— Onko hän vienyt hänet väkisin, tehdäkseen hänet orjattarekseen, kysyi

ukko.

— Suosiosta tai väkisin, mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Šeikki

Rašid-el-Hamen tyttärestä ei ole jalkavaimoksi.

Butros kertoi, kuinka olimme ensin pysähtyneet valkoisen rakennuksen

luo ja millaisia johtopäätöksiä oli sen nojalla tehty. Ne olivat olleet

oikeat päättäen niistä selityksistä, joita nyt aiheuttivat.

— Se on Mohammed-bei-el-Jasinin asumus. Mohammed on kunnianarvoisa,

viisas vanhus ja Omarin setä. Eräs hänen vaimoistaan, Abla, on ollut

äitinä Omarille, joka on jo pienenä menettänyt vanhempansa. Jos Omar on

jättänyt sisarenne äitinsä Ablan luo, on tosiaankin luultavaa, että hän

aikoo ottaa hänet puolisokseen. Mutta siinä tapauksessa sisarenne on

suostuvainen.

— Me tiedämme sen, päätti Butros. Kuinka paljon maroniitteja on täällä

Šrarissa?

— Suunnilleen kaksikymmentä, ja me elämme sovussa muhamettilaisten

kanssa, joita on lähes kolmesataa.

— Toisin sanoen emme voi luottaa kenenkään apuun?

— Ette. Mutta olette minun vieraitani.

Hän oli suojeleva meitä niin kauan kuin viivyimme hänen luonansa.

Poistuttuamme hän ei enää voisi tapahtumista vastata. Hän kehoitti

meitä pysyttelemään piilossa ja lupasi lähteä kuulustelemaan uutisia,

ja me suostuimme ehdotukseen. Omar-bei-el-Husseinin naimisiinmenon

täytyi herättää kyläkunnassa suurta huomiota. Asian yhteydessä

tultaisiin panemaan toimeen juhlia. Kenties kävisi mahdolliseksi

ryöstää Jamile kansanhuvien hälinässä.

Ukko lähti ulkosalla sijaitsevalle kauppapaikalle jalkaansa viistättäen

ja palasi muutaman tunnin kuluttua tuoden mukanaan hedelmiä,

vihanneksia ja lampaanneljänneksen. Sitäpaitsi hänellä oli mukanaan

täsmällisiä tietoja. Torilla ei tosiaankaan puhuttu mistään muusta kuin

edellisenä iltana ratsain Šrariin tuodusta muukalaisnaisesta, joka

oli kallisarvoisena olentona sijoitettu kunnianarvoisen Mohammedin

haaremiin vanhan ja uskollisen Ablan huostaan. Eräs fellah väitti

nähneensä hänen kasvonsa tulisoihdun valossa, kun hänet oli otettu

vastaan talon ovella. Huomatessaan olevansa katseiden esineenä hän

oli tarttunut Omarin keffijeen ja hunnuttanut kasvonsa arabialaisten

naisten tavoin. Hän oli ollut kaunis kuin yön kuutamo.

Huntua koskeva seikka minua kovin hämmästytti. Se osoitti liiankin

selvästi, että Jamile oli rakkautensa vuoksi luopunut uskostaan. Hän

oli luopunut vapaudestaan saada lähteä ulkosalle kasvot ja hiukset

paljaina. Ja minua vapisutti, kun ajattelin, että kenties kohtaisin

hänet voimatta häntä tuntea. Butros piti silmällä käytännöllisempää

tarkoitusperää ja tiedusteli, kuinka naimisiinmeno tapahtui

muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen.

— Kaikesta on huoli pidetty, kertoi ukko. Kadin määräämä ulema lukee

tällä hetkellä rukouksia Mohammedin asumuksessa. Hänen riittävästi

huudettuaan avuksi Allahia molempien perheiden jäsenet saapuvat hänen

eteensä käsi kädessä ja vakuuttavat kihlautuneiden tahtovan mennä

naimisiin ja myötäjäissumman olevan hyväksytyn.

— Molempien perheiden? kysyi Butros ankaran kiukun vallassa. Eihän

täällä ole ketään muuta sisareni suvun edustajaa kuin minä.

— Mohammed-bei-el-Jasin suostuu olemaan hänen isänään.

— Minä surmaan hänet.

Jusef Abbud heittäytyi sanaakaan vastaamatta ystävänsä eteen ja alkoi

huokailla ja valittaa.

— Mitä huudat? Nouse!

— Minä itken itseäni ja täkäläisiä maroniitteja, jotka joutuvat kaikki

surmatuiksi. Huomaan, että olette tulleet tänne meidän tuhoksemme.

— Minä olen vain omilla asioillani. Nouse. Minä säästän Mohammedin

teidän tähtenne. Minulle kuuluu toinen uhri. Jatka selityksiäsi!

Ukko, joka ei paljoakaan rauhoittunut, yritti jatkaa kertomustaan:

— Vanhempien antaman selityksen jälkeen avioliiton solmimista koskeva

asiakirja allekirjoitetaan kokouksen kestäessä ja lähetetään kadille

luetteloonmerkitsemistä varten.

— Entä sitten?

— Sitten? Sitten tulee epäilemättä toimeenpantavaksi juhla tansseineen

ja lauluineen. Torilla olivat parhaat palat jo tilatut, ja minä näin

liikkeellä soittoniekkoja. Omar tekee hyvin, minkä tekee; hän ei pidä

väliä kustannuksista.

— Mutta, jatkoi Butros kyselyään, eikö kihlautuneita itseään kutsuta

naittamistilaisuuteen?

— Ei, heitä ei kutsuta. Mutta tänä iltana, auringon laskiessa, puoliso

viedään toisen luo sukulaisten ja ystävien saattelemana.

— Jamilella ei ole täällä ystäviä eikä sukulaisia.

— Tarvittaessa niitä hänelle varmaan löydetään. Mohammedin valkoisesta

asumuksesta Omarin pengermille johtaa rinnettä kohoava tie. Sisarenne

kulkee sen matkan ratsain peitsi- ja miekkatansseja tanssittaessa,

huilujen ja tamburiinien soidessa. Siitä tulee kaunis näytelmä.

Tosiaankin kaunis näytelmä! Voisinkohan sietää näkemistä? Butrosin

mielessä alkoi jo kehittyä suunnitelma:

— Tänä iltana, sanot, auringon laskiessa?

— Niin, herra, tänä iltana. Nuori mies on jouduttanut juhlamenoja, joko

siitä syystä, että haluaa saattaa nuoren tytön turvaan, tai sentähden,

että tahtoo saada hänet mahdollisimman pian syliinsä.

Butros ei enää kuunnellut jaarittelijaa, jonka jutut kiusasivat minua.

Hän kypsytteli päätöstään ja kertasi jälleen:

— Tänä iltana, auringon laskiessa.

* * * * *

Olin arvannut, että menisimme odottamaan saattuetta Mohammedin

valkoisen talon ja Omarin pengermäin välimaalle. Jamilen täytyi kulkea

meidän ja pyssyjemme ohi. Mutta meidän piti ennen hänen tuloaan keksiä

sopiva väijytyspaikka, jossa emme herättäneet kenenkään huomiota.

Hääjuhlallisuudet tulivat siinä suhteessa avuksemme. Kaikki kyläläiset

olivat kerääntyneet pyhitetyn asumuksen luo. Omarin nauttima yleinen

suosio teki meille mahdolliseksi eristäytyä muista, ja me käytimme

tilaisuutta taitavasti hyväksemme. Kiersimme suuressa kaaressa,

piilotimme hevosemme metsikköön jättäen Eliaan niitä vartioimaan ja

siirryimme lähemmäksi tietä. Silkkiäispuuistutusta reunustava pensaita

kasvava metsänänne soi meille suojaa. Me laskeuduimme makaamaan helteen

kuivaamaan ruohikkoon, pyssyt käsissä, päivänlaskua odotellen.

Pyssymme olivat ladatut. Emme kumminkaan olleet vaihtaneet sanaakaan

siitä, kuinka ajattelimme niitä käytellä. Emmekö olleet yhtä mieltä,

ja eikö yksimielisyytemme ollut välttämätön? Korvissani soi yhä vielä

se kuolemantuomio, jonka pappi oli lausunut Hamen talossa ja jonka

perheneuvosto oli vahvistanut naisten huokausten kuuluessa väliseinän

takaa. Viivytys oli minulle myönnetty ainoastaan siltä varalta, että

Jamile itse tulisi todistamaan joutuneensa väkivallan ja ryöstön

uhriksi. Mutta nyt hän olikin saapuva aivan kohta vapaaehtoisesti,

uuden uskonsa huntujen peittämänä, koko hääsaaton seuraamana, hän,

uskonluopio ja valapatto, kulkien kohti asumusta, jossa häntä odotti

vieraaseen uskoon ja vieraaseen heimoon kuuluva puoliso. Mitäpä

hyödyttikään enää aikaileminen? Miksi viivyttelisimmekään tuomion

toimeenpanemista? Me olimme kumpikin erinomaisia ampujia, varsinkin

Butros. Kykenimme kaatamaan juoksusta kolmen tai neljän sadan askelen

päähän gasellin tai metsävuohen. Tehtävämme suoritettuamme hyppäisimme

ratsujamme selkään ja painuisimme vuoristoon. Syntyneen hämmingin

nojalla saisimme hieman etumatkaa. Vaaranuhka ei muuten ollut

milloinkaan Butrosia pidättänyt; minulle se olisi pelkäksi lohduksi.

Aurinko hidasteli painuessaan kukkulain taa, jotka peittivät meren

näkyvistämme. Se loi karuun maahan punervan hohtelun, josta erosivat

joen viheriä juova ja mänty- ja tammimetsiköt. En kumminkaan

uskaltanut sitä rukoilla niinkuin olin muutamia viikkoja aikaisemmin

sitä hartaasti rukoillut sulattamaan Libanonin lumia, jotta joutuisi

se hetki, jona Jamile olisi minun. Tällä kertaa se voi painuessaan

jouduttaa ainoastaan kuoleman hetkeä. Jamile oli kuolemaantuomittu,

jota hänen pyövelinsä odottivat.

Kiihottaakseni kostontunteitani kertailin mielessäni eräitä Jusef

Abbudin kertomukseen sisältyneitä yksityiskohtia. Edellisenä iltana,

laskeutuessaan ratsultaan Mohammedin talon luona ja havaitessaan

jonkun katselevan, nuori tyttö oli ottanut Omarin valkoisen keffijen

ja verhonnut sillä kasvonsa. Sellainen menettely merkitsi heimonsa

kieltämistä, sallimuksen varaan heittäytymistä, suostumista elämään

siitä lähtien haaremissa erään miehen rakkautta varten. Mitä hän

tiesikään tuosta miehestä? Onko olemassa salainen vaisto, joka ei meitä

petä kuljettaessaan meitä kohti niitä valittuja olentoja, joita emme

ollenkaan tunne ja joiden katse meidät vangitsee? Kilpakosijani kuva,

sellaisena kuin se ilmeni ukon kertomuksessa, sai mustasukkaisuuteni

lopullisen epätoivon valtaan. Minä aavistin, ettei Jamile ollut

pettynyt; onnettomana hän kenties olisi herättänyt minussa sääliä.

Tuo jalomielinen, hienotunteinen ja kaunis Omar, joka ennen hänen

taloonsa tuomista oli paikat puhdistanut, jotta hän olisi ainoana,

aivan kuin kristitty puoliso, tuo Omar, joka osoitti hänelle julkisesti

kunnioitustaan ja antoi vartijaksi oman äitinsä, tulisi täyttämään

hänen toiveensa. Siinä auringon laskiessa ajatellessani heidän

rakkautensa riemuja painoin kasvoni maata vasten siten tukahduttaen

raivon kyynelet.

Butros oli välinpitämätön ja puolittain unenhorrokseen vaipunut. Hän ei

rasittanut itseään joutavilla ajatuksilla, mutta niinkuin väijyksissä

oleva metsästäjä, havaitsi hänkin kaikki äänet. Yhtäkkiä tunsin hänen

kätensä käsivarrellani.

— Ole varuillasi! kuiskasi hän minulle.

Tie oli vielä tyhjä. Katsettaan kääntäen hän viittasi toiseen suuntaan.

Eräällä Omarin palatsin parvekkeella kulki jono hunnutettuja naisia

auringonlaskun puolella, ja eräs heistä osoitti esinettä, joka ei ollut

vielä näkyvissämme. Olin kuullut Jusef Abbudilta, että vanha Abla oli

lähtenyt ennakolta tulevan aviomiehen luo ottaakseen siellä vastaan

vihityn vaimon ja äidin tai imettäjän sijaisena johtaakseen hänet

häähuoneeseen.

Nuo viittoilevat naiset näyttivät hämmentelevän auringon kultaa,

päivänkehrän painuessa kukkulan tasalle. Kuului oboe-soitinten

valittava resitatiivi ja rumpujen kumea säestely, ja soitantoon

yhtyi yksitoikkoinen ja haikea laulu, joka sai minut entistäkin

levottomammaksi. Sitten aurinko yhtäkkiä hävisi näkyvistä, mutta

sitä korvasi kohta heleä iltarusko, joka usein värjää Libanonimme

näkörannat veripunaisiksi. Keskellä tätä traagillista loistoa, joka

minun piti nähdä vielä toiste, kulki kulkuaan saattue: peitsillä

varustettuja ratsumiehiä, jotka pyörähdyttelivät hevosiaan, ajoivat

toisiaan takaa, kiihtivät ratsut laukkaan ja pysähdyttivät ne yhtäkkiä,

jalankulkijoita, jotka liikkuivat rytmikkäästi, toisinaan nopeasti

hypähdellen, esittäen miekkatanssia, jossa vaskikilvet kilahtelivat,

nuoria, kevyihin, mustiin huntuihin verhoutuneita tyttöjä, jotka olivat

kaksittain kiertäneet kätensä toistensa vyötäisille. Luulin aluksi

Jamilen olevan heidän joukossaan. Vaivasin silmiäni yrittäessäni häntä

tuntea noiden salaavien verhojen ja kudelmien läpi. He huudahtelivat

iloisesti, ja heidän jalkojansa kohotti riemukas rytmi. He olivat

toistensa näköiset siinä määrin, että tutun tunteminen oli kerrassaan

mahdotonta. Siirsin pyssyni syrjään harkitsematta ollenkaan, ilmaisiko

eleeni suuttumusta vai mielenkeventymistä.

Butros oli ymmärtänyt epäröintini.

— Ei vielä, selitti hän, ikäänkuin olisi ollut paremmin perehtynyt

arabialaisiin tapoihin ja menoihin.

Samassa meitä hipoi eräs ratsastava peitsimies, ja oli sula ihme,

ettei hän meitä keksinyt. Takanamme oleva Elias kykeni vain vaivoin

pitelemään hevosiamme, joiden tömistely kuului kumeana. Meitä ympäröi

vaara, mutta me olimme kokonaan metsästykseemme syventyneet. Riistamme

oli ruhtinaallinen.

Vihdoin hän ilmestyi, Jamile, hänkin hunnutettuna, mutta erinomaisen

helposti tunnettavissa! Kuinka olin voinut hetkeäkään otaksua,

etten häntä tuntisi? Millainen oli hänen kauneuteensa kohdistuva

solvaus! Toiset nuoret tytöt voivat hänen rinnallaan näyttää vain

palvelijattarilta. Fellah oli siis nähnyt oikeammin kuin minä, hän joka

oli verrannut Jamilea yön kauniiseen kuutamoon. Hän istui sen valkoisen

tamman selässä, jonka Omar oli tuonut nähtäväksi Bšarreen ja jonka

hopeiselta näyttävä loimi kimalteli tihenevässä hämärässä. Solakka

ja voimakas Jamile oli kietoutunut izariin, avaraan, pitkäripsuiseen

huiviin ja näytti veistokuvalta, jonka verhon laskokset eivät voineet

salata rakenteen sopusointuisia suhteita. Kasvoille vedetty huntu

ei sekään peittänyt häntä katseelta; minä kuvailin mieleeni hänen

kullanhohtoiset poskensa, merenväriset silmänsä, koko tuon jumalaisen

kukan, jonka olin nähnyt avautuvan ja kehkeytyvän. Sitten etsin hänen

käsiänsä, joita omat käteni olivat lämmittäneet eräänä lumisena iltana.

Samassa havaitsin Butrosin kohottaneen pyssynsä tähtäysasentoon. En voi

sanoin kuvailla kauhua, jonka valtaan äkkiä jouduin. Siirsin konemaisin

ja nopein liikkein syrjään hänen pyssynsä piipun. Hän kääntyi minuun

päin, etsi asian selitystä ja löysi sen heti.

— Oikein, sanoi hän. Hän kuuluu sinulle.

Hän siis otaksui minun vaativan itselleni surmaamisen etuoikeutta.

Jamile oli pettänyt uskonsa ja heimonsa, mutta oli pettänyt ennen

kaikkea minut. Minun asianani oli panna täytäntöön kuolemantuomio.

Butros suostui väistymään tieltäni, luovuttamaan laukauksen minulle,

niinkuin kohtelias metsämies luovuttaa toiselle metsävuohen tai

viiriäisen. Kuinka lieneekään: tuleeko meidän surkutella vai

kadehtia sellaisia Butroseja, jotka kulkevat, suoraan eteenpäin

mitään vaikeuksia ja minkäänlaista epävarmuutta tuntematta? Mutta

eikö kuoliaaksi iskevä Butros olekin rakastavan Jamilen veli? Eihän

viimeksimainittukaan ollut tuntenut niinkään arkailun eikä epäröinnin

kosketusta. Hän kulki eteenpäin rakkautensa kunnian täydessä loistossa,

hän meni kohtaamaan puolisoansa. Muutaman hetken kuluttua hänet

annettaisiin rakastetulleen. Sallisinko sen ilkityön tapahtuvan? Butros

oli tehnyt hyvin suodessaan minulle tilaisuuden. Minä en sallisi

Jamilen saapua häähuoneensa kynnykselle. Suonissani virtasi veri

polttavana, ja minä vuorostani kohotin pyssyni.

Hän tarjoutui. Uskon varmaan, että hän tarjosi itseään surmattavaksi.

Takaani kuului selvästi hirnuntaa. Rašid-el-Hamen tamma, se, jonka

hän oli luovuttanut minulle, koska se oli hänen tallinsa paras ratsu,

ilmaisi kärsimättömyyttään. Jamile, joka oli usein sillä ratsastanut,

varmaan kuuli sen samoinkuin minä ja tunsi äänen. Olin hieman

kohottanut päätäni nähdäkseni paremmin. Jamile oli kuuluisa terävästä

näöstään; hän epäilemättä aavisti, keitä silkkiäispuiden alla piili.

Joka tapauksessa hän pysähdytti ratsunsa ja kääntyi meihin päin. Hän

uhmasi meitä liikahtamatta. Hänen asentonsa ei ole minun keksintöäni.

Ja tuo asento sanoi:

— Mitä onkaan kuolema sille, joka rakastaa?...

Minä annoin pyssyni vaipua. Jamile lähti jälleen liikkeelle, ja tie

tyhjeni. Butrosta minun toimettomuuteni ärsytti:

— Minkätähden et ampunut?

En ollut voinut surmata, koska rakastin. Butros ei olisi minua

ymmärtänyt, ja minä tyydyin vastaamaan:

— Isäni käski sinua tuomaan hänet elävänä.

Kumppanini hyväksyi taaskin ajatukseni.

— Oikein. Mutta me emme voi siepata häntä tässä viholliskylässä.

Yritämme tehdä sen Tripolissa muutaman kuukauden kuluttua. Lähtekäämme

kiireesti. Hän on kenties meidät nähnyt, ja meitä aljetaan ajaa takaa.

Me palasimme Eliaan ja hevosten luo ja kiidimme virran rotkoon, missä

pimenevä ilta karkoitti päivän viimeistä valkeutta. Mutta me saimme

paeta häiritsemättä: takaa-ajajat olivat eksyneet jäljiltämme tai

Jamile ei ollut maininnut mitään.

Tämän yöllisen retken aikana, ratsuni kulkiessa höllin ohjaksin, minä

kuvailin alinomaa mieleeni valkeata puolisoa, joka painuvan päivän

hohteessa ja soiton soidessa kulki kohti rakastettunsa asumusta. Minun

paetessani pimeässä varkaan tavoin, Omar, kaikkein herttaisin herra,

riisui Jamilen hunnun, riisui kaikki hänen huntunsa. Minkätähden en

ollut surmannut valapattoista? Mitä merkitsikään minulle, jos ryöstimme

hänet Tripolissa, tämän hääyön jälkeen? Mutta sittenkin tunsin

syvimmässäni, mieleni salatuimmissa kammioissa, joita olen myöhemmin

tutkistellut, eräänlaista tuimaa ylpeyttä siitä, että olin hänet

säästänyt, ikäänkuin olisi siten laadultaan muuttunut tuskani ollut

hänen rakkautensa veroinen.

VI

HAUKKAJAHTI.

Rašid-el-Hame oli tyytymätön meidän palatessamme. Butrosin kerrottua

hänelle kaikki yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti näimme vihan

täyttävän hänet niinkuin viini paisuttaa nahkaleiliä valmiina

virtaamaan siitä ulos. Kuullessaan, että hänen tyttärensä oli

suostunut menemään naimisiin muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen

ja että olimme nähneet hänen kulkevan saattueessa, soiton ja kukkien

ympäröimänä ja valkoisten huntujen verhoamana kohti puolisonsa

asumusta, hän nousi seisaalleen sellaisen tuskan vallassa, että

luulimme hänen aikovan repiä abaijensa murheen merkiksi. Kookas,

mustapartainen ja säihkyväsilmäinen mies muistutti niitä Vanhan

Testamentin profeettoja, jotka arvelematta vuodattivat verta iäisen

olennon kunniaksi. Eikö hän ollutkin yhtä majesteettinen kuin

ylimmäinen pappi puettuna pyhiin koruihinsa, kullankirjaeltuun

kaapuunsa, tiirikkaansa, tiaraansa, hienoon liinaan, sinipunervaan,

purppuraan ja kaksin kerroin värjättyyn tulipunaiseen? Sellaisena hän

minulle ilmeni uhraajan koko loistokkuudessa. Hänen väkivaltainen

mielenliikutuksensa purkautui moitteina:

— Minkätähden ette surmanneet häntä, ennenkuin hän tuli saastutetuksi?

Minkätähden sallitte hänen astua uskottoman kynnyksen yli? Hän oli

kuulainne kantomatkan päässä, kuin šakaali tai susi, ja te ette

ampuneet! Olette pelkureita, arvottomia nauttimaan sitä kunniaa,

jonka teille osoitin uskoessani huoleksenne sukuani kohdanneen häpeän

kostamisen!

Hänen kaunopuheisuutensa oli hänen vihanvimmaansakin suurempi.

Butrosin olisi tarvinnut sanoa yksi ainoa sana puolustautuakseen. Vain

minä olin asiasta vastuussa, ja Jamile sai kiittää eloonjäämisestä

minua. Mutta Butros, sotamies, ei pettänyt kumppaniaan. Hän ei tahtonut

erottaa itseään yhteisestä asiastamme, ja kun aioin ryhtyä selittämään,

hän sai minut vaikenemaan:

— Sinä tahdoit saada hänet elävänä, isä.

— Koska hän on syyllinen, näkisin hänet mieluummin kuolleena.

Minä vapisin kuullessani hänen julistavan tuon tuomion. Minä, joka

olin joutunut kärsimään enemmän kuin hän, olin tuntenut sääliä. Olinko

toista, epäröivämpää ja jo heikontunutta rotua? Mutta vanhus vannotti

edelleen Butrosia:

— Tuo hänet minulle, niin minä surmaan hänet omin käsin, koska teidän

kätenne epäröi suorittaa oikeuden tekoa.

— Akkarin maassa se on mahdotonta, selitti Butros. Meidän siellä-olomme

ei voi jäädä salatuksi. Jos tekisimme siellä väkivaltaa, niin kaikki

kristityt joutuisivat surmatuiksi. Mutta Tripolissa...

— Tripolissa?

— Niin, Omar-bei siirtyy syksyllä sinne viettääkseen siellä talven.

Tripolissa kenties, jos onnistuu pettää haaremin valppaat vartijat...

— Minä tyydyn odottamaan niin kauan kuin on välttämätöntä, virkkoi

šeikki. Mutta luopion täytyy kuolla.

Minä uskalsin ehdottaa:

— Omar, joka on hänet vietellyt, on syyllisempi kuin hän. Minä tarjoan

sinulle Omarin veren.

— Ei, ei, vastattiin minulle. Omar ei ole pettänyt uskoansa eikä

heimoansa. Tyttäreni rikos voidaan sovittaa ainoastaan täällä. 'Vesi

voi pestä vaatteen tahrat, mutta synnintekijän sydäntä se ei kykene

puhdistamaan.'

Hän poistui ja jätti meidät, Butrosin, joka oli typertynyt kuin

sotilas ansaittuaan päällikkönsä nuhteet, ja minut, jonka oli kokonaan

masentanut sellainen isän arvovallan käyttely. Viereisestä huoneesta

kuului huutoja. Hän varmaan ilmoitti karusti Jamilen äidille ja

sisarelle sukua kohdanneesta häpeästä. Naiset arvatenkin yrittivät

puolustella paennutta, sillä äänten hälinä oli melkoinen, mutta šeikin

käsky sai aikaan hiljaisuuden.

Butros oli vaipunut mietteisiin, ja minun mieltäni polttava Omarin ja

Jamilen yhdynnän kuva herätti minussa äkkiä halun surmata.

— Isä on vihoissaan, päätteli Butros. Hän on oikeassa. Solvaus on

sovitettava täällä.

— Mutta kuinka pääsemme jälleen näkemään Jamilen ja ryöstämään hänet

takaisin?

— Tripolissa.

— Milloin lähdemme?

— Se on minun asiani.

* * * * *

Minä en kysellyt häneltä enempää suunnitelmasta, jossa olin osallisena.

Kului päiviä, sitten viikkoja, vieläpä kuukausiakin. Bšarren pappi,

jota nimitettiin kapteeniksi, yritti kietoa minua pauloihinsa, punoi

kaikenlaisia viekkaita juonia naittaakseen minulle tyttärensä Sufian.

Minä torjuin hänen tarjouksensa ja nuoren tytön lähentelyt, joita

hän häpeää tuntematta kiihotti, kerrassaan unohtaen pappeutensa.

Äitini oli asettunut heidän puolelleen, mutta hän piti tietämättään

vireillä paenneeseen kohdistuvaa palvontaani, koska tapasi joka päivä

Merjemin, Rašid-el-Hamen puolison, joka riutui ikävään ja puhui vain

Jamilestä. Nuorempi tytär Muntaha oli usein kävelemässä Edenin tiellä.

Edenin tie on samalla Akkarin tie. Minäkin kävelin siellä tuskineni ja

kaipauksineni, rakkauksineni ja vihoineni. Toisinaan kysyin itseltäni,

etsikö hän sieltä minua vai kenties sen punaisen ratsumiehen hahmoa,

jonka oli nähnyt seetrien alla kirkastuksenpäivänä. Intohimo näet

on tarttuvainen, ja pappi kenties ei erehtynyt naistentuntijana

vaatiessaan esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta, jotta maroniittien

nuoret tytöt tulevaisuudessa säilyisivät.

Eräänä aamuna Butros saapui luokseni:

— Hän on ollut Tripolissa jo kuukauden.

Minä olin odottanut tuota tietoa, vaikka meitä ei enää mikään

yhdistänyt toisiimme. Olin sitä odottanut, mutta siitä huolimatta se

sai mieleni kuohuksiin.

— Kuinka sen tiedät?

— Vanha Jusef Abbud, jonka tehtäväksi asian jätin, on lähettänyt

tiedon. Mutta sana ei tule lentäen vuoriston halki.

— Tripolissa on kolme kaupunkia. Kuinka löydämme hänen asumuksensa?

— Meillä on opas.

— Opas hälyttää.

— Meidän oppaamme ei puhu.

Samassa valtasi minut se ajatus, että saisin jälleen nähdä Jamilen,

vaikkapa kaukaakin, vaikkapa vain hunnutettuna, valtasi niinkuin

aamurusko yhtäkkiä leviää yli koko taivaan. Tuo ajatus muuttui minussa

vallitsevaksi, jopa siinä määrin, ettei hengenvaara tuntunut mitään

merkitsevän.

— Milloin lähdemme, Butros?

Hän lausui arvelematta minulle tämän kamalan vastauksen, joka minut

kerrassaan järkytti:

— Kun äitini on kuollut.

— Eihän hän ole sairas.

— Hän kuolee Jamilen vuoksi. Etkö sitä huomaa?

Minä tiesin sen, tiesinpä vielä, ettei Merjemillä ollut enää pitkiä

aikoja elettävänä. Hän piti kuitenkin puoliaan koko talven. Hän lienee

ajatellut, että äidin hengittely suojeli lasta niinkuin silloin, kun

pikku Jamile vielä lepäsi kätkyessään: lasta ei surmata äidin nähden,

ja hän kenties aavisti ne synkeät suunnitelmat, jotka liittyivät hänen

riutumiseensa.

* * * * *

Kun hän oli laskettu lepokammioon Bšarren hautausmaahan, pyhän

Kadiša-joen vieremälle, me nousimme satulaan ottaen seuralaisiksemme

uskollisen Eliaan ja erään toisen palvelijan, Tannus-nimisen,

matkatavaroita kuljettamaan. Edenissä me erkanimme Tripolin tieltä

ja painuimme metsään. Minua tämä merkillinen ura ihmetytti. Butros

silitteli raudikkonsa harjaa:

— Tämä opastaa meitä samoinkuin viime kerralla.

— Šrariin, mutta entä sitten?

— Se on syntynyt Omar-bein tallissa. Eikö Omar kesäasunnostaan

Tripoliin muuttaessaan vie hevosiaan mukanaan?

— Epäilemättä.

— Niinmuodoin Selma tuntee tien ja pysähtyy hänen talonsa portille.

Hän päätti puheensa sananlaskuun:

Seetrien alla · 第 6 / 13 段