merkiksi. Šeikki virkkoi:
— Koska siis tunnustat, selitä, mitä ajattelet. Todista syyttömyytesi,
jos vielä siihen kykenet. Puolusta itseäsi.
Tuo kuulosti jonkinlaiselta nuhteelta. Tuliko inhimillisyys näkyviin
tuomarin karun pinnan alta? Kun ei saanut mitään aikaan, šeikki
kehoitti suoranaisemmin:
— Äitisi on kuollut häpeään ja murheeseen. Sinä olet solvannut
kunniaamme. Ei yksikään vuoristomme maroniittityttö, ei yksikään koko
Kadišan pyhässä laaksossa, ole antautunut uskottomalle. Minun tyttäreni
piti niin tehdä. Puhu, Jamile, puhu...
Onneton mies kohosi tehtäväkseen asettamaansa tuomarintoimeen ikäänkuin
ei olisikaan ollut enää ihminen. Hän musersi, tukahdutti, tuhosi
kaiken sen isällisyyden, mikä vielä oli jäljellä hänen sydämessään.
Mutta hänen kehoituksensa ja sitäkin enemmän hänen äänensä sävy
ilmaisi minulle, millainen ankara taistelu hänessä tapahtui hänen
synkeän tuomarihahmonsa sisäpuolella. Jamile puristi huulensa verille,
koska ei tahtonut sallia puheen pääsevän ilmi niiden suljetusta
portista. Kun hänen äitinsä mainittiin, näin selvästi hänen silmissään
kyyneliä, jotka eivät virranneet ja jotka hänen kiihkeä tunteensa
kuivasi, ennenkuin ehtivät poskipäihin. Hänen kasvojaan jännitti
epätoivoisen ylpeyden ilme. Tämä kuudentoista vuoden ikäinen lapsi
ei tahtonut lannistua. Hän tahtoi esiintyä koettelemuksessa menneen
onnensa, rakkautensa arvoisena. Hän tunsi selvästi heikontuvansa,
jos vain suunsa avaisi, ja alkavansa naisena piankin itkeä ja
huokailla. Vääjäämättömyydessään sankarillisin ponnistuksin hän jatkoi
vastustustaan. Hänestä ei voitettaisi mitään, vaikka hänet siihen
paikkaan murskattaisiin. Ja nyt he molemmat seisoivat vastakkain,
liikkumatta ja vaieten. Ah, minä seurasin isän ja tyttären välisen
kaksintaistelun vaiheita, otsa hien kostuttamana. Enkö heittäydy
heidän välilleen? Butros soi siihen tilaisuutta. Hän piti nopeista,
mutkattomista ja jyrkistä ratkaisuista olosuhteiden vaatiessa, että ne
olivat julmat.
— Lopetetaan tämä, virkkoi hän.
Silloin minä puutuin puheeseen kääntyen Rašid-el-Hamen puoleen:
— Meillä ei ole oikeutta istua tässä, Butrosilla ja minulla.
— Minkätähden ei? tiedusteli pappi, kapteeniksi nimitetty, jota
sellainen häiriö ärsytti.
— Sentähden, että meidät on kutsuttu todistajiksi. Eikö meidät mainittu
vastikään Jamilen naimisiinmenon todistajina? Ja eihän todistaja voi
toimia tuomarina.
Molemmat vanhukset, Nametallah Kazzi ja Nežib Daud, hyväksyivät
lausumani. Minä lisäsin, että morsiameni oli katkaissut kaikki
suhteensa minuun jättäessään takaisin korunsa, ja näytin väitteeni
tueksi sormuksen, rannerenkaan ja kultaisen otsarivan. Päätökseksi
tuli, ettemme me, Butros ja minä, saaneet ottaa osaa tuomion
langettamiseen. Butros suostui siihen vastaväitteittä: jos hän näet
täyttikin innokkaasti ne tehtävät, jotka hänelle uskottiin, hän ei
sellaisia tehtäviä tavoitellut. Hän oli sotilas. Niin menetellen
sain tuomarien luvun vähentymään neljäksi, ja jos täytyikin luopua
siitä ajatuksesta, että voisin saada taipumaan isän ja papin, toivoin
sentään molempien vanhusten voivan heltyä. Jamile ei kumminkaan tehnyt
aloittamaani tehtävää minulle helpommaksi. Nametallah Kazzi tahtoi
esittää hänelle tämän sangen tarpeettoman kysymyksen:
— Lähditkö ehdoin tahdoin isäsi kodista?
Jamile vastasi hänelle selvästi nyökäten myönnön merkiksi. Nežib Daud,
joka ei halunnut olla veikkoa pahempi, kysyi vuorostaan:
— Lähditkö vapaaehtoisesti Omarin asuntoon Šrarissa suostuttuasi
menemään naimisiin muhamettilaisia vihkimismenoja noudattaen?
Jamile nyökkäsi jälleen. Hän tuomitsi itse itsensä. Mutta kuinkapa
hän olisikaan kieltänyt rakkauttaan? Sitten alkoi pappi vuorostaan
kysellä. Hän kosketteli syytöksen vaikeinta pykälää. Oliko Jamile,
maroniittisen oikean uskon tunnustaja, tuo hurskaasti kasvatettu
tyttö, joka oli ollut Bšarren nuorten tyttöjen ylpeys, oliko hän
luopunut uskostaan liittyäkseen Mohammedin uskoon? Ja kuinkapa ei
olisi luopunut, koska kerran oli mennyt Omarin puolisoksi? Hän siis
ei ollut kieltänyt ainoastaan sulhastaan, sukuaan, kotilaaksoaan
ja heimoaan, vaan oli kieltänyt Jumalansakin! Pappi oli noussut
voidakseen puhua vaikuttavammin. Mustan kauhtanansa pitentämänä, silmät
säihkyen, kädet kohotettuina, sellaisin käskevin ilmein, joka oli hänen
lisänimensä aiheuttanut, hän tehosti kysymyksensä tärkeyttä. Maroniitit
olivat olleet uskolliset Kristukselle vuosisatoja. Arabialaisten
ja turkkilaisten ei ollut onnistunut milloinkaan hävittää heidän
vuoriltaan uskoa vapahtavaan Jumalaan. Druusit olivat toimeenpanneet
verilöylyjä Zahlessa ja Deir-el-Kamarissa saamatta ketään hylkäämään
uskoansa. Pitikö nyt Libanonin kaikkein pidättyvimmän, kaikkein
siveimmän neitseen ensimmäisenä muuttua pettäjäksi? Uskon puolustaminen
vaati julkista peruutusta tai huomiotaherättävää rangaistusta. Kansan
tuli tietää, että sellainen rikos ansaitsi mitä pahimman rangaistuksen
ja etteivät ylhäiset aikoneet vapauttaa rangaistuksesta erästä omaan
piiriinsä kuuluvaa, joka oli syyllinen.
Kaikkien näiden tutkimus- ja syytöslauseiden alta minä kuulin kuoleman
kumean uhkan. Jamile yksin näytti olevan siinä suhteessa täysin
välinpitämätön. Hänen katseensa oli jossakin muualla. Hän ei kuunnellut
tai ei ajatellut sitä, mistä puhuttiin. Vihdoin pappi säpsähdytti hänet
kiivaasti lausumalla karuin äänin:
— Tässä ei auta vältellä. Vastaa. Sinulla on kieli vastataksesi.
Mutta hän ei saanut minkäänlaista vastausta, ei elettä eikä liikettä;
katse viipyi itsepintaisesti jossakin muualla. Kärsivällisyys ei
kuulunut papin hyveisiin. Odotettuaan turhaan muutaman silmänräpäyksen
ajan hän lausui lopuksi:
— Mitä! Etkö osaa lausua sanaakaan vastalauseeksi, valittelusi,
katumuksesi ilmaukseksi? Paatumuksesi on vieläkin suurempi kuin
otaksuin. Sinua syytetään rikoksesta, jota kristitty ei voi ajatella
häpeää tuntematta, ja sinä tunnustat sen. Hyvä, meidän tehtäväksemme
jää niinmuodoin vain tuomitseminen.
Jamile syöksyi ehdoin tahdoin turmioon. Minä yritin vieläkin käydä
välittämään.
— Sinä tulkitset väärin hänen vaitiolonsa, sanoin papille. Äsken hän
arvelematta tunnusti ne asiat, joista häntä syyttivät Nametallah Kazzi
ja Nežib Daud. Tätä asiaa, joka on kaikkein tärkein, hän sitävastoin ei
ole mitenkään osoittanut tunnustavansa.
Jamile katsahti samassa minuun. Hän siis tunsi sittenkin yritykseen!
kohdistuvaa mielenkiintoa. Eikö hän suostunut minua auttamaan? Mutta
minä en kyennyt lukemaan enempää hänen silmistään. Pappi, joka huomasi,
mihin tarkkaavaisuuteni suuntautui, muutti taktiikkaa, tai, ollakseni
oikeamielisempi, painui papin-tajuntaansa ja keksi sieltä ajatuksia,
jotka olivat aivan toista laatua.
— Sano meille, Jamile, oletko säilynyt kristittynä vihollistemme
joukossa ja oletko kieltäytynyt hyväksymästä heidän menojansa ja
tapojansa. Sano meille, oletko säilyttänyt uskosi sydämesi syvyydessä,
vaikka oletkin heikkoudesta suostunut heidän kehoituksiinsa. Sano
meille, etkö nyt, langettuasi viettelykseen kaikkinesi, ruumiinesi ja
tahtoinesi, koe omantunnontuskia. Jumalamme on peloittava, mutta hän on
myöskin hyvä.
Jamilen yhä vaietessa hän kehitteli tuota ajatusta, tosin ei suinkaan
kaunopuheisesti — siihen hän ei kyennyt — mutta tutunomaisen
lämpimästi, sydämellisesti, inhimillisesti. Jeesus oli kantanut
sylissään kadonnutta lammasta etsittyään sitä pensaiden ja ohdakkeiden
seasta. Hän kutsui sitä, tahtoi sen saada, tahtoi sitä lämmittää
povellaan. Hän oli pelkkää lempeyttä, hellyyttä, anteeksiantoa. Hän
voi jumalallisten ominaisuuksiensa nojalla vapahtaa ja antaa anteeksi.
Ihmiset sitävastoin kykenivät ainoastaan tuomitsemaan yhteisen
menestyksen ja säilytettävän järjestyksen nimessä.
— Sano Hänelle, Jamile, rukoili hän siten puhuttuaan, sano Hänelle,
ettet ole Häntä milloinkaan hylännyt. Ja jos olet hänet hylännyt, palaa
Hänen luokseen. Hän toivoo sinun tulevan. Hän odottaa sinua. Hän vaatii
sinua omakseen. Ja Hänen kanssaan kymmenen oikeauskoista vuosisataa
meidän vuoristossamme, vuosisadat, jotka ovat säilyneet oikeauskoisina
huolimatta lukemattomista koettelemuksista ja vainoista, ja Hänen
kanssaan kaikki maroniittiesivanhempasi, jotka ovat olleet Kadišan
laakson ylpeytenä, ja Hänen kanssaan autuas äitisi, joka on kuollut
sinun sieluasi murehtien...
Pappi ei siis nähnyt hänen käsiään, valkoisia ja läpikuultoisia käsiä,
jotka liittivät sormensa toisiinsa ja vääntelivät niitä kuumeisin
elein, hän ei nähnyt kalmankalpeutta, joka oli poistanut kasvoista
kaiken värin. Minä sitävastoin arvasin, mitä hänen mielessään tapahtui,
ja luin hänen salaisuutensa ikäänkuin lapsirukan sydän olisi ollut
minulle avoinna:
'Minä olen uskollinen enkä häilyväinen, uskollinen enkä väärämielinen
ja valheellinen. Ei, minä en ole kieltänyt Jumalaani olemukseni
syvimmässä. Mutta mitäpä tehdä! Minä rakastan ja ajattelen vain
rakkauttani enkä aio rakkauttani pettää...'
Eikö hän olisi voinut niin sanoa, vaikka ei sanonut?
— Meidän tulee saada julkinen selitys, virkkoi pappi.
Nuo sanat saivat Jamilen lopullisesti vaikenemaan. Mutta minusta
näytti, että hänen huulensa tällä kertaa lausuivat hiljaa rukousta.
Naisille ominaista epäloogillisuutta ilmaisten hän kenties anoi
Jumalalta rohkeutta voidakseen vastustaa Häntä.
Niin me tunsimme raatelevaa tuskaa sielussamme tässä oikeushuoneeksi
muutetussa salissa, johon aamun hilpeä valo alkoi virrata. Šeikin
mielessä kiistelivät hänen velvollisuutensa ja isän tunteet, Jamilen
mielessä kotoinen usko ja rakkaus, pappi häilyi taisteluviettien ja
rauhanuskonnon välimaalla, ja minut valtasi vuoroin sen menneisyyden
muisto, jota nämä paikat herättivät eloon, vuoroin halu tehdä uhraus,
joka oli omaa kiihkeätä tunnettani ja kaikkia maailman intohimoja
suurempi.
Butros sitävastoin ikävystyi. Hänestä kaikki nuo keskustelut olivat
joutavaa teeskentelyä. Hän olisi tahtonut lyhentää hyödytöntä
toimitusta. Molemmat vanhukset taas varmaan ajattelivat vain
häiriytynyttä rauhaansa.
Kun hurskaisiin sovinnontarjouksiin ei kuulunut mitään vastausta,
pappi joutui heti jälleen luontaisen rajuutensa valtoihin. Hän
uhkasi syytettyä ikuisilla kärsimyksillä, jotka tulisivat odottavien
ajallisten kärsimysten lisäksi. Vedettyään häntä puoleensa hän yritti
nyt syöstä hänet kauhun valtaan. Mutta pelko pystyi Jamileen huonommin
kuin lempeys. Sitten pappi jälleen katui väkivaltaisuuttaan. Tällä
kertaa se oli liian myöhäistä: kauniit kasvot olivat jälleen saaneet
turtuneen, tunteettoman ilmeensä, joka olisi näyttänyt melkein
ylenkatseelliselta, ellei suupielissä olisi vielä viipynyt lapsuusiän
vivahdus. Pappi käsitti sen, sillä hän tyytyi sanomaan:
— Me tarvitsemme sanaa tai ainakin merkkiä. Vastaa meille, syytetty:
oletko luopunut esivanhempiesi uskosta? Oletko luopunut oikeasta
uskosta?
Jamilen koko ruumis värisi. Rakkaus epäilemättä herkentää aistejamme,
jotka siten havaitsevat toisten katseilta salattujakin asioita. Minä
yksin tunsin hänen sisäisen hätänsä, joka oli kyllin suuri saadakseen
hänet vapisemaan. Pappi toisti kehoituksensa kolme kertaa, mutta ei
saanut avautumaan lujasti kiinni pusertuneita huulia.
— Riittää jo! virkkoi Butros.
— Oikeus harkitsee asiaa, lausui šeikki.
Hän käski syytettyä ja todistajia poistumaan. Jamile siirtyi
huoneeseen, missä hänen sisarensa Muntaha heittäytyi hänen syliinsä
saamatta häntä heltymään; Butros ja minä lähdimme pihamaalle, sille
pihamaalle, jossa Jamile oli kiitollisena suudellut käsiäni, samoinkuin
minä olin suudellut hänen käsiänsä eräänä talvi-iltana saadakseni ne
lämpenemään.
* * * * *
Muutaman minuutin kuluttua meidät kutsuttiin takaisin. Suku oli
langettanut tuomionsa. Jamile oli tuomittu kuolemaan perherikoksesta
ja uskonhylkäämisestä kolmella äänellä yhtä vastaan. Minä ajattelin,
että isä oli viime hetkenä ollut tytärtään tuomitsematta, tai että
toiset tuomarit olivat säälien kehoittaneet häntä siitä pidättymään.
Mutta Rašid-el-Hame, joka oli kiihtynyt ja juhlallinen, erittäin
punainen ja ikäänkuin pöhöttynyt, tahtoi pitää totuutta kunniassa ja
selitti, että päätöstä vastaan oli äänestänyt pappi, joka oli vaatinut
rikolliselle armahdusta viedäkseen hänet patriarkan luo ja pyytääkseen
hänen pyhyyttänsä sallimaan Jamilen päästä johonkin luostariin. Tuon
sanottuaan šeikki nousi odottaen saavansa osakseen sääliämme tai
ihailuamme. Olihan istunto nyt lopussa? Hän lisäsi kuitenkin vielä:
— Butros, sinä panet tuomion täytäntöön.
— Nytkö heti? kysyi Butros,
— Nyt heti.
Olinhan kuullut oikein? Enhän ollut uneksinut? Hetki oli tullut.
Koko tapahtuma oli vierinyt katseeni ohi huimaa vauhtia. Minä olin
tyrmistynyt, huuleni olivat kuivat, jalat lyijynraskaat; en kyennyt
liikkumaan enkä puhumaan. Šeikki seisoi, ojensi käsiään, huohotti kuin
hengenahdistusta poteva, ja minä ajattelin hänen lysähtävän maahan
tuossa tuokiossa. Mutta sitten hän jälleen suoristautui. Jamile oli
ottanut iskun vastaan osoittamatta minkäänlaista heikkoutta. Hän laski
kätensä ristiin rinnalle, samaan asentoon kuin Tripolin hautausmaalla
odotellessaan Omaria palaavaksi kasvojen ja koko ruumiin ilmaistessa
korkeimman onnen tuntoa. Hän keräytyi itseensä heittäytyäkseen
kerrassaan rakkauteensa ja siihen kuollakseen.
Ryhmä alkoi hajautua, ja asia olisi ollut lopussa, eilen olisi vihdoin
kyennyt virkkamaan:
— Odottakaa, huusin minä, odottakaa! Surmaatteko Jamilen, jos hän
odottaa lasta?
Minä tiesin, että naisten kuolemantuomio siirretään tuonnemmaksi, jos
tiedetään heidän olevan siunatussa tilassa, ja ehdottelin Jamilelle
tätä keinoa ajan voittamiseksi. Mutta hän halveksi valhetta siinä
määrin, ettei siihen suostunut, vaan uutta asiaan puuttumistani
ihmetellen torjui ehdotukseni varmoin kieltävin elein.
Minä uskalsin yrittää enempää. Siitä sukeutui ylpeyteni, kostonhimoni,
mustasukkaisuuteni ja vihani polttouhri. Minä tarjosin kaiken tuon
.amilelle ja hänen tuomareilleen;
— Mutta jos suostuisin vielä ottamaan hänet vaimokseni huolimatta
siitä, mitä on tapahtunut, ettekö antaisi häntä mieluummin minulle kuin
pyövelille?
Kaikki läsnäolijat olivat kuin paikoilleen jähmettyneet; siinä määrin
hämmästyttävältä tuntui heistä ehdotukseni.
— Se ei häivytä olemattomiin hänen rikostansa, huomautti isä heikosti.
— Minä peitän rikoksen kunniallani ja lähden hänen kanssaan meren
tuolle puolen.
— Hän on naimisissa Omarin kanssa, huomautti Butros.
Mutta pappi selitti, ettei se avioliitto merkinnyt mitään.
— Kuuletteko, kuuletteko? sanoin minä tuon mahdollisuuden avatessa
minulle pelastuksen oven, sallikaa minun puhua hänen kanssaan, puhua
yksin hänen kanssaan. Minä rukoilen teitä, sallikaa minun se tehdä!
— Tapahtukoon niin, myönsi vihdoin šeikki, väsyneenä tai keventynein
mielin.
Voidakseen edelleen esittää ylevää ja barbaarista osaansa hän oli
pakostakin tyhjentänyt viimeisenkin tarmonsa, ja minä kenties vapahdin
hänet raskaasta ylpeyden ja epäinhimillisyyden taakasta.
Huone tyhjeni; minä jäin sinne kahden kesken Jamilen kanssa. Hän oli
turhaan yrittänyt molemmin käsin torjua tarjoustani kaikkien katseiden
suuntautuessa minuun. Hän ei ollut kumminkaan vielä virkkanut sanaakaan
siitä lähtien, kun olimme ryöstäneet hänet Tripolin hautausmaalta.
XI
JAMILEN SYDÄN.
Me olimme kahden kesken ensimmäisen kerran kihlauksemme purkautumisen
jälkeen, joka oli tapahtunut viereisellä pihamaalla, altaan luona.
Tuomitulta ei näyttänyt suinkaan hän — minä olin tuomitun näköinen.
Aikaisemmin 'kun olin murheen vallassa, pakenin hänen luoksensa;
mutta minne voisin paeta nyt, kun hän oli murheeni aiheena?’ Hänen
rakkautensa ja minun tuskani joutuivat vastakkain. Hän ei ollut enää
pelastettavissa, ellei hänen muhamettilaista menneisyyttään käynyt
häivyttäminen olemattomiin. Hänen täytyi suostua palaamaan arkaan ja
alakuloiseen rakkauteemme. Voisiko kuolemanpelko johtaa sellaiseen
tulokseen? Nyt, kun aioin häneltä sitä kysyä, tunsin joutuvani
epävarmuuden ja kyynelten valtaan. Sitten kuulin minulle sanottavan:
— Khalil, sinä olet aina Khalil.
Khalil merkitsee _ystävää_, uskollista ystävää. Hän leikki nimelläni
rohkaistakseen minua. Hänen äänensä soi korvissani uutena musiikkina.
Se oli hänen äänensä, mutta minusta tuntui, etten ollut sitä
koskaan ennen kuullut. Samoin olin nähnyt hänen kasvonsa Tripolin
hautausmaalla, entisellään, mutta kirkastuneina. Tämä ääni oli kuin
alennettu, syvempi ja liikuttavampi.
— Jamile! kuiskasin minä, toivoa väristen.
Hän oli lähestynyt minua vetämättä huntua takaisin kasvoilleen ja avasi
sydämensä:
— Sinulle, ystävälleni, virkkoi hän, minä puhun. En heille. Minkätähden
olisinkaan heille puhunut? Sinä rakastat minua yhä etkä odota minulta
mitään.
Hänen sanansa olivat liiankin selvät. Minä tulkitsin ne huudahtaen:
— Jamile, ethän aio kuolla!
Samassa huomasin, että rakkauteni oli täynnä kunnioitusta, jonka
vaikutuksesta olisin mielelläni polvistunut hänen eteensä. Olinko
joutunut tuon kunnioituksen valtaan kuoleman äkillisen lähestymisen
vuoksi vai täydellisyyden vaistoamisesta aiheutuvan hartauden tähden?
Hän silmäili minua hämmästyneenä ja hymyili heikkoa hymyä. Viimeisen
kerran näin hänen silloin hymyilevän. Se sopi erittäin hyvin hänen
ilmeeseensä, joka yhä kykeni muuttumaan lapselliseksi, vaikka olikin
yleensä ylen vakava.
— Aion kyllä, Khalil, vastasi hän. Täytyy.
Hän siis suostui kohtaloonsa. Hän ei kapinoinut, ei närkästynyt,
ei puolustautunut. Hänen nuori ruumiinsa ei pyrkinyt pakenemaan
kärsimystä. Minulla oli hänen suostuttelemiseensa käytettävänä
ainoastaan neljännestunti. Minä keräsin kaiken kaipaukseni, rakkauteni
kaikki voimat. Kerroin hänelle, kuinka olin surrut hänen lähdettyään,
kuinka olin väittänyt vastaan kaikkien häntä syyttäessä ja kuinka
olimme ajaneet hänen jäljessään aina Šrariin saakka, missä olimme
nähneet hänen ratsastavan puolisonsa luo.
— Kuulin isäni tamman hirnuvan, keskeytti hän kertomukseni. Mutta en
antanut teitä ilmi.
Jätin kuitenkin hänelle kertomatta, että olimme ojentaneet pyssymme
häntä kohti toinen toisemme jälkeen, Butros ja minä. Sitten kuvailin
mietteitäni Omarin yrttitarhoissa. Kuvailin Tripolissa-oloa ja
käyntejäni kalmistossa, linnan luona.
— Sinäkö siis minut petit? huokasi hän.
Minä vannoin, etten ollut ilmaissut hänen olopaikkaansa. Mutta hän
jatkoi:
— Olithan kuitenkin siellä, kun he veivät minut mukanaan. Minkätähden
sallit heidän niin tehdä?
— Jottet enää kuuluisi Omarille.
— Minä olen iäti Omarin. Kukaan ei kykene minua häneltä riistämään.
Nuo sanat saivat minut jälleen mustasukkaisuuden ja vimman valtaan:
— Ei, Jamile, sanoin, sinä et ole enää Omarin. Mutta minun omani
sinä voit olla. Minä olen rakastanut sinua ennenkuin hän. Muistele
talvi-iltaa, Hasrunin tiellä, kun lämmitin käsiäsi. Olen odottanut
sinua sanomattoman kauan ja sanomattoman kärsivällisesti! Vien
sinut meren taakse, kauas täältä, maahan, jossa meillä ei ole enää
menneisyyttä, ei muuta kuin onnellinen nykyisyytemme ja kotimme
tulevaisuus. He tahtovat sinut surmata, Jamile, ymmärrätkö? Se on
mahdotonta, minä en siihen suostu. Jamile, minä rakastan sinua. Jamile,
suostu tulemaan vaimokseni, niin henkesi säilyy. Ja minä, minä annan
anteeksi, unohdan...
Olin puhunut aivan vilpittömästi unohduksesta ja anteeksiannosta.
Mutta tuskin olin nuo sanat lausunut, kun jo käsitin niiden
ajatuksettomuuden. Minäkin olin aikonut kohota esittämään sankarillista
ja suurenmoista osaa, samoinkuin hänen isänsä hänet tuomitessaan.
Minä soin hänelle suojelukseni, tarjosin hänelle nimeni ja arvoni ja
hälvensin siten sen rikoksen, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi.
Ajattelevatko siis ihmiset edustavuutta onnettomuudessaankin? Olin
taipuvainen käyttäytymään alentuvaisesti kuoleman varjojen jo
väikkyessä hänen vaiheillaan, mutta tahdoin todellisuudessa vain
tyydyttää palavaa rakkauden kaipausta. Tämä inhottava leikki alkoi
minua hävettää.
— Ei, Jamile, niin ei ole laita. Kuulehan, minä rukoilen sinua.
Rakkauteni oli polttanut minusta pois kaiken, mikä ei rakkauteeni
kuulunut: turhamaisuuden, ylpeyden, mustasukkaisuuden, väkivaltaisuuden
ja kaipauksenkin, niinkuin tuli polttaa maasta kaikki loiskasvit, jotta
elämän siemen pääsee itämään. Ihmetellen ääneni sävyä hän torjui minut,
mutta hellästi.
— Pidätkö kuolemaa parempana kuin minun rakkauttani? kysyin minä.
Hän virkkoi vieläkin hellemmin:
— Minä pidän parempana rakkauttani. Sinä et tunne häntä, jota rakastan.
Sointuisin äänin, katkonaisin lausein, hän lauloi — en tosiaankaan voi
käyttää mitään toista sanaa — lauloi rakkauttansa, niinkuin Šrarin
puutarhojen satakielet olivat täyttäneet yön hänen nimensä helinällä.
Tiesikö hän — epäilemättä hän tiesi huokuvansa kuudentoista vuotiaana
kuolevan täyttä suloa. Jeftan tytär, joka oli vetäytynyt kukkulalle
odottaakseen uhraamistaan, lauloi varmaan siten ystävättäriensä
keralla. Tai oikeammin ei laulanut, sillä Jeftan tytär ei rakastanut
eikä ollut rakastettu. Minä olen yrittänyt säilyttää tuota riemuhymniä,
johon sisältyi ylevä ja sydäntäsärkevä hyvästijättö, mutta olen
pelännyt muuntaa sen rytmiä ja himmentää sen loistokkuutta. Se liikkui
totunnaisten sovinnaisuussääntöjen, kainouden ja vaatimattomuuden,
pidättyväisyyden ja järjen rajojen ulkopuolella. Se oli nuoruutta,
uskallusta ja uhrilahjaa. Siitä ei voi antaa käsitystä mikään muu
kuin mahdollisesti nämä Korkean veisun säkeet, jotka olen säilyttänyt
mielessäni muistona tuosta ainoalaatuisesta kertomuksesta, joka sai
minutkin unohtamaan tuskani:
Niinkuin omenapuu metsän puiden keskellä, niin on armaani nuorten
miesten joukossa. Minä olen levännyt hänen kaivatun varjossa, ja hänen
hedelmänsä on suussani suloinen...
... Armaani ääni! Katso, hän tulee hyppien vuorilla, yli kukkuloiden
kirmaten. Armaani on metsävuohen ja nuoren peuran kaltainen. Katso,
hän seisoo seinän takana, katsoo ikkunasta, säleristikon lomitse
silmäilee. Armaani oli tullut, hän puhuu minulle, sanoo:— Nouse,
kiiruhda, ystäväni, kyyhkyläiseni, minun ainoa ihanaiseni, ja tule.
Talvi on jo mennyt: sade on tauonnut jo olemattomiin häipynyt. Kukat
ovat versoneet kedolle, on tullut laulun aika; toukomettisen ääni
soi tienoillamme. Viikunapuu kypsyttää hedelmänsä, kukkiva viini
levittää hyvää tuoksuansa. Nouse, armaani, ainoa ihanaiseni, ja tule!
Oi kyyhkyseni, sinä, joka piilet kallion katveeseen, näytä minulle
kasvosi, anna äänesi kaikua kuuluviini, sillä äänesi on suloinen
ja kasvosi ovat ihanat. Armaani on minun, ja minä olen hänen,
ja rakkautemme löytää ravintonsa kukkien keskellä, kunnes päivä
viilentyy ja varjot pakenevat. Tule takaisin, armaani, ja ole niinkuin
metsävuohi ja niinkuin nuori peura Libanonin vuorilla...
Ja vielä viimeiseksi:
... Armaani kolkutti ovelleni: Avaa minulle, sisareni, ystäväni,
kyyhkyni, puhtaimpani. Minä nousin avaamaan armaalleni, mutta hän oli
poikennut pois. Sieluni oli kuin sulanut hänen äänensä kuuluessa. Minä
etsin häntä, mutta en löytänyt, kutsuin häntä, mutta hän ei minulle
vastannut...