minulle antamansa lupauksen.
— Kysymättä minun suostumustani? Hän ei voinut kihlautua eikä
kihlaustaan purkaa saamatta lupaa minulta.
Hän tehosti isän arvovaltaa. Se seikka, etten esiintynyt
itsepintaisemmin, ei johtunut alamaisuudesta, vaan siitä, että tahdoin
pysyä vartiossani ja yrittää vieläkin pelastaa Jamilea.
— Tätä rikosta suurempi on muuten toinen, virkkoi taas Rašid-el-Hame.
Tyttäreni on pettänyt heimonsa ja uskontonsa. Hän on antautunut
viholliselle ja uskottomalle. Kadišan laaksossa ei ole milloinkaan
sellainen häpeä kohdannut yhtäkään perhettä. Sydämemme ovat puhtaat
kuin ne vedet, jotka virtaavat vuoriemme huipuilta. Minä sanon teille
totisesti: Jamile ei ole enää minun tyttäreni.
Hän oli noussut, kädet kiroukseen kohotettuina, ja näytti siinä,
pitkään mustaan kullankirjaeltuun abaijeensa puettuna suunnattoman
suurelta ja pelottavalta. Sitten hän yhtäkkiä lysähti kasaan kuin
ukkoseniskemä seetripuu, ja meidän täytyi häntä tukea. Pappi, ollenkaan
säälimättä isän luhistumista, joka oli toistuva vielä tuonnempana,
lausui ensimmäisenä sen kohtalokkaan sanan, jonka olin jo vähän aikaa
tuntenut leijuvan ilmassa mustan linnun tavoin:
— Hän ansaitsee kuoleman.
— Kuoleman, kuuluivat molemmat vanhukset hyväksyvän.
— Kuoleman, korosti Butros leppymättömin äänin, joka kaikui kaikkia
muita sointuisampana.
Minä pelkäsin tuon kauhean sanan kuuluvan siihen naistensuojaan, missä
itkivät Merjem ja Muntaha. Tässä hälinässä, jonka oli aiheuttanut
kaikkien ympärilläni olevien tuomiovaatimus, minä pyysin puheenvuoroa,
jonka entiselleen toipunut šeikki minulle soi.
— Te iskette poissaolevaa, ja siihen ei kenelläkään ole oikeutta.
Evankeliumi ei oikeuta meitä tuomitsemaan tutkimatta, ja siinäkin
tapauksessa se velvoittaa meitä armahtamaan. Se, joka armahtaa, on
toisia parempi.
— Syylliset on rangaistava, vaati pappi. Hän on avionrikkoja,
valapatto ja uskonluopio. Hänen tuomitsemisen tulee olla esimerkkinä
maroniittitytöille.
Ylenkatsottu rakkauteni ei voinut enää muuta tehdä kuin puolustaa tuota
liian rakasta syyllistä, ja minä syöksyin jonkinlaisen huumauksen
tilassa siihen tehtävään.
— Ei, vakuutin minä, te ette voi tuomita Jamilea hankkimatta asiasta
parempaa selkoa. Kuka todistaa teille, ettei hän ole joutunut väkisin
viedyksi? Minkä nojalla voimme uskoa hänen asiaan suostuneen?
— Onhan hän poistunut huoneestaan, huomautti Butros.
— Eivätkö muhamettilaiset osaa noitua matkan päähän? Eikö heillä ole
loitsulukuja? Eivätkö he ole yhteydessä demoonien kanssa?
— Ovat niinkin, myönsi pappi. Jamile on kenties riivattu.
— Kuten näette. Ennenkuin voitte tuomita hänet kuolemaan, teidän tulee
häntä tutkia.
Vanhat viisaat hyväksyivät lausumani, heiluttivat päätään ja kohottivat
katseensa kattoon:
— Tämä nuori mies on järkevä. Jamilea on tutkittava.
— Mutta eihän hän tule takaisin, tahtoi Butros väittää vastaan.
Šeikki, joka säilytti tuomarintoimensa koko arvokkuuden, vaikka asia
siirtyi toistaiseksi, eikä näennäisestä sankaruudestaan huolimatta
voinut suhtautua välinpitämättömästi tyttärensä kohtaloon, kääntyi
Butrosin puoleen käytellen kaikkea isän ja tuomarin käskyvaltaa:
— Minä käsken sinua, Butros: mene ja hae sisaresi vihollistemme luota.
Khalil Khuri on kumppaninasi tehtävässä, jonka nyt sinulle uskomme
valtamme nojalla ja joka sinun on suoritettava meidän tyydytykseksemme.
Neuvottelu on päättynyt ja tuomio siirretty toistaiseksi, kunnes Jamile
täällä ollen vastaa kysymyksiimme ja saa lopullisen tuomionsa.
Niin olin asiaan puuttuen onnistunut siirtämään pakolaisen
tuomitsemisen tuonnemmaksi. Mutta tehtäväkseni oli annettu lähteä hänen
jälkeensä aina ryöstäjän asuinsijoille saakka.
— Kuinka voimmekaan päästä hänen jäljilleen? kysyin Butrosilta. Akkarin
maa on suuri, siellä on lukuisia kyliä hajallaan vuoriston ja meren
välimaalla.
— Tule, vastasi hän.
Hän vei minut talliin, missä osoitti raudikkotammaa, jota hyväili ja
silitteli.
— Tämä on oleva oppaanamme, selitti hän
IV
AKKARIN MAILLA.
Minun olisi pitänyt johtaa retkikuntaa, jos olisin vaatinut itselleni
sulhasen oikeuksia. Jamile oli minulle luvattu, hän kuului minulle oman
suostumuksensa ja isän lupauksen nojalla. Mutta hän oli peruuttanut
suostumuksensa. Se, mitä mielessäni liikkui, ei muuten jättänyt minulle
johtamisen mahdollisuutta eikä kykyä. Se solvaus, jonka valapattoisuus
oli kohdistanut heimooni, uskontooni ja minuun itseeni, ei ollut
vieroittanut minua hänestä. Eikä siinä kyllin: minä tunsin hänessä
saman rakkauden voiman, joka oli tehnyt minut alamaisekseen. Hänen
rikollinen intohimonsa loi välillemme sen, mitä kihlauksemme ei ollut
kyennyt aikaansaamaan: sielun ja ruumiin yhdyssiteen. Hän kaipasi
kiihkeästi samoinkuin minä, hän antautui minun tavallani; mutta hänet
oli vallannut eräs toinen samoinkuin hän itse vallitsi minun elämääni.
Me olimme yhdenlaiset, ja minä menetin hänet. Minä en suinkaan vihannut
häntä, minä ymmärsin hänet ja olin ainoa hänen ymmärtäjänsä. Kerrassaan
kauhistuin ajatellessani hänen olevan suojatta sen rakkauden voiman
vallassa, joka kiidättää meitä kuin virran vesi ruohonkortta. Kuinka
hänen tulisikaan käymään vieraalla maalla, tuon tuntemattoman seurassa?
Omar näet oli tuntematon hänelle samoinkuin minulle. Minä tahdoin
lakkaamatta suojella häntä. Näin hänen jälleen suutelevan käsiäni
ikäänkuin minusta turvaa hakien. Surkuttelin hänen rakkauttansa, koska
rakastin itse.
Butros järjesti kiireesti lähtömme.
— Nouse sinä, isäni, harmaan tamman selkään. Se on Bšarren paras ratsu.
Minä otan raudikkotamman, jonka he ovat meille jättäneet, ja kanssamme
lähtee vain erikoinen palvelijani Elias.
— Mitä, huudahdin minä, vain Elias, ja heidän saattueeseensa kuuluu
viisitoista tai kaksikymmentä miestä! Emmehän voi kolmen miehen väellä
taistella heidän kanssaan.
Kumppanini silmäili minua ihmeissään:
— Kuka puhuu sinulle taistelemisesta?
— Pitäähän meidän tuoda takaisin Jamile.
— Me emme tuo häntä takaisin väkivalloin. Koko Akkarin maa on
muhamettilaisten asuttama.
— He eivät ole vielä muhamettilaisella alueella. — He ovat liian
kaukana edellämme.
— Mutta meidän ratsumme ovat nopeammat.
— Ontuvatko heidän hevosensa?
He olivat tosiaankin useiden tuntien etumatkan päässä. Minä viittasin
suotta siihen, että matka joutui yöllä hitaammin. Päivänkoitto,
joka on vielä elokuussa sangen varhainen, toimi valoa tuoden heidän
rikoskumppaninansa. He olivat aikoja sitten saapuneet Edeniin ja
sivuuttaneet sen ja olivat nyt hyvässä turvassa sen valitettavan
riitaisuuden nojalla, joka hajoitti maroniittikyliä vihamiesten
hyödyksi. Butros selitti minulle suunnitelmansa: meidän piti lähteä
vain vakoilemaan löytääksemme Jamilen uuden tyyssijan ja olla
aiheuttamatta minkäänlaista hälyytystä. Myöhemmin meidän oli määrä
lähteä uudestaan matkaan: emme voineet toivoa saavamme nuorta tyttöä
ryöstetyksi muuten kuin viekkauden avulla, ja se vaati valmistelua.
— Myöhemmin! toistin minä masentuneena.
Butros arvasi, kuinka kamalan tuskalliselta minusta täytyi tuntua tuon
'myöhemmin’, mutta hän suhtautui asiaan välinpitämättömästi.
— Rikos on jo tapahtunut, lausui hän.
Ei, rikos ei ollut vielä tapahtunut. Jamile pakeni ratsun selässä
rakastajansa keralla; hän ei ollut vielä hänen omansa. Me voisimme
vielä saavuttaa heidät matkalla, jos he pystyttäisivät telttansa yöksi
ja naisen väsymystä peläten luopuisivat siitä ajatuksesta, että etäinen
Akkar oli saavutettava kertaakaan levähtämättä. Jouduttamalla kulkuamme
yllättäisimme heidät yölevollansa.
Samassa oli johtunut mieleeni tämä kauhea kuva: Jamile Omarin
käsivarrella tarjoten valkean ruumiinsa uskottoman hyväiltäväksi.
Tuo näky tuntui polttavana tulena omassa ruumiissani. Nyt muuttui
rakkauteni vihaksi, joka toivotteli kärsimyksiä ja kuolemaa. Minä
rukoilin Butrosia, ystävääni ja veljeäni, lähtemään kiireesti ja
voimallisesti.
— Niin, lopetti hän puheensa tapansa mukaan johtaen asian päätökseen. —
Voihan hänet ainakin surmata.
Sisar ei ollut enää hänen sisarensa; hän ajatteli kylmäverisesti
sellaista ratkaisua, ja minä, mustasukkaisuuden vimman vallassa, en
väittänyt vastaan. Hän keräsi nopeasti joukkokuntaansa kuuluvat nuoret
miehet, joita tapasi johtaa metsästysretkillä ja kansallistanssissa.
Mutta aikaa sentään kului, ja sillävälin vihollisemme pitensivät
etumatkaansa, joten meillä oli yhä vähemmän toiveita saavuttaa heidät.
Minä en voinut enää ajatella muuta kuin yöllistä retkeä. Sitäpaitsi
olin joutuva koko kyläkunnan naurun esineeksi. ’Onnensa päivinä ihminen
on kuin puu, jonka ympärillä väkijoukko pysyttelee sen kantaessa
hedelmää; mutta kun sato on korjattu, joukkio sen hylkää jättäen sen
yksinään kärsimään helteestä ja pölystä’. Morsiameni oli hylännyt minut
ja paennut muhamettilaisen kanssa. Sellaista ei ollut vielä sattunut
kenellekään, yksikään Bšarren tyttö ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi
sellaiseen kolminkertaiseen petokseen, ja sama hylkäystuomio,
väärämielinen kuten yleinen mielipide ainakin, oli meidän osanamme,
hänen ja minun. Minä havaitsin, ettei tuosta aiheutunut minulle
mitään katkeruutta, vaan että kenties tunsin salaista nautintoakin
huomatessani siten läheneväni Jamileä, vaikkapa vain toisten ihmisten
ylenkatseen nojalla.
Me lähdimme pitäen suurta sotaista hälinää, ikäänkuin olisimme olleet
menossa ristiretkelle. Mutta minä tiesin, että meidän keskuudessamme
lähtöhälinä on aina melkoinen.
Butros ratsasti joukon etunenässä raudikkotammalla, jota Omar oli
nimittänyt Selmaksi. Minä ratsastin hänen jäljessään ja kehoitin
alinomaa häntä jouduttamaan kulkua. Hevosemme olivat nopeammat,
ja meidän täytyi yhä useammin hiljentää vauhtia odottaaksemme
tovereitamme. Minua alkoi kaduttaa, että olimme vedonneet heidän
avunantoonsa. Eikö olisi ollut parempi lähteä vain Butrosin keralla ja
tarpeen tullen ampua ryöstäjiä etäältä?
Minä en enää välittänyt elämästä, ja Butros kykeni varmaan suoriutumaan
pahimmastakin paikasta. Šeikki Rašid-el-Hame oli määrännyt, ettemme
saaneet joutua käsikähmään muhamettilaisella alueella, mutta enkö
voinut luottaa siihen, että väkivaltainen Butros tulisi rikkomaan tuon
määräyksen?
* * * * *
Kornet-es-Saudan huipulta, jonne olemme saapuneet, näette koko sen
seudun, jonka halki kuljimme takaa-ajoretkellämme. Kääntäkää katseenne
merestä, joka Tripolin luona alkaa kaartua sisäänpäin painuen
pehmeästi Akkarin lahden avoimeen syliin. Nouskaa sitä reunustavilta
hedelmällisiltä tasangoilta pengerminä kohoaville kukkuloille. Niiden
ja Libanonin välillä näette koleisia, lattealakisia kunnaita, jotka
ympäröivät verrattain avaroita ja hyvinviljeltyjä laaksoja tai kapeita
rotkoja, joiden pohjalla kiemurtelee virtaavia vesiä. Katsokaa, kuinka
värit vaihtuvat: toisinaan on näkyvissä punaisia kallioita, toisinaan
viheriäisiä keitaita. Katseenne etsii turhaan kyliä; ne piiloutuvat
notkoihin tuulen suojaan tai sulautuvat harmaille värituntuineen
erottamattomasti ympäristöönsä...
* * * * *
Lähdettäessä Edenistä, joka on Bšarren kanssa kilpaileva kauppala ja
tavallaan vuoriston pääkaupunki, Butrosin raudikko lähti kulkemaan
kapeata tietä läpi kuusi- ja seetrimetsän. Seetrit eivät kumminkaan
olleet meidän seetreihimme verrattavat.
— Hevosilla ei ole vainua, huomautin minä kumppanilleni. On mieletöntä
luottaa tuon eläimen vaistoon.
— Se ei meitä petä. Se noudattaa täsmälleen samaa tietä kuin
tulomatkalla. Me suuntaudumme kohti Siriä.
Sir on suuri arabialainen kylä Libanonissa, erään korkean
kalliojyrkänteen juurella. Se on rakennettu niiden könkäiden
kynnykselle, joita muodostaa kuohuvana suihkuna syöksyvä vuorivirta.
Meidän saapuessamme naiset, jotka olivat ulkona vettä ammentamassa tai
lapsia kaitsemassa, pakenivat nopeasti asumusten sisäsuojiin. Asumukset
muistuttivat kivikuutioita, ja niissä oli yksi ainoa aukko. Ne ovat
köyhempiä kuin meidän puolessamme; niillä seuduilla vallitsee suurempi
ero maataomistavan herran ja fellahin välillä. Miespuoliset asujaimet
sitävastoin kokoontuivat ikäänkuin olisivat saaneet ennakolta tiedon
tulostamme ja katselivat meitä hellittämättä, julkeasti, melkeinpä
uhkaavastikin. Levottomat seuralaisemme vaativat pysähtymään, ja me
noudatimme heidän vaatimustaan hieman kauempana, syrjäisessä paikassa.
He pyysivät meitä selittämään, millaiseksi ajattelimme seikkailun
muodostuvan. He olivat lähteneet iloisin mielin, ikäänkuin huviretkelle
tai metsästämään, mutta havaitsivat nyt yhtäkkiä retken vaarallisuuden.
Kuten useinkin on meikäläisten laita, he siirtyivät kerkeästi
innostuksesta pelon valtaan ja kuvailivat pitkin puhein meille sitä
varomattomuutta, johon tekisimme itsemme syypäiksi, jos tunkeutuisimme
kauemmaksi vihollisen alueelle.
— Te unohdatte sukuani kohdanneen solvauksen, huomautti Butros
närkästyneenä.
— Se on yksityisluontoinen solvaus, vastasivat toiset. Se edellyttää
ainoastaan yksityistä kostoa.
— Niin, sillä tavalla te taistelitte druuseja vastaan Deir-el-Kamarin
ja Zahlen verilöylyjen aikana. Esi-isänne olivat urhoollisemmat.
— Me emme tietäneet, että oli poistuttava maroniittien alueelta,
huomauttivat he olematta suinkaan aivan väärässä. Sota on sotaa, ja me
emme ole sotakannalla muhamettilaisten kanssa.
— Hyvä, virkkoi Butros halveksivasti. Palatkaa paimentamaan lampaitanne
ja vuohianne. Teille ei kannata antaa käteen pyssyä. Minä en teistä
huoli; korjautukaa tiehenne!
Hän oli väärässä. Hän rikkoi isänsä määräykset ja oli saattaa
vaaraan pienen joukkonsa hengen, vieläpä kenties maroniittikansan
rauhan ja tulevaisuuden. Niinmuodoin hän osoitti nuoruuden olevan
esteenä toimittaessa johtajana. Hänen tärkeimpiin ominaisuuksiinsa
kuuluivat kuitenkin päättäväisyyden ja rohkeuden ohella asioiden selvä
oivaltaminen ja pettämätön arvostelukyky. Hän havaitsi erehdyksensä,
ja kun kumppanimme, epäröityään, oliko noudatettava jalomielisyyttä
vai viisautta, lähtivät paluumatkalle, hän joudutti tammansa laukkaan
saavuttaakseen heidät. Myöhemmin sain kuulla hänen voittaneen heidät
puolelleen muutamilla ylevämielisillä sanoilla, siinä määrin, että
he olivat tarjoutuneet seuraamaan meitä perille asti ja antautumaan
kaikkiin meitä uhkaaviin vaaroihin. Mutta hän ei siihen suostunut.
Myöhemmin he osoittivat hänelle useissa tapauksissa luottamustaan
ja antaumustaan. Sillä tavoin voi mies meidän vuorillamme luoda
kiihkomieltä. Butros olisi ollut Libanonissa tärkeällä sijalla, jos
olisi sinne jäänyt. Hän oli toisenlainen sissi kuin Josef Karam.
Me jatkoimme takaa-ajoamme, vain uskollinen Elias seuralaisenamme,
noudatellen vuoripuroa, joka syöksyy aivan pian, Btermesin kylän
tienoilla, Nahrel-Barediin, erääseen Akkarin seudun jokeen. Mieltäni
kalvavasta tuskasta huolimatta tunsin hämmästystä huomatessani ne
vastakkaiset vaikutelmat, joita tarjosivat louhikkoiset, valtavina
kohoavat vuorenseinämät, tammien vakaantumma lehvistö ja helakasti
hymyilevät laakeriruusulehdot. Tuskani kuitenkin siitä vain kiihtyi.
Jamile oli kulkenut ennen minua tämän kauneuden keskitse, Jamile, jota
Omar opasti isäntänä esitellen hänelle maatansa. Omar oli kenties
taittanut hänelle laakeriruusun oksia koristaakseen niillä hänen
satulaansa ja ilahduttaakseen häntä; olin näet huomannut revittyjä
pensaita.
Me painuimme syvään kuiluun, jonka nimenä on Uadi Gehannem. Tämä
nimi merkitsee 'Helvetin laaksoa'. Virtaava vesi syöksyy siinä uomaa
ahdistavia kallioita vasten muodostaen rajuja tai haikeasti huokailevia
putouksia. Mutta rinteitä varjostavat kauniit puut, varsinkin
plataanit, ja läheisillä kukkuloilla kasvaa raudustammia ja mäntyjä.
Meidät yllätti ilta tässä rotkossa, eräs niitä kauniita elokuun iltoja,
jotka laskeutuvat liian nopeasti janoavan maan yli ja sytyttävät
sammuessaan taivaan rusohohteluun. Illan hohde heijastui melkein
verenvärisenä vuoripuron kapeaan kalvoon.
— Ratsumme ovat väsyneet, virkkoi minulle Butros, varsinkin Eliaan.
— Ei, sanoin minä pyytäen. Ne voivat vielä liikkua eteenpäin. Huomenna
on liian myöhäistä.
— Kohta emme enää näe tietä.
— Raudikko ohjaa meidät oikeaan. Sinun tarvitsee vain jättää ohjas
valtoimeksi.
— Olkoon menneeksi.
Butros ei tahtonut vastustella minua. Hän puolestaan olisi pitänyt
parempana vähempää varomattomuutta ja suurempaa neuvokkuutta. Mutta
rohkeammat suunnitelmat herättivät hänessä mielenkiintoa.
Olimme jo aikaisemmin huomanneet metsän aukeaman, missä edellinen
karavaani oli ilmeisesti nauttinut ateriansa ja lyhyen levon.
Tallattu nurmi, rypäletertut, luut ja muut ruoan jätteet osoittivat
sitä aivan eittämättömästi. Selma johti meitä pitkin oikeata jälkeä
niinkuin metsäkoira ajaa jänistä tai gasellia. Muisti korvasi
puuttuvan vainun. Aivan pian olimme hämärän ja yksinäisyyden peitossa.
Juoksevan veden humu kykeni tuskin häiritsemään hiljaisuutta: se oli
niin yksitoikkoinen, ettemme vähän ajan kuluttua sitä juuri enää
kuulleetkaan. Hevosen kavion kolahtaminen kiveen herätti paljoa
enemmän huomiotamme. Päittemme päällä, ylen korkealla, välkkyivät
tähdet. Kapeneva kuunsirppi ei ollut vielä ilmaantunut näkyviin.
Niin me etenimme pimeässä, vieraaseen maahan häipyneinä. Minä tunsin
kuitenkin syvää nautintoa saadessani kulkea Jamilen jäljessä, lähestyä
häntä jokaisella ratsuni askelella. Kärsimykseenkin sisältynee oma
hurmionsa: se liittää meidät rakastettuun olentoon, ei ruumiillisesti,
vaan sen nojalla, mikä on salaisinta ja syvintä tuntemiskyvyssämme.
Nautinnon ja kärsimyksen lähteet joutuvat siten nuoruudessa yhtymään
toisiinsa. Kahdenkymmenen vuoden iällä onnettomuudet ovat muovattavissa
laulun muotoon. ’Jamile, missä oletkaan nyt? Minkätähden et ole jäänyt
sisartesi luo siihen taloon, jossa suihkulähde suloisesti helisee?
Saanko vielä kerran nähdä sinun vaaleat hiuksesi — hiuksesi, jotka
varmaan ovat yön kastehelmien kostuttamat — silmäsi, jotka ovat siniset
kuin tyynenä päilyvä meri, kullanhohtoiset poskesi, kaulasi, joka
on kuin norsunluinen torni, ja niskasi ja käsivartesi lumen, jonka
havaitseminen sai minut vapisemaan? Eikö kauneutesi kuulukaan enää
minulle? Eikö kauneutesi kuulukaan enää sinulle? Jamile, minä lähestyn
sinua pimeässä. Etkö kuule minua, Jamile?...’
Me kuljimme seudun halki, joka näytti asumattomalta. Pitkin väliajoin
kuuluva koirain haukunta antoi kuitenkin tietoa meidän läsnäolostamme.
Ne saattoivat olla kulkukoiria. Sitten tuli avuksemme kuunsirppi
näyttäen meille kunnaan juurelle kasautuneen kylän. Raudikko pysähtyi
neliskulmaisen talon valkean julkisivun eteen. Me olimme perillä. Minua
erottivat Jamilestä vain nuo seinämuurit. Butros oli jo tottunein
silmin perehtymässä paikallisuuksiin voidakseen ne toiste tuntea, kun
Selma suureksi ihmeeksemme alkoi jälleen liikkua ja lähti nousemaan
rinnettä ylös. Rinteen puolitiessä se jälleen pysähtyi ja hirnahti
iloisesti. Hirnahdukseen kuului kohta vastaus. Me olimme suuren
kesähuvilan edustalla. Sen parvekkeet olivat laakson puolella, ja
niiltä näkyivät linnunlauluiset lehdot ja leikkivät, virtaavat vedet.
— Kumpi on oikea? kysyin minä Butrosilta aivan hiljaa.
— Tämä. Toiseen on Omar-bei-el-Hussein varmaan jättänyt Jamilen.
Se merkitsee, että hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan oman
uskontonsa menoja noudattaen.
Minä join tuon selityksen, ja polttavat huuleni virkistyivät siitä kuin
jäätelöjuomasta. Jamile oli siis koskematon. Me emme olleet saapuneet
liian myöhään. Voimme hänet vielä vapauttaa. Hän ei laskeutunut vielä
uskottoman vuoteeseen. Omarin osoittama kunnioitus soi meille aikaa.
— Kuinka voit sen tietää? kysyin minä ahnaasti.
— Otaksun niin. Selma ei olisi pysähtynyt ensimmäisen asumuksen luo,
ellei Tadmor, toinen tamma, olisi jättänyt sinne taakkaansa. Jamile on
varmaan ratsastanut Tadmorilla ja bei valkoisella tammalla.
Hän vastasi niin vakuuttavasti, ettei mikään epäily ollut mahdollinen.
Emme kuitenkaan voineet jäädä pitkäksi ajaksi tuon uinuvan puiston
edustalle. Läsnäolomme voitiin havaita. Sitä ilmaisi kuutamo ja
hevostemme kuopivat kaviot. Butros kysyi hiljaisin äänin palvelijaltaan:
— Oletko käynyt jo aikaisemmin Akkarin maassa, Elias?
— Olen.
— Missä olemme nyt? Tiedätkö?
— Btermesistä lähdettyämme sivuutimme oikealle puolellemme jääneen
kylän, missä koirat haukkuivat. Se on Hauara. Tämän kylän täytyy olla
vuoriston Šrar. Tuossa on virta.
— Kuinka paljon asukkaita?
— En oikein muista. Kenties kolmesataa.
— Kaikki muhamettilaisia?
— Oli muutamia maroniitteja. Malttakaahan. Minä asustin kylän laidassa,
erään kristityn vanhuksen luona, jonka nimi oli Jusef Abbud.
— Lähde häntä etsimään. Me seuraamme sinua.
Hän lähti kulkemaan etunenässä. Selma poistui hieman vastahakoisesti
paikasta, johon oli pysähtynyt päätänsä pudistellen ja ilmaisten
kärsimättömyyttään: se haistoi tallinsa eikä tahtonut mielellään
lähteä pois sen luota. Mutta Butros osasi kesyttää eläimiä samoinkuin
ihmisiäkin. Elias kolkutti kylän rakennusryhmän ulkopuolella
sijaitsevan mökin rappeutunutta ovea saamatta minkäänlaista vastausta.
— Vanhuksesi on kuollut, päätti jo Butros, kun ovi samalla varoen
raottui.
— Jumala teitä varjelkoon! riensi Elias sanomaan osoittaakseen, että
olimme saman uskon tunnustajia.
Ovi avautui nyt kokonaan. Vanha fellah asui yksinään. Hänen lapsensa
olivat verilöylyjen jälkeen muuttaneet Amerikkaan; hän itse oli korkean
ikänsä vuoksi kieltäytynyt vaihtamasta olosijaansa. Vieraanvaraisuuden
lakeja noudattaen hän tarjosi käytettäväksemme asumuksensa, joka oli
pieni ja likainen, ja meillä ei ollut valinnan varaa. Me sijoitimme
hevosemme ahtaaseen ja melkein ränsistyneeseen talliin ja laskeuduimme
matoillemme havaittuamme mahdottomaksi yön aikana hyökätä taloon, jossa
lepäsi Jamile — Jamile yksin, mutta vanhojen muurien, lujien lukkojen
ja asestettujen vartijoiden suojassa.
V
HUNNUTETTU JAMILE.
Seuraavana aamuna Jusef Abbud, vanhus, selitti meille asioita.
Suuri hedelmä- ja puutarhojen ympäröimä huvila kuului
Omar-bei-el-Husseinille, joka omisti koko kylän ja paikkakunnan, mutta
vietti siellä ainoastaan kevään ja kesän. Syksyn tultua hän aina
laskeutui vuoristosta asuakseen Tripolissa sijaitsevassa palatsissaan.
Vanhus ylisti Omariansa siinä määrin, että se minua loukkasi: hän oli
kaikkein herttaisin herra, suuri haukkajahdin harrastaja, antelias
ja isoinen, kohteli hyväntahtoisesti talonpoikiaan ja suvaitsevasti
kristittyjä. Šrarissa hänestä pitivät kaikki, maroniititkin, ja koko
Akkarin maassa mainittiin hänen hevosiaan, varuksiaan, vaatteitaan
ja hienoa käytöstään. Yksi ainoa seikka riitti häntä luonnehtimaan:
metsästysretkellä ollessaan hän ohjasi hevosensa syrjään säästääkseen
talonpoikien viljelyksiä.
— Kuinka paljon hänellä on naisia haaremissaan? kysyi Butros karusti.
— Yksi ainoa, jonka hän on äskettäin hylännyt, uskontonsa suoman
oikeuden mukaisesti.
— Äskettäin?
— Muutamia päiviä sitten. Hän on lähettänyt Jasminen Tripoliin, mutta
on sitä ennen maksanut hänen myötäjäisensä kaksin kerroin antamalla
hänelle jalokiviä, silkkikankaita ja mattoja. Hän on jalomielinen
ruhtinas.
— Sama jalomielinen ruhtinas on ryöstänyt sisareni Jamilen.
Ryöstö ei varmaankaan olisi herättänyt vanhuksen mielenkiintoa, ellei
olisi tullut kysymykseen uskonto.