ukko.
— Suosiosta tai väkisin, mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Šeikki
Rašid-el-Hamen tyttärestä ei ole jalkavaimoksi.
Butros kertoi, kuinka olimme ensin pysähtyneet valkoisen rakennuksen
luo ja millaisia johtopäätöksiä oli sen nojalla tehty. Ne olivat olleet
oikeat päättäen niistä selityksistä, joita nyt aiheuttivat.
— Se on Mohammed-bei-el-Jasinin asumus. Mohammed on kunnianarvoisa,
viisas vanhus ja Omarin setä. Eräs hänen vaimoistaan, Abla, on ollut
äitinä Omarille, joka on jo pienenä menettänyt vanhempansa. Jos Omar on
jättänyt sisarenne äitinsä Ablan luo, on tosiaankin luultavaa, että hän
aikoo ottaa hänet puolisokseen. Mutta siinä tapauksessa sisarenne on
suostuvainen.
— Me tiedämme sen, päätti Butros. Kuinka paljon maroniitteja on täällä
Šrarissa?
— Suunnilleen kaksikymmentä, ja me elämme sovussa muhamettilaisten
kanssa, joita on lähes kolmesataa.
— Toisin sanoen emme voi luottaa kenenkään apuun?
— Ette. Mutta olette minun vieraitani.
Hän oli suojeleva meitä niin kauan kuin viivyimme hänen luonansa.
Poistuttuamme hän ei enää voisi tapahtumista vastata. Hän kehoitti
meitä pysyttelemään piilossa ja lupasi lähteä kuulustelemaan uutisia,
ja me suostuimme ehdotukseen. Omar-bei-el-Husseinin naimisiinmenon
täytyi herättää kyläkunnassa suurta huomiota. Asian yhteydessä
tultaisiin panemaan toimeen juhlia. Kenties kävisi mahdolliseksi
ryöstää Jamile kansanhuvien hälinässä.
Ukko lähti ulkosalla sijaitsevalle kauppapaikalle jalkaansa viistättäen
ja palasi muutaman tunnin kuluttua tuoden mukanaan hedelmiä,
vihanneksia ja lampaanneljänneksen. Sitäpaitsi hänellä oli mukanaan
täsmällisiä tietoja. Torilla ei tosiaankaan puhuttu mistään muusta kuin
edellisenä iltana ratsain Šrariin tuodusta muukalaisnaisesta, joka
oli kallisarvoisena olentona sijoitettu kunnianarvoisen Mohammedin
haaremiin vanhan ja uskollisen Ablan huostaan. Eräs fellah väitti
nähneensä hänen kasvonsa tulisoihdun valossa, kun hänet oli otettu
vastaan talon ovella. Huomatessaan olevansa katseiden esineenä hän
oli tarttunut Omarin keffijeen ja hunnuttanut kasvonsa arabialaisten
naisten tavoin. Hän oli ollut kaunis kuin yön kuutamo.
Huntua koskeva seikka minua kovin hämmästytti. Se osoitti liiankin
selvästi, että Jamile oli rakkautensa vuoksi luopunut uskostaan. Hän
oli luopunut vapaudestaan saada lähteä ulkosalle kasvot ja hiukset
paljaina. Ja minua vapisutti, kun ajattelin, että kenties kohtaisin
hänet voimatta häntä tuntea. Butros piti silmällä käytännöllisempää
tarkoitusperää ja tiedusteli, kuinka naimisiinmeno tapahtui
muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen.
— Kaikesta on huoli pidetty, kertoi ukko. Kadin määräämä ulema lukee
tällä hetkellä rukouksia Mohammedin asumuksessa. Hänen riittävästi
huudettuaan avuksi Allahia molempien perheiden jäsenet saapuvat hänen
eteensä käsi kädessä ja vakuuttavat kihlautuneiden tahtovan mennä
naimisiin ja myötäjäissumman olevan hyväksytyn.
— Molempien perheiden? kysyi Butros ankaran kiukun vallassa. Eihän
täällä ole ketään muuta sisareni suvun edustajaa kuin minä.
— Mohammed-bei-el-Jasin suostuu olemaan hänen isänään.
— Minä surmaan hänet.
Jusef Abbud heittäytyi sanaakaan vastaamatta ystävänsä eteen ja alkoi
huokailla ja valittaa.
— Mitä huudat? Nouse!
— Minä itken itseäni ja täkäläisiä maroniitteja, jotka joutuvat kaikki
surmatuiksi. Huomaan, että olette tulleet tänne meidän tuhoksemme.
— Minä olen vain omilla asioillani. Nouse. Minä säästän Mohammedin
teidän tähtenne. Minulle kuuluu toinen uhri. Jatka selityksiäsi!
Ukko, joka ei paljoakaan rauhoittunut, yritti jatkaa kertomustaan:
— Vanhempien antaman selityksen jälkeen avioliiton solmimista koskeva
asiakirja allekirjoitetaan kokouksen kestäessä ja lähetetään kadille
luetteloonmerkitsemistä varten.
— Entä sitten?
— Sitten? Sitten tulee epäilemättä toimeenpantavaksi juhla tansseineen
ja lauluineen. Torilla olivat parhaat palat jo tilatut, ja minä näin
liikkeellä soittoniekkoja. Omar tekee hyvin, minkä tekee; hän ei pidä
väliä kustannuksista.
— Mutta, jatkoi Butros kyselyään, eikö kihlautuneita itseään kutsuta
naittamistilaisuuteen?
— Ei, heitä ei kutsuta. Mutta tänä iltana, auringon laskiessa, puoliso
viedään toisen luo sukulaisten ja ystävien saattelemana.
— Jamilella ei ole täällä ystäviä eikä sukulaisia.
— Tarvittaessa niitä hänelle varmaan löydetään. Mohammedin valkoisesta
asumuksesta Omarin pengermille johtaa rinnettä kohoava tie. Sisarenne
kulkee sen matkan ratsain peitsi- ja miekkatansseja tanssittaessa,
huilujen ja tamburiinien soidessa. Siitä tulee kaunis näytelmä.
Tosiaankin kaunis näytelmä! Voisinkohan sietää näkemistä? Butrosin
mielessä alkoi jo kehittyä suunnitelma:
— Tänä iltana, sanot, auringon laskiessa?
— Niin, herra, tänä iltana. Nuori mies on jouduttanut juhlamenoja, joko
siitä syystä, että haluaa saattaa nuoren tytön turvaan, tai sentähden,
että tahtoo saada hänet mahdollisimman pian syliinsä.
Butros ei enää kuunnellut jaarittelijaa, jonka jutut kiusasivat minua.
Hän kypsytteli päätöstään ja kertasi jälleen:
— Tänä iltana, auringon laskiessa.
* * * * *
Olin arvannut, että menisimme odottamaan saattuetta Mohammedin
valkoisen talon ja Omarin pengermäin välimaalle. Jamilen täytyi kulkea
meidän ja pyssyjemme ohi. Mutta meidän piti ennen hänen tuloaan keksiä
sopiva väijytyspaikka, jossa emme herättäneet kenenkään huomiota.
Hääjuhlallisuudet tulivat siinä suhteessa avuksemme. Kaikki kyläläiset
olivat kerääntyneet pyhitetyn asumuksen luo. Omarin nauttima yleinen
suosio teki meille mahdolliseksi eristäytyä muista, ja me käytimme
tilaisuutta taitavasti hyväksemme. Kiersimme suuressa kaaressa,
piilotimme hevosemme metsikköön jättäen Eliaan niitä vartioimaan ja
siirryimme lähemmäksi tietä. Silkkiäispuuistutusta reunustava pensaita
kasvava metsänänne soi meille suojaa. Me laskeuduimme makaamaan helteen
kuivaamaan ruohikkoon, pyssyt käsissä, päivänlaskua odotellen.
Pyssymme olivat ladatut. Emme kumminkaan olleet vaihtaneet sanaakaan
siitä, kuinka ajattelimme niitä käytellä. Emmekö olleet yhtä mieltä,
ja eikö yksimielisyytemme ollut välttämätön? Korvissani soi yhä vielä
se kuolemantuomio, jonka pappi oli lausunut Hamen talossa ja jonka
perheneuvosto oli vahvistanut naisten huokausten kuuluessa väliseinän
takaa. Viivytys oli minulle myönnetty ainoastaan siltä varalta, että
Jamile itse tulisi todistamaan joutuneensa väkivallan ja ryöstön
uhriksi. Mutta nyt hän olikin saapuva aivan kohta vapaaehtoisesti,
uuden uskonsa huntujen peittämänä, koko hääsaaton seuraamana, hän,
uskonluopio ja valapatto, kulkien kohti asumusta, jossa häntä odotti
vieraaseen uskoon ja vieraaseen heimoon kuuluva puoliso. Mitäpä
hyödyttikään enää aikaileminen? Miksi viivyttelisimmekään tuomion
toimeenpanemista? Me olimme kumpikin erinomaisia ampujia, varsinkin
Butros. Kykenimme kaatamaan juoksusta kolmen tai neljän sadan askelen
päähän gasellin tai metsävuohen. Tehtävämme suoritettuamme hyppäisimme
ratsujamme selkään ja painuisimme vuoristoon. Syntyneen hämmingin
nojalla saisimme hieman etumatkaa. Vaaranuhka ei muuten ollut
milloinkaan Butrosia pidättänyt; minulle se olisi pelkäksi lohduksi.
Aurinko hidasteli painuessaan kukkulain taa, jotka peittivät meren
näkyvistämme. Se loi karuun maahan punervan hohtelun, josta erosivat
joen viheriä juova ja mänty- ja tammimetsiköt. En kumminkaan
uskaltanut sitä rukoilla niinkuin olin muutamia viikkoja aikaisemmin
sitä hartaasti rukoillut sulattamaan Libanonin lumia, jotta joutuisi
se hetki, jona Jamile olisi minun. Tällä kertaa se voi painuessaan
jouduttaa ainoastaan kuoleman hetkeä. Jamile oli kuolemaantuomittu,
jota hänen pyövelinsä odottivat.
Kiihottaakseni kostontunteitani kertailin mielessäni eräitä Jusef
Abbudin kertomukseen sisältyneitä yksityiskohtia. Edellisenä iltana,
laskeutuessaan ratsultaan Mohammedin talon luona ja havaitessaan
jonkun katselevan, nuori tyttö oli ottanut Omarin valkoisen keffijen
ja verhonnut sillä kasvonsa. Sellainen menettely merkitsi heimonsa
kieltämistä, sallimuksen varaan heittäytymistä, suostumista elämään
siitä lähtien haaremissa erään miehen rakkautta varten. Mitä hän
tiesikään tuosta miehestä? Onko olemassa salainen vaisto, joka ei meitä
petä kuljettaessaan meitä kohti niitä valittuja olentoja, joita emme
ollenkaan tunne ja joiden katse meidät vangitsee? Kilpakosijani kuva,
sellaisena kuin se ilmeni ukon kertomuksessa, sai mustasukkaisuuteni
lopullisen epätoivon valtaan. Minä aavistin, ettei Jamile ollut
pettynyt; onnettomana hän kenties olisi herättänyt minussa sääliä.
Tuo jalomielinen, hienotunteinen ja kaunis Omar, joka ennen hänen
taloonsa tuomista oli paikat puhdistanut, jotta hän olisi ainoana,
aivan kuin kristitty puoliso, tuo Omar, joka osoitti hänelle julkisesti
kunnioitustaan ja antoi vartijaksi oman äitinsä, tulisi täyttämään
hänen toiveensa. Siinä auringon laskiessa ajatellessani heidän
rakkautensa riemuja painoin kasvoni maata vasten siten tukahduttaen
raivon kyynelet.
Butros oli välinpitämätön ja puolittain unenhorrokseen vaipunut. Hän ei
rasittanut itseään joutavilla ajatuksilla, mutta niinkuin väijyksissä
oleva metsästäjä, havaitsi hänkin kaikki äänet. Yhtäkkiä tunsin hänen
kätensä käsivarrellani.
— Ole varuillasi! kuiskasi hän minulle.
Tie oli vielä tyhjä. Katsettaan kääntäen hän viittasi toiseen suuntaan.
Eräällä Omarin palatsin parvekkeella kulki jono hunnutettuja naisia
auringonlaskun puolella, ja eräs heistä osoitti esinettä, joka ei ollut
vielä näkyvissämme. Olin kuullut Jusef Abbudilta, että vanha Abla oli
lähtenyt ennakolta tulevan aviomiehen luo ottaakseen siellä vastaan
vihityn vaimon ja äidin tai imettäjän sijaisena johtaakseen hänet
häähuoneeseen.
Nuo viittoilevat naiset näyttivät hämmentelevän auringon kultaa,
päivänkehrän painuessa kukkulan tasalle. Kuului oboe-soitinten
valittava resitatiivi ja rumpujen kumea säestely, ja soitantoon
yhtyi yksitoikkoinen ja haikea laulu, joka sai minut entistäkin
levottomammaksi. Sitten aurinko yhtäkkiä hävisi näkyvistä, mutta
sitä korvasi kohta heleä iltarusko, joka usein värjää Libanonimme
näkörannat veripunaisiksi. Keskellä tätä traagillista loistoa, joka
minun piti nähdä vielä toiste, kulki kulkuaan saattue: peitsillä
varustettuja ratsumiehiä, jotka pyörähdyttelivät hevosiaan, ajoivat
toisiaan takaa, kiihtivät ratsut laukkaan ja pysähdyttivät ne yhtäkkiä,
jalankulkijoita, jotka liikkuivat rytmikkäästi, toisinaan nopeasti
hypähdellen, esittäen miekkatanssia, jossa vaskikilvet kilahtelivat,
nuoria, kevyihin, mustiin huntuihin verhoutuneita tyttöjä, jotka olivat
kaksittain kiertäneet kätensä toistensa vyötäisille. Luulin aluksi
Jamilen olevan heidän joukossaan. Vaivasin silmiäni yrittäessäni häntä
tuntea noiden salaavien verhojen ja kudelmien läpi. He huudahtelivat
iloisesti, ja heidän jalkojansa kohotti riemukas rytmi. He olivat
toistensa näköiset siinä määrin, että tutun tunteminen oli kerrassaan
mahdotonta. Siirsin pyssyni syrjään harkitsematta ollenkaan, ilmaisiko
eleeni suuttumusta vai mielenkeventymistä.
Butros oli ymmärtänyt epäröintini.
— Ei vielä, selitti hän, ikäänkuin olisi ollut paremmin perehtynyt
arabialaisiin tapoihin ja menoihin.
Samassa meitä hipoi eräs ratsastava peitsimies, ja oli sula ihme,
ettei hän meitä keksinyt. Takanamme oleva Elias kykeni vain vaivoin
pitelemään hevosiamme, joiden tömistely kuului kumeana. Meitä ympäröi
vaara, mutta me olimme kokonaan metsästykseemme syventyneet. Riistamme
oli ruhtinaallinen.
Vihdoin hän ilmestyi, Jamile, hänkin hunnutettuna, mutta erinomaisen
helposti tunnettavissa! Kuinka olin voinut hetkeäkään otaksua,
etten häntä tuntisi? Millainen oli hänen kauneuteensa kohdistuva
solvaus! Toiset nuoret tytöt voivat hänen rinnallaan näyttää vain
palvelijattarilta. Fellah oli siis nähnyt oikeammin kuin minä, hän joka
oli verrannut Jamilea yön kauniiseen kuutamoon. Hän istui sen valkoisen
tamman selässä, jonka Omar oli tuonut nähtäväksi Bšarreen ja jonka
hopeiselta näyttävä loimi kimalteli tihenevässä hämärässä. Solakka
ja voimakas Jamile oli kietoutunut izariin, avaraan, pitkäripsuiseen
huiviin ja näytti veistokuvalta, jonka verhon laskokset eivät voineet
salata rakenteen sopusointuisia suhteita. Kasvoille vedetty huntu
ei sekään peittänyt häntä katseelta; minä kuvailin mieleeni hänen
kullanhohtoiset poskensa, merenväriset silmänsä, koko tuon jumalaisen
kukan, jonka olin nähnyt avautuvan ja kehkeytyvän. Sitten etsin hänen
käsiänsä, joita omat käteni olivat lämmittäneet eräänä lumisena iltana.
Samassa havaitsin Butrosin kohottaneen pyssynsä tähtäysasentoon. En voi
sanoin kuvailla kauhua, jonka valtaan äkkiä jouduin. Siirsin konemaisin
ja nopein liikkein syrjään hänen pyssynsä piipun. Hän kääntyi minuun
päin, etsi asian selitystä ja löysi sen heti.
— Oikein, sanoi hän. Hän kuuluu sinulle.
Hän siis otaksui minun vaativan itselleni surmaamisen etuoikeutta.
Jamile oli pettänyt uskonsa ja heimonsa, mutta oli pettänyt ennen
kaikkea minut. Minun asianani oli panna täytäntöön kuolemantuomio.
Butros suostui väistymään tieltäni, luovuttamaan laukauksen minulle,
niinkuin kohtelias metsämies luovuttaa toiselle metsävuohen tai
viiriäisen. Kuinka lieneekään: tuleeko meidän surkutella vai
kadehtia sellaisia Butroseja, jotka kulkevat, suoraan eteenpäin
mitään vaikeuksia ja minkäänlaista epävarmuutta tuntematta? Mutta
eikö kuoliaaksi iskevä Butros olekin rakastavan Jamilen veli? Eihän
viimeksimainittukaan ollut tuntenut niinkään arkailun eikä epäröinnin
kosketusta. Hän kulki eteenpäin rakkautensa kunnian täydessä loistossa,
hän meni kohtaamaan puolisoansa. Muutaman hetken kuluttua hänet
annettaisiin rakastetulleen. Sallisinko sen ilkityön tapahtuvan? Butros
oli tehnyt hyvin suodessaan minulle tilaisuuden. Minä en sallisi
Jamilen saapua häähuoneensa kynnykselle. Suonissani virtasi veri
polttavana, ja minä vuorostani kohotin pyssyni.
Hän tarjoutui. Uskon varmaan, että hän tarjosi itseään surmattavaksi.
Takaani kuului selvästi hirnuntaa. Rašid-el-Hamen tamma, se, jonka
hän oli luovuttanut minulle, koska se oli hänen tallinsa paras ratsu,
ilmaisi kärsimättömyyttään. Jamile, joka oli usein sillä ratsastanut,
varmaan kuuli sen samoinkuin minä ja tunsi äänen. Olin hieman
kohottanut päätäni nähdäkseni paremmin. Jamile oli kuuluisa terävästä
näöstään; hän epäilemättä aavisti, keitä silkkiäispuiden alla piili.
Joka tapauksessa hän pysähdytti ratsunsa ja kääntyi meihin päin. Hän
uhmasi meitä liikahtamatta. Hänen asentonsa ei ole minun keksintöäni.
Ja tuo asento sanoi:
— Mitä onkaan kuolema sille, joka rakastaa?...
Minä annoin pyssyni vaipua. Jamile lähti jälleen liikkeelle, ja tie
tyhjeni. Butrosta minun toimettomuuteni ärsytti:
— Minkätähden et ampunut?
En ollut voinut surmata, koska rakastin. Butros ei olisi minua
ymmärtänyt, ja minä tyydyin vastaamaan:
— Isäni käski sinua tuomaan hänet elävänä.
Kumppanini hyväksyi taaskin ajatukseni.
— Oikein. Mutta me emme voi siepata häntä tässä viholliskylässä.
Yritämme tehdä sen Tripolissa muutaman kuukauden kuluttua. Lähtekäämme
kiireesti. Hän on kenties meidät nähnyt, ja meitä aljetaan ajaa takaa.
Me palasimme Eliaan ja hevosten luo ja kiidimme virran rotkoon, missä
pimenevä ilta karkoitti päivän viimeistä valkeutta. Mutta me saimme
paeta häiritsemättä: takaa-ajajat olivat eksyneet jäljiltämme tai
Jamile ei ollut maininnut mitään.
Tämän yöllisen retken aikana, ratsuni kulkiessa höllin ohjaksin, minä
kuvailin alinomaa mieleeni valkeata puolisoa, joka painuvan päivän
hohteessa ja soiton soidessa kulki kohti rakastettunsa asumusta. Minun
paetessani pimeässä varkaan tavoin, Omar, kaikkein herttaisin herra,
riisui Jamilen hunnun, riisui kaikki hänen huntunsa. Minkätähden en
ollut surmannut valapattoista? Mitä merkitsikään minulle, jos ryöstimme
hänet Tripolissa, tämän hääyön jälkeen? Mutta sittenkin tunsin
syvimmässäni, mieleni salatuimmissa kammioissa, joita olen myöhemmin
tutkistellut, eräänlaista tuimaa ylpeyttä siitä, että olin hänet
säästänyt, ikäänkuin olisi siten laadultaan muuttunut tuskani ollut
hänen rakkautensa veroinen.
VI
HAUKKAJAHTI.
Rašid-el-Hame oli tyytymätön meidän palatessamme. Butrosin kerrottua
hänelle kaikki yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti näimme vihan
täyttävän hänet niinkuin viini paisuttaa nahkaleiliä valmiina
virtaamaan siitä ulos. Kuullessaan, että hänen tyttärensä oli
suostunut menemään naimisiin muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen
ja että olimme nähneet hänen kulkevan saattueessa, soiton ja kukkien
ympäröimänä ja valkoisten huntujen verhoamana kohti puolisonsa
asumusta, hän nousi seisaalleen sellaisen tuskan vallassa, että
luulimme hänen aikovan repiä abaijensa murheen merkiksi. Kookas,
mustapartainen ja säihkyväsilmäinen mies muistutti niitä Vanhan
Testamentin profeettoja, jotka arvelematta vuodattivat verta iäisen
olennon kunniaksi. Eikö hän ollutkin yhtä majesteettinen kuin
ylimmäinen pappi puettuna pyhiin koruihinsa, kullankirjaeltuun
kaapuunsa, tiirikkaansa, tiaraansa, hienoon liinaan, sinipunervaan,
purppuraan ja kaksin kerroin värjättyyn tulipunaiseen? Sellaisena hän
minulle ilmeni uhraajan koko loistokkuudessa. Hänen väkivaltainen
mielenliikutuksensa purkautui moitteina:
— Minkätähden ette surmanneet häntä, ennenkuin hän tuli saastutetuksi?
Minkätähden sallitte hänen astua uskottoman kynnyksen yli? Hän oli
kuulainne kantomatkan päässä, kuin šakaali tai susi, ja te ette
ampuneet! Olette pelkureita, arvottomia nauttimaan sitä kunniaa,
jonka teille osoitin uskoessani huoleksenne sukuani kohdanneen häpeän
kostamisen!
Hänen kaunopuheisuutensa oli hänen vihanvimmaansakin suurempi.
Butrosin olisi tarvinnut sanoa yksi ainoa sana puolustautuakseen. Vain
minä olin asiasta vastuussa, ja Jamile sai kiittää eloonjäämisestä
minua. Mutta Butros, sotamies, ei pettänyt kumppaniaan. Hän ei tahtonut
erottaa itseään yhteisestä asiastamme, ja kun aioin ryhtyä selittämään,
hän sai minut vaikenemaan:
— Sinä tahdoit saada hänet elävänä, isä.
— Koska hän on syyllinen, näkisin hänet mieluummin kuolleena.
Minä vapisin kuullessani hänen julistavan tuon tuomion. Minä, joka
olin joutunut kärsimään enemmän kuin hän, olin tuntenut sääliä. Olinko
toista, epäröivämpää ja jo heikontunutta rotua? Mutta vanhus vannotti
edelleen Butrosia:
— Tuo hänet minulle, niin minä surmaan hänet omin käsin, koska teidän
kätenne epäröi suorittaa oikeuden tekoa.
— Akkarin maassa se on mahdotonta, selitti Butros. Meidän siellä-olomme
ei voi jäädä salatuksi. Jos tekisimme siellä väkivaltaa, niin kaikki
kristityt joutuisivat surmatuiksi. Mutta Tripolissa...
— Tripolissa?
— Niin, Omar-bei siirtyy syksyllä sinne viettääkseen siellä talven.
Tripolissa kenties, jos onnistuu pettää haaremin valppaat vartijat...
— Minä tyydyn odottamaan niin kauan kuin on välttämätöntä, virkkoi
šeikki. Mutta luopion täytyy kuolla.
Minä uskalsin ehdottaa:
— Omar, joka on hänet vietellyt, on syyllisempi kuin hän. Minä tarjoan
sinulle Omarin veren.
— Ei, ei, vastattiin minulle. Omar ei ole pettänyt uskoansa eikä
heimoansa. Tyttäreni rikos voidaan sovittaa ainoastaan täällä. 'Vesi
voi pestä vaatteen tahrat, mutta synnintekijän sydäntä se ei kykene
puhdistamaan.'
Hän poistui ja jätti meidät, Butrosin, joka oli typertynyt kuin
sotilas ansaittuaan päällikkönsä nuhteet, ja minut, jonka oli kokonaan
masentanut sellainen isän arvovallan käyttely. Viereisestä huoneesta
kuului huutoja. Hän varmaan ilmoitti karusti Jamilen äidille ja
sisarelle sukua kohdanneesta häpeästä. Naiset arvatenkin yrittivät
puolustella paennutta, sillä äänten hälinä oli melkoinen, mutta šeikin
käsky sai aikaan hiljaisuuden.
Butros oli vaipunut mietteisiin, ja minun mieltäni polttava Omarin ja
Jamilen yhdynnän kuva herätti minussa äkkiä halun surmata.
— Isä on vihoissaan, päätteli Butros. Hän on oikeassa. Solvaus on
sovitettava täällä.
— Mutta kuinka pääsemme jälleen näkemään Jamilen ja ryöstämään hänet
takaisin?
— Tripolissa.
— Milloin lähdemme?
— Se on minun asiani.
* * * * *
Minä en kysellyt häneltä enempää suunnitelmasta, jossa olin osallisena.
Kului päiviä, sitten viikkoja, vieläpä kuukausiakin. Bšarren pappi,
jota nimitettiin kapteeniksi, yritti kietoa minua pauloihinsa, punoi
kaikenlaisia viekkaita juonia naittaakseen minulle tyttärensä Sufian.
Minä torjuin hänen tarjouksensa ja nuoren tytön lähentelyt, joita
hän häpeää tuntematta kiihotti, kerrassaan unohtaen pappeutensa.
Äitini oli asettunut heidän puolelleen, mutta hän piti tietämättään
vireillä paenneeseen kohdistuvaa palvontaani, koska tapasi joka päivä
Merjemin, Rašid-el-Hamen puolison, joka riutui ikävään ja puhui vain
Jamilestä. Nuorempi tytär Muntaha oli usein kävelemässä Edenin tiellä.
Edenin tie on samalla Akkarin tie. Minäkin kävelin siellä tuskineni ja
kaipauksineni, rakkauksineni ja vihoineni. Toisinaan kysyin itseltäni,
etsikö hän sieltä minua vai kenties sen punaisen ratsumiehen hahmoa,
jonka oli nähnyt seetrien alla kirkastuksenpäivänä. Intohimo näet
on tarttuvainen, ja pappi kenties ei erehtynyt naistentuntijana
vaatiessaan esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta, jotta maroniittien
nuoret tytöt tulevaisuudessa säilyisivät.
Eräänä aamuna Butros saapui luokseni:
— Hän on ollut Tripolissa jo kuukauden.
Minä olin odottanut tuota tietoa, vaikka meitä ei enää mikään
yhdistänyt toisiimme. Olin sitä odottanut, mutta siitä huolimatta se
sai mieleni kuohuksiin.
— Kuinka sen tiedät?
— Vanha Jusef Abbud, jonka tehtäväksi asian jätin, on lähettänyt
tiedon. Mutta sana ei tule lentäen vuoriston halki.
— Tripolissa on kolme kaupunkia. Kuinka löydämme hänen asumuksensa?
— Meillä on opas.
— Opas hälyttää.
— Meidän oppaamme ei puhu.
Samassa valtasi minut se ajatus, että saisin jälleen nähdä Jamilen,
vaikkapa kaukaakin, vaikkapa vain hunnutettuna, valtasi niinkuin
aamurusko yhtäkkiä leviää yli koko taivaan. Tuo ajatus muuttui minussa
vallitsevaksi, jopa siinä määrin, ettei hengenvaara tuntunut mitään
merkitsevän.
— Milloin lähdemme, Butros?
Hän lausui arvelematta minulle tämän kamalan vastauksen, joka minut
kerrassaan järkytti:
— Kun äitini on kuollut.
— Eihän hän ole sairas.
— Hän kuolee Jamilen vuoksi. Etkö sitä huomaa?
Minä tiesin sen, tiesinpä vielä, ettei Merjemillä ollut enää pitkiä
aikoja elettävänä. Hän piti kuitenkin puoliaan koko talven. Hän lienee
ajatellut, että äidin hengittely suojeli lasta niinkuin silloin, kun
pikku Jamile vielä lepäsi kätkyessään: lasta ei surmata äidin nähden,
ja hän kenties aavisti ne synkeät suunnitelmat, jotka liittyivät hänen
riutumiseensa.
* * * * *
Kun hän oli laskettu lepokammioon Bšarren hautausmaahan, pyhän
Kadiša-joen vieremälle, me nousimme satulaan ottaen seuralaisiksemme
uskollisen Eliaan ja erään toisen palvelijan, Tannus-nimisen,
matkatavaroita kuljettamaan. Edenissä me erkanimme Tripolin tieltä
ja painuimme metsään. Minua tämä merkillinen ura ihmetytti. Butros
silitteli raudikkonsa harjaa:
— Tämä opastaa meitä samoinkuin viime kerralla.
— Šrariin, mutta entä sitten?
— Se on syntynyt Omar-bein tallissa. Eikö Omar kesäasunnostaan
Tripoliin muuttaessaan vie hevosiaan mukanaan?
— Epäilemättä.
— Niinmuodoin Selma tuntee tien ja pysähtyy hänen talonsa portille.
Hän päätti puheensa sananlaskuun: