sanoi asuntonsa olevan käytettävänämme niin kauan kuin halusimme.
Vaikka hän herättikin meissä myötätuntoa, me varoimme uskomasta
hänelle suunnitelmaamme: hän näet olisi mitä kiihkeimmin vastustanut
sen toteuttamista. Zahlen ja Deir-el-Kamarin verilöylyt olivat
tapahtuneet aivan äskettäin, ja kaikki pelkäsivät sytyttää uudelleen
sitä tulipaloa, joka oli riehunut koko Libanonissa. Eivätkö poliittiset
levottomuudet ole kaupan tuho? Suuren muhamettilaisen herran puolison
ryöstäminen keskeltä Tripolia ei olisi näyttänyt miehestämme ainoastaan
järjettömältä, vaan rikolliseltakin, ja hän olisi epäilemättä
närkästyneenä lähettänyt meidät takaisin vuoristoomme, jos olisi
arvannut meidän voivan suunnitella niin uskaliasta yritystä. Hän
otaksui meidän saapuneen perehtymään merikauppaan ja kenties polttamaan
hieman nuoruuttamme satama-alueen hökkeleissä, joissa elää, kuten
kaikissakin satamapaikoissa, epäilyttävää väkeä, ja hän yritti jakaa
meille kokemuksiaan ja varovaisuuttaan.
— Entä rakkausseikkailut, nuoret miehet? kysyi hän meiltä aterialla,
vaaniskellen hupaisia juttuja niinkuin ainakin mies, joka on taitavasti
käsitellyt kaikkia paheita saattamatta vaaranalaiseksi mainettaan
enempää kuin varallisuuttaankaan.
Me tyydyimme vain hymyilemään. Meidän rakkautemme oli puhtaampaa ja
säälimättömämpää.
Butrosin suunnitelma edellytti paikan saartamista. Meidän oli
perehdyttävä paikallisuuksiin ja Omarin talon totuttuihin tapoihin,
saatava selville palvelijoiden lukumäärä ja heidän asumuksensa sekä
naisia varten varatut huoneet. Toteuttaakseen suunnitelmaansa hän
hankki joukon Beirutin kautta Damaskuksesta saapuneita mattoja ja
silkkikankaita ja vuokrasi torilta myymäkojun, joka sijaitsi lähinnä
talon porttia. Sitten hän hankki muhamettilaisen puvun turbaaneineen
kaikkineen. Mutta minua hän ei päästänyt myymäläänsä.
— Sinä olet liian taitamaton, selitti hän. Kaikki huomaavat, että olet
rakastunut.
— Mitä minun siis on tehtävä?
— Minä tarvitsen sinua myöhemmin. Lähde kävelemään.
Olisin kovin mielelläni viettänyt päiväni väijyskellen Jamilen
ilmaantumista!
* * * * *
Minä siis harhailin kolmessa kaupungissa. El Mina, jota hedelmäpuumetsä
puristaa merenrantaa vasten, alkoi minua kiehtoa. Minä hengittelin
siellä sitruunan ja oranssin tuoksua, johon sekaantui merenhengen ja
kivihiilen tuntuinen satamain haju. Kuinka pitkiä aikoja vietinkään,
ajatusteni askarrellessa toisaalla, katsellen höyry- ja purjealusten
lastaamista ja purkamista! Saapui laivoja, joissa liehuivat kaikkein
kaukaisimpien maiden liput. Ne toivat pumpulikankaita ja kaikkia niitä
esineitä, joita valmistavat vanhat sivistysmaat asuntojen koristeiksi,
elämän mukavuudeksi ja pukujen ylelliseksi kaunistamiseksi.
Syyriamme puolestaan antoi niille runsaita viljavarojaan, villa-
ja silkkikudelmiaan. Minä liityin joidenkin satamatyöläisten
seuraan, jotka väijyskelevät saapuvia ja lähteviä aluksia, nousevat
arvovaltaiset! niiden kannelle ja ovat laiturin herroja. He osoittivat
minulle eräänä päivänä huvijahdin, joka saapui Egyptistä ja mielellään
otti mukaan pari matkustajaa siedettävästä hinnasta, ja ehdottivat,
että kävisin sitä katsomassa. Tämä seitsemän tai kahdeksan tonnin
vetoinen alus, joka siroudestaan huolimatta oli rakenteeltaan
niin luja, että kesti ankarimmankin aallokon, näytti suunnitellun
rakastavien tyyssijaksi: sen hytit, joiden seinät olivat silkillä
verhotut ja joiden mattojen kuosi ilmaisi persialaista alkuperää,
tekivät siitä Tuhannen ja yhden yön vesillä liikkuvan palatsin.
Ajatusteni tavanomaista suuntaa noudatellen kuvittelin pakenevani
Jamilen kanssa kauas pois siltä inhotulta rannikolta, missä hän eli
Omarin orjuudessa. Jos pelastaisin hänet kuolemasta, joka vainosi häntä
yhtä varmasti kuin haukka havaitsemaansa viiriäistä, eikö hän suostuisi
kiitollisuudesta ottamaan takaisin niitä koruja, jotka oli minulle
palauttanut, ja pakenemaan kanssani uusien taivaiden alle? Mutta
sellainenkaan unelma ei voinut minua kauan houkutella. Ei, kiitollisuus
ei johda rakkauteen. Korvissani soivat vieläkin hänen säälimättömät
sanansa ’rakastanhan sinua, sinä olet hyvä’, jotka hän oli minulle
lausunut suihkulähteen luona Hamen sisäpihalla suudeltuaan käsiäni ja
siten aneltuaan minulta suojaa. Hän kuului niihin, jotka rakastavat
yhden ainoan kerran, mutta koska oli valinnut vääräuskoisen, heimomme
ja uskontomme vihollisen, hän ansaitsi Butrosin hänelle valmistaman
rangaistuksen, ja minulla ei ollut oikeutta yrittää sitä estää. Eikä
siinä kyllin: olinhan tullut Tripoliin vain auttaakseni Butrosin
aikeiden toteutumista.
Olin ehtinyt mietteissäni näin pitkälle, kun puolialastomat
poikaviikarit tulivat tarjoamaan ostettavakseni vielä koralleissa
kiinni olevia sieniä, joita olivat sukeltaneet meren pohjasta, ja
vanhoja foiniikkialaisia rahoja, joita olivat löytäneet kallioilta ja
luolista. He luulivat minua mielipuoleksi, koska ajoin heidät kiroillen
pois, ikäänkuin he olisivat tarjonneet minulle vuodatetun veren hintaa.
Sitten lähdin satamasta suuttuneena siihen vapauteen, jota se alinomaa
ilmaisee aaltoilevia vesiään ja lähtövalmiita aluksiaan näytellessään.
Minä olin joutunut vangiksi ikiajoiksi. Rakkauteni tulisi kulkemaan
kerallani, meninpä minne tahansa. Ja niin olenkin kuljettanut sitä
mukanani viisikymmentä vuotta kaikissa niissä maailman paikoissa,
joissa olen käynyt, tuodakseni sen vihdoin takaisin sinne, missä olen
siitä eniten kärsinyt.
* * * * *
Kubbe, korkea kaupunki, joka reunustaa kukkulan kaarretta, ei
minua kiehtonut. Siellä en voinut löytää mitään hänestä; vanha
kaupunki, jossa hän asui, oli sitävastoin minulle täynnä hänen
hengittelyään. Minä ajattelin, millaisia mahdollisuuksia oli päästä
hänet näkemään. Laaksojemme raikkaaseen ja terveelliseen ilmaan
tottuneena hän varmaan tunsi tukehtuvansa palatsissa, johon astuttiin
kadun holviovesta, vaikka avara piha soikin kukkalavojen ohella
sijaa muutamille puille. Arabialaisen tavan mukaan hän niinmuodoin
lähti ostoksilleen toreille, vieraaksi vertaistensa naisten luo ja
huvikseen kävelemään. Minä asetuin väijymään parhaimmin varustettujen
näyteikkunoiden luo. Eikö hän tulisi jonakin päivänä etsimään pehmeitä
mattoja, joilla sopi astella paljain jaloin, vieläpä lepuuttaa
kaunista ruumistaankin, jonka aavistettu väsymys herätti mielessäni
vihan tunnetta? Valitsisiko hän punapohjaisia Bukharan mattoja
kukka-aiheineen, jotka hurmaavat katsetta, vai afganistanilaisia,
monin värein väikehtiviä, vai sametinpehmeitä turkestanilaisia,
vai Tebrizistä saapuvia persialaisia, joiden kuviot ja himmeiden
ja heleiden värien sommitelmat ovat taitavimmin suoritetut? Samoin
toivoin saavani nähdä hänet kangasmyymälöissä, missä mielellään
viipyivät ostajat kerkein sormin hypistellen milloin Damaskuksen
brokaatteja, joiden tekotapa on niin kallisarvoinen ja harvinainen,
että ne ovat Ispahanin tai Misapurin tuotteiden veroisia, Tyroksen
tafteja, Tripolin läikekankaita, Tarsoksesta tai Antiokiasta tulevia
kullan- tai hopeankirjaeltuja silkkikudoksia, Aleppon kirjo-ompeluksia
ja kumbazeja, tarumaisen kauniita kullankeltaisia pukuja, jotka
kelpasivat koristamaan kuningatarta palatsissaan. Nämä myymäläinkävijät
muistuttivat toisiaan vain ensi silmäyksellä kukallisten mustien tai
valkoisten huntujen alla, jotka kätkivät katseilta heidän kasvonsa.
Syyriassa muhamettilaiset eivät paljasta silmiäänkään, kuten on laita
Kairossa ja Stambulissa. Huntu peittää kasvot kerrassaan, mutta on
toisinaan niin kevyt, että tuntuu kuin kasvojenpiirteet siinä selvästi
kuvastuisivat. Sattuupa niinkin, että muukin verho noudattelee tarkoin
ruumiin muotoja. Tottunut silmä alkaa varsin pian erottaa toisistaan
nämä salaperäiset ohikulkijat. Se arvailee, epäilee, aavistaa
kauneutta, suloa, nuoruutta. Ja onpa katseen kaipaus sitäkin tuimempi
ja tuskallisempi, kun se ei tiedä, vastaako siihen toinen katse.
Kangas- ja mattokauppiaiden jälkeen, joiden myymälöitä kirkasti heidän
nähtäviin asettamiensa rikkauksien häikäisevä loisto, kävin ulkosalla
sijaitsevissa sokerileipomoissa, joiden tuoksut hivelevät sieraimia
pitkän matkan päähän. Oliko Jamile muuttunut herkkusuuksi? Pitikö
hän näistä sokeri- ja voisykeröistä, hienoista myskihöysteisistä
tahtaista, sitruunatortuista, pienistä voi-, mesi- ja maitoleivoksista,
kaikenlaisista pistasia-, rantayrtti-, jasmiini- ja ruusumakeisista ja
Damaskuksen erikoistuotteista aprikoosi- tai granaattiomenamakuineen?
Samoinkuin olin toreilla väijyskellyt kirjokankaita punnitsevia käsiä
tunteakseni Jamilen rusohohtoiset, pitkät ja taipuisat kädet, samoin
yritin nyt saada näkyviini hänen purppuraista nauhaa muistuttavaa
suumaloaan, kun pikku harsot kohosivat antaen tietä sokerileivoksille
ja makeisille.
Kaikki nuo ohikulkijat vain kiusasivat ja kiduttivat minua. Yksikään
heistä ei ollut Jamile. Toisella oli hänen solakka vartensa,
toisella hänen hieno ja voimakas ryhtinsä, kolmannella hänen päänsä
asento ja keveästi kannettu kaulansa, mutta yksikään ei vastannut
mielessäni olevaa kuvaa. Eikö salainen vaisto olisi ilmaissut minulle
hänen läsnäoloansa? Jos hän olisi ilmaantunut, uskon, että häntä
näkemättänikin veri olisi alkanut soutaa kiivaammin suonissani.
Väijyskelyni ei kumminkaan ollut jäänyt ihan huomaamatta. Muutamat
tarjoutuivat sen esineiksi ja käytävään tai holvin alle hävitessään
kohottivat nopein elein huntua näyttäen minulle nuoret kasvot ja
hehkuvat silmät. Minä käännyin pois haikein mielin: he olivat
lopullisesti tuhonneet harhakuvitelmani.
* * * * *
Minä luovuin hyödyttömästä etsinnästä. Harhailevat askeleni johtivat
minut kaupungin ulkopuolelle Tailanin moskeijan luo, jonka hoikka
minareetti näytti huojuvan tuulessa kuin poppeli, ja nousin sitten
aina kaupunkia vallitsevan linnan luo. Sen on rakennuttanut, kuten
tiedätte, Toulousen Raymond, mutta se on nykyään pelkkä punaisen
ruskea muurirykelmä, jossa on vaikea keksiä alkuperäisen suunnitelman
jälkeä. Kaupunkien läheisyydessä olevien raunioiden lopullista
hävitystä edistää jokainen valtaamalla niistä rakennusaineita.
Mutta nämä suunnattomat rakennukset pitävät yhä puoliaan säilyttäen
rappiotilassaankin voiman ja ylpeyden tunnusmerkkejä. Vanhaan
linnoitukseen ei ollut lupa astua, mutta vahtisotilaat, jotka tottuivat
pian haaveiluihini, sallivat minun nousta linnan pengermille. Takanani
oli Libanonin vuorijono runsaan lumen peittämällä, Kadiša, jonka vedet
kuohuivat kivisessä uomassaan ja huuhtelivat puolittain sitruuna- tai
oranssilehtoon peittyvän dervisiluostarin alueita, ja edessäni oli
sininen meri ja läheisen Akkarin lahden pehmeä rantaviiva.
Kuinka monet hetket olenkaan viettänyt noiden ystävällisten pengermien
korkeudessa! Toisinaan luin siellä pientä arabiankielistä kirjaa,
jonka olin löytänyt juutalaisen rihkamakaupasta. Se oli kauhea
rakkaustarina, luullakseni Tuhanteen ja yhteen yöhön kuuluva, ja sen
muisto on säilynyt mielessäni haihtumattomana. Eräs nuorukainen rakasti
sisartaan, ja heidän isänsä, oikeamielinen ja kelpo mies, oli heidät
erottanut. Sukurutsaiset rakastavaiset pääsivät yhtymään, päättivät
antautua kuolemaan samalla kertaa kuin rakkauteensa ja kaivattivat
haudan alle suuret portaat, jotka johtivat maanalaiseen kammioon. Sinne
he vetäytyivät ottaen mukaansa ravintoa muutamaksi päiväksi ja käskivät
muurata yläpuolellaan haudan umpeen. Lohduton isä lähti heitä etsimään.
Hän löysikin hautojen joukosta sen, joka peitti hänen lapsiansa. Mutta
he olivat muuttuneet alabasterivuoteellaan kouralliseksi tuhkaa,
sillä Jumalan tuomio oli polttanut heidät poroksi. Ja isä ei voinut
tuskissaan unohtaa taivaan kirousta: hän itki, koska tuntemattoman
maailman rangaistuksen täytyi olla vielä kamalampi ja pitkäaikaisempi.
Minä sovelsin tuon jumalallisen vihan Omarin ja Jamilen rikolliseen
rakkauteen. Eikö heidän rikoksensa ollut sukurutsaustakin kauheampi?
Jamile oli kieltänyt uskonsa ja heimonsa, mutta ei kumminkaan ollut
tuhoutunut. Palatsissaan Tripolissa hän nautti turvallisuutta ja
humaltui synnillisen rakkautensa hekumasta. Minkätähden Butros ei ollut
vielä toteuttanut kostoamme?
* * * * *
En tiedä, oletteko huomannut vähän matkan päässä linnan portilta ja
hieman syrjässä pienen muhamettilaisen kalmiston. Eräänä iltana,
nojatessani pengermän kaiteeseen, varmaan niin, ettei kukaan voinut
alhaalta minua nähdä, havaitsin saapuvan joukon hunnutettuja naisia.
Heidän hienojen silkkipukujensa nojalla päättelin, että heidän täytyi
kuulua emiirien ja arvohenkilöiden haaremeihin. He istuutuivat
tutunomaisesti haudoille ja juttelivat siinä pitkät ajat. Sitten joku
heistä siirsi syrjään huntunsa voidakseen paremmin nauttia illan
raikasta ilmaa, ja kumppanit noudattivat aivan pian esimerkkiä. Minä
tunsin heidän joukossaan olevan Jamilen. Tunsin hänet kaukaa pitkästä
ja valkeasta kaulastaan, jäsenten sopusuhtaisuudesta, pään asennosta,
jokaisesta hänen eleestään, sanalla sanoen hänen koko olemuksestaan,
joka täytyi tuntea kaikkien toisten joukosta. Tuntui kuin olisin
tietänyt, että hänen täytyi tulla ja kuin olisin häntä varmasti
odottanut. Liikahtamatta, rintavarustuksen ampuma-aukkoon nojaten,
katselin häntä ja olin onnellinen. Olin löytänyt hänet jälleen, ja se
riitti minulle. En tuntenut mitään muuta kaipausta. Hänen noustessaan
ja lähtiessään minusta tuntui kuin päivä olisi yhtäkkiä pimennyt.
Tulisiko hän huomennakin? Hänen täytyi tulla. En voinut ajatella,
ettei hän tulisi. Nähdäkseni hänet lähempää etsin suojaista paikkaa
linnan juurelta ja löysinkin sellaisen suuren hautarakennuksen takaa,
jonka seinämuuri varjeli minua katseilta jättäen näköalani vapaaksi.
Minä vietin koko iltapäivän vartiopaikallani, mutta hän ei suvainnut
tulla. Seuraavana päivänä sain korvauksen. Hän istuutui aivan
lähelle minua, erään hautakammion viereen. Hänen läheisyyteensä oli
sijoittunut toisia naisia, jotka juttelivat ja nauroivat. En kumminkaan
nähnyt heitä. Hänkään ei ajatuksiinsa vaipuneena heistä välittänyt.
Iltapäivän käydessä yhä helteisemmäksi he olivat kaikin poistaneet
huntunsa silmäiltyään sitä ennen ympärilleen ja saatuaan varmuuden
siitä, ettei ketään miestä ollut näkyvissä. Nyt voin tarkastella häntä
mielin määrin, ja mieleni valtasi uusi tuska, kun huomasin, kuinka
rakkaus voi lisätä kauneuden täydellisyyttä kuin herkästi ja varmasti
talttaansa käyttelevä kuvanveistäjä. Edessäni oli Jamile, mutta
uusi Jamile. Sisäsuojissa vietetty elämä puutarhoihin rajoittuvine
kävelyretkineen, jota hän oli viettänyt Šrarissa ja Tripolissa,
kentiespä myös kaupungeissa valmistettujen taidokkaiden tahtaiden
käyttö, oli karkoittanut rusohohteen hänen poskistaan ja käsistään,
joihin oli aikaisemmin puhaltanut Libanonin raikas tuuli, ja ne olivat
nyt yhtä valkeat kuin hänen kaulansa ja käsivartensa. Se fellah, joka
oli uskaltanut verrata hänen säteileviä kasvojansa yön hohtoiseen
kuutamoon, herätti minussa kateutta. Jamilen silmissä, jotka olivat
siniset kuin tyven meri, oli omituinen loiste. Pelkään kuitenkin,
etteivät kaikki nämä muutokset suo täydellistä käsitystä hänessä
havaitsemastani syvästä muutoksesta. Mutta kuinka sitä kuvailisin?
Bšarren nuoresta tytöstä oli tullut nainen. Hän ei ollut kasvanut, ei
muuttunut voimakkaammaksi eikä notkeammaksi, mutta näytti sittenkin
sekä painavammalta että kevyemmältä — painavammalta koko onnensa painon
vuoksi, kevyemmältä, koska tämä onni häntä kannatti ja kohotti. Hän
olisi voinut kulkea yli tuleentuneen viljan korttakaan taivuttamatta,
ja minun pelokkaat käsivarteni olisivat tuskin rohjenneet ottaa häntä
kannettavakseen. Hän huokui rakkautta niinkuin kauniit huolettomat
lapset huokuvat leikeissään nykyisyyden onnea ja terveyttä. Hänen
piirteensä ja koko ruumiinsa ilmaisivat rajatonta onnea.
Voitte kuvitella, millaista kidutusta sain kokea piilopaikassani.
Minä kirosin Jamilea ja ihailin häntä. Niin, ihailin häntä, joka
rakasti ja jota rakastettiin, ikäänkuin siinä olisi ollut ihmisiltä
kielletty todellisuus, koska en itse ollut sitä kokenut enkä saanut
myöhemminkään kokea. Niin ihmeellisestä kohtauksesta kumpusi kunnioitus
kuin puhtaasta lähteensilmästä. Hänen kumppaninsa eivät tunteneet tuota
kunnioitusta, joka oli minut vallannut ja virkisti minua. Kuulin näet
heidän keskustelunsa, jota he ylläpitivät arabiankielellä, mutta johon
hän ei ottanut osaa, ikäänkuin kotoinen kieli olisi muuttunut hänelle
vieraaksi. Toiset tekivät pilaa kauniista vaiteliaasta ja lausuivat
hänelle vihjauksia, joista puuttui kaikki hienotunteisuus, jopa
häpeäntunnekin. Mutta kun he sitten alkoivat puhua suorasukaisemmin,
uskaliaammin ja kuvarikkaammin, niin Jamile nousi äkkiä ja uhkasi
poistua, elleivät he vaikenisi tai vaihtaisi puheenaihetta. Niin
hän oli säilyttänyt nautinnossaan kristillisen häveliäisyyden, joka
eristi hänet ja osoitti hänen alkuperäänsä. Rakkaus ei niinmuodoin
muuta sisintä luonnottamme, me säilytämme oman olemuksemme siinäkin
tapauksessa, että otaksumme täydellisesti antautuneemme. Minä olin
hetkisen ihastuksissani tuntiessani tuossa vihan salamassa entisen
Jamilen. Vähän ajan kuluttua hän peitti jälleen kasvonsa hunnullaan
ja poistui tosiaankin. Hänen lähdettyään kohti kaupunkia jouduin
kuuntelemaan mitä julkeinta ja rivointa keskustelua. Vuoristossa
kasvaneena, kiihkeän tunteeni suojelemana, älyllisten askarrusteni ja
lukujeni hienostamatta minä en ollut tottunut irstaihin puheisiin, ja
minusta tuntui sitäkin kiusallisemmalta, että kuulin niitä naisten
suusta. Minusta tuntui kuin he olisivat oksentaneet rupisammakoita.
Minulle setvisivät heti haaremien tavat, ja minä käsitin, kuinka
uskontomme vaikuttaa rakkautemme laatuun. Mutta varsin inhimillisen
heikkouden vaikutuksesta inho ei sulkenut korviani. Minä hengittelin
kaikkia noita myrkkyjä. Vähitellen ne suorittivat minussa työnsä.
Ajatellessani karkein kuvin Omarin ja Jamilen hyväilyjä tunsin
ruumiillisen mustasukkaisuuden vimmastuttavan itseäni mielettömyyteen
saakka, jopa siinä määrin, että teki mieleni surmata. Kuunnellessani
noita pelkästään lihallisia olentoja muutuin itsekin olennoksi, joka
oli lihaa ja verta. Tuskani menetti arvokkuutensa ja ylevyytensä. Se
hyväksyi koston ja rikoksen.
Kun nuo naaraat vuorostaan poistuivat, he olivat suorittaneet
inhottavan työnsä: olivat langettaneet arpani. Minä palasin El Minaan
päätettyäni ilmaista Butrosille Jamilen kävelyretket, jotka olin
pitänyt salassa kaksi edellistä päivää. Viime hetkessä olisin kenties
sittenkin kavahtanut sellaista ilmiantoa. Mutta Butros ei kaivannutkaan
minun tietojani. Hän kertoi minulle jo samana iltana, mitä oli itse
saanut selville.
IX
HAUKAT JA VIIRIÄINEN.
Adib Saade, isäntämme, jota liikeasiat olivat vaatineet lähtemään
Beirutiin, oli jättänyt haltuumme El Minassa sijaitsevan palatsinsa. Me
olimme isäntinä hänen talossaan. Illalla, annettuaan tuoda itselleen
vesipiipun, Butros katseli minua suoraan silmiin ja lausui:
— Se tapahtuu huomenna.
Minä hämmästyin kovin kuullessani, että sellainen päätös oli tehty
kanssani neuvottelematta, ja toistin epäilevin ilmein:
— Huomenna?
— Niin, virkkoi toverini, huomenna me ryöstämme sisareni. Kaikki on
suunniteltu valmiiksi: paikka, aika, hevoset, koko juttu.
Hän ei lausunut turhia sanoja. Minä vaadin häntä selittämään:
— Paikka? Voiko se olla Omarin talo?
— Mahdotonta; se on liian hyvin vartioitu. Mutta Jamile lähtee illan
tullen saattelijain keralla hautausmaalle, joka sijaitsee linnan portin
luona. Me asetumme väijyksiin hieman kauemmaksi ratsuinemme, joita
vartioivat Elias ja Tannus. Vahtisotilas on lahjottu. Samoin Rahil.
— Rahil?
— Niin hän on emännöitsijä, joka pitää hallussaan avaimia ja jakaa
rahat, määrää ateriat ja pitää huolta liinavaatteista. Minulla oli
vaiva häntä valloittaessani.
Hän purskahti meluisaan nauruun, joka loukkasi minua. Se oli kuitenkin
aivan luonnollista: niin nauraa aina uhkayrityksen johtaja otaksuessaan
oivan tempun nojalla turvanneensa suunnitelmansa onnistumisen, niin
nauraa Odysseus keksittyään Troian puuhevosen, mainitakseni erään
klassillisen muiston Anturan koulun opinnoista. Minä voin luottaa hänen
järjestelykykyynsä. Olihan selvää, että hän tiesi Jamilen käyskelevän
kaupungin ulkopuolella ja tunsi pienen hautausmaan.
— Oletko nähnyt hänet? kysyin minä, melkein kadehtien hänen
terävä-älyisyyttään ja seivästi tuntien, että olisin nyt halunnut pitää
havaintoni omana tietonani.
— Kenet? Rahdinko? Epäilemättä, ja vielä Omarin palatsissa, jopa ihan
hunnuttomana.
— Minä puhun Jamilesta?
— Jamilesta? Ei, häntä en ole nähnyt tai en ainakaan ole häntä
tuntenut, vaikka olenkin nähnyt paljon naisia tulevan hänen
asunnostaan. Hunnutettuina naiset ovat kaikki toistensa kaltaisia.
Kuinka huonosti hän olikaan heitä katsellut, kun ei ollut voinut
erottaa sisartaan toisista! Minä hymyilin säälivästi ja sallin
hänen kaikessa rauhassa kertoa suunnitelmistaan, mikä olikin hänen
polttavimpana halunaan.
Tekaistuna kauppiaana, kasvot siveltynä tahmalla, joka teki ne
ruskeiksi ja sai hänet erämaan beduiinien näköiseksi ja sitäpaitsi
puolittain keffijensä peitossa, hän oli ensimmäisinä päivinä
tarkastellut kaikkia niitä henkilöitä, jotka tulivat ja menivät Omarin
palatsin holviovesta. Hän oli varsin pian päässyt puheisiin muutamain
palvelijoiden kanssa. Siten hän sai tietää, että aviopuolisot elivät
samoinkuin Šrarissa alinomaisessa rakkauden hurmiossa, leposohvissaan
tai kuunnellen arabialaisia soittajia, joita sijoitettiin pihamaalle,
loitolle heistä. Arvannette, kuinka paljon katkeruutta Butrosin
kertomus lisäsi kalmistossa salaa kuulemieni keskustelujen liiankin
selviin muistoihin.
Eräs palvelijoista, Ali nimeltään, jonka Butros oli vienyt kerallaan
sataman kapakkaan ja joka oli juopunut viinistä ja viinasta vastoin
kaikkia profeetan kieltoja, oli hänelle selittänyt, millaisia etuja
koitui palvelijalle sellaisesta yksinomaisesta intohimosta.
— Ymmärrätkö, sanoi hän, ei ole minkäänlaista valvontaa. Talon täytyy
tietenkin olla kunnossa, sillä herran viha on peloittava. Henkilössä,
joka on ollut vuoriston kuningas metsästäjänä ja ratsastajana, säilyy
jotakin sellaista humaltumisessakin. Mutta hän on jalomielinen ja
huumautunut, ja me käyttelemme sitä seikkaa hyväksemme.
Herkkusuinen ja rivo Ali kertoi mielihyvin asian yksityiskohtia ja
sanoi Rahilinkin ottavan vastaan rakastajia. Rahil? Butros tiedusteli,
kuka oli tuo Rahil, jolla näytti olevan palatsissa huomattava
asema. Talon huolto oli annettu hänen tehtäväkseen; hän saatteli
Jamilea myymälöihin, hänen ostaessaan pukuja ja jalokiviä, joiden
Omar toivoi olevan mitä Ihmeellisimpiä, tai mennessään vierailemaan
niiden tripolilaisten naisten luo, joiden kanssa Omar toivoi hänen
seurustelevan.
— Lähteekö tuo Jamile useinkin ulkosalle? oli Butros kysynyt häneltä
välinpitämättömästi.
— Niin harvoin kuin suinkin mahdollista. Hän ei viihdy missään muualla
kuin kotonaan.
— Etkö ole milloinkaan häntä nähnyt?
— En milloinkaan! huudahti uskoton palvelija kauhistunein elein. Se
olisi kuolemaksi.
— Onko Omar mustasukkainen?
— Vaimoa ei saa hyväillä kenenkään muun kuin hänen oman puolisonsa
katse.
— Eikö hänellä ole yhtään muuta vaimoa?
— Ei. Aikaisemmin hänellä oli Jasmine, mutta hän lähetti hänet pois
lahjojen keralla, ennenkuin otti tämän.
— Minä tahdon päästä hänen palatsiinsa.
— Sinä? Aiotko tarjota mattojasi tai kankaitasi?
— En, vaan miellyttääkseni tuota Rahilia.