seuraavana päivänä, sillä tahdoin tietää, ja kartoin Eliasta ikäänkuin
olisin tietänyt, että hän oli pyöveli. Emmekö saakin salaisia
viestejä?... Tänne tuotuna hän viitaten vaati huntuansa ja laski
kätensä ristiin povelleen totuttuun tapaansa. Hän seisoi siinä,
vastapäätä Eliasta, joka surmasi hänet ampumalla kuulan sydämeen.
Hän kaatui taaksepäin eikä enää liikahtanut. Tuo lienee tapahtunut
silmänräpäyksessä. Toinen käsi oli verissä, ja minä olin sen huomannut.
Butros oli kääntänyt päänsä toisaalle; vaikka olikin jäyhämielinen, hän
ei voinut kestää tuota näytelmää. Jamilen huntu oli hänen kaatuessaan
häilähtänyt syrjään, Butros asetti sen paikoilleen ja vei joukon
pois. Jamilen ei pitänyt saada hautausta eikä papin siunausta. Heidän
poistuessaan ilmaantui seetristöön Omar. Butros palasi hänen jäljessään
häntä vakoillakseen ja tarvittaessa uhmatakseen, ja siitä syystä olin
kohdannut hänet viimeisenä. Hänen oli täytynyt ennen minua kokea murhan
houkutus. Kuinka hän lienee sen torjunut? En tiedä, emme puhuneet siitä
milloinkaan.
— Elääkö Butros vielä?
— Butros? Hän löysi kultakaivoksen; hän näet oli verraton kullanetsijä.
Hän nai ranskalaisen naisen, vaimoni sisaren. Hänellä on paljon lapsia
ja lapsenlapsia. Todellinen patriarkka.
— Eikö hän palaa Libanoniin?
— Hän on Libanonin unohtanut. Hän on unohtanut menneisyyden, ja
menneisyyshän se meidät takaisin tuo.
Vuoren seinämiin, joita tänä vuodenaikana peitti vielä lumi, näkyi
vähitellen valautuvan laskevan auringon punahohde. Aurinko varmaan
lähestyi meren pintaa metsikön tuolla puolen. Meidän oli lähdettävä
viipymättä laskeutumaan, ellemme tahtoneet nähdä yön meitä yllättävän
polulla, joka uurtaa kalliota Kadišan lähteiden yläpuolella. Me
palasimme seetristöön, keräsimme saattueemme ja nousimme jälleen
ratsujemme selkään. Khalil Khuri, joka ratsasti ensimmäisenä, osoitti
minulle paikan, johon Omarin tamma oli sortunut.
— Sen säkä oli verissä, selitti hän. Ratsastaja, jolla ei ollut
kannuksia, oli varmaan iskenyt sitä väkipuukolla kiihtääkseen sen
juoksua.
Kun olimme ehtineet vuorenseinämän juurelle, oli ilta alkanut hämärtää.
Mutta se heleänpunainen juova, joka kiersi näkörantaa vesillä, riitti
tietämme valaisemaan. Khalil Khuri ehdotti, että lähtisimme Muntahan
luo, ja minä havaitsin hänen olevan vainomielteen vallassa, joten hänen
ehdotuksensa vastustelemisesta ei voinut olla hyötyä. Lausuin kuitenkin
estelyn toisensa jälkeen. Eikö olisi epähienoa lähteä hänen kerallaan?
Oli jo sangen myöhä. Tiesikö Muntaha tulostamme? Oliko hän nähnyt
Khalil Khurin hänen kotimaahan palattuaan? Minkätähden kiduttaisimme
häntä tuolla vanhalla tarinalla, joka liittyi hänen varhaiseen
lapsuuteensa ja jonka muisteleminen voi olla hänelle ainoastaan
kiusallinen? Minä päätin puheeni varovasti:
— Te yksin ajattelette täällä Jamileä. Asia on painunut unohduksiin.
Älkää häiritkö sen lepoa.
Hän suuntasi hämmästyneenä minuun katseensa, jossa hehkui nuoruuden
tuli hänen sytytettyään sydämensä pyhäkön lamput.
— Minä tahdon sitä häiritä, selitti hän. Olen puhunut hänestä teille
kokonaisen päivän. Haluan nähdä hänen ilmestyvän jälleen näkyviin
sisarensa Muntahan katseessa. Minä virkistän Muntahan muistia. Jamile
on minulle liiaksi läsnäolevainen tänä iltana, ja minä en voi odottaa
kauemmin.
— On parempi, jos olette yksin siinä kohtauksessa.
— Ei, ei, te ette saa poistua seurastani. Olen ilmaissut teille
salaisuuteni. Te tunnette sen kokonaan, senkin osan, joka ei vielä
minulle kuulu ja joka minulle kohta ilmaistaan. Minä tiedän Muntahan
asuvan Bšarren yläpuolella Deir-Mar-Sarkisissa, missä on vanha
luostari. Tiedän myös, että hän on menettänyt miehensä muutamia vuosia
sitten ja elää samoin leskeksi jääneen tyttärensä ja lapsenlastensa
kanssa. Hän on osoittanut koettelemuksissa miehen rohkeutta, ja hänen
kolmannelle sukupolvelle jakamansa kasvatus on laadultaan miehekästä.
Minä näet olen ottanut asioista selkoa.
— Ettekö siis ole vielä häntä itseään tavannut?
— En, enkä myöskään ollut aikaisemmin käynyt jälleen seetristössä. Kun
saavuin Libanoniin pitkän ajan kuluttua, tuntui minusta kuin kaikki
paikat ja kasvot olisivat olleet vieraat. Vuoret olivat liikkuneet
lähemmäksi toisiaan ja madaltuneet. Ihmiset olivat muuttuneet
välinpitämättömän näköisiksi. Minulle ei puhuttu kuin kiinnottomista
ja vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli kutistunut. Minusta tuntui
kuin olisin ollut muukalainen. Enkö ollutkin muukalaiseksi muuttunut?
Ja niin minä vastustelin Jamilen kutsua. Olin palannut vain hänen
tähtensä, mutta en löytänyt häntä. Hän oli ollut minua lähempänä
Afrikan kirkkaina öinä. Ajattelin jo lähteä takaisin, mutta eilinen
pyhiinvaellusretki vihdoin repi rikki ne ajan ja avaruuden verhot,
jotka salasivat hänet minulta. Nyt, kun hän on läsnä, en tahdo häntä
enää kadottaa.
Hän ohjasi päättävästi ratsunsa pois siltä tieltä, joka johti Bšarreen,
missä näimme ensimmäisten tulien tuikahtavan.
* * * * *
Khalil Khuri pysähtyi erillään sijaitsevan kaarikäytävillä ja
parvekkeella varustetun ison rakennuksen luo. Siinä oli epäilemättä
se vanha luostari, josta hän oli puhunut. Palvelijalta, joka tuli
meille avaamaan, hän kysyi, eikö se ollut Muntaha Zaherin talo.
Palvelija vastasi myöntävästi ja vei meidät, maroniittien keskuudessa
vallitsevaa avaraa ja luottavaista vierasystävyyttä noudattaen,
pienemmälle pihamaalle ja sitten saliin, johon tuotiin tulisoihtuja.
Tämä sali oli niin karu ja koruton kuin mikä luostarin vastaanottohuone
tahansa. Se sai ihmisen alentamaan ääntänsä ja lausumaan ainoastaan
vakavia, vieläpä hurskaitakin sanoja. Sisään astui nuori poika ja hänen
jäljessään palvelija kantaen tarjotinta, josta otimme sitruunajuomaa.
— Isoäiti tulee, selitti pieni mies. Hän pyytää teitä hieman odottamaan.
Khalil Khuri hyväili hänen poskeansa.
— Missä olet ranskaa oppinut?
— Anturan lukiossa.
— Ah, samoinkuin minä.
Hän luetteli pojalle professoreita, jotka olivat epäilemättä kuolleet
jo aikoja sitten, sillä nuori lukiolainen ei ollut kuullut heistä
puhuttavankaan.
Vähän ajan kuluttua saapui seuraamme mustapukuinen naishenkilö,
erittäin kunnianarvoinen, jo iäkäs — päättäen päähineen alta näkyvistä
harmaista hiussuortuvista — mutta verrattain pitkä ja tanakka vartalo
yhä suorana ja voimakkaana. Hän oli varmaan ollut aikoinaan kaunis,
mutta hänen säännölliset piirteensä olivat nyt tahmean epämääräiset.
Khalil Khuri asettui hänen eteensä, tervehti kunnioittavasti ja virkkoi
sitten äkkiä:
— Muntaha, tunnetko minut?
Tutunomainen sinuttelu hämmästytti häntä — Libanon näet on omaksunut
nyttemmin eurooppalaiset tavat — samoin tuo omituinen kysymys, joka
tuli ihan odottamatta. Hän peräytyi hieman voidakseen paremmin katsella
vierasta tulisoihtujen valossa, joka yritti voittaa iltahämärän
epämääräistä valkeutta.
— En, tunnusti hän vihdoin. Minä en tunne teitä. Kuka olette?
— Olen eräs lapsuudentoverisi, mutta sinä olit minua paljon nuorempi.
Khalil Khuri, sisaresi Jamilen sulhanen.
Huomasin varsin selvästi hänen säpsähtävän, kun mainittiin hänen
sisarensa nimi. Samalla hän vilkaisi tyttärenpoikaansa ja kehoitti
häntä poistumaan. Hän ei ilmeisesti mielellään jutellut tuon
kummittelijan kanssa ja pahoitteli varmaan, että oli päästänyt hänet
puheilleen.
— Minulle oli kerrottu, että olit palannut, nyt muistan, virkkoi hän
sitten.
Sitten hän itsekin hämmästyi tahatonta sinutteluansa ja yritti asiaa
korjata:
— Että olitte palannut. Olin aivan pieni, kun sinä... kun te lähditte.
— Sinä olit neljäntoista vuoden ikäinen, Muntaha. Se tapahtui Jamilen
kuoleman jälkeen.
Mutta Muntaha ei tahtonut vastata tuota tapahtumaa koskeviin
vihjauksiin, ja minun kuulteni syntyi siinä eräänlainen kaksintaistelu
toisen yrittäessä alinomaa palauttaa mieliin vanhoja asioita, toisen
pyrkiessä välttelemään niiden muistoa. Khalil Khuri ahdisteli
Muntahaa, joka väisti, ja molemmat osoittivat tässä keskustelussa mitä
oivallisinta miekkailutaitoa. Muntaha alkoi päästä voitolle.
— Minä odotin teitä jo aikaisemmin saapuvaksi, Khalil Khuri, jotta
saisin kuulla veljestäni Butrosista ja Mikhaelista.
Sitten seurasi Transvaaliin muuttaneita sukulaisia koskeva todellinen
tutkinto. Oli mitä yksityiskohtaisimmin kerrottava heidän vaimoistaan
ja lapsistaan, varallisuuden tilasta ja tuon kaukaisen maan tavoista
ja tottumuksista. Khalil suostui siihen varsin kohteliaasti, ikäänkuin
olisi ollut varma siitä, että hänenkin vuoronsa tulisi, joten ei ollut
syytä hätäillä. Tämän keskustelun aikana olivat taivaalta sammuneet
viimeisetkin kajasteet. Muntaha antoi silloin hyvänä talonemäntänä
tarjoilla iltapalan. Ympärillemme ilmaantui suuri määrä kulhoja, ja
meidän piti juoda arrakkia. Suorittamamme retken jälkeen juoma ja ruoat
maistuivatkin hyviltä. Khalil Khuri söi ja joi runsaasti, ikäänkuin
uudistunut rakkauden suru olisi hänet näännyttänyt. Hän suoritti
kuitenkin sotaliikkeitään huomaamatta, onnistui viemään Muntahan
erääseen nurkkaan, jonne oli minut kuljettanut, ja vaati häntä vihdoin
ilmaisemaan, mitä halusi kiihkeästi tietää monien vaikenemisen vuosien
jälkeen. Hän vaati, mitä hänelle kuului, ei kierrellen kaarrellen
ja varovasti, vaan suoraan ja ylevämielisesti. Ja vanha nainen,
joka ymmärsi, että hän oli päättäväinen ja kiusaantunut, lakkasi
väistelemästä.
— Muntaha, sanoi Khalil Khuri, salli minun puhua sisarestasi
Jamilesta. Minä olen palannut kaukaisilta mailta hänen tähtensä, miten
kummalliselta se sinusta tuntuneekin viidenkymmenen vuoden kuluttua.
Jossakin määrin tuon vannotuksen liikuttamana ja huolestuttamana
Muntaha alkoi häntä sinutella:
— Minkätähden hänestä puhuisimme? Etkö ole naimisissa ja perheenisä?
— Olen ollut. Olenpa kokenut sitäkin, mitä ihmiset nimittävät onneksi.
Mutta vain häntä olen rakastanut.
Muntaha otaksui hänen tuntevan katkeruutta ja tahtovan soimata.
— Niin, hän teki sinulle vääryyttä. Etkö ole antanut hänelle anteeksi?
— Minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. Jokaisella on vapaus
rakastaa tai olla rakastamatta.
— Ihmisellä on aina vapaus pitää rakkautensa lain ja uskon rajoissa.
Muntaha oli lausunut tuon jäyhään tapaan. Heidän kaksintaistelunsa
jatkui toisenlaisena. Mutta Khalil Khuri luopui kohta vastustuksesta;
hän ei tahtonut alkaa suotta väitellä tunteen ongelmista.
— Muntaha, virkkoi hän, äänessä rukoileva sävy, etkö suostu vastaamaan
kysymyksiini, kun sinua pyydän?
— Suostun kyllä, vastasi Muntaha, jos siihen kykenen monien vuosien
kuluttua. Minä olen elänyt minäkin. Sinä herättelet vanhoja asioita.
Mitä tahdot tietää?
— Sanon sen sinulle heti. Muistathan sen yön, jona sisaresi Jamile
lähti isänkodista Omarin keralla. Ennen lähtöänsä hän puhui
kanssasi. Eikö hän uskonut sinulle salaisuuttaan? Hän kaiketi lähti
vapaaehtoisesti?
Minä huomasin selvästi, kuinka tuo kysymys sai vanhan naisen kasvot
vääristymään, ikäänkuin hän olisi tuntenut sen vuoksi suurta
mielipahaa. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt ohi sen iän, jonka aikana
valhe on luonnollinen tai tuntuu mieluisalta. Hän ei alentunut
kieltämään, vaan esitti asian kerrassaan tunnustuksen muodossa.
— Niin, minä tein ankaran rikoksen sinä yönä. Olen myöhemmin usein
moittinut itseäni siitä. Enkö ollutkin sisareni rikoskumppani?
Akkarin nuoret beit olivat saaneet meidät kerrassaan mielettömiksi.
Me olimme nuoret ja kevytmieliset. Minä heräsin Jamilen pukeutuessa
pimeässä. Kuulin hänen liikkuvan ja mainitsin hänen nimensä. Hän
kumartui puoleeni ja suuteli minua. Hän itki. Minä kysyin häneltä,
minkätähden. Hän tunnusti minulle rakkautensa. Minä lupasin pitää
asian salaisuutenani. Hän pujahti huoneesta. Minä kuuntelin. Olin
huomaavinani ulkona pimeässä hevosten liukuvan ohi, mutta ne eivät
pitäneet minkäänlaista ääntä. Aamulla olin nukkuvinani. Jos sensijaan
olisin antanut asiasta tiedon vanhemmillemme, niin onnettomuutta ei
olisi tapahtunut.
Hän vaikeni, ja hänen kertomuksensa tuntui jatkuvan itsestään
tarkkaavaisissa mielissämme.
— Jätä tunnonvaivat, Muntaha, virkkoi vihdoin Khalil Khuri. — Hän aikoi
lähteä. Hän olisi lähtenyt.
— Ei, ei, nainen karttaa väkivaltaisuutta.
Nainen karttaa väkivaltaisuutta. Hän myönsi sen orjallisuuden,
myönsi, että hän oli liian heikko nainen ohjaamaan itse itseänsä.
Kuinka toisenlainen hän olikaan kuin se tulinen ja eloisa Muntaha,
joka oli minulle ilmennyt vanhuksen kertomuksessa, Muntaha, joka ei
ollut suhtautunut kylmästi seetrien alla nähdyn punaisen ratsumiehen
kauneuteen! Nuoruudesta hänessä ei enää ollut jälkeäkään, tai elämän
vaikeudet olivat hänet karaisseet ja kypsyttäneet.
Khalil halusi kuulla vielä enemmän ja kysyi enemmittä valmisteluitta:
— Entä sinä aamuna... kuoleman aamuna, missä olit silloin, Muntaha?
Silloin sinä puolustit Jamileä.
— Missä olin? Maltahan. Siitä on pitkä aika. Missä olin? Minä muistan
sen. Unohtaminen on mahdotonta. Nukuin huoneessani — se oli sisareni
lähdettyä ylen avara — kun tieltä kuuluva kavionkapse ja pihalle
kerääntynyt väki minut herättivät. Päivä ei ollut vielä koittanut,
korkeintaan alkoi vasta sarastaa. Tunsin heti Jamileen kohdistuvaa
levottomuutta. Oliko se aavistusta? Pukeuduin kiireesti ja lähdin ulos.
Tannus kertoi minulle, että olitte tuoneet hänet Tripolista, Butros
ja sinä, ja että hän oli tuomittavana. Jottei isäni minua yllättäisi,
piilouduin pylvään taakse. Näin hänet hetken aikaa tuomarien
neuvotellessa. Ja sitten sain tietää tuomion ja mestauspaikan.
— Minkätähden et tullut viipymättä minua vapauttamaan?
— Otaksuin sinun olevan samassa juonessa. Eikö hän ollut hylännyt sinua
mennen toiselle? En tietänyt, että olit vangittuna.
— Mitä siis teit sisaresi hyväksi?
— Mitä tein?
Hän epäröi ja lausui sitten itseensä kohdistuvan syytöksen ensimmäisenä
tunnustuksenaan:
— Minä petin.
— En ymmärrä.
— Tulet ymmärtämään. ’Maailmassa on yksi ainoa ihminen, joka kykenee
hänet pelastamaan’, ajattelin minä. ’Se ihminen tulee, tiedän sen
varmaan, hän rientää tänne niin nopeasti kuin suinkin voi. Hänelle on
annettava tieto.’ Ja minä asetuin kylän laitaan, Edenin ja Tripolin
tielle. Päivän koittaessa katseeni tutkivat tietä niin pitkälle kuin
kantoivat. Tiellä ei näkynyt ketään. Kuinka hän viipyikään! Oliko
hänkin hylännyt Jamilen? Vihdoin kuulin nelistävän ratsun kumean
kavionkapseen ja sitten näin ratsastajan, jonka valkoinen keffije
liehui ilmassa. Hän suureni suurenemistaan. Kohta hän saapuisi luo.
Asetuin keskelle tietä, heilutin käsiäni ja huusin. Hän pidätti
kiitävän ratsunsa eteeni. ’Jamile on seetristössä, nopeasti, nopeasti!’
Omar nyökkäsi. Hänestä valui hiki virtanaan. Hänen hevosensa höyrysi,
ja huurupilviä nousi sen sieraimista ja koko ruumiista. Se kieltäytyi
lähtemästä eteenpäin. Omar veti väkipuukkonsa ja antoi hevosen tuta
sen tutkainta. Veri syöksähti suihkuna ilmoille, ja eläinraukka lähti
jatkamaan surmanretkeänsä. He häipyivät kohta näkyvistä.
— Se ei ollut pettämistä, Muntaha.
— Mitä se siis olikaan? Ja minä tein sen vielä kerran. Palattuani
kotiin sain tietää, että sinäkin puolustit Jamilea ja että Butros oli
sulkenut sinut lukkojen taa. Avasin sinulle oven ja neuvoin sinut
lähtemään seetristöön.
— Me saavuimme liian myöhään.
— Se ei ole minun vikani. Olin pettänyt kaksi kertaa.
— Pelastaaksesi sisaresi.
— Häntä ei pitänyt pelastaa.
— Sinäkö puhut siten, Muntaha?
— Kuinka puhuisinkaan toisin? Ja etkö sinä, joka minulta kyselet, ole
oppinut mitään viidenkymmenen vuoden kuluessa?
Molemmat vanhukset, jotka kohtasivat toisensa jälleen pitkän ajan
kuluttua, lausuivat toisilleen nuo sanat, hieman kiihtyen. Korkea
ikä ei ollut jäätänyt heidän sydäntään eikä älyään. Kaksi erilaista
elämänkatsomusta seisoi siinä toisiaan vastapäätä heidän hahmoissaan.
— En, virkkoi Khalil, sitä en ole oppinut viidenkymmenen vuoden
kuluessa. Minä rakastan yhä vielä Jamilea, totisesti.
Minä ihastelin tuon erinomaisen uskollisuuden takeena hänen silmissään
näkyvää hohtelua.
— Mutta hän ei rakastanut sinua, huomautti karusti Muntaha.
— Mitäpä siitä huolisin! Hän oli vapaa. Hänen Omarille antamansa
rakkaus oli niin suuri, niin koruton ja niin kaunis, että kumarsin
sitä kunnioittaen. Sinä sanoit vastikään, että hän oli kevytmielinen;
mutta mitä onkaan maailmassa vakavampaa kuin sellainen rakkaus? Oli
innoittavaa, että se särjettiin, luonnotonta, että sitä käsiteltiin
rikoksena ja että surmattiin tuo ihailtava lapsi.
Muntaha keräsi ajatuksensa, ennenkuin mitään virkkoi, ikäänkuin olisi
tajunnut tämän vastauksen tärkeyden ja tahtonut tyynesti muovata sen
muotoon.
— Minä rakastin hellästi Jamilea. Mutta hän oli syyllinen ja sai
ansaitun rangaistuksen.
— Ansaitun?
— Niin, ansaitun, minun on se tunnustettava. Liittyessään
muhamettilaiseen hän polki jalkoihinsa uskonsa ja heimonsa ja kielsi
sen vuosisatoja vallinneen vihan, joka erottaa meitä maamme sortajasta
ja pyövelistä. Yksikään maroniittinainen ei ollut sillä tavoin luopunut
uskostaan. En tiedä, miten eletään niiden ihmisten keskuudessa, joiden
luota tulet. Mutta me olemme riippuvaiset kärsimyksen ja veren, kunnian
ja uskonnon menneisyydestä. Me olemme vastustaneet toista tuhatta
vuotta vainoja ja sotia. Millä nimellä mainitset sotilasta, joka menee
vihollisen puolelle?
— Rakkaus pitää lakeja pilkkanaan.
— Se on väärässä, koska on itsekin lakien alainen. Meillä ei ole
oikeutta rakastaa niitä, joita omaisemme vihaavat.
— Rakkaus ei siedä komentamista.
— Kenties ei, mutta on varuillaan. Jos se kaataa kunniamme, emme sitä
tunnusta. Elämme siitä tai kuolemme siihen, vähät väliä, ja se asia
ei koske kehenkään. Ja sinä itse olet todistuksena, että ihminen
voi täyttää elämänsä mitä suurimmalla hylätyllä rakkaudella. Mutta
ulkonaisesti ilmetessään se velvoittaa meitä ja meidän kerallamme koko
tulevaisuutta, koska se silloin on luovaa työtä.
— Minä olen uhrien enkä murhaajien puolella.
— Missä ovat uhrit? Missä ovat murhaajat, Khalil?
— Ah, sinähän joudut ihan suunniltasi, Muntaha!
— Äitini kuoli suruun ja häpeään. Isäni ei voinut elää sen tuomion
jälkeen, jonka oli uskaltanut julistaa. Niin jäin vaille heidän
suomaansa tukea. Veljeni ja sinä lähditte maanpakoon. Butrosin
menettäessään Libanon menetti johtajan. Niin, minä kysyn, missä ovat
uhrit!
— Omarin ja Jamilen avioliitto oli hyväksyttävä.
— Heidän avioliittonsa hyväksyttävä? Jos olisi niin menetelty, niin
vuoristomme nuoret tytöt olisivat piankin siirtyneet Tripolin, Aleppon
ja Damaskuksen haaremeihin. Enkö itsekin tuntenut houkutusta? Häpeän
sitä vielä tämän pitkän ajan kuluttua. Vihamiehemme ympäröivät ja
ahdistavat meitä joka puolelta. Me olemme täällä Libanonissamme,
meren yläpuolella, kristillinen linnoitus, jota alinomaa huuhtelevat
muhamettilaisuuden hyökyaallot. Varhaisimmassa lapsuudessani kuulin
kerrottavan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyistä. Minua on
kasvatettu kauhistuen niitä ajattelemaan, ja samoin kasvatettiin
Jamilea. Ja sodan aikana näin kauhean nälänhädän, joka raivosi täällä
turkkilaisten ja Džemal paššan tahdosta. Ihmiset kuolivat kylissämme
kuin kärpäset kylmän tullen. Suljettujen leipomojen edessä oli lasten
ruumiita suurina rykelminä. Sinä, Khalil, joka olet ollut ylen kauan
poissa Libanonista, et ole kuullut siitä mitään.
— Minä olen palattuani lievittänyt hätää, Muntaha.
— Niin, mutta et ole kyennyt herättämään eloon
sataaviittäkymmentätuhatta vainajaamme. Kokonaisen kansakunnan
surma on aivan toista kuin jonkun yksityisen mestaaminen. Heikkous
sitä valmistelee. Jamilen heikkous on saanut valtoihinsa sinun
aivosi, Khalil. Jos meidän täytyykin osoittaa hänelle sääliä, kuinka
voisimmekaan hyväksyä, että sinunlaisesi mies, joka on oppineisuutensa,
kokemuksensa ja varallisuutensa nojalla kutsuttu toisia opastamaan ja
johtamaan, menettää ymmärryksen ja luonteen lujuuden?
— Sinä, Muntaha, olet perinyt sen isältäsi Rašidilta.
— Niin, sinä vihaat isääni. Minä puolestani ihailen häntä. Hän on
raadellut oman sydämensä, mutta on pelastanut heimomme.
— Julmuudellaan?
— Oikeamielisyydellään. Meidän perheemme oli Bšarren ensimmäinen,
arvossapidetyin, huomatuin. Esi-isämme olivat uurtaneet sen uran, jota
pitkin myöhemmin kaikki kulkivat. Jos Jamile olisi vapautettu, olisi
annettu samalla esimerkki kaikille nuorille tytöille. Kuollessaan
Jamile sitävastoin on lunastanut heidät kaikki. Hänen kauhean surmansa
jälkeen ei yksikään maroniitti ole lähtenyt muhamettilaisen asuntoon,
ei palvelijaksikaan. Sillä tavalla pidetään yllä perintätapaa.
— Sinä olet ankara, Muntaha. Et ole milloinkaan rakastanut.
— Mitä tiedät siitä asiasta sinä? Niin, mitä tiedät siitä sinä, Khalil,
ja mitä tiedetään kunniallisista sydämistä? Ja onko Jamile esittänyt
tuomioonsa kohdistuvan vastalauseen?
Heidän olemuksensa iskivät jälleen vastakkain, ja minä olin kuulevinani
säiläin kalahdukset kilpiä vasten, kuten Bšarren miekkatansissa. Kun
hetki oli jo myöhäinen ja keskustelunaihe oli loppuun käsitelty,
sanoimme jäähyväiset emännällemme. Minä näen hänet muistissani
luostarin vastaanottohuonetta muistuttavan salinsa kynnyksellä, missä
hän seisoi ankaran ja käskevän näköisenä, tulisoihtujen luodessa
valokehää hänen päänsä ympärille ja meidän painuessamme pihalle yön
pimeyteen...
II
JAMILEN HAUTA.
Seuraavana päivänä lähdin Bšarresta palatakseni Tripoliin, missä minua
odotti satamansuulla avisolaiva, jonka oli määrä kuljettaa minut
Beirutiin. Khalil Khuri tuli minua ystävällisesti tervehtimään ennen
lähtöäni.
— Minä olen teille kiitollisuudenvelassa kokonaisesta onnellisesta
päiväkaudesta, virkkoi hän ylenmäärin minua kiitellen. Se vietettiin
Jamilen muistoa mieleen palautellen. Mutta eilinen eukko oli hirmuinen.
Muntaha oli muuttunut vanhaksi eukoksi, mutta Jamilen nuoruus pysyi
kuolemattomana tuon miehen nojalla, joka oli rakastanut häntä puoli
vuosisataa, elävänä ja kuolleena, rakkauden onnea ja tuskaa kokeakseen.
Mutta minä sain tietää vielä enemmän kuin hän Omarin rakastetusta.
Tripolissa minut otti vastaan, ilmaisten sitä suurenmoista
kohteliaisuutta, jota päällikkönsä kenraali Gouraud’n
esimerkkiä noudattaen osoittavat viranomaisemme Syyrian
luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa aina Palmyran tai Deir-ez-Zorin
erämaahan saakka, komendantti Vignon, siirtomaajalkaväen upseeri,
Pohjois-Libanonin Sandiakin hallintoneuvos. En olisi voinut tavata
ketään, joka olisi paremmin perehtynyt Libanonin historiaan. Hän tunsi
sen suvun-tuomion, jonka nojalla oli julistettu kuoleman ansainneeksi
eräs nuori Bšarren tyttö, joka oli mennyt naimisiin uskottoman kanssa.
— Tuo umpimähkään langetettu tuomio on kantanut hedelmää, lisäsi hän.
Siitä pitäen ei yksikään maroniittinainen ole suostunut menemään
muhamettilaiselle. Sodan aikana, nälän pakottamina — tiedättehän,
kuinka nälänhätä raivosi Libanonissa — muutamat lähtivät palvelijoiksi
muhamettilaisiin taloihin, joissa heitä muuten kohdeltiin hyvin. Mutta
nyt ei heitä enää ole palvelijoinakaan.
Siten hän vahvisti Muntaha Zaherin päätelmät. Kertomus, joka oli
minulle uskottu, sai siten uuden vahvistuksen. Mutta minä halusin
vieläkin arvokkaampaa.
Tuo Khalil Khuri, sanoin minä isännälleni, on seitsemänkymmenen vuoden
ikäinen. Ei ole mahdotonta, että Omar on hänkin vielä elossa. Jospa
lähtisimme etsimään häntä?
Hän pyysi minua toistamaan nimen: Omar-bei-el-Hussein, Akkarin
maasta. Tuo nimi oli häntä oudostuttanut, sillä hän oli kaikkien
hallintopiirissä asuvien huomattavien henkilöiden tuttava.
Hän tiedusteli asiaa viipymättä. Jamilen rakastajaa ei kukaan
muistanut, joten täytyi otaksua hänen kuolleen aikoja sitten. Mutta
Abdulražak-bei-el-Osman, joka oli yhä elossa, vietti talven ja kevään
Tripolissa eikä ollut vielä ehtinyt lähteä vuoristoonsa, minne
mielellään kutsui valikoituja vieraita haukkajahtiin.
— Enkö voisi käydä hänen luonansa?
— Epäilemättä. Minä lähden teitä saattamaan.