Minä muistan, että Raamatussa, josta opimme kappaleita ulkoa Anturan

koulussa, Absalom, kuningas Davidin poika, isäänsä paetessaan jäi

pitkistä hiuksistaan riippumaan puun oksaan ja että häntä vainoava Joab

lävisti hänet siinä kolmella keihäällä. Jamile, joka väikkyi ilmoilla

erään kaikkein vanhimpiin kuuluvan seetripuun varjossa, hajallinen

tukka kuninkaallisen diadeemin kruunaamana, näytti näiden kaikkein

vanhimman menneisyyden todistajien joukossa nuoruuden, kauneuden ja

rakkauden vertauskuvalta. Ja omituinen ajatusyhtymä sai minut näkemään

hänet Absalomina, joka kauhistuneena odottaa lähestyvää surmaa.

Voinemmeko siten nähdä aikojen taakse ja voinko jo silloin arvata, että

hänen voitonriemunsa tyyssija tulisi olemaan kerran hänen viimeisten

tuskiensa todistajana?

Läsnäolijat osoittivat hänelle tuhlaten suosiotaan. Hän ei näyttänyt

siitä välittävän, ja olisi voinut luulla, ettei hän ollut ihminen,

ellei olisi nähnyt hikikarpaloita kihoavan hänen ihostaan ja

kostuttavan hänen ohimoitaan niinkuin vesikarpaloita kihoaa esiin lumen

sulaessa. Nuo karpalot, jotka osoittivat hänen väsyneen, vetivät minua

hänen luokseen, hellyttivät minua. Mielelläni olisin ne pyyhkinyt,

kunhan hän olisi sallinut. Minä lähestyin häntä onnitellakseni.

Hän katseli sinipunervaa muukalaista; kenties hän olikin tarjonnut

tanssinsa hänelle sanattomaksi kunnianosoitukseksi. Käännyin heti

toisaalle. Mutta samassa huomasin suureksi ihmeekseni hänen isänsä

saapuvan Akkarin miesten luo ja kohteliaana kuten ainakin jalosukuinen

mies toivottavan heidät tervetulleiksi. Hän tahtoi epäilemättä

itämaista diplomaattisuutta noudattaen — me näet osaamme kohdella

ystävällisesti vihamiehiämmekin — hälventää sen huonon vaikutelman,

jonka Butrosin uhkaava menettely oli aiheuttanut. Omar-bei-el-Hussein

otti hänet vastaan suopeasti — haluaisinpa sanoa mielistellen, ellen

olisi aikoja sitten vannonut olevani oikeamielinen sen kauhean

näytelmän jälkeen, jonka olen joutunut kokemaan.

Heidän keskustelunsa lähti sujumaan luontevasti. Rašid-el-Hame kiitteli

elein ja äänin raudikkotammaa, jonka selässä sinipunerva muukalainen

oli saapunut. Minun nykyinen ratsuni, jota eilen lähtiessämme

ihastelitte, on samaa sukua, ja te saatte kuulla sen alkuperän.

— Minä nimitän sitä Tadmoriksi, vastasi Omar-bei vilpittömästi. — Olen

näet ratsastanut sillä Baalbekin ja Damaskuksen tietä aina erämaan

raunioille saakka.

Minulta ei jäänyt kuulematta ainoakaan heidän sanansa. Šeikkimme

tiedusteli, eikö Akkarin seuduilla ollut hevosia myytävänä, ja nuoret

miehet lupasivat niitä hänelle tuoda.

— Minulla on toinen samanlainen, lisäsi Omar tammaansa silitellen.

— Mikä on sen hinta?

— Sitä en vielä tiedä, vastasi Omar-bei.

Niin tuovat taloon onnettomuuden kutsuttuna vieraana ne, joiden asiana

olisi sulkea siltä ovi. Jamilen isä tuotti meille tuhon osoittamalla

liiallista kohteliaisuutta ja varovaisuutta. Hän kutsui muukalaisen

luokseen ja avasi hänelle asumuksensa. Hänen kutsunsa sai minut

kerrassaan masentumaan, ja Butros kykeni huonosti salaamaan kiukkuansa.

Tyynnyttävä seikka oli morsiameni käyttäytyminen. Hänkin näytti

olevan ankaran levottomuuden vallassa eikä enää suunnannut katsettaan

sinipunervaan vieraaseen.

Me palasimme Bšarreen illalla. Muhamettilaiset metsästäjät olivat

poistuneet seetristöstä ennen meitä. Alas laskeutuessamme me, Jamile

ja minä, olimme vaiti, ikäänkuin meillä olisi ollut jotakin syytä

vihoitella toisillemme. Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Rakastavien

riidat herättävät mielenkiintoa ainoastaan heissä itsessään.

Äitini ja minun piti palattua aterioida Hamen talossa. Kun sijoituimme

paikoillemme, löysin edestäni sidotun käärön. Retki oli irroittanut

kielten kannat ja lisännyt ruokahalua, ja ateriallaolijat juttelivat

äänekkäästi, joten voin avata tuon salaperäisen käärön huomiota

herättämättä. Siinä olivat sormus, rannerengas ja kultainen otsavanne

— minun Jamilelle antamani lahjat. Meidän keskuudessamme morsiamella

on oikeus rikkoa avioliittolupauksensa, mutta hän käyttää harvoin

hyväkseen tätä oikeutta, koska hänen isänsä arvovalta vaikuttaa

määräävästi, ja myöskin siitä syystä, että sellainen rikkoutuminen

aiheuttaa pahoja vaikutuksia loitontamalla hänestä toisia kosijoita.

Jos hän kuitenkin päättää uhmata vanhempiansa ja julkista mielipidettä,

niin hänen tulee luovuttaa takaisin saamansa korut. Sanaakaan

sanomatta, pelkän takaisinjätön nojalla, Jamile otti takaisin minulle

antamansa lupauksen.

Minä ihmettelin, etteivät läsnäolijat kuulleet sydämeni särkyvän;

niin ankara oli saamani isku. Mutta sydämet särkyvätkin ihan

äänettömästi. Kun ei kukaan näyttänyt olevan liikutuksen vallassa,

kykenin vaikenemaan ja piilottamaan mainitsemani kolme esinettä.

Tahdoin varjella tytön šeikin välittömältä vihanpuuskalta. Jamile yksin

silmäili minua, ja kuinka tuskainen, säälivä, murheellinen olikaan

hänen katseensa! Hän oli minuun kiintynyt — niin, kiintynyt, mutta ei

rakastanut minua. Hän oli minulle kiitollinen tästä itsehillinnästä,

joka karttoi hälinää ja väkivaltaisuutta. Hänen päätöksensä näet oli

hänet ihan kalventanut, ja hän pelkäsi isäänsä ja Butrosia.

Minä ajattelin selvittää asian hänen kanssaan. En kumminkaan ollut

erikoisten toiveiden vallassa. Auringon säteitä ei käy peittäminen eikä

totuutta sammuttaminen. Eikö intohimomme aavista ennakolta onnen ja

murheen kohtaloita?

III

MORSIAMEN-RYÖSTÖ.

Välillämme tapahtunut asiainselvitys oli vilpitön, ja sen katkeruuteen

liittyi eräänlaista viehätystäkin. Se tapahtui šeikin kartanossa

sisäpihalla, kaivon reunalla. Nuori tyttö odotti minua siellä. Olin

päättänyt olla valittamatta. Valittelu alentaa meitä ja on sitäpaitsi

hyödytöntä. Rakkautta ei käy komentaminen; riittää, kun voi sietää sen

iestä.

— Minä ymmärrän, Jamile, sanoin minä. Sinä et enää minua rakasta.

Meidän keskuudessamme sinuttelu on aivan luonnollista, silloinkin,

kun puhutellaan hallitsijoita ja pappeja. Jamile kumarsi päänsä

kohti altaan vettä ja oli vaiti, ikäänkuin olisi pitänyt parempana

olla mitään virkkamatta. Ja vaitiolo lieneekin ainoa arvokas

käyttäytymismuoto niille, joita ei enää rakasteta. Kun sanoin »Sinä et

enää minua rakasta», hän vastasi vihdoin:

— Rakastanhan.

En ollut odottanut tuota vastausta, joka heti herätti minussa toivoa.

Me olemme kovin kärkkäät toivomaan sitä, mikä on meille mieluista.

— Sinä rakastat minua, mutta et tahdo enää mennä kanssani naimisiin? En

ymmärrä.

Hänen huulillaan väikkyi alakuloisen hymyn häivä.

— En minäkään.

— Täytyy yrittää ymmärtää, Jamile. Me emme osaa valehdella, me

molemmat. Selvittelemme yhdessä, mikä meitä erottaa. Eilinen tapahtuma,

eikö totta?

Hän väitti heti vastaan kohottaen päätänsä.

— Eihän eilen mitään tapahtunut.

Oli totta, ettei ollut mitään tapahtunut. Silmät eivät lausu

sanoja. Silmät eivät elehdi. Mutta siitä huolimatta silmät puhuvat

ja koskettavat toisiaan. Minkätähden hän kielsikään tuon silmien

sopusoinnun, hän, joka oli edellisenä iltana uhmannut isäänsä ja

pelottavaa Butrosia, hän, joka oli arvelematta särkenyt sydämeni? Aloin

udella uudelleen, hieman närkästyneenä:

— Ylhäällä seetristössä, ennen tanssia ja sen jälkeen, Akkarin bei

silmäili sinua.

Hän yritti väistää täsmällistä kysymystäni.

— Kaikki katselivat minua. Enhän käytä harsoa kuten

muhamettilaisnaiset. Oletko mustasukkainen kaikille?

— En ole mustasukkainen kaikille, Jamile, vaan Omar-bei-el-Husseinille.

Hänen koko ruumiinsa hykähti. Yksin tuo säpsähdys merkitsi jo

tunnustusta. Mutta hänen suunsa tarjosi minulle sitäkin ehdottomamman

ja karumman todistuksen.

— Ah, virkkoi hän, sekö on hänen nimensä!

Uskon varmaan, että hän toisteli aivan hiljaa, huuliensa

hyväilyksi, niitä tavuja, jotka oli kuullut ja kuullut minulta:

Omar-bei-el-Hussein. Kamalaa on tietää, ettei saa osakseen toivomaansa

rakkautta, mutta se tieto, että tuo onni on toisen, muuttaa koko elämän

pelkäksi kauhuksi. Minä olin itse antanut nimen kilpakosijalleni.

Paremmin itseäni raadellakseni, ravitakseni itseäni tuskallani, jatkoin

hellittämättä, jotta hän ilmaisisi kaikki:

— Ethän voi, Jamile, rakastaa vihamiestä, muhamettilaista!

— Kuka on sinulle sanonut, että häntä rakastan?

— Maroniittinainen ei tee sellaista rikosta, se olisi luonnotonta.

— Olenko sen tehnyt, Khalil?

Hän oli kuin suunniltaan. Hän kysyi itseltään, missä määrin oli

syyllinen. Minä sain hänen mielensä lopullisen levottomuuden valtaan

ja ilmaisin hänelle sen intohimon syvyyden, jonka voimaa hän ei

vielä arvannut. Tämä harhautuminen, tämä sekasorto, tämä heikkous

herätti minussa eräänlaista säälintuntoa. Butrosin lainen henkilö

olisi epäilemättä kohdellut vihaisesti, ehkäpä lyönytkin sellaista

niskoittelevaa morsianta, jonka muukalaisen katse oli hetkessä

valloittanut. Sellainen menetelmä lieneekin paras itämailla, missä

pelko ei ole ainoastaan viisauden alku vaan sen loppukin. Voipa se

olla kaikkiallakin paras. Anturassa tutkimani kirjat olivat tehneet

sen käyttelemisen minulle mahdottomaksi, ja ylpeä Jamile ei olisi

sietänyt sellaista solvausta. Se avuton tila, jossa näin hänen olevan,

herätti minussa suojelemishalun, joka on onnettoman rakkauden viimeinen

jalomielisyyden osoitus.

— Sinä et voi mennä kenellekään toiselle, Jamile.

— Minä tiedän.

— Voit vielä tulla minun vaimokseni.

Ehdotukseni hämmästytti häntä; minä tarjouduin puolustamaan häntä,

häntä itseään vastaan.

— En tiedä, sanoi hän.

Sitten hän virkkoi:

— En, minä en ole enää mikään sinulle.

Hän arvosteli itseään erittäin ankarasti tai kertoi totuudenmukaisesti

sisäisistä vaurioistaan. Osoittaen sitä luontaista suloa, joka

kuului hänen suurimpiin viehätyksiinsä ja tahtoen osoittaa minulle

kiitollisuuttaan tunteesta, joka sai minut tulemaan hänen avukseen,

hän kumartui kohti käsiäni ja vei ne huulilleen niinkuin minä olin

vienyt huulilleni hänen kätensä sinä talvi-iltana, jona olin yhtäkkiä

havainnut häntä rakastavani. Se hellytti minut lopullisesti.

— Kuulehan, Jamile, minä en ilmoita kenellekään kihlauksemme

purkautumisesta. Sinä kenties otat muutaman päivän kuluttua takaisin

palauttamasi korut?

— En sitä usko, virkkoi hän. Mutta sittenkin pidän sinusta, sinä olet

hyvä.

Tuollainen hyvyyden ylistäminen on rakastavalle kaikkein katkerinta.

Suotta sananlasku tehostaa, ettei ole mitään verrattavaa hyvyyteen,

jonka maku on suloinen ja jonka kasvot ovat lumoavat. Hyvyydestä ei

ole hyötyä rakkaudelle, joka ravitsee itseään kyynelillä ja verellä.

Minun teki mieleni saattaa asia päätökseen, ja karkeus olisi kenties

tosiaankin ollut parempi. Mutta minä näyttelin jalomielisen osaa enkä

tahtonut siitä luopua. Me olemme omien sisäisten murhenäytelmiemme

esittäjiä ja luomme niihin usein kuolinmenojen komeutta. Sopersin siis

jalosti:

— Minä odotan, Jamile.

Niin me erosimme minun annettuani tuon odottamisen lupauksen, jota hän

ei ollut minulta pyytänyt. Meidän oli määrä mennä naimisiin kahden

viikon kuluessa, ja tapahtumat alkoivat seurata nopeasti toisiaan. Olen

myöhemmin usein ajatellut, että olisin voinut välttää onnettomuuden,

jos olisin ilmoittanut šeikille hänen tyttärensä harhautumisesta.

Hän olisi pitänyt silmällä tytärtään. Mutta minusta olisi tuntunut

halpamaiselta ilmiantaa hänet.

* * * * *

Akkarista saapui sanansaattaja tuoden tietoa, että nuoret beit

saapuisivat aivan pian šeikin luo tuoden šeikille hevosia seetristössä

antamaansa lupausta noudattaen. Minä en ollut läsnä hänen saapuessaan

enkä tiedä, millainen liikkumisvapaus hänelle myönnettiin.

Rašid-el-Hame osoittaa suurenmoista vieraanvaraisuutta eikä työnnä

vieraita takaisin kynnykseltään. Butros, joka oli epäluuloisempi

ja selvänäköisempi, sattui olemaan vuoristossa metsästämässä. Olen

aina otaksunut, että tuo sanantuoja jätti kirjeen Jamilelle. Minua

taivuttavat niin otaksumaan hänen sinä päivänä lausumansa sanat:

— Nyt voit puhua.

— Kenelle?

— Isälle. Minä en tule vaimoksesi, Khalil, suo anteeksi.

Hän, ylen ylpeä, pyysi minulta anteeksi. Tällä kertaa hänen

kieltäytymisensä oli ehdoton. Se heikko toivon säde, joka oli vielä

tuikkinut pimeydessäni, häipyi olemattomiin. Minä sopersin kuitenkin:

— Isäsi on kiivas, Jamile. Hän raivostuu. Hän lyö sinua.

— Lyököön, virkkoi hän niinkuin marttyyri, Joka tunnustaa uskoaan.

Hän oli kenties suorittanut valintansa jo tuona päivänä. Hän oli

kenties jo silloin tuhon oma. Tai voipa olla niinkin, että hän yritti

itse asettaa viimeiseksi suojakseen isän vihaa sen kuilun eteen, joka

häntä pyörrytti. Siitä ajankohdasta, jona hän teki päätöksensä, voin

lausua ainoastaan arveluita.

* * * * *

Päätin kuitenkin puhua hänen isälleen, kun seetristössä vierailleet

muukalaiset, sinipunerva ja punainen, Omar-bei-el-Hussein ja

Abdulrašak-bei-el-Osman saapuivat juhlallisin ratsusaattuein Bšarreen,

mukanaan palvelijoita, jotka pitelivät ohjaksista myytäväksi

tarjottavia hevosia. Kylässä vallitsi ankara liike, kun kaikki

tahtoivat nähdä ja arvostella Akkarin kuuluisia hevosia. Väkijoukon

mielessä oli toisaalta muukalaisiin kohdistuvaa vuosisataista vihaa,

toisaalta uteliaisuutta saada olla näkemässä niin hienoa ja tärkeätä

kaupantekoa. Butroskin, joka oli palannut metsästysretkeltään, unohti

vihankaunan ja tutki ja taputteli leikille tuotujen oivallisten

hevosten otsaa, lautasia ja polvitaipeita.

Toinen tamma oli valkoinen, metallisen valkoinen kuin hopeainen

haarniska, toinen oli niitä raudikkoja, joiden karva näyttää auringossa

sitäkin ruskeammalta. Molempien laajentuvista sieraimista näytti

tuiskahtelevan tuli, ja niiden pyöreät silmämunat loivat haluisia ja

kiihkoisia katseita. Raudikko oli kuitenkin kauniimpi.

— Se on Tadmoun sisar, selitti Omar. Teidän on varmaan vaikea erottaa

niitä toisistaan. Tämä, jota nimitän Selmaksi, on nuorempi. Se on

kenties vielä hieman hitaampi, mutta kestävyydeltään ne ovat toistensa

veroiset.

— Minä valitsen sen, selitti Jamilen isä. Mutta ennenkuin sen otan,

haluan tietää hinnan.

Nuori Akkarin bei näytti kokoavan ajatuksiaan ja vastasi sitten

vältellen:

— Sanon sen teille huomenna.

Rašid-el-Hame käytteli turhaan koko oveluuttaan ja diplomaattisuuttaan,

jotka ominaisuudet olivat hänessä erinomaisesti kehittyneet, saadakseen

kuulia jotakin varmempaa. Summa jäi epämääräiseksi. Sen piti tulla

tunnetuksi vasta seuraavana päivänä ja olla suurempi kuin oli

milloinkaan maksettu kaikkein nopeimmastakaan juoksijasta.

Vieraanvaraisuuden lait pakottivat šeikkiä ottamaan vastaan ja pitämään

luonaan vieraita. Minut kutsuttiin heidän kunniakseen järjestetylle

aterialle. Enkö ollutkin perheen jäsen? Enhän ollut vielä virallisesti

luopunut tuosta oikeudesta, jonka nyt itselleni anastin. Naiset eivät

olleet läsnä kemuissa. Menetetty morsiameni ei niinmuodoin tullut

näkyviin, ei myöhemminkään, tanssittaessa. Juhla näet jatkui sangen

myöhään soittoineen ja kisoineen. Mutta Butros lausui minulle illan

kuluessa nämä sanat, jotka minua kiduttivat:

— Hän on puhunut Jamilen kanssa. Jamile ei tule enää häntä näkemään,

olen sen kieltänyt. Sitäpaitsi vieras lähtee huomenna eikä tule enää

takaisin.

Voimansa tunnossa elävä Butros luuli voitavan rakastavia estää

kohtaamasta toisiaan. Minä en ollut yhtä varma asiasta. Nuo sanat »hän

on puhunut Jamilen kanssa» olivat saaneet minut hurjaan epätoivoon. Ja

minä lähdin tähtiyöhön tuskan viiltäessä olemustani.

* * * * *

Seuraavana päivänä, varhain aamulla, näin luokseni saapuvan Butrosin,

joka työnsi syrjään palvelijani ja syöksyi sisään kuin mieletön. Hän

tempasi minut syleilyynsä, ja minä luulin siihen murskautuvan!.

— Tule! käski hän. Sinua odotetaan. Jamile on poissa.

Minä olin syönyt onnettomuuden leipää aina seetristössä vietetystä

päivästä saakka. Mutta tuo tieto kukkuroi kärsimysteni maljan. Kaikkein

synkimmätkään aavistukseni eivät olisi voineet sitä keksiä. Jos minut

olisi tuomittu ilottomaan ja yksinäiseen elämään ja jos Jamilea

olisi kalvanut onneton rakkaus — yhtä onneton kuin minun rakkauteni

— olisimme olleet samassa kadotuksessa. Mutta kaikkein uskaliainkin

mielikuvitus joutui hämmennyksiin, kun ajatteli, että hän oli suostunut

hylkäämään kotinsa, sukulaisensa, kotiseutunsa ja uskonsa ja pakenemaan

heimomme ja uskontomme vihollisen keralla, että nuori hurskas ja ylpeä

tyttö, joka oli aina käyttäytynyt pidättyvästi nuorten miesten, jopa

oman sulhasensakin seurassa, oli muitta mutkitta suostunut lähtemään

vain kaksi kertaa näkemänsä muukalaisen matkaan. Antauduttuani

rakkauden virran vietäväksi luulin tuntevani sen koko juoksun. Mutta

nyt se kuljettikin naissydäntä nopeammin ja kauemmaksi kuin katseeni

kantoivat. Jamilen intohimo oli minun tunnettani voimallisempi. Siitä

huolimatta mieleni kapinoi, ja minä puolustelin häntä yhä:

— Jamile ei ole lähtenyt; hänet on viety väkisin.

Butros nauroi ylenkatseellisesti.

— Eipä suinkaan! huudahti hän. Nainen viedään harvoin väkivalloin.

Hänen on täytynyt olla samassa juonessa.

— Nouskaamme ratsuille, rukoilin minä, ottakaamme pyssymme ja

lähtekäämme ajamaan heitä takaa.

— Se on liian myöhäistä. Tulehan, niin saat kuulla kaikki.

Hän vei minut mukanaan isänsä luo, joka oli kiireesti kutsunut

koolle perheneuvoston. Yksityisiä rikoksia tuomittiin silloin siten,

ikivanhan perintätavan mukaisesti. Sellainen tuomioistuin on kaikkia

muita kamalampi. Läheisten sukulaisten vihamielisyys on skorpionin

pistoa tuimempi. Sohvassa istui kaksi valkopartaista vanhusta, jotka

minusta näyttivät iän tai ikävystymisen uuvuttamilta, Nametallah Kazzi

ja Nešib Daud, šeikin sedät, ja Bšarren pappi, 'kapteeni’, jonka

täytyi välttämättä olla läsnä kaikissa tärkeissä neuvotteluissa.

Astuessani sisään kuulin valitusta ja huokauksia naisten huoneista.

Merjem, Jamilen äiti, ja Muntaha, hänen sisarensa, ilmaisivat siellä

äänekkäästi epätoivoansa, kuten on tapana keskuudessamme. Herkän

Merjemin epätoivo oli niin syvä, että hänen täytyi siihen menehtyä.

Mutta Muntahaa minun täytyy hieman epäillä. Hän elää vieläkin, ja minä

olen päättänyt häneltä, kysyä, muistaako hän asian vielä näiden pitkien

vuosien kuluttua, ja jos muistaa, suostuuko puhumaan totta. Naiset

osaavat helposti suosia toisten rakkausseikkoja, ja valhetteleminen on

heille helpompaa kuin meille.

Minut havaitessaan pappi loi minuun heti musertavan katseen. Eikö

hän ollut minulle ennakolta sanonut, että Jamile tulisi olemaan

petollinen, tuo Jamile, jonka vaaleanruskeat hiukset ja maidonvalkea

hipiä erottivat liian ilmeisesti kaikista muista? Seuraava katse oli

lohduttava: hän tarjosi minulle Sufiaansa, joka oli yhä vapaa ja aina

valmis minua palvelemaan. Minä käännyin kauhistuneena toisaalle.

Rašid-el-Hame näytti suoristautuvan häpeänsä painon alla ja viittasi

minua istumaan viereensä.

— Khalil Khuri, virkkoi hän, me olemme odottaneet sinua käydäksemme

tuomitsemaan. Sinä olet minun ohellani lähin sukulainen. Avioliiton

helläin siteiden piti liittää sinut Jamileen muutaman päivän kuluttua.

Meidän sanamme, sinun ja minun, ovat tässä painokkaimmat.

Hän säilytti pahimpaan onnettomuuteen saakka arvokkuutensa, taitavan

puhetapansa, luonteeseemme kuuluvan taipumuksen verhoutua suurenmoiseen

esitettävään osaan. Minun olisi pitänyt rehellisesti käyttäytyen

kieltäytyä siitä murheellisesta kunniasta, joka oli langennut

osakseni. Rakkaus pitää pilkkanaan rehellisyyttä. Sen sijaan, että

olisin šeikille näyttänyt sormuksen, rannerenkaan ja otsavanteen,

jotka olin saanut takaisin ja jotka epäämättömästi todistivat

kihlauksemme purkautuneen, minä kumarsin ja kävin istumaan hänen

viereensä. En voinut olla edelleenkin tuntematta Jamilen kohtaloa

koskevaa mielenkiintoa; tahdoin olla siitä selvillä, maksoi mitä

maksoi, ja toivoin voivani lieventää niitä toimenpiteitä, joihin

hänen tuomarinsa tulisivat ryhtymään. Minun läsnäoloni saattoi olla

Jamilelle hyödyllinen; minä tulisin häntä suojelemaan etäältä ja hänen

säälimättömyydestään huolimatta.

Kokoontuneiden joukossa oli vielä Butros. Šeikki esitti meille asian:

— Seikka on tämä. Jamile nukkui huoneessaan sisarensa Muntahan keralla.

Puolenyön aikaan Muntaha kuuli hänen nousevan. Unenhorroksissa ollen

hän kysyi, mitä hän aikoi. 'Minä olen nähnyt unta’, selitti Jamile,

'mutta paneudun kohta jälleen makuulle.' Sen sanottuaan hän suuteli

Muntahaa, joka vaipui jälleen uneen. Tänä aamuna Muntaha heräsi

tavallista myöhemmin. Hän otaksui vanhemman sisarensa jo poistuneen

huoneesta. Kun Merjem, hänen äitinsä, häneltä asiaa tiedusteli,

hän ei tietänyt mitään sanoa. Jamilea etsittiin koko kartanosta,

pihalta ja puutarhasta. Hän ei ollut missään, ja kukaan ei ollut

häntä nähnyt. Akkarilaisten vieraittemme hallussa olevat huoneet

olivat yhä suljetut: kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua,

ennenkuin he itse kutsuivat, sillä he olivat niissä ehdottomia

käskijöitä. Minä ihmettelin vain heidän hiljaisuuttaan: olimmehan

illalla sopineet siitä, että päättäisimme kaupat varhain aamusella!

Butros lähti talliin, josta hevoset olivat poissa, lukuunottamatta

Selmaa, raudikkotammaa, jonka olin mielinyt saada omakseni. Me

etsimme vieraittemme palvelijoita, mutta he olivat tiessään. Päätimme

tunkeutua vieraittemme huoneisiin — ne olivat tyhjät. Ei ollut enää

epäilemistäkään; he olivat lähteneet yöllä, ja Jamile heidän kerallaan.

— Vapaaehtoisesti, lisäsi pappi.

— Epäilemättä, koska oli vastustelematta poistunut huoneestaan. Emme

voi ajatellakaan heitä saavuttaa. Heidän ratsunsa ovat liian nopeat.

Ja eivätkö he ole turvassa jo Edenin kylään saavuttuaan? Edeniläiset

vihaavat meitä; he eivät suostuisi väkivallan käyttämiseen alueellaan.

Pakolaiset ovat niinmuodoin toistaiseksi välttäneet meidän kostomme.

Asianamme on vain täyttää velvollisuutemme ja tuomita Jamile.

Tuomita Jamile! Meidän piti tuomita Jamile, ja minä olin tuomarien

joukossa! Voinko suostua sellaiseen tehtävään, vaikka hän olikin

syyllinen ja vaikka hän oli minut pettänyt? Kauhu pidätti minua, kun

ajattelin vetäytyä pois. Minä otin äänetönnä osaa näihin traagillisiin

keskusteluihin. Toinen valkopartainen vanhus pyysi selitystä:

— Minkätähden on Akkarin bei jättänyt talliin raudikkotamman?

Rašid-el-Hame selitti muukalaisen menettelyn näin:

— Luulen voivani teille vastata, sillä olen asiaa harkinnut. Jokaisessa

maassa on omat erikoiset tavat ja omat uskonnolliset käsitykset.

Tahtoessaan ottaa vaimon — ja tehän tiedätte, että hän voi tuoda

haaremiinsa useampiakin — hän luovuttaa valitsemansa vanhemmille

puolet myötäjäisiä. Hän ei saa myötäjäisiä, kuten on laita meidän

keskuudessamme, vaan hän itse antaa ne. Toinen puoli on taattu

puolisolle kuoleman tai eron varalta. Omar-bei-el-Hussein on tahtonut

maksaa minulle tyttäreni myötäjäiset uskontonsa ja maansa tavan mukaan.

Hänen tammansa on verrattoman kallisarvoinen, mutta sittenkin hän on

pettänyt minut kaupoissa. Jätti minulle hevosen ja varasti minulta

lapsen.

— Tuho tulkoon hänen osakseen! huudahti kapteeni.

— Tuho hänen osakseen! toisti šeikki, jonka näennäinen levollisuus

tuntui minusta pahaaennustavaita. Mutta tuho tulkoon Jamilenkin osaksi!

Toinen vanhus tahtoi vuorostaan hänkin kysyä jotakin.

— Kuinka ei kukaan ole yöllä kuullut kylätien soran räiskyvän ratsujen

kavioiden alla?

— Varsin yksinkertainen juttu, virkkoi Butros. Ovat kietoneet kaviot

riepuihin. Jamile on ratsastanut valkoisella tammalla. Yö oli pimeä;

kuutamoa ei ollut.

— Mistä tiedät, kysyin minä, että Jamile on noussut valkoisen tamman

selkään? Onko joku hänet kohdannut? Onko joku hänet nähnyt?

— Ei kukaan. Mutta tamma oli varmaan tuotu tänne siinä tarkoituksessa.

Retkeä on suunniteltu jo kauan ennakolta.

— Epäilemättä, myönsin minä, se on ennakolta suunniteltu.

Mutta läsnäolijat eivät käsittäneet, millaisen johtopäätöksen aioin

tehdä tuon ennakkoharkinnan nojalla. Šeikki joudutti asian käsittelyä

ja vaati tytärtään tuomittavaksi.

— Jamile on syyllinen. Hän on pettänyt sulhasensa.

Seetrien alla · 第 4 / 13 段