— Minä tahdon hänet tuntea.
— Hänestä pidetään huolta.
— Hänenlaistaan naista ei hoidella koskaan riittävästi.
— Sinä tunnet hänet jo! oli Ali huudahtanut nauruansa pidättäen.
He sopivat siitä, että Butros vietäisiin taloon naiseksi puettuna.
— Minä toivoin, jatkoi Butros selittäen minulle
taistelusuunnitelmaansa, pääseväni siinä valhepuvussa Jamilen
huoneisiin ja saavani selkoa hänen ympäristöstään. Mutta Rahil,
jolla on tottunut silmä, ei sallinut minun harhailla pihamaalla.
Hän tutki minua yksityiskohtaisesti ja arvattuaan petoksen uhkasi
ilmiantaa minut. Minun täytyi teeskennellä häneen kohdistuvaa hellää
kiintymystä, jota en ollenkaan tuntenut, vaikka hän onkin vielä kaunis
kypsyydessään. Naiset tyytyvät mielellään sellaiseen teeskentelyyn,
joka heitä mairittelee. Hän osoitti minulle hehkua, jota varoin
sammuttamasta. Siitä lähtien hän on vallassani, ja mielijohtuma, joka
häntä raivostuttaa, mutta johon hänen on täytynyt lopulta suostua,
sai minut lupaamaan hänet tyydyttäväni, kunhan hän näyttää minulle
emäntänsä hunnuttomana.
— Jos näet hänet yhden ainoan kerran, et näe enää ketään muuta koko
maailmassa! oli Rahil vastustellut.
Minä vaadin vaatimistani. Raha tuli auttajakseni. Rahil on kutsunut
minut tulemaan huomenna linnan kalmistoon. Siinä koko juttu.
Minä olin hetken aikaa sanattomana ajatellessani mitä tulisi
tapahtumaan. Sitten huomautin:
— Entä Omar?
— Asia on otettu huomioon, vastasi Butros tottuneen käskijän ylhäisin
ilmein. Omar olisi ollut kaikkein kamalin vastustaja. Oli tärkeätä
hänestä vapautua. Omar on lähtenyt eilen tiluksilleen Akkariin, missä
hänen on sovitettava eräitä riitajuttuja. Se on heidän ensimmäinen
eronsa. Rahil kertoi minulle, että se oli sydäntäsärkevä. Jamile ei
voinut irroittaa käsivarsiaan tuon onnettoman kaulasta. Hän on itkenyt
koko päivän ja koko yön ja on suostunut lähtemään ulkosalle vain
senvuoksi, että Omar oli käskenyt hänen hoitaa terveyttään.
Tuo tieto minut kerrassaan masensi. Se Jamile, jonka olin nähnyt
linnan luona ja joka oli minusta näyttänyt täydellisen onnen kuvalta,
olikin Jamile, joka murehti rakastajansa poissaoloa. Kuinka säteilevät
olivatkaan siis hänen kasvonsa, kuinka notkea hänen vartensa ja miten
kevyesti hän astelikaan ollessaan täysin onnellinen? Piilikö siis
rakkaudessa yli-inhimillinen kyky, jumalainen säteilyvoima, joka
ympäröi olennon valohohtelulla niinkuin ne valoatulvivat tähdet,
jotka siitä syystä näyttävät suuremmilta? Niin oli tosiaankin laita.
Rakastava ja rakastettu Jamile oli kuin valohohteen ympäröimä.
Minä riistäydyin irti tuosta kiduttavasta näystä kysyäkseni vielä:
— Milloin Omar palaa?
— Huomenna, illalla, vastasi Butros. Meillä ei ole päiviä valittavana.
Olisi ollut parempi käydä toimeen tänään, koska hän on poissa, mutta
olen tarvinnut koko tämän päivän taivuttaakseni Rahilin. Hän on vannoen
vakuuttanut, että Omar palaa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen,
luultavammin yöllä. Silloin olemme taakkoinemme jo kaukana Bšarren
tiellä. Hevosemme ovat virkeät ja reippaat, hänen ratsunsa sensijaan
väsyneet, mutta meidän täytyy sittenkin otaksua sen hurjapään lähtevän
meitä takaa-ajamaan. Etumatkamme ja yö saattavat meidät suojaan. Kerran
Libanoniin ehdittyämme olemme voitolla.
— Hyvä, sanoin minä, siis huomenna.
Huomenna Jamile ei tulisi enää kuulumaan Omarille. Mutta kenelle
hän kuuluisi? Kenen hyväksi me hänet ryöstimme? Katsellessani
ikkunanristikon läpi pimenevää merta ja tähtitaivasta, näin ohi
kiitelevän suuria lintuja, jotka räpyttelivät siipiään. Ajattelin siinä
viiriäisten hurjaa pakoa haukkojen edellä...
* * * * *
Seuraavana aamuna me lähdimme, Butros ja minä, tarkastelemaan
paikkoja. Hän ei tietänyt, että minä ne jo tunsin ja että ne olivat
mietiskelyjeni tavallinen tyyssija. Minä en hänelle osoittanut hautaa,
jonka taakse olin piiloutunut nähdäkseni läheltä Jamilen, mutta hän
huomasi sen itse:
— Tuolla me voimme piillä kaikkein parhaiten ja odottaa otollista
hetkeä.
Hän ylpeili löydöstä, joka oli jo minua hyödyttänyt. Palvelijamme ja
ratsumme voimme helposti kätkeä linnanmuurin taakse. Minä tiedustelin
kumppaniltani, millaisen menetelmän hän oli valinnut hyökkäystämme
varten. Meidän piti odottaa Jamilea, jonka oli määrä saapua petollisen
Rahilin keralla. Oli mahdollista, että toisiakin muhamettilaisnaisia
saapuisi tapansa mukaan levähtämään tässä pienessä rauhallisessa
kalmistossa. Me sallisimme heidän sijoittua petolliseen rauhaansa.
Sitten meidän piti yhtäkkiä hyökätä esiin ja käydä syyllisen kimppuun;
toiset epäilemättä kiiruhtaisivat pakoon ja jättäisivät hänet oman
onnensa nojaan. Senjälkeen oli nopeasti sidottava hänet ja suljettava
hänen suunsa, nostettava hänet Selman, Butrosin tamman selkään, ja
sitten eteenpäin, kohti vuoristoa!
Ottaisinko osaa tuohon tekoon vai tyytyisinkö olemaan vain katselijana?
Velvollisuuteni oli ottaa siihen osaa. Enhän voinut erottaa itseäni
kumppanistani, veljestäni, joka oli ottanut suorittaakseen vaarallisen
tehtävän, kostaakseen Hamen sukua kohdanneen häväistyksen ja koko
maroniittikansaan ja uskontoomme kohdistuneen pilkan ja petoksen.
Jamilen uskosta-luopuminen kauhistutti minua yhtä suuressa määrin
kuin se, että hän oli luopunut minusta. Hänen onnensa oli solvaava,
ja minä kuulin jälleen toisten naisten kauheat puheet, jotka
saastuttivat hänen rakkauttansa ja minun mielikuvitustani ja ärsyttivät
mustasukkaisuuttani mielettömyyteen asti. En kumminkaan tietänyt,
millaista menettelytapaa noudattaisin. Epäröivien tai sellaisten
henkilöiden tavoin, jotka ovat alinomaisen sielullisen levottomuuden
vallassa, minä odotin viimeistä tuokiota tehdäkseni päätökseni.
Me asetuimme paikoillemme auringon tuskin aljettua painua meren
puoleen. Helle tuntui tukehduttavalta meistä, jotka olimme tottuneet
laaksoissamme hengittelemään läheisten lumihuippujen raikastuttamaa
ilmaa. Odotus oli pitkä ja kiusallinen: meidän piti pysytellä kyyryssä
ja liikkumatta, jotteivät käyskelijät meitä huomaisi. Kuluvat tyhjät
hetket tuntuivat meistä loppumattomilta. Niitä seurasivat muutamat
tunnit, jotka eivät kaikkiaan muodostaneet yhtä ainoata päivää, mutta
jäivät muistiini, hetki hetkeltä, niin monien tapahtumien ja tuskien
täyttäminä, että voin niitä sormiella onnettomuuksieni rukousnauhana,
niinkuin vanhat naiset kirkossa siirtyvät helmestä toiseen melkein
konemaisesta varmoina siitä, ettei yksikään niistä unohdu.
Minä näen jälleen muistissani — miksi palaisinkaan sitävarten
Tripoliini — linnan jykevän punaisen muurin, joka päivän painuessa
vähitellen värjäytyi sinipunervaksi, säännöttömästi sijoitetut haudat
valkoisine kivipatsaineen, niiden väliin versoneen korkean keväisen
ruohon, harhaantuneen mustan vuohen, joka söi nurmea, ja kauempana
kaupungin, oranssi- ja sitruunalehdot, sataman ja meren.
— Jospa hän ei tulekaan? virkoin Butrosille hiljaa, ikäänkuin
keskustelumme olisi voitu kuulla.
— Rahil saisi sen kalliisti maksaa, vastasi kumppanini hampaittensa
lomitse.
Toivoinko minä, ettei hän tulisi? Ellei yrityksemme onnistuisi, meillä
ei olisi muuta neuvoa kuin lähteä pois. Uutterasti etsitty ja vihdoin
löytynyt tilaisuus ei tarjoutuisi enää toiste. Siinä tapauksessa en
saisi enää nähdä Jamilea. Ja minä toivoin hänen tulevan.
Hän tuli melkein viimeisenä. Me näimme kaupungista lähtevän naisjonon,
joka eteni meitä kohti. Minä olin huomannut Jamilen olevan poissa, kun
Butros samassa kuiskasi korvaani:
— Kuinka voisikaan hänet tuntea noiden naamioiden takaa?
Hän ei siis tietänyt, että Jamile oli kaikkia muita verrattomampi!
— Tuolla hän tulee, sanoin minä.
Hän saapui tosiaankin toista polkua, seurassaan Rahil, joka hänet
petti ja jätti haltuumme hyväilyjen ja rahan hinnasta. Hänen
metsästäjättären-jalkojensa rytmi loi joka askelella hameeseen
laskoksen, joka ilmaisi niiden moitteetonta muotoa. Hän kantoi
poveaan ja päätään keveästi kuin beduiininaiset, jotka palaavat
kaivolta kantaen päänsä päällä ruukkua, joka näyttää olevan heidän
luonnollisena täydennyksenään. Vain nähdessäni hänen astelevan tunsin
eräänlaista riemastusta, ja rakkauteni hypähteli hänen vaiheillaan kuin
vinttikoira, joka tuntee isäntänsä.
— Oletko aivan varma? uskalsi Butros minulta kysyä.
Hänen silmänsä kykenivät näkemään riistan uskomattomien matkojen
päähän, mutta nyt hän ei nähnyt mitään. Minä tyydyin innoissani
lausumaan hänen nimensä:
— Jamile...
Sitten olimme vaiti. Minun piti totella Butrosia, kun hän katsoisi
soveliaan hetken tulleen. Aurinko oli jo painumassa, ja helle ei
ollut enää niin painostava. Omarin paluun vuoksi ei sopinut liikoja
viivytellä.
Omarin paluu — se uutinen oli luettavissa Jamilen kasvoista, jotka
nyt olivat hunnuttomat. Havaittuaan olevansa yksin, naiset olivat
asettuneet mukavaan oloon, olivat tyytyväiset saadessaan hengitellä
vapaammin, hunnun estämättä, ja näytellä toisilleen nuoruuttaan
ja niitä taitavia ihomaaleja, jotka saivat posket rusottaviksi ja
silmäin soikiot pitemmiksi. He nauroivat ja ilkamoivat, juttelivat
ja purivat kauniilla valkoisilla hampaillaan leivoksia, joita olivat
tuoneet mukanaan. Noiden rakkauden olentojen kalmistossa nauttima
välipala olisi tarjonnut minulle viehättävän vastakohtavaikutelman,
ellei huomiotani olisi yksinomaisesti kiinnittänyt Jamile, joka ei
ottanut millään tavoin osaa kumppaniensa piloihin, vaan oli täysin
uppoutunut sisäiseen haavelmaansa. Tuo kuusitoistavuotias lapsi oli
saanut onnessaan vakavuuden ilmeen. Hän oli intohimossaan kuin nunna
mystillisessä uskossaan, ja hänen ristiinlasketut kätensä olivat
painetut povea vasten sen liiallista sykettä hillitsemään. Aikaisemmin
hän oli minusta näyttänyt valon ympäröimältä, valonsäteisiin
uppoutuvalta. Nyt valo virtasi hänestä itsestään. Hänen kasvonsa,
kaulansa, pitkät läpikuultoiset sormensa levittivät ympärilleen
kirkkautta. Kaikki Šrarin puutarhoissa näkemäni kuvat, jotka olivat
kiertäneet minua kehäänsä, hävisivät tämän rinnalla. Jamile oli nyt
edessäni onnensa täydellisyydessä, koska odotti Omaria, josta oli ollut
erotettuna ensimmäisen kerran.
Kiihkeän mustasukkaisuuteni olisi epäilemättä pitänyt kiidättää minut
Butrosin jälkeen, kun hän minua kyynäspäällään tyrkättyään syöksyi
esiin piilopaikastamme, kasvot vihan vääristäminä ja ankarasti huutaen.
Luulenpa tosiaan, että rakkaus piirsi Jamilen ympärille eristävän ja
suojelevan kehän kuin temppelin, johon paenneita rikoksentekijöitä
ei saanut enää ahdistaa. Minulle hän oli muuttunut loukkaamattomaksi
ja pyhäksi. En sitä tietänyt, mutta huomasin sen, kun oli lähdettävä
häntä takaa-ajamaan. Jalkani tuntuivat kiintyvän maankamaraan; minä
olin kuin halvautunut. Edessäni oleva näytelmä oli lyhyt ja kamala.
Irti lasketun haukan tieltä pakenivat viiriäiset kauhistuneina,
kuolemanpelosta äännähdellen. Kaikki nuo naiset, joiden rauhallinen
huvi oli häiritty, vetivät konemaisin elein huntunsa alas, juoksivat
hautojen yli niin nopeasti kuin heidän juoksuun tottumattomat jalkansa
sallivat, tummina varjoina, jotka vaikeroiden liukuivat valkoisina
hohtelevien hautakivien välitse. Ainoastaan Jamilen palvelijatar oli
Butrosin mielettömyyden hämmästyttämättä jäänyt paikoilleen. Hänkin
lähti kiireesti pakoon nähdessään kimppuunsa hyökkäävän villin Eliaan,
joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan ratsuja ja oli rientänyt
avuksi. Silmänräpäyksen kuluttua ei tyhjällä taistelukentällä ollut
muita kuin Butros ja hänen takaa-ajamansa Jamile, petolintu ja sen
uhri. Jamilekin oli laskenut huntunsa, ja huntu haittasi hänen näköänsä
estäen häntä näkemästä selvästi edessään olevia esineitä; muuten
taistelu ei olisikaan ollut kovin epätasainen. Hän liikkui paetessaan
yhtä notkeasti kuin Bšarren päivinä, niinä aikoina, jolloin hän oli
seurannut meitä metsästysretkelle tai vuorille kiipeilemään. Hän alkoi
kuitenkin tehdä yhä useampia mutkia ja käännähdyksiä, joko siitä
syystä, että oli väsynyt, tai sen vuoksi, että tahtoi päästä lähelle
linnan vartiosotilasta, jonka lahjomisesta hänellä ei voinut olla
aavistustakaan. Butros oli jo parin kolmen askelen päässä. Jamilen
täytyi tuntea hänen hengityksensä niskassaan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja
kääntyi päin. Vauhtinsa eteenpäin syöksemänä Butros joutui ihan hänen
luokseen, povi povea, kasvot kasvoja, suu suuta vasten. Minä näin
Butrosin hetkisen epäröivän, mutta sitten tarttuvan häneen molemmin
käsin. Jamile ei vastustellut, ei riuhtonut. Hän alistui kohtaloonsa ja
sai antautuessaan takaisin koko arvokkuutensa.
Elias oli jo saapunut isäntänsä luo ja auttoi häntä sitomaan
vangitun ranteita ja nilkkoja. Vaikka hän ei huutanut, he sitoivat
hänen suunsakin. Minä olin tullut luo mitä ankarimman järkytyksen
valtaamana. Hän huomasi minut ja silmäili minua — ensimmäisen kerran
kohtauksemme jälkeen Bšarressa hänen pakonsa edellisenä iltana.
Minä en kyennyt sitä kestämään, vaan laskin katseeni alas. Kun sen
jälleen kohotin, suuntautui hänen katseensa yhä minuun: hän ei minua
soimannut, ei näyttänyt ihmettelevän läsnäoloani, vaan rukoili minulta
jotakin. Minä yritin saada selkoa tuosta sanattomasta pyynnöstä.
Hänen huntunsa oli pudonnut taistelun tuoksinassa. Minä nostin sen
maasta ja asetin hänen kasvoilleen. Ennenkuin kasvot peittyivät
näkyvistä, näin niitä pitkin vierivän pari kyyneltä. Hän kiitti minua
hyvyydestäni samoinkuin Bšarressa, pihan suihkualtaan luona, kun oli
tarttunut käsiini ja vienyt ne huulillensa. Hänen kiitollisuutensa
ei viihdyttänyt ajatusteni tuimaa sekasortoa. Olihan minulla syytä
iloita siitä, että hän oli ainiaaksi ryöstetty kilpakosijaltani. Eikö
minulle jäänyt mahdollisuus pelastaa hänet, kun olisimme kuljettaneet
hänet Libanoniimme? Mutta kuinka voisinkaan hänet vapahtaa uhkaavasta
rangaistuksesta?
Butros oli katsellut karsain silmin pidättäytymistäni ja säälistä
tai rikostoveruudesta johtuvaa toimenpidettäni. Olin itse huomannut,
ettei hän kohdellut Jamilea suotta väkivaltaisesti; oli niinmuodoin
vielä jotakin toivoa saada tuo ankara soturi heltymään. Mutta
toimintaohjeilleen uskollisena hän ei varmaankaan sietäisi matkan
varrella mitään sellaista, mikä viivyttäisi tai uhkaisi hänen
palaamistaan saaliinsa keralla. Palvelijamme, Elias ja Tannus, toivat
hevoset. Selman satulan eteen oli sijoitettu sellainen istuin, jota
käyttävät teidän naisratsastajanne. Veli sijoitti siihen sisarensa
varovasti ja varmasti. Niin hän tulisi pitämään häntä edessään,
valmiina torjumaan jokaisen pakoyrityksen. Jos Jamile sallisi rauhassa
itseään kuljetettavan, Butros ei tulisi käyttäytymään karusti. Jamile
ei vastustellut ollenkaan, vaan näytti elottomalta esineeltä.
Me järjestyimme matkaan: Butros ensimmäisenä, sitten minä, sitten
saattueemme. Raudikko oli niin voimakas, että sen kaksinkertaisesta
taakasta huolimatta meidän ratsumme tuskin kykenivät pysyttelemään sen
seurassa. Aurinko oli tuon kohtauksen aikana uponnut mereen, mutta
näkörantaa kiersi purppurainen juova, joka valaisi tietämme vielä
vähän aikaa. Aivan pian, ehdittyämme Tripolin yläpuolella oleville
kukkuloille, näimme itse kaupungin kuvastuvan veripunaisen iltaruskon
taustalle.
Me karttelimme vilkasliikkeisiä seutuja. Eräs beduiinikaravaani, joka
tuli meitä vastaan, vältteli niitä varmaan jostakin toisesta syystä.
Se ei näyttänyt huomaavan pakolaistamme. Jamile ei yrittänytkään
kiinnittää itseensä huomiota. Me olimme puolittain oliivilehtojen
peitossa. Yö tuli, kun lähestyimme Zghortaa. Siitä lähtien voimme
kulkea valtatietä. Butros piti kiirettä: hän ajatteli, ettei asia ollut
vielä varmasti voitettu ja että Omarin viha olisi hirmuinen. Minä
pelkäsin hurjan ajomme uuvuttavan Jamilea.
— Ota pois side hänen suultaan, ehdotin minä. Hän tukehtuu.
— Hän voi huutaa, huomautti Butros, huutaa ja kutsua apua.
— Ei, sitä hän ei tee.
Varmuuttani ihmetellen hän suostui ja irroitti vangitun suuta sulkevan
liinan. Jamile ei virkkanut mitään. Hän salli itseään kuljetettavan
kuin kuollutta.
Ehdittyämme Kadišan laaksoon tunsimme raikkaan ilmanhengen koskettavan
rintaamme. Minä avasin nuttuni, hoputin hevostani ja ojensin Butrosille
lämpöistä villaburnusta.
— Hänelle, sanoin minä. Hän on viluissaan.
Sanaakaan virkkamatta hän peitti sillä sisarensa, joka ei
liikahtanutkaan. Hän ei torjunut, ei kiittänyt, aivan kuin olisi ollut
ihan tunteeton. Minä olin toivonut saavani kuulla hänen äänensä.
’Ei auta, jos korvat kuuntelevat, kun sydän on hajamielinen.’ Minä
jättäydyin pettyneenä paikalleni saattueeseen.
Siihen vuodenaikaan päivä on kerkeä koittamaan. Aurinko oli vielä
etäällä nousustaan, kun saavuimme nukkuvaan Bšarreen, kahden tai kolmen
aikaan aamulla, mutta siitä huolimatta näkyi vuorilla kelmeä kajaste.
Me olimme nyt saavuttamattomissa; mikään muhamettilainen joukkue ei
uskaltaisi seurata meitä maroniittien maan sydämeen.
* * * * *
Me kuljimme rinteellä sijaitsevan kylän läpi saavuttaaksemme Hamen
kartanon, joka on viimeisiä ja kaikkein ylinnä sijaitsevia. Meillä
oli hieman vaivaa herättäessämme palvelijoita. He tulivat meille
avaamaan, tulisoihdut käsissä. Kun niiden häilähtelevässä valossa
laskimme maahan taakkamme, näin jälleen Jamilen, jonka hiukset
olivat valuneet valtoimiksi pitkän ratsastuksemme aikana. Väsymys ja
pelontuska eivät olleet kyenneet kukistamaan hänen ylpeyttään. Hänen
jännittyneissä kalpeissa kasvoissaan näkyi yhä jumalainen säteily, joka
vaati kunnioitusta ja ihailua. Minä aloin nyyhkyttää, ja hämmästynyt
Butros kääntyi pois mitään käsittämättä. Me kannoimme Jamilen sisään,
hän pidellen jaloista, minä kainaloista. Käteni koskettivat hänen
hiuksiansa, jotka olivat yökasteesta kosteat. Tuo kosketus sai koko
ruumiini säpsähtämään. Sen sulo teki minuun kipeätä. Ja minä ajattelin,
että eräs toinen oli tuntenut tämän silkkihienon hipiän, joka poltti
minua, vaikka en sitä koskettanut. Eräs toinen, jota hän ei tulisi
milloinkaan enää näkemään, josta hän oli iäksi erotettu. Iäksi? Mutta
kuinka paljon päiviä, kuinka monta tuntia tai minuuttiakaan merkitsi
tuo onneton iäksi kuoleman varjon jo langetessa?
Huoneessa, jossa oli pidettävä oikeudenistunto, me irroitimme hänen
siteensä. Hänen suunsa oli yhä vaiti, ja hänen vapaiden käsiensä
ensimmäinen ele tarkoitti hunnun vetämistä kasvoille. Siten hän
osoitti päätöksensä horjumattomaksi. Siten hän osoitti yhä edelleenkin
kuuluvansa rakastajalleen ja erotti itsensä maastaan, suvustaan,
uskonnostaan. Siten hän erottui elämästä.
X
SUVUN TUOMIO.
Saatuaan tiedon siitä, että olimme palanneet tuoden pakolaisen
kerallamme, perheen isäntä ja päämies, šeikki Rašid-el-Hame kieltäytyi
kohtaamasta tytärtään ennenkuin tuomioistuimen edessä, jonka kutsui
koolle viipymättä. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa loppuun saakka.
Hän muisti, kuinka Abraham oli aikonut uhrata Iisakin, muisti Jeftan ja
hänen tyttärensä, joka määrättiin polttouhriksi. Hän muuttui erääksi
niistä raamatullisista patriarkoista, joita olin oppinut syvästi
kunnioittamaan Anturan koulussa, mutta hän tunsi osansa tärkeyden ja
kävi juhlallisesti sitä esittämään. Kaikki nuo valmistukset tulisivat
häntä tukemaan estämättä kärsimästä. Hän lähetti käskevän viestin
molempien vanhusten, setiensä Nametallah Kazzin ja Nežib Daudin
luo, joiden tunnustettu nuhteettomuus ja viisaus loisivat tuomioon
puolueettomuuden ja kunnian leiman, ja Bšarren papin luo, jonka oli
määrä edustaa kirkollista arvovaltaa.
Ei ollut kulunut tuntia saapumisestamme, kun tuomarit saapuivat
oikeuden istuntoon. Butros ja minut kutsuttiin istuutumaan heidän
seuraansa. Tulisinko jääväämään itseni, kuten oli velvollisuuteni,
koska morsiameni oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen ennen
lähtöänsä? Mutta ellen olisi läsnä, kuka puolustaisi häntä ja kokisi
hänet pelastaa? Lausumatta sanaakaan vastaväitteeksi asetuin paikalleni
ja silmäilin ympärilläni olevia suljettuja kasvoja toivoen havaitsevani
niissä säälin pilkahduksen, kun heidän eteensä ilmaantui sellainen
nuoruuden, kauneuden ja rakkauden runsaus.
Läheisellä Libanonin harjanteella näkyi heräävän aamun kajaste
viheriän taivaan taustalla. Se ennusti kirkasta ja säteilevää
päivää. Olisiko tämä päivä Jamilen viimeinen? Minua oli epäilemättä
säikähdyttänyt ensimmäinen perheneuvottelu, johon minut oli kutsuttu
nuoren tytön ryöstämisen jälkeen. Mutta tämä kokous sai syytetyn
läsnäolosta paljon pelottavamman juhlallisuuden leiman. Jamilen kohtalo
tulisi ratkaistavaksi hänen läsnäollessaan, ja tuomio tulisi heti
toteutettavaksi. Lieneekö syynä ollut herääminen ajattomaan aikaan vai
kannettavaksi tuleva vastuunalaisuus — ankara hiljaisuus rasitti meitä
ja erotti meitä toisistamme. Tuomarit olivat kukin omiin mietteisiinsä
uppoutuneet.
Me istuimme vierekkäin salin sohvassa, šeikki keskellä. Hän viittasi
Eliaalle, joka toi viereisessä huoneessa vartioituna olleen Jamilen.
Hän ilmaantui eteemme, mutta hunnutettuna.
— Ota huntu kasvoiltasi, käski hänen isänsä. Et ole enää
muhamettilaisten joukossa.
Hän puhui Jamilelle kuin vieraalle: isän mieli oli väistynyt
eräänlaisen pappiuden tieltä. Minusta tuo luopuminen tuntui
pahaenteiseltä. Olisiko hän niin sydämetön, että tuomitsisi kohta oman
lapsensa?
Jamile ei kumminkaan totellut, vaan pysyi piilossa katseiltamme.
Siinä oli eräänlaista uhmaa. Hän osoitti meille, ettemme merkinneet
enää mitään hänelle ja että hän taipui noudattamaan toista lakia,
sitä, joka ei salli vaimon näyttäytyä hunnuttomana miehille, yksin
omaa miestä lukuunottamatta. Vasta sitten, kun eräs palvelija läheni
häntä temmatakseen verhon pois, hän päätti näyttää kasvonsa, koska ei
tahtonut joutua kosketettavaksi. Mutta toiset tuomarit eivät nähneet,
kuten minä, että hänen kasvonsa säteilivät ja että rakkaus, joka oli
lyönyt niihin leimansa, vaati niitä jätettäviksi sen itsensä haltuun.
Šeikki aloitti keskustelut majesteettisen arvovaltaisesta jopa
suurenmoisen kaunopuheisestikin, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä
joku tuntematon. Hän palautti mieleen kaikki Jamileen kohdistetut
syytökset: kuinka Akkarin miehet olivat tulleet muka myymään hevosia ja
kuinka he olivat poistuneet yöllä rikkoen vierasystävyyden edellyttämän
luottamuksen ottaen mukaansa nuoren tytön, joka suostui lähtemään.
Jamile liikahti, ja minä tulkitsin hänen eleensä vastaväitteeksi tähän
tapaan: »Eikö Omar ole maksanut teille myötäjäisiäni ja ettekö te ole
ottanut niitä vastaan? Hän jätti teille raudikon, joka ei ole rahalla
maksettavissa ja jolla olette tuoneet minut takaisin Bšarreen...» Mutta
hän hillitsi itsensä ja oli yhä vaiti.
Hänen isänsä alkoi jo jatkaa esitystään. Hän palautti mieliimme
Šrariin saakka tekemäämme retkeä, jonka aikana olimme, Butros ja minä,
olleet näkemässä häpeällisiä muhamettilaisia häämenoja, olimme nähneet
nuoren vaimon lähtevän ratsain puolisonsa asuntoon, suuren loiston
ympäröimänä, valkoisiin puettuna ja hunnutettuna, nuorten tyttöjen
ja soittajien saattelemana. Hän oli sinä päivänä juhlallisesti ja
julkisesti luopunut uskostaan antautuen toisen lain ja toisen uskonnon
alaiseksi. Rikos oli räikeä, eittämätön ja sietämätön. Päätettyään
esityksensä perhetuomari kääntyi vangitun puoleen ja kysyi häneltä:
— Onko tämä totta? Vastaa!