oli kuin purppurainen nauha ja niiden raikkaudesta kostea. Nuo eivät
ole hänen sanojaan, mutta muistuttavat niitä. Olen ainakin löytänyt
niistä niiden lennokkuuden, riemullisuuden, liikkeen, luontevuuden ja
kuvarikkauden. Tuon yhtäläisyyden vuoksi muistini on ne säilyttänyt.
Hänen kutsuttuaan luokseen Omaria minä olin kääntynyt katsomaan, eikö
Omar tule. Hän olikin kenties saapumassa, nelistävän ratsunsa selässä,
Tripolista Bšarreen johtavalla tiellä. Jamilen kutsu teki hänet siinä
määrin läsnäolevaksi, että tunsin hänen hengityksensä ja siirryin
pois hänen tieltään. En ajatellutkaan enää kiistaillen vaatia häneltä
omakseni tätä lasta, joka kuului hänelle kokonaan, jonka yhtäkään
hiussuortuvaa, yhtäkään ruumiin atomia ei voitu riistää pois hänen
hyväilyltään. Kuunnellessani Jamilea olin havainnut oman olemukseni
muutoksen. Rakkauteni oli alistunut hänen rakkauteensa. Se oli lakannut
noudattamasta omaa kaipaustansa. Se suostui palvelemaan ja unohtamaan
itsensä. Ja siten muuntuessaan se loi minuun sisäisen rauhan,
odottamattoman onnentunnon. Minä olin onnellinen ja vapaa. Vaikeudet
tasoittuivat ja eteeni avautui valoisa tie.
— Avaa nyt ovi, virkkoi Jamile.
Minä uskoin tosiaankin hänen odottavan Omaria enkä ihmetellyt hänen
kehoitustaan.
— Hän ei ole tullut, huomautin.
— Ei olekaan, virkkoi hän lempeästi. En odotakaan enää häntä. Odotan...
erästä toista. Näethän, etten voi kuulua enää kenellekään muulle kuin
sille toiselle.
Toinen, se oli kuolema, jota hän ei ollut maininnut nimeltään, mutta
joka tosiaankin oli läsnä.
— Odota vielä, Jamile!
Minä ehdotin hänelle, että hän suostuisi näennäisesti liittymään
minuun. Jos hän lupaisi mennä kanssani naimisiin, hän pelastuisi heti,
ja minä auttaisin häntä karkaamaan ja palaamaan Omarin luo. Hän ei
heti tajunnut ehdotukseni tarkoitusta, joten minun täytyi esittää se
selvemmin. Asian ymmärrettyään hän tarttui käsiini ja suuteli niitä
jälleen, samoinkuin kerran ennen.
— Niin, sanoi hän, sinä rakastat minua.
— Suostutko siis, Jamile?
— En, en voi suostua. Hän luulisi, että olen kuulunut sinulle. Kun
kuolen, hän ei voi minua epäillä.
Hän torjui tarjoukseni, jottei epäluulon häivääkään voisi häneen
sattua. Olen ajatellut, että tuo palvonta, joka sai hänet tuhoamaan
itsensä, sai leimansa uskonnostamme, joka on muuntanut rakkauden tehden
aistien hekumasta, joka aikaisemmin varsin usein päätyi kyllästykseen
ja julmuuteen, uhrautumisen nojalla täydellistymisen välineen. Olen
niin ajatellut, koska jouduin itse sitä kokemaan. Jamile ilmaisi
minulle viipymättä samanlaista sisäistä tapahtumaa, mutta paljoa
ansiollisempaa ja arvokkaampaa.
— Sitäpaitsi... aloitti hän.
Mutta hän ei lausunut ajatustaan loppuun, ikäänkuin olisi ollut
hyödytöntä sitä ilmaista. Minä pyysin pyytämällä, ettei hän salaisi
minulta mitään.
— Niin, virkkoi hän, on oikein, että joudun sovittamaan rikokseni.
Sovittamaan rikoksen? Olin johtunut niin pitkälle, etten enää pitänyt
häntä syyllisenä. Eikö rakkaus, sellainen kuin hänen, ollut kaikkien
sääntöjen ulkopuolella? Mutta hän ei ollut suinkaan menettänyt
suuntavaistoansa.
— Epäilemättä, virkkoi hän vastaväitteeseeni. Enkö ole hylännyt kaikkea
seuratakseni häntä?
— Sinä rakastit häntä.
Hän jatkoi, pikemmin itsekseen kuin minulle:
— Minä en ole kieltänyt uskoani, kuten pappi minua syyttäessään sanoi.
Hyvä Jumala, enhän ole kieltänyt mitään, en uskoani, en heimoani enkä
kotoisia vuoriani. Ihminen, joka rakastaa, ei kiellä mitään. Hän
rakastaa. Se on jumalallista. Siinä kaikki. Enhän ole rukoilemastakaan
lakannut. Olen rukoillut onnessani ja onneni puolesta. Kenties ei
olisi pitänyt niin menetellä. Mutta minä olin vain pieni rakastava
tyttö. Rakastin häntä niin, että minulle kenties annetaan anteeksi. En
voinut hänestä luopua, kun he häntä minulta vaativat. Ei, se ei ollut
mahdollista. Olen ollut liian onnellinen, sen tiedän hyvin. Se ei
kenties ole sallittua. Koetan sensijaan kuolla moitteettomasti. Olenhan
vielä nuori! Mutta hän, miten käykään hänen, kun minä olen poissa? En
toivo hänen minua unohtavan. Kenties sentään, jos hänen täytyy kovin
kärsiä?
Eikö Jamile puhunut itsestään jo ikäänkuin vainajasta? Hän laski
kätensä ristiin rinnalleen, samoin elein kuin Tripolin hautausmaalla
odottaessaan Omaria palaavaksi, samoin elein kuin tuomiotaan
kuunnellessaan.
— Jumalani! huokasi hän. Tässä minä olen. Ota minut, mutta ota minut
pian, kun olen vielä rohkea.
Sitten hän syöksähti ovelle muistuttaen liikkeillään mieleeni yhteisiä
retkiämme Bšarren mailla.
— Jamile!
Minä huudahdin tuskissani, ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Hän
palasi luokseni hypähdellen niinkuin lintu, joka tuskin koskettaa
maata jaloillaan, vaikka ei ole vielä avannut lentimiänsä, ja kosketti
kädellään silmäluomiani:
— Älä itke, Khalil; minä en pelkää. Etkö tiedä, että sille, joka
rakastaa, kaikki muu on ihan mitätöntä?
Pelonkauhuni oli kuitenkin, herättänyt kaiken hänessä piilleen herkän
heikkouden ja elämänkauhun. Hänenkin silmänsä kostuivat Minä sain
hetkisen kokea hänen hyväilyänsä ja jälleen löytynyttä lempeätä
inhimillisyyttään. Mutta samassa hän jo hillitsi itsensä ja ehti
samassa poistua ja antautua pyöveliensä käsiin. Kun aioin kiiruhtaa
hänen jälkeensä, syöksyin suotta ovea vasten. Tuomarit ja Butros olivat
sulkeneet minut huoneeseen, koska epäilivät minua.
XII
VIIMEINEN KOHTAUS.
En tiedä, oletteko kuullut yöhön eksyneiden koirien loputonta haukuntaa
tai satimeen joutuneiden sakaalien ulvontaa. Minä haukuin kuin eksynyt
koira, ulvoin kuin satimessa kituva sakaali siinä häkissä, johon minut
oli suljettu. Ovi, jota jyskytin nyrkilläni, jaloillani, pyssyni
perällä, oli niin luja, ettei vääjännyt vähääkään, ja huoneessa,
kuten useinkin arabialaisten talojen suojissa, oli tämä ainoa aukko.
Jokainen minuutti, jokainen sekunti vei Jamilea lähemmäksi kuolemaa,
ja minä en voinut enää tehdä mitään häntä pelastaakseni. Tuskan ja
uupumuksen tuokio, jota olivat virkistäneet hänen kätensä, erotti
meidät ainiaaksi. Nyt ne surmasivat minun rakastettuani — ei minun
rakastettuani, vaan Omarin rakastettua, joka oli minulle kalliimpi
kuin oma itseni, ja minua pidätettiin kaukana hänestä toivottomasti
takomassa nyrkeilläni armottoman lujaa estettä.
Kahden huudon, kahden nyyhkytyksen välillä olin ollut kuulevinani
tieltä hevosten kavioiden kapsetta. Sitten kaikki häipyi
kuulumattomiin. Minne ne hänet veivät? Missä se kamala asia tapahtui?
Toisinaan hillitsin vimmaani ja lausuin oven takaa rukouksen sanoja,
joiden olisi pitänyt liikuttaa kiviäkin. Toivoin jonkun palvelijan tai
ohikulkijan ne kuulevan, heltyvän niistä ja avaavan oven. Ah, kunpa
pääsisin lähtemään, rientämään hänen avuksensa! Minä jännitin tahtoni
kohti tuota ainoata tarkoitusperää, mutta kukaan ei tullut lopettamaan
sanomatonta kärsimystäni.
Kuinka pitkä aika kului siten? En enää ollut selvillä tuntien
kulumisesta. Aika tuntui pelontuskan vallassa äärettömän pitkältä, ja
minä en ole milloinkaan saanut tietää sen todellista kestoa. Yhtäkkiä
kuulin sitten avaimen kääntyvän lukossa, ja kun olin ihan oven suussa,
syöksyi Muntaha suoraan syliini.
— Missä hän on? äännähdin minä välittämättä hänen kalpeudestaan, jota
kauhun näkyjeni vuoksi en huomannut.
Hän sopersi hiljaa:
— Seetristössä. He ovat vieneet hänet seetristöön.
Minä olin jo pihamaalla, missä silmiäni häikäisi aurinko noustessaan
yhä ylemmäksi, liian nopeasti, sillä arvasin sen aseman nojalla osan
aamua jo kuluneen. Olallani oli pyssy, jota päätin käyttää Jamilen
vihollisia, jopa veljeäni Butrosiakin vastaan. Kuljin kylän läpi niin
nopeasti kuin voin, tuuppien tielleni osuvia eläimiä ja ihmisiä, ja
syöksyin kohti vuorenseinämää, joka kohoo Kadišan yli ja jonka laella
on tuhatvuotisten puiden muodostama metsikkö. Melkein vuorenseinämän
juurelle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli jonkin rikoksen
sovittamiseksi, niin ahdas, ettei siinä voi rukoilla: pyhiinvaeltajan
täytyy jäädä sen ulkopuolelle. Siinä oli mies maassa pitkänään,
olkapäitä hytkähdyttelevän tuskan valtaamana. Minä en pysähtynyt
hetkeksikään häntä katselemaan, mutta tunsin hänet juostessani ohi.
Siinä oli šeikki Rašid-el-Hame, joka yksinäisyyttä etsien oli löytänyt
sen tältä kärsimysten tieltä ja valitti tytärtään hänet tuomittuaan.
Olin palata huutaakseni hänelle samoinkuin Muntahalle »Missä hän on?»
mutta en tahtonut hukata yhtään hetkeä. Tiesinhän ilmankin, että he
olivat laahanneet hänet seetristöön! Sitäpaitsi johtui juostessani
mieleeni tämä ajatus: Jos kerran hänen isänsä makasi maassa pitkänään
ja tuskissaan kuin ryysyinen olento, nyt, kun hänellä ei ollut enää
suurta osaa näyteltävänä, kun hän voi muuttua jälleen omaksi itsekseen,
onnettomaksi, niin eikö tuo kauhea asia ollut jo tapahtunut?...
* * * * *
Minä riensin yhä kiivaammin eteenpäin, kunnes olin menehtyä ja törmäsin
kallioon, jota polku uurtaa. Tuskin olin jälleen toipunut, kun aloin
nousta rinnettä, auttaen itseäni käsin ja niin nopeasti, että keuhkoni
ponnistelivat kuin pajan palkeet. Melkein vuorenseinämän harjalle
ehdittyäni, uupuneena kohottaessani katsettani saadakseni selville,
millaista ponnistusta minulta vielä vaadittiin, näin tietä tukkimassa
hallavan joukkion, jonka muotoa minun oli vaikea erottaa. Sen luo
ehdittyäni näin rautiaan hevosen ruumiin. Ruumiin? Eläinparan kupeet
hytkähtelivät vielä viimeisissä kuolonkouristuksissa. Vaivalloisesti
astuessani sen yli kumarruin sen puoleen ja huomasin sen silmien
muuttuvan lasimaisiksi. Sitä kädellä koskettaessani havaitsin sen
karvan olevan hiestä märän. Auringon paiste ei ollut kyennyt sitä
kuivaamaan. Aluksi luulin sitä Selmaksi, Butrosin tammaksi, ja
ajattelin, että se öisen retken jälkeen, kaksoistaakkaa kannettuaan,
oli ollut liian uupunut kyetäkseen suorittamaan tätä viimeistä kulkua
mestauspaikalle. Ajattelin vielä, että se oli sortuessaan voinut
siirtää tuomion toteuttamisen tuonnemmaksi. Mutta kun ohi ehdittyäni
käännyin siihen päin, ennenkuin se jäi kokonaan näkyvistäni, huomasin
vieraat päitset, rikasvärisemmät, ja punaisen, silkkipohjalla lepäävän
satulan. Ne eivät olleet Selman varusteet. Ja koko maailmassa ei ollut
toista niin yhdenlaista ratsua kuin Tadmor, Omarin tamma. Omar siis oli
kulkenut tästä ennen minua. Omar oli ehtinyt edelleni. Omar oli ajanut
kuoliaaksi lempihevosensa ehtiäkseen ajoissa.
Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Jamile oli minut jättänyt
lähtien kuolemaan, torjuin luotani pelonkauhun, joka kuristi kurkkuani
ja ahdisti henkeäni vielä enemmän kuin juoksu. Ah, kuinka kaukana
Olinkaan nyt aikaisemmasta rakkaudestani, joka oli ollut tulvillaan
itsekkyyttä ja himoa, joka pyrki ahnaasti ottamaan ja omistamaan! Olin
lakannut rakastamasta Jamilea omalta osaltani, rakastin häntä hänen
itsensä tähden, hänen onnensa tähden, hänen rakkautensa tähden. Toivoin
vain, että Omar oli hänet pelastanut. Niin, Omar oli tuolla ylhäällä,
seetrien alla, hänen luonansa. Hän piti Jamilea sylissään siellä, missä
heidän silmänsä olivat ensimmäisestä katseesta alkaen vaihtaneet iäisiä
lupauksia. En olisi mustasukkainen, vaikka heidät niin näkisin. Silmäni
eivät pyytäneet muuta kuin tätä parasta näkyä: nähdä Jamile elävänä
— elävänä ja onnellisena. Myöhemmin voisin hyvinkin mennä menojani.
Kohtaloni olisi täyttynyt.
Olin ehtinyt kallion laelle. Muistattehan, ettei tie siellä ole enää
niin jyrkkänousuinen. Se kohoo hitaasti nousten puiden luo. Olin
tahtomattani hiljentänyt askeliani uupumukseni vuoksi ja kenties uuden
toivoni vaikutuksesta. Mutta yhtäkkiä minut valtasi jälleen paha
aavistus:
Oliko Omar ehtinyt kyllin aikaisin?
Minä lähdin jälleen juoksemaan senkin uhalla, että sortuisin samoinkuin
Tadmor. Ensimmäiset seetrit, ne jotka erillisinä muodostavat
eräänlaisen etuvartion, viittoivat minulle, kun samassa samosi
metsiköstä minua vastaan muutamien ratsumiesten ja jalankävijöiden
muodostama pieni joukko. Synkät aavistukseni eivät siis olleet minua
pettäneet? Saavuttuani joukon luo tunsin Hamen palvelijat ja heidän
joukossaan Eliaan ja Tannusin, Butrosin kadotetut henget. Minä peitin
kasvoni käsiini, jotten näkisi heidän ohikulkuansa, enkä virkkanut
heille sanaakaan. En tahtonut kuulla heiltä turman sanomaa. Turhaan
yritin vieläkin petellä itseäni kuvitellen, että Omar oli voinut heidät
hajoittaa ja ajaa pakosalle, ollenkaan huomaamatta, että toivoin
voittoa vihollisillemme. Siinä kulkivat epäilemättä ohitseni Jamilen
pyövelit. Jamile ei ollut enää olemassa. Minä nyyhkytin ääneen hänen
nimeänsä: Jamile! Jamile!
Metsänrannassa, alkaessani painua seetrien holvin alle, huomasin
Butrosin. Syöksyin hänen luokseen.
— Murhaaja! huusin minä hänelle.
Hän uhmasi minua, aivan tyynenä, täysin itsensä hilliten.
— Ei, Khalil, sen vannon sinulle.
— Sinä olet hänet surmannut.
— Minä olen sotilas enkä pyöveli. Mutta minun täytyi olla siellä
vartioimassa häntä ja pitämässä huolta siitä, että häntä kohdeltiin
kunnioittavasti. Muistathan, kuin Šrarissa itse kohotit pyssysi häntä
kohti.
— Vaikene! Missä hän on?
— Seetristön toisessa laidassa. Älä mene sinne.
— Miksi en menisi?
— Se on turhaa. Palaa minun kerallani.
— Mene tiehesi!
Hän aikoi viedä minut mukanaan. Minä en voinut sietää hänen
kosketustaan, vaan työnsin hänet luotani kymmenkertaisin voimin hänen
voimatta vastustaa. Hän ei yrittänyt enempää, vaan salli minun mennä.
Lähtiessäni luin selvästi hänen haikeasta katseestaan Jamilen surman.
Minä riensin vainajan luo, mutta tuo vainaja kuului minulle eikä
kuulunut enää kenellekään toiselle. Kukaan ei kykenisi enää häntä
minulta riistämään.
Minä kuljin jättiläispuiden synkkää käytävää kahlaten lumessa, jota
siellä oli vielä runsaasti, halki mustien varjojen päästäkseni toiseen
metsänrantaan, siihen, joka on läheisten Libanonin rinteiden puolella.
Nuo rinteet välkkyivät päivänpaisteessa häikäisevän kirkkaina. Ne
näyttivät rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasalta. Minä etsin sieltä
toista aarretta. Rakkaani täytyi olla siellä pitkänään nurmella, joka
oli meidän häävuoteemme, ojentaen minua kohti kylmiä käsivarsiaan
puristaakseen minut syliinsä ja pitääkseen minut omanaan. Minun ei
tarvinnutkaan kauan häntä etsiä. Hän oli siellä, ja minä näin... Ah,
se, mitä näin, järkytti minua mieleni syvimpiä juuria myöten, niinkuin
myrsky puuta ravistelee. Vaistomaisin liikkein, joka ilmaisi kaikkia
minussa eläviä voimia, tempasin karbiinini, otin tueksi läheisen
kannon, jotta olin varmempi osumassani, ja tähtäsin. Enkö ollut samoin
tähdännyt Jamilea hänen ratsastaessaan Šrarin puutarhoihin? Surmaisinko
hänet toisen kerran? Millaisia verenhimoisia petoja tekeekään meistä
rakkaus, joka pyyteen tai mustasukkaisuuden vallitessa asestaa
kätemme ja kutsuu meitä kuolemaan, ikäänkuin meillä olisi oikeus sitä
vaatimalla vaatia, ikäänkuin se ei olisi vapaaehtoinen lahja ja uhri?
Omar oli siinä polvistuneena ja kumartuneena maassa makaavan valkean
hahmon yli. Hänen avattu turbaaninsa jätti näkyviin kasvot, joita
pitensi suippo parta. Hän kohotti ja piti käsissään elotonta päätä,
joka näytti liikahtelevan, koska hänen kätensä vapisivat.
Minä olisin voinut vaaratta surmata tuon miehen, joka varasti minulta
viimeisen, ainoan suutelon, varastettuaan minulta aikaisemmin kaikki
muut. Libanonissa ei ollut ketään, joka olisi ilmiantanut minut. Eikö
hän ollut itse etsinyt rangaistusta saapuessaan siihen paikkaan,
missä oli käyttänyt väärin maroniittien vierasystävyyttä? Hän oli nyt
minun armoillani. Minä voin kostaa kärsimäni häväistyksen ja tuskan.
Minkätähden siis laskin pyssyni samoinkuin Šrarissa, huolimatta sitä
käytellä?
Veripisara olisi voinut pirahtaa vainajan pyhille kasvoille. Ah,
nuo kasvot, joita en koskaan enää nähnyt, joihin kuolonkamppaus ei
ollut luonut kauhun, vaan rauhan, lempeyden ja varhaisimman lapsuuden
viattomuutta muistuttavan ilmeen, nuo pienen tytön kasvot, jotka
avautuvat kohti päivää ja luottavat siihen, kuinka ne yhtäkkiä
selittivätkään minulle Jamilen kiihkeän tunteen! Hänen rakkautensa
oli ollut hänen elämänsä luonnollista hengittelyä. Hän ei ollut sitä
etsinyt eikä piilotellut. Hän oli sen omaksunut koko olemuksellaan ja
ikiajoiksi, kokonaisuudessaan ja täydellisyydessään. Mutta sittenkään
ei ollut laita niin, että olin luopunut surma-aikeesta, koska olin
nähnyt Jamilen tyynet kasvot Omarin sylissä.
Luovuinko aikeestani siitä syystä, että huomasin polvistuneen ja
kumartuneen Omarin kasvoissa sellaisen tuskan kouristuksen, sellaisen
epätoivon väänteen, että minusta oli armottomampaa säästää hänet ja
suoda hänelle elämän kauhea lahja kuin kaataa hänet rakastettunsa
viereen ja liittää heidät siten viimeiseen syleilyyn?
Ei, ei, niinkään ei ollut laita; minun ei tarvinnut torjua mielestäni
niin halpamaista harkintaa. Olen nähnyt kilpakosijani vain kaksi kertaa
— en näet voi ottaa lukuun ryöstön edellistä iltaa, jolloin hänen
katseensa jo oli jossakin muualla — enkä ole milloinkaan puhunut hänen
kanssaan. Molemmat kerrat näin hänet melkein samassa paikassa, seetrien
alla, jotka siis olivat hänen rakkautensa syttymisen ja tuhoutumisen
todistajina. Kummallakaan kerralla en huomannut hänen kasvoistaan muuta
kuin silmät. Ensimmäisenä kertana hänen kiihkeät, polttavat ja ahnaat
silmänsä kutsuivat, huusivat, rukoilivat Jamilea. Lihan himosta ne
siirtyivät sydämen hellyyden aneluun. Ja nyt, kiintyneinä kuin haukan
kynnet viiriäiseen tuohon häviävään ruumiiseen, joka tulisi pian
hajoamaan ja muuttumaan maan tomuksi, ne eivät kyenneet irrottamaan
iäksi sulkeutuneista silmäluomista ja huulista sitä hellyyttä, joka
oli niiden elämän tulena, ja kieltäytyivät niistä eroamaan. Tuohon
katseeseen sisältyi sellainen kiihkeä palvonta, sellainen irroittuminen
kaikesta, mikä ei ollut tuo kalpea, käden alla liikahteleva pää,
että aseeni oli vaipunut ihan itsestään. Se kunnioitus, joka oli
minut vallannut tuomitun Jamilen edessä ja oli saanut minut vaipumaan
polvilleni, taivutti minut nyt tuon äärettömän epätoivon edessä. Minä
tunsin ja tunnustin rakkauden, joka oli minun rakkauteni veroinen, ja
tuon onnenriemussa tuhoutuneen rakkauden edessä nöyrtyi minun aina
onneton rakkauteni.
Jamile, pikku Jamile, enkö ole sittenkin rakastanut sinua enemmän kuin
hän tuona aamuna, minä, joka en käsin kannattanut hervotonta päätäsi,
minä, joka en koskettanut kylmiä kasvojasi enkä elottomia hiuksiasi,
minä, joka jätin sinut kuolleena sen syliin, jota olit eläessäsi
rakastanut?...
Metsästä kuului kumea ratsujen kavioiden kapse. Omarin saattue, joka
varmaankaan ei ollut kyennyt seuraamaan hänen nopeata juoksijaansa,
saapui hänen luokseen metsänrantaan. Omar havaitsi palvelijajoukkonsa
vasta ollessaan sen ympäröimä. Hän peitti nopein liikkein hunnulla
kasvot, joita ei pitänyt kenenkään nähdä. Hän yksin tahtoi nostaa
ruumiin ja asetti sen varovasti hevosen selkään, sen valkoisen hevosen
selkään joka oli kuljettanut Jamilea hääpäivänä hänen puolisonsa
asuntoon. Ja minusta tuntui kuin palvelijoiden liikkuva joukko olisi
luonnostellut jonkinlaista tanssia, jonka piti palauttaa mieleen tuota
menneen onnen päivää. Sitten murheellinen saattue poistui, ei Bšarren
tietä, vaan vuoriston kautta, Edenin läpi kulkien. Se häipyi kohta
näkymättömiin puitten alle. Silloin minä lähdin siihen paikkaan, johon
kuolema oli kaatanut rakastettuni. Siinä oli hieman verta, jonka minä
join maan mullasta. Viivyin siellä iltaan saakka. Niin vietettiin
seetrien alla häitä, Jamilen ja minun...
KOLMAS OSA.
PALUU VUORELTA.
I
MUNTAHA.
Kertomus, joka päättyy todelliseen ratkaisuunsa, saa siitä
välittömämmän luotettavuuden leiman.
Kornet-es-Saudasta palatessamme olimme pysähtyneet seetristössä
nauttiaksemme kevyen ilta-aterian ja levähtääksemme. Jätimme sinne
hevosemme ja seurueemme, ja Khalil Khuri vei minut vuoristonpuoleiseen
metsänlaitaan. Oli ilta, ja Libanonin rinteet hohtelivat jälleen kuin
rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasa. Kumppanini heittäytyi tänäänkin
pitkäkseen siihen paikkaan, missä Jamilen ruumis oli maannut. Ellen
olisi ollut läsnä, hän olisi kenties suudellut maata, sitä aikoinaan
veristä multaa, jonka kosteutta oli juonut. Vielä viidenkymmenen vuoden
kuluttua tuo muisto yhä järkytti häntä, ja hän lisäsi vaalimansa
murheen varastoa.
— Te olette kuitenkin jäänyt elämään, sanoin minä hänen jälleen
toivuttuaan.
Hän oli kohottautunut ja kummasteli kysymystäni.
— Epäilemättä. Tietääkö ihminen, minkätähden elää, kun ei enää
toivo elävänsä? Se riippuu terveydestä. Onnelliset ne, jotka voivat
kuolla milloin haluavat! Niiden tapausten jälkeen, jotka olen teille
uskollisesti kertonut, päätin poistua maasta, lähteä kauas, minne
tahansa. Äitini, joka havaitsi vaikean tilani, kehoitti minua. Niin
lähdin Transvaaliin.
— Butros Hamenko keralla?
- Niin, Butros Hamen ja hänen nuoremman veljensä Mikhaelin kanssa.
Minä ilmaisin ihmettelyni siitä, että hän oli edelleenkin suhtautunut
toverillisesti Jamilen pyöveliin. Mutta Butros oli totellut isäänsä.
Valvoessaan tuomion toimeenpanoa, pitäessään huolta siitä, että hänen
sisartansa kohdeltiin kunnioittavasti eikä jätetty palvelijoiden
käsiin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän ei ollut vastuussa
kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.
— Sitäpaitsi, selitti Khalil Khuri edelleen, ihmissydämessä on ilmeisiä
ristiriitoja. Butrosin seura ei tuntunut minusta inhoittavalta,
vaan muistutti mieleeni entisiä aikoja. Me emme enää milloinkaan
lausuneet tosillemme sanaakaan Jamilesta. Siten hän vaietessaankin
yhä osoitti tunteisiini kohdistuvaa kunnioitusta. Siitä saakka
olen elellyt niinkuin ihmiset yleensä elävät. Väitetäänpä, että
olen ollut onnellinenkin. Olen tehnyt työtä ja kerännyt rikkautta.
Olen ollut naimisissa ja perheenisänä. Kaikesta tuosta minulle
on jäänyt ainoastaan maallista hyvyyttä, johon en kiinnitä
minkäänlaista huomiota. Viimeinen elossa ollut tyttäreni kuoli
hiljattain Kapkaupungissa. Hän oli mennyt luostariin ja osoitti
palavaa hurskautta. Hänen silmänsä ja hiuksensa olivat samanlaiset
kuin Jamilen. Olen toisinaan kysellyt itseltäni, kykeneekö rakkaus
luomaan olennon mielikuvan vietin esineenä olevasta lihasta.
Hänen rukouksensa kenties ovat pelastaneet onnettoman iäisyyden
kärsimyksistä. Meidän ulkopuolellamme ja samoin meissä itsessämme on
kaikki ylen salaperäistä. Poikani oli kuollut jo aikaisemmin jättämättä
jälkeläistä. Minä olen nykyjään niin yksin kuin viisikymmentä vuotta
sitten, ja minusta tuntuu kuin jatkaisin elämääni siitä, mihin se
silloin jäi, kuin kulunut puoli vuosisataa ei enää minua rasittaisi.
Mutta tällä kertaa on mahdollista, ettei tarvitse enää kauan elää.
Seuraillen ainoata ajatustansa hän kertoi minulle seuraavat
yksityisseikat: