?

Mitä varten olette tulleet tätä tietä, kun olisitte päässeet junalla

perille asti? Täältä on sinne vielä kuuden tunnin matka vuoristossa

eikä tie ole juuri mitään vierotietä.

Se oli tietysti hepreaa Matille. Mutta sen hän käsitti, että he

viimeinkin olivat saaneet käsiinsä jonkun, joka osasi neuvoa

Tirlotsiin, ja kun seurue hetken kuluttua katosi, niin paneutui

hän maata paljaalle lattialle niin rauhallisella mielellä kuin ei

maailmassa olisi milloinkaan mitään murheita ollut.

Aamulla vei ameriikkalainen heidät oikean tien suuhun, osoitti ylös

vuorille, jonne tie vei, ja sanoi pari kertaa: Deer Lodge, Deer Lodge!

-- Hyvä on, hyvä on! vastasi Matti, nyökäytti vimmatusti päätään

merkiksi siitä, että hän tajusi toisen tarkoitukset, ja kun he vielä

kerran olivat pudistaneet oppaansa kättä, lähtivät veljekset iloisin

mielin vaeltamaan Tirlotsiin ja Isonkylän Antin luo.

Mutta kun he olivat kulkeneet pari neljännestä tai niille paikoin ja

kun Matti oli saanut mietityksi, mitä kaikkea tällä viime vuorokaudella

oli tapahtunut, kääntyi hän Pekan puoleen ja virkkoi painavasti:

-- Niin minä nyt kuitenkin luulen, ett'ei se hevosen kuolema sittenkään

tainnut olla sinun syysi.

Ja Pekka ei puristanutkaan huuliaan yhteen, vaan avasi ne niin leveään

hymyyn kuin hänelle suinkin oli mahdollista.

Naimiskauppa uudessa maailmassa.

Taneli Tuominen seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Castle Gardenin

edustalla New-Yorkissa. Castle Garden on se paikka, johon

siirtolaislaivat laskevat maihin. Hän tarkasteli toisia odottelijoita,

jotka samoin kuin hänkin vartoivat porttien avautumista saadakseen heti

karata niiden lampaiden kimppuun, jotka puoli tuntia sitten olivat

saatetut laivasta maihin.

Hävytöntä se oli, ett'ei nyt enää saanut mennä sisään niinkuin entisinä

hyvinä aikoina, jolloin pääsö sinne oli vapaa kenelle tahansa. Mutta

nyt sinne pääsivät vaan suurten firmain runnarit ja köyhät saivat

seista ulkopuolella. Konttori olisi pitänyt olla jonkun paremman kadun

varrella ja tarjota niille aina pitäisi jotain noille, jotka olivat

tuolla sisällä, ja sen lisäksi vielä silloin tällöin painaa seteli

kouran pohjaan -- sitten olisivat ovet auvenneet!

Se talo, missä Tuominen liikettään harjoitti, ei ollut hienoimpia.

Eikä se ollut minkään ylen hienon kadunkaan varrella, olihan vaan

Chenystreetin varrella, joka suoraan sanoen oli hampuusien ja sen

semmoisten tyyssija. Liikettä kutsuttiin hotelliksi ja oli siinä n.k.

makuuhuoneita likaisen salin päällä, jonka huomattavin huonekalu

oli pitkä tiski. Sen alla oli sijaa muutamille lekkereille ja

pienemmille olutastioille, sen takana oli seinäkaappi täynnä mitä

eriskummallisimpia pulloja, jotka olivat siinä vaan koreuden vuoksi,

sillä kaikki se aine, jota täällä nautittiin, tuli lekkereistä ja

olutastiasta.

Mutta vaikka paikka oli pahamaineinen ja talo vaatimaton, oli talon

isäntä ansainnut hyviä rahoja "pussinessillaan", niinkuin hänen oli

tapana sanoa. Kaikki suomalaiset merimiehet tulivat kuin vaistomaisesti

Chenystreetin kapakkaan kohta kuin olivat päässeet irti laivoistaan

ja saaneet muutamain kuukausien palkan taskuunsa. Ja silloin oli

Tuomisella hyvät ansiot. Hän oli yhtäaikaa pankkiiri, kassööri ja

kirjanpitäjä ja otti sentähden heti haltuunsa vierastensa rahat,

ett'eivät menettäisi kaikkia yhteen menoon -- ja antoi heille vaan sen

verran kuin kukin päiväkseen tarvitsi, senkin pitkän kärttämisen

perästä. Mutta sen ohella piti hän tietysti huolta siitä, että suurin

osa rahoista juotiin hänen tiskinsä ääressä ja kun vieraan konttokirja

ja kontantit alkoivat olla tasapainossa, ajettiin hänet kadulle, ell'ei

hänen merimiesarkkunsa sattunut olemaan niin hyvin varustettu, että sen

voi ottaa luoton vakuudeksi vielä joksikin aikaa.

Liike oli mainio, mutkaton ja helposti hoidettava eikä sillä ollut kuin

yksi vika -- se, ett'ei aina ollut rahakkaita merimiehiä. Silloin

saivat siirtolaiset astua aisoihin. Rahaa heillä tavallisesti oli

vähän, mutta sitä enemmän vaatteita. Ja sitten kelpasi heille mikä

hyvänsä. Heitä voi sulloa kuinka paljon tahansa samaan huoneesen ja kun

he olivat juoneet kaikki tavaransa, voi heiltä ansaita vielä jonkun

äyrin toimittamalla heille työnansiota. Toistakin taalaa voi välistä

saada miestä kohti runnareilta, jotka värväsivät väkeä seutuihin, jonne

ei kukaan työmies hyvällä lähtenyt, ja karttuihan siitäkin jotain

vuoden pitkään. Helppo oli saadakin siirtolaisia verkkoihinsa niin

kauvan kuin sai viritellä niitä Castle Gardenissa hetikohta kuin

siirtolaiset astuivat maihin. Mutta se ansio oli nyt lopussa ja suurten

yhtiöiden runnarit poimivat nenän edestä jokaisen, jonka saivat

käsiinsä. Köyhät saivat olla välikädessä täällä Amerikassa niinkuin

siellä Suomessakin, päivitteli Tuominen, eikä hänen päähänsä

pälkähtänytkään, että hän itse oikeastaan oli juuri niitä, jotka

tahtovat, vaikkeivät aina voikaan, saattaa köyhää kansaa välikäteen.

Ikävintä oli, että merimiesliikekin alkoi huonota. Kilpailija

oli avannut paljoa hienomman huoneuksen saman kadun varrella ja

oli hotellin, kapakan ja ravintolan yhteydessä pannut toimeen

jonkunlaisen toimituskonttorin hankkiakseen vierailleen taas uusia

paikkoja laivoissa, sittenkun he olivat ryypänneet kaikki tavaransa.

Sillä tavoin saavutti hän sen kahtalaisen tarkoituksen, että ensin

nylki merimiehiltä heidän säästönsä ja pääsi vielä käsiksi heidän

pestirahoihinsakin ja etukäteen otettuun vuosipalkkaan. Etuannin

suuruuden määräsi hän itse ja sen mukaan luotonkin suuruuden -- se oli

kaikin puolin tuottava liike eikä tappiosta ollut vähintäkään pelkoa.

Tuominen kiroili mielessään omaa tyhmyyttään, kun ei ollut itse

keksinyt tuota keinoa. Mutta nyt ei hän enää aikonut istua kädet

ristissä katselemassa liikkeensä rappeutumista. Hänkin oli saanut

loistavan aatteen ja sen toteuttamista varten oli hän nyt useita päiviä

peräkkäin kävellyt Castle Gardeniin, sillä nyt oli juuri se aika

vuodesta, jolloin siirtolaiset vanhasta emämaasta tulvivat New-Yorkiin.

Taneli Tuominen ei ollut enää mikään härkäpoika ja oli hän nähnyt vähän

muitakin kuin pelkkiä talonpoikia jo kotona Suomessakin. Maakauppiaana

ollessaan oli hän ollut monilla markkinoilla ja nähnyt, kuinka

talonpoikain päät menivät pyörälle, kun tulivat paikkoihin, joissa

laulettiin ja soitettiin. Silloin eivät enää oluet riittäneet, vaan

piti olla sekä punssia että portviiniä ja Tuominen oli nähnyt heidän

heittelevän markankin rahoja lautaselle, kun laulajatyttö kuletteli

sitä ympäri ja katsoi heitä oikein hellästi silmiin.

Nämä muistot ne olivat idättäneet hänessä sen aatteen, joka tulisi

pelastamaan Chenystreetin hotellin häviöstä ja hämmästyttämään

kilpailijoita. Hän päätti hankkia itselleen "puhvetsikan", jolla

komealla nimellä hän nimitti uutta kultalintuaan. Mutta suomalaisen

sen pitäisi oleman, sillä hänen vieraansa eivät tainneet juuri

maailmankieliä ja sen tiesi Tuominen omasta kokemuksestaan, että

rakastelu, jota täytyy sanan puhumatta toimittaa, käy ajan pitkään

ikäväksi.

Siirtolaisten mukana tuli silloin tällöin myöskin nuoria tyttöjä

kotimaasta ja semmoisen hän värväisi. Kun hän vaan saisi oikean

neitosen niin maksaisi hän kernaasti, jos niiksi tulisi, tavallista

piian palkkaa isomman palkan, sillä eihän tyttö tulisi tekemään

ainoastaan tavallista piian työtä, vaan myöskin vetämään vieraita

taloon ja siitä sopisi aina maksaa pari taalaa enempi viikossa. Kun

hän nyt vaan onnistuisi saamaan oikein sopivan. Se kyllä ajan oloon

kannattaisi.

Tuomisen kalpeat, oluen juonnista pöhöttyneet kasvot kirkastuivat,

kun hän ajatteli loistavia tulevaisuuden toiveitaan, vaikkakin hän jo

monet kerrat oli seisonut samalla paikalla ja turhaan tarkastellut

siirtolaisnaisia, jotka uteliain, vaikkakin vähän pelokkain kasvoin

astuivat luvattuun maahan. Varovasti veti hän povitaskustaan esiin

melkein mustan sikarin, purasi pään poikki ja alkoi juuri sytyttää

toisen pään, kun Castle Gardenin ovet avautuivat ja ensimmäiset

tulokkaat tulivat näkyviin. Nopeasti sukasi hän sikarin takaisin

taskuunsa ja astui pari askelta eteenpäin voidakseen niin läheltä kuin

suinkin tarkastella tulevia.

Oli se kirjavaa joukkoa, joka hitaasti vyöryi alas Castle Gardenin

porteista, joista jo niin monet korkealle tähtäävät toiveet, niin monet

pettyneet unelmat ja niin moni murtunut ja häviöön joutunut elämä oli

vaeltanut tuntematonta tulevaisuutta kohti, joka kaikkein useimmilla

oli käynyt paljoa synkemmäksi kuin mitä he olivat ajatelleet. Oli

siinä vanhoja ihmisiä, jotka vasta pitkällisen ja totisen tuumailun

jälkeen olivat päättäneet astua tuon pitkän askeleen kotimaasta ja

ystävien luota; oli nuoria seikkailunhaluisia miehiä ja naisia,

jotka rinta täynnä valoisia tulevaisuuden toiveita vaan odottivat

päästäkseen uuteen kultalaan ja saadakseen siellä kaiken sen, mitä

ei kotimaa ollut kyennyt heille antamaan; miehiä, joiden kasvoissa

kuvastui heidän myrskyinen menneisyytensä ja jotka olivat pakoitetut

alottamaan uudelleen elämänsä toisessa osassa maailmaa, jossa

heidän tappionsa olivat tuntemattomat; sekä vihdoin tuo suuri lauma

todellisia työmiehiä, jotka olivat tulleet tänne ansaitsemaan parempaa

päiväpalkkaa kuin kotimaassa, syömään joka päivä vatsansa täyteen ja

jos mahdollista saamaan jotakin kokoon yli jokapäiväisten menojen

sekä tulevaisuuden varalle että kotiin jääneiden vaimojen ja lapsien

elatukseksi.

Saapunut laiva oli yksi suurimpia siirtolaislaivoja, ja kauvan kesti,

ennenkun tuhansiin nouseva matkustajalauma oli selvinnyt kaikista

muodollisuuksista tuossa rumassa, vanhassa rakennuksessa ja päässyt

ulos lämpimään päiväpaisteesen, joka heloitti tuolta Batteryn puistossa

ja teki sen niin hauskaksi, iloiseksi ja rauhalliseksi kuin jos se

olisi ollut satain penikulmain päässä saaliinhimoisesta suuresta

kaupungista, jonka melu ja jyrinä vaan kaukaa kuului sinne puitten

välitse.

Siirtolaiset tulivat, mitkä yksitellen, mitkä perheittäin tai

suuremmissa samanseutulaisista muodostuneissa ryhmissä, useimmat

uteliaasti tähystellen ympärilleen nähdäkseen ensimmäisen vilahduksen

tuosta ihmeellisestä maasta, jossa kaikki ihmiset voivat rikastua,

toiset taas välinpitämättöminä astellen ja hyvin tietäen, että

työ on työtä kaikkialla maailmassa ja että ainoastaan muutamat

onnenlapset pääsevät alkuvastuksitta vapaiksi. Itaalialaiset puhelivat

vilkkaasti ja viittilöivät käsillään ryhmissä kulkien; saksalaiset

perheenisät koettivat huolestunein kasvoin koota ympärilleen vaimonsa

ja lapsensa; ruotsalaisilla naisilla oli päässään kummallisen

koreita hattuja merkkinä pian alkavasta yhdenvertaisuudesta;

venäläis-puolalaiset juutalaiset olivat puetut pitkiin, kantapäihin

saakka ulottuviin kauhtanoihin ja heidän silmissään paloi väijyvä

nöyryys; irlantilaisten katseet ja käytös osoittivat uhkamielisyyttä

ja röyhkeyttä -- sanalla sanoen, Tuominen olisi voinut siinä nähdä

näytteitä kaikista Euroopan eri kansallisuuksista. Mutta hän ei nähnyt

muuta kuin joukon muukalaisia, joiden puvut ja kasvot olivat hänelle

vieraita. Sillä suomalaiset tulivat tavallisuuden mukaan viimeisinä.

He olivat oleksineet yhdessä koko matkan kestäessä ja odottivat

nyt rauhallisesti, kunnes kaikki muut olivat selvinneet lähtemään,

pysyäkseen yhdessä vielä viime hetkelläkin. Olihan heidän melkein

kaikkien mentävä konttooriin State Streetin varrella mikä millekin

asialle, tiedustelemaan kirjeitä, kyselemään työnansiota y.m.s.,

niinkuin olivat kokeneilta ameriikkamiehiltä kuulleet pitävän tehdä.

Viho viimein tulivat ensimmäiset suomalaiset esiin. Tuominen astui

vielä pari askelta eteenpäin, sillä ell'eivät hänen silmänsä

valehdelleet, niin vilahteli tuolla jo hame ovessa ensimmäisten miesten

takana.

-- Tervetuloa Ameriikkaan, pojat! huusi hän jo kaukaa heille, ikäänkuin

olisi hän aavistanut, että tänään ei hänen toivonsa tulisi häntä

pettämään.

Tulokkaat katselivaf häntä ensin uteliaasti. Heitä oli paljon varotettu

kaikellaisista roistoista, joita vetelehtii New-Yorkissa ja he tiesivät

hyvin kyllä, että niiden joukossa oli omia kansalaisiakin.

Tuo suupaltto oli varmaankin joku semmoinen; parasta olla hänen

kanssaan mihinkään puheisiin rupeamatta.

Mutta Tuominen ei heittänyt niin hevillä, sillä tällä kertaa ei hän

ollut erehtynyt. Siellä tuli todellakin pullea, punaposkinen tyttö

kahden miehen seurassa. Tytön ulkomuoto teki valtavan vaikutuksen

Tuomisen mieleen. Eihän se tosin ollut sen tulevan "puhvetsikan"

näköinen, jota hän mielessään oli kuvitellut eikä näyttänyt liioin

laulajattareltakaan, mutta sen sijaan oli tytössä jotain muuta, joka

sykähytti miehen sydäntä ja sai hänen vetiset silmänsä kiilumaan. Siinä

oli se syötti, joka tulisi houkuttelemaan merimiehet takaisin hänen

kapakkaansa!

-- Hyvä päivä! Hyvä päivä! sanoi hän, kun seurue kulki ohi. Mistäpä

tulette, hyvät ystävät!

Tyttö ja hänen seuralaisensa näyttivät arvelevan, mutta eivät

vastanneet. Heistä oli kovin outoa, että heti vieraalle maalle tultuaan

saivat jo kuulla omaa kieltänsä puhuttavan.

-- Minnekkä matka? jatkoi Tuominen samalla ystävällisen suojelevalla

äänellä ja seurasi heitä. Minä olen vanha new-yorkilainen ja voin

auttaa teitä, jos tarvitsette jotain.

-- Menemme kapteeni Jeanssonille, vastasi toinen miehistä

vastahakoisesti, -- työtä tietämään.

-- Entä tämä tyttö? Jos hän hakee työtä, niin voisin minäkin ehkä

antaa.

-- Totta kai työtä haen, vastasi tyttö lyhyesti. Uuden tuttavan

ulkomuoto ei lisännyt hänen luottamustaan new-yorkilaisiin.

-- No, jos niin on, niin ehkä voimme sopia heti kaupoista, sanoi

Tuominen, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen niin paljon

kuin mahdollista. Minulla on hotelli täällä New-Yorkissa ja minä

tarvitsen kunnon tytön yhtä ja toista toimittamaan. Tässä maassa ei

palvelusväki kelpaa juuri mihinkään ja sentähden maksan minä mielelläni

hyvän palkan, kun vaan saan jonkun, joka kelpaa. Mitä arvelette

neljästä taalasta viikossa? oma huone ja vapaa ylöspito tietysti? ja

kaksi vapaata iltaa viikossa? Se on toista kuin kotona kolmekymmentä

markkaa vuodessa talon ruuassa!