* * * * *
Me näimme jälleen, heräävän kevään heleässä valossa, ne mänty-
ja seetrimetsät, arabialaiset kylät, äkkijyrkät vuorenseinämät,
laakeriruusulehdot ja harmaanviheriän Helvetinlaakson pohjalla
virtaavan vuoripuron, jotka olimme edellisenä vuonna nähneet
elokuun paahtavan auringon alla. Mitä hainkaan minä näistä kaikkein
katkerimpien muistojen myrkyttämistä seuduista? Valkea Jamile oli
maannut jo seitsemän kuukautta Omarin käsivarrella minun kiertyessäni
joka ilta tuskaani kuin polttavaan peitteeseen, jota en voinut
heittää yltäni nauttiakseni yön raikkautta. Niin, mitä tulinkaan
täältä etsimään? Minkätähden tahdoin itsepintaisesti pysytellä
onnettomuudessani? Eikö ole kukkatarhoissa kukkia ja hedelmätarhoissa
hedelmiä, joiden tuoksu tai maku tuottaa unohduksen? Eikö nainen voi
korvata toisen naisen aiheuttamaa pahaa? Minä kuvailin mieleeni Sufiaa,
kuvailin mieleeni hellää ja vilkasta Muntahaa, jotka molemmat olivat
valmiit minua lohduttamaan, ja vielä muitakin Bšarren tyttöjä, joiden
kanssa olin tanssinut. He tuntuivat minusta varjoilta, joissa ei ollut
lihaa eikä verta. He väikkyivät Jamilen vaiheilla, jonka silmät,
huulet, käsivarret minua kiehtoivat, yksin Jamilen, Jamilen ainoastaan.
’Sinun kuvasi on minun silmissäni, sinun niinesi minun huulillani ja
tyyssijasi sydämessäni; kuinka siis voisitkaan olla poissa?’ Ja minä
ymmärsin kulkevani eteenpäin toisissa tarkoituksissa kuin Butros,
joka meni kostamaan uskontoomme, heimoomme, Rašid-el-Hamen sukuun ja
minuun itseeni kohdistunutta solvausta, iskemään ja rankaisemaan.
Minä menin näkemään jälleen. Näkemään jälleen, ei mitään enempää.
Haaveitta ja toiveitta minä rajoitin elämäni tähän jumalaiseen asiaan:
jälleennäkemiseen, vaikka hän olisi onnellinen, jälleennäkemiseen,
vaikka en saisi puhua hänelle, vaikka hän ei näkisi minua. Näkemään
hänet jälleen uudistaakseni hänen kuvaansa mielessäni, näkemään
jälleen, jotta olisin hänet jälleen nähnyt.
Ehdittyämme siitä ahtaasta rotkosta, jonka virran ympärille muodostavat
Helvetinkuilun kalliot, avarampaan ja viheriöivään laaksoon, missä
vehnä kasvoi vehmaana ja maissi versoi, huomasimme parikymmentä
aseetonta ratsumiestä, joiden jalankäyvät palvelijat kantoivat pyssyjä
ja taluttivat koiria.
Kiihkoansa värähtelevä Butros osoitti heitä ja virkkoi:
— Haukkajahti.
Ratsumiehillä oli tosiaankin rystysillään petolintuja. Mutta täällä
Syyriassa haukkoja ei peitetä huppuun, sidotaan vain niiden jalat
pitkällä villarihmalla, joka päättyy moniväriseen pumpulaan.
Meidän lähestyessämme metsästys alkoi. Irralleen päästetyt koirat
lähtivät etsimään saalista pensaikoista ja oraspelloilta, jonne
ratsastajat ajoivat niiden jäljessä. Aivan pian ne saivat nousemaan
viiriäisiä — Egyptin viiriäisiä, jotka siirtyvät meren yli kevään
alussa. Haukkain pitelijät tarttuivat heti täysin kourin petoihinsa,
joiden jalat olivat pystyssä ja siivet suppuun painettuina, ja
heittivät pyöreän ja lämpöisen pallon kuin kiven kohti riistaa.
Näytti siltä kuin horroksiin vaipuneiden haukkojen olisi täytynyt
murskautua kovaan maankamaraan; mutta ne ravistautuivat kohta jälleen
voimakkaaseen lentoon, niiden pienet, terävät silmät tutkivat
avaruutta, ne syöksyivät ahnaasti kohti uhriansa, iskivät siihen kiinni
ja putosivat maahan sen kanssa, höyhenten pölistessä. Metsästäjät
laskeutuivat satulasta, tarttuivat lintuihin, jotka taistelu liitti
toisiinsa niinkuin lempi, erottivat ne toisistaan, heittivät
toisen metsästyslaukkuunsa ja asettivat toisen korkean päähineensä
töyhtökoristeeksi.
Sillävälin silmäili fellah-joukko pellon pientareelta ällistyneenä
vehnän ja maissin tallaamista. Minä muistin, mitä Jusef Abbud oli
kertonut Omarista: että hän metsästäessään säästi viljelyksiä. Olimme
tunteneet metsästäjien joukosta Abdulražak-bei-el-Osmanin, mutta Omaria
ei näkynyt. Butros jo hieman pelkäsi, että hän oli ehtinyt lähteä
Tripolista vuoristoon.
Veriset haukat olivat iskeneet nokkansa ja kyntensä hytkähtelevään
uhriinsa. Emmekö me olleet yhtä julmat, me, jotka metsästimme vieläkin
herkemmin kärsivää riistaa? Minä olin nähnyt viiriäisten pakenevan
mielettöminä kuolemaansa. Yrittäisikö Jamilekin siten pelastautua
ryöstäjiltään? Tuota katalaa metsästystä inhoten minä inhosin
itseänikin. Voinko suostua olemaan Butrosin rikoskumppanina? Katseeni
osui toveriini: hän nauroi iloissaan, kadehti arabialaisia haukkamiehiä
ja osoitti suosiotaan heidän viheliäisille ja helpoille urotöilleen.
Mikään arkailu, minkäänlaiset omantunnonsoimaukset eivät voineet olla
niin terävät, niin tuimat, että olisivat kyenneet puhkaisemaan hänen
karkean voimansa kuoren. Teki mieleni heti erota hänestä ja palata
yksin Bšarreen. Mutta samassa näin kaukaa sen talon tasakatot, jossa
valkohuntuisen vaimon oli ottanut vastaan hänen puolisonsa hääiltana,
ja tunsin uudelleen yltyvää rakkauden vimmaa.
VII
OMARIN YRTTITARHOISSA.
Tuon näytelmän nähtyämme lähdimme vanhan Jusef Abbudin luo, joka
ilottomasti tarjosi meille laihaa vieraanvaraisuuttaan. Hänen ainoana
toivonaan oli saada päättää päivänsä rauhallisesti, mihinkään
seikkailuihin joutumatta, ja hänen tahaton liittymisensä meidän
juoneemme aiheutti hänelle tuhansia kauhuja, joita Butros huvikseen
piti vireillä. Me pyysimme häntä kertomaan, missä Omarin palatsi
Tripolissa sijaitsi; hän oli käynyt kaupungissa yhden ainoan kerran,
saatellessaan sukulaisiaan, jotka lähtivät Amerikkaan, ei tietänyt
mitään, vaan pyysi anteeksi, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia
tietoja.
— Eipä haittaa! ivaili kumppanini. Hevoseni on sinua ovelampi. Minä
jätän ohjaksen valloilleen, ja se opastaa meidät oikeaan.
Seuraavana päivänä, ennen lähtöämme, minä kysyin isännältämme, enkö
voisi käydä kylän yläpuolella sijaitsevassa Omar-bein huvilassa.
Mieltäni ahdisti omituinen kiusaus: päästä näkemään niitä paikkoja,
joissa olivat toisiaan rakastaneet Jamile ja Omar, ja siten
kiihdyttämään tuskaani ja raivoani. Eivätkö siellä ollen minussa
heräisi ne hornan voimat, joiden nojalla kykenemme surmaamaan?
Kauhistunut Juseful-ukko esitti kosolta vastaväitteitä. Minun yhä
vaatiellessani hän vihdoin kysyi, pidinkö kukkasista. Jos näet olin
kukkien ystävä, niin puutarhurit kenties suostuisivat.
— Ihmisiä saapuu pitkien matkojen takaa ihailemaan Omarin
kukkapenkereitä.
Minä havaitsin heti itsessäni kiihkeän kiintymyksen puutarhataiteeseen.
— Mitä joutavia! virkkoi Butros. Eikö se ole pelkkää ajan hukkaamista?
Ja eikö läsnäolomme tule tunnetuksi?
Mutta hän arvasi kiihkeästä ilmeestäni, että sellainen käynti edistäisi
vihaani, ja kävi minua kannattamaan.
— Hyvä, myönsi ukko ymmärtäen, että meidän ollessamme yhtä mieltä oli
turhaa vastustella.
* * * * *
Omar-bei-el-Hussein oli kyläkunnan maiden omistaja. Hänen asumuksensa
oli hänen arvoansa vastaava. Siihen kuuluvat tasakattoiset valkoiset
rakennukset kohosivat laakson yläpuolelle ja vallitsivat ojanteen
ja puurivin huonosti sulkemaa puutarhaa, missä puuryhmät ja pyöreät
kukkalavat olivat taitavasti järjestetyt silmien iloksi. Hopeapoppelit,
kypressit ja plataanit suojasivat ja varjostivat hänen kaunista ja
salaperäistä tyyssijaansa. Vesialtaiden äärillä kukkivat ruusut,
kalpeat asfodelit, liljat ja malvanväriset kurjenpolvet, punaiset
ibiskuskukat ja Persian sireenit kasvoivat seinäin vierillä tai
koristivat lehtimajoja. Siellä minua päihdyttivät heräävän kevään
tuhlaten jakamat tuoksut solisevien suihkulähteiden musiikin
yksitoikkoisesti helistessä korviini. Murheellinen mieleni teki tämän
päihtymyksen sitäkin ahdistavammaksi. Minä olin löytänyt Jamilen
kadonneet jäljet. Hän oli hengitellyt näiden ruusujen tuoksua, oli
kumartunut yli vedenkalvon, ja minä en tietänyt, olivatko altaat
kuvastelleet hänen kasvojaan hunnutettuina, vai oliko niissä näkynyt
hänen silmiensä, poskiensa ja purppuraista nauhaa muistuttavan
suumalonsa salaamatonta kauneutta. Kuinka oikeassa olinkaan pyrkiessäni
tälle tuskalliselle pyhiinvaellusretkelle! Se ärsytti hermojani ja
voitti kaikki odotukseni. Eikö tuska ollutkin ainoa tapa, jolla voin
päästä osalliseksi rakkauden kamalaan nautintoon?
Jusef Abbud oli jättänyt minut ylimmän puutarhurin huostaan esitellen
minut harrastelijana ja tuntijana. Taitavin ylistyksin minun onnistui
voittaa puolelleni tuo mies, ja minä käytin seikkaa hyväkseni
esittääkseni hänelle kysymyksiä. Haaremin naiset tulivat varmaan ilman
viiletessä puutarhan käytäville käyskelemään?
— Naiset? vastattiin minulle säälivästi hymyillen. Täällä on yksi ainoa
valtiatar.
— Eikö Omar-bei-el-Hussein ole kyllin rikas voidakseen suoda itselleen
useampien vaimojen ylellisyyden?
— Meidän herramme ei tahdo kuin yhden ainoan. Valtiattaremme on
kristitty, jonka hän on tuonut kaukaisesta maasta ja käännyttänyt.
— Tiedätkö hänen nimensä?
— Tiedän kyllä: hänen nimensä on Kauneus.
— Kauneus? uskalsin minä toistaa. Kuka on hänet nähnyt?
— Hänen puolisoansa lukuunottamatta ei kukaan ole voinut häntä nähdä.
Mutta naiset ovat kerkeät puhumaan ja kertomaan. Tänne saapuessaan ja
ratsultaan laskeutuessaan, Mohammed-bei-el-Jasinin portilla, missä
hänet uskottiin kunnianarvoisen Ablan huostaan, hän ei kumminkaan
ollut vielä hunnutettu. Hän kuuluu olleen niin kaunis, että katselijan
katse laskeutui itsestään, hänen kasvojensa kirkkauden häikäisemänä.
Kerrotaan... niin, minä en tietenkään siellä ollut.
Olin hetkisen vaiti, minäkin tuon näyn häikäisemänä, jota minun ei
tarvinnut nähdä edessäni. Voimatta katkaista keskustelua, joka minua
kidutti, kysyin vielä:
— Eikö hän milloinkaan käyskellyt näissä puutarhoissa?
— Ennen auringonlaskua puutarhat tyhjentyivät Omarin käskystä.
Kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ei minkään verukkeen
nojalla. Hän oli valinnut sen hetken käyskelläkseen siellä hänen
kanssaan.
Armottoman täsmällinen harhahavainto näytti minulle heti heidät
molemmat kulkemassa edelläni: Omar tuki häntä käsivarresta, Jamile
nojasi hänen olkapäähänsä hieman pienentyäkseen, koska oli melkein
Omarin kokoinen, kasvot kaikista hunnuista vapautuneina, kasvot niin
säteilevät, ettei niitä voinut kauan katsella sulkematta silmäluomiaan.
Minä yritin sanojen avulla karkoittaa tuota julmaa kuvaa:
— Niin, kun herranne oli Šrarissa, mutta hänhän oli usein poissa, koska
oli innokas haukkametsästäjä.
— Hän oli jättänyt metsästämisen.
— Hän totutti mielellään hevosia.
— Hän ei noussut enää hevosen selkään.
— Hän halusi liikkua vieraissa seuduissa, nähdä kaupunkeja, elossa
olevia kuten Damaskus tai kuolleita kuten Palmyra, ja painui aina
erämaahan saakka.
— Hänellä ei ollut enää halua sellaiseen.
— Ei ollut halua! Kukapa ihminen onkaan vailla halua?
— Hän.
— Mitä hän siis täällä toimitteli?
— Hän rakasti. Hänen halunansa oli Jamile. Hän oli Jamilen haluna. Mitä
merkitseekään maailma, kun ihminen rakastaa? Ja me, puutarhurit ja
palatsin palvelijat ja vainioilla työskentelevät talonpojat, rakastamme
heitä, koska he rakastavat toisiaan.
Raivo ja mustasukkaisuus saivat minut huudahtamaan:
— Mitä merkitsee meille toisten onni?
— Se on onnea sekin. Noudata neuvoani, nuori mies ja nauti toisten
onnesta; se on meidän omaa onneamme varmempi.
Olin saanut tietää riittävän paljon; haavastani vuotivat jälleen
runsaat veret. Minulla ei ollut sellaisen rakkauden rinnalle
asetettavaksi muuta kuin oma tuskani. Niinpä tahdoinkin saada tuskani
tuota rakkautta suuremmaksi.
Puutarhurin aljettua puhua jälleen oman ammattinsa asioista ja
selittäessä minulle erään erikoisen ruusulajin leikkaamista Butros
valitteli vierailumme pitkittymistä ja tuli luokseni kehoittaen minua
poistumaan. Hän huomautti, kuinka varomatonta olisi viipyä kauemmin
vihollisemme puistossa, koska hän saisi ennemmin tai myöhemmin kuulla
käynnistämme. Mutta minä pidin puoleni.
Oli jo niin myöhä, ettei voinut ajatella sinä päivänä saapuvansa
Tripoliin; oli niinmuodoin parempi odottaa huomiseen.
— Sinä myrkytät itsesi, sanoi Butros. Nämä kukat ovat sinulle
mädäntyneet.
— Minä myrkytän niillä aseeni.
— Olkoon niin.
Tietoni olivat täydelliset. Puutarhurien taide ei tarjonnut minulle
enää mitään opittavaa. Minä kiitin ylipuutarhuria, joka oli
perehdyttänyt minut kaikkiin hienouksiin, ja me palasimme, Butros ja
minä, Butros tyytymättömänä mutisten ja minä mieli raadeltuna, Jusef
Abbudin köyhään majaan. Me ilmoitimme päätöksemme ukolle, joka kykeni
vain puolittain salaamaan pettymystään. Me korvasimme hänelle kauniisti
puhumalla ja rahaa antamalla vieraanvaraisuuden, johon olimme hänet
pakottaneet: sanat vaikuttivat häneen, ja hän ei näyttänyt havaitsevan
turkkilaisia hopeakolikoita, joita jätimme eri paikkoihin huoneessa,
epäilemättä huolimattomuudesta, ja jotka yhtäkkiä hävisivät meidän
tarvitsematta enempää asiaan puuttua. Hän oli hienotunteinen siinä
määrin, ettei huolinut meitä edes kiittää. Mutta tavallista runsaampi
illallinen osoitti meille, että hän oli tyytyväinen.
* * * * *
Yön tultua jätin Butrosin virittämään satimia ketuille ukon hyväksi,
joka joutui haltioihinsa sellaisesta oveluudesta ja kerskaili jo
koskemattomasta kanatarhastansa, ja lähdin ulos.
Suunnitelmani oli yksinkertainen: palata Omarin yrttitarhoihin.
Aitausta ei ollut enempää kuin itämailla yleensäkään, ja ojan yli
päästyäni minä painuin puiden varjoon. Epäilemättä uskalsin siinä
henkeni. Talonherran poissaollessakin, haaremin ollessa tyhjänä, olisi
palatsin alueella kuljeksiva ollut kuoleman oma. Minä kuuntelin,
haukkuivatko koirat ilmoittaakseen läsnäoloani. Ne olivat varmaan
tarhaansa suljetut tai vielä luultavammin lainatut Abdulražakille
haukkajahtiin eivätkä olleet vielä palanneet. Mitäpä vaara muuten
minulle merkitsikään? Enkö ollut valinnut kärsimysteni paikkaa?
Puutarhat näyttivät nukkuvan kuunsirpin luomassa valossa. Näköpiirin
rajalla, lännen puolella, viipyi vielä heikko kajaste. Tähdet
riippuivat ylen ylhäällä taivaanlaessa, joka oli kuin sinistä
samettia. Vieläkin kauempana ne näyttivät olevan altaiden pohjalla.
Suihkulähteiden valitus soi äänekkäämmin hiljaisuudessa. Samoin
kukkien tuoksu. Yksinäisyys oli täynnä Jamileä. Jamile yksin ympäröi
minua kuin naisten piiri, ja nämä naiset olivat sitä kauniimmat,
mitä tarkemmin heitä katselin. Siinä oli aivan lapsellinen Jamile,
joka leikki kanssani naimisiinmenoa ollenkaan arvaamatta, mihin tämä
leikinlasku tulisi meidät johtamaan. Oli Jamile, joka oli eräänä
lumisena päivänä ojentanut minulle sormensa lämmitettäviksi. Oli
Jamile, joka tanssi seetrien alla, jo Omarin katseen lumoamana. Jamile,
joka seurasi minua pelontuskan vallassa minun avatessani takaisin
saamieni korujen kääröä. Jamile Hamen pihamaalla kiittämässä hyvyyttäni
ja peruuttamassa minulle antamaansa lupausta. Jamile, joka viimeisenä
iltana, ennen suurta lähtöä, katseli minua epätoivoisen hellästi,
sanomattoman murheellisesti. Vihdoin Jamile hunnutettuna, valkoisen
ratsun selässä, kulkien ohitseni puolisonsa asuntoon, tuohon valkoisena
hohtavaan rakennukseen, jonka näin lehtokujan päässä, kulkien ohitseni
ja pysähdyttäen hevosensa minua uhmatakseen, Jamile, jolla ei ollut
uhkaavan ja aavistetun kuoleman varalle mitään muuta asetta kuin
rakkautensa. Hänen rakkautensa oli suoriutunut siitä voittajana. Hänen
rakkautensa oli niin väkevä, etten kenties olisi kyennyt kestämään sen
riemua, minä, joka humalluin jo sen aiheuttaman kärsimyksen hekumasta.
Kaikki nämä Jamilet, jotka kiersivät minua vangiten minut kehäänsä,
eivät vielä riittäneet. Haaremini ei ollut täydellinen. Minä kutsuin
luokseni vielä toisia: hänet, joka harhaili näissä yrttitarhoissa,
yksinään tai rakastajansa keralla, hänet, joka tänä hetkenä,
patjoillaan maaten, kuunteli korkealta kattotasanteelta Tripolin meren
pauhinaa. Enkö ollut tosiaankin häntä kutsunut hellästi kuiskaten:
— Jamile! Jamile!
Se soi kuin huokaus tai kuin vesiltä kuuluva viulun sävel. Koko yö näet
tuntui minulle vastaavan. Oliko puiston tuolla puolen, metsän puissa,
satakieli kuullut kutsuni, vai aloitteliko se yöllistä lauluansa
kumppaniansa lumotakseen? Kaukaa, kaukaa helisi sen ystävällinen
ääni minua hyväillen ja virkistäen. Puutarhat tuntuivat havahtuvan.
Kaikista lehvistöistä kohosi ilmoille viserrys pudoten jälleen alas
helmisateena niinkuin suihkulähteen vihmaksi hajoavat vedet. Puisto
oli tyyssijana satakielille, joiden jumalaisen romanssin minä selitin.
Toisinaan ne punoivat loppumattomiin muunnelmiin rakastetun nimen,
toisinaan moduloivat sen kolmea tavua niitä avarrellen ja avarrellen
siinä määrin, niin suurenmoisesti, että tuo nimi täytti koko avaruuden,
kajahteli kaikkialla taivaan korkeassa holvissa. Puutarhat, puisto ja
koko maa lauloivat vain Jamilea...
Millainen hekuma lieneekään olla rakastettu, kun oman rakkauden tunne
on jo niin ihmeellinen?...
VIII
TRIPOLISSA.
Seuraavana päivänä, varhain aamulla, me lähdimme Šrarista kohti
Tripolia, matkamme päämäärää. Oli jo aikakin: piiripäällikkö, jota
meidän läsnäolomme huolestutti, oli kutsuttanut luokseen arkamaisen
Jusef Abbudin häneltä asiaa tiedustellakseen. Pienen karavaanimme
etunenässä ratsastava Butros antautui tammansa opastettavaksi. Hevonen
kulki eteenpäin ollenkaan epäröimättä. Se noudatteli verrattain selvää
polkua, joka kulki Nahr-el-Baredin lisäjoen vartta eikä mainitun
virran luo ehdittyään siitä enää eronnut. Helvetinkuilun äkkijyrkän
teiden asemasta tapasimme nyt avaran laaksonpohjan, jossa oli
silkkiäispuuistutuksia. Viimeisen kukkulavallin yli ehdittyämme näimme
hieman alempana, ikäänkuin seuraavalla porraspengermällä, Akkarin
hedelmällisen tasangon, jota meren vaahto reunusti.
Butros pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hänen, maanomistajan, silmää
miellyttivät nuo lihavat ja hyvin kastellut viljelysmaat, nuo kauniit
vehnä-, ohra-, maissi- ja kauravainiot. Vuoristo avautui antaakseen
vetensä, ja kukoistava ja viljava tasanko painui kohti rannikkoa, joka
tuntui tavoittelevan tämän hedelmällisen maaperän rikkauksia. Jotta
merenkulun ja kaupan vetovoima tulisi sitäkin enemmän tehostetuksi,
meidän edessämme olevan näkymön täytti hetkiseksi lukematon, aaltoileva
lammaslauma. Tätä laumaa, joka epäilemättä oli tarkoitettu Egyptiin
tai Eurooppaan vietäväksi ja siellä muonana käytettäväksi, ajoivat
beduiinipaimenet, joiden kameeliratsujen pitkät päät nuokahtelivat
tahdikkaan ylenkatseellisesti. Minä en kumminkaan vastannut Butrosin
ihastuneisiin huudahduksiin: meren sini muistutti mieleeni Jamilen
silmiä.
Virran suulla jouduimme valtatielle, joka noudattelee rannikkoa aina
Tripolin välittömään läheisyyteen saakka. Butros viittasi minulle, että
vaikeutemme nyt alkoivat. Hän hyväili kädellään Selmaa, joka heristi
korviaan, ikäänkuin olisi hyvinkin käsittänyt tehtävänsä tärkeyden.
Raudikko valitsi satamakaupungin el Minan ja ylinnä sijaitsevan Kubben
välillä sen tien, joka johtaa vanhaan kaupunkiin, kulki siltaa, joka
vie yli Kadišan, seetristömme juurelta lähtevän pyhän joen, kulki
koreiden ja vilkasliikkeisten myymälöiden reunustamaa valtakatua ja
kääntyi pienelle sivukadulle, joka sekin oli täynnä kauppiaita. Meidän
tullessamme heidän täytyi koota mattonsa, kankaansa, punaisesta nahasta
tehdyt turkkilaistohvelinsa ihan hevostemme kavioiden alta. Vihdoin
pysähtyi raudikko erään holvin syvennyksessä olevan oven eteen, jonka
vieressä sijaitsevasta suihkulähteestä se sammutti janonsa, ikäänkuin
olisi tottunut aina niin tekemään.
— Hyvä, virkkoi Butros. Olemme perillä.
Mutta me emme voineet jättää matkaamme kesken herättämättä huomiota.
Täytyi keksiä jokin tekosyy tulomme selitykseksi. Butros huusi eräälle
kauppiaalle, joka kiireesti haravoi käsillään kokoon hajautuneen
basaarinsa tavaroita:
— Eikö tässä asu Abdulražak-bei-el-Osman, Akkarin maasta?
Mies polvistui, ikäänkuin pyytääkseen anteeksi tietämättömyyttään:
— Minä en tiedä, herra.
Mutta me olimme jo aiheuttaneet väenkokouksen. Itämaisissa
kaupungeissamme on aina suuret määrät tyhjäntoimittajia, jotka
seikkailujensa välillä vaanivat tilaisuutta löytää jotakin
ravinnokseen tai hauskuudekseen. Eräs pitkä arabialainen, joka upposi
likaisenvalkoiseen kameelinkarvaiseen burnusviittaansa ja jonka päässä
oli Mekan-kävijöiden viheriä turbaani, hajoitti sauvallaan väkijoukon
ja selitti meille tärkein ilmein:
— Ei, herra, hän ei asu tässä. Tässä asuu Omar-bei-el-Hussein. Minä
olen Akkarista ja tunnen hänet. Mutta minä tiedän, missä etsimäsi
henkilö asuu ja opastan sinut heti hänen luokseen.
Hän tarttui Selman ohjakseen. Mutta Butros ei osoittanut hänen
ystävyytensä johdosta minkäänlaista kiitollisuutta, vaan torjui hänet
äreästi:
— Älä huoli. Löydän hänet yksinkin.
— Et löydä. Hän asuu ylimmässä kaupungissa.
— Jätä meidät rauhaan, kuuletko. Me menemme sinne myöhemmin.
Me kiiruhdimme pois pieneltä kadulta häiriytyneiden kauppiaiden meitä
sadatellessa. Meille oli tärkeätä, etteivät kaikki nuo meihin suunnatut
uteliaat katseet voineet kovin perehtyä kasvojemme piirteisiin,
koska meidän piti tänne palata ja päästä tuon mitättömältä näyttävän
asumuksen sisäpuolelle anastaaksemme sieltä Jamilen. Katseeni
yrittivät ahnaasti tunkeutua seinämuurien läpi. Holvin takana aavistin
olevan käytävän; käytävään avautui ovi, joka epäilemättä johti
avaralle, marmorilevyin lasketulle pihamaalle, missä oli suihkulähde
kukkasarkojen keskellä. Salaperäisen palatsin huoneista avautui näköala
tälle raikkaalle ja kukkivalle pihamaalle. Kaikki muhamettilaisten
asumukset ovat samaan kaavaan rakennetut. Tänä illan hetkenä Jamile
lepäsi sohvassa mosaikkikoristeisessa suojassa tai kenties istui
vesialtaan äärellä heittäen huolettomasti — niinkuin ne, joiden
onni pitää aikaa piikkariansa — jasmiininkukan virtaavaan veteen ja
katsellen kuinka kukka hiljalleen kierteli kaarteli altaassa hänen oman
elämänsä vertauskuvana. Niin minä alinomaa toin uusia naisia Šrarin
puutarhoissa perustamaani haaremiin. Mutta halu saada nähdä hänet itse
eikä enää vain hänen haamuansa kuivasi huuliani kuin erämaankävijän
polttava jano. Olinko valmis tuota janoa sammuttaakseni seuraamaan
Butrosia rikokseen saakka?
* * * * *
Šeikki Rašid-el-Hame oli jättänyt meille suuren rahasumman ohella — ’ei
ole olemassa parempaa urkkijaa kuin raha’ — suosituskirjeen eräälle
rikkaalle tripolilaiselle kauppiaalle, joka oli hänkin maroniitti ja
jonka kanssa šeikki oli ollut karjakaupoissa. Adib-Saade otti meidät
ruhtinaallisesti vastaan El Minassa sijaitsevassa palatsissaan,
jossa somasti liittyivät toisiinsa eurooppalainen rakennustapa
ja arabialaiset pylväistöt. Minun huoneeni ikkunoista avautui
näköala satamaan. Siinä minä katselin pitkät ajat alusten liikkeitä
satamansuulla. Iltaisin niiden mastot kuvastuivat auringonlaskun kullan
taustalle. Mutta meri miellytti minua täysin vain silloin, kun se
väikkyi Jamilen silmien värisenä.