koulussa, Absalom, kuningas Davidin poika, isäänsä paetessaan jäi
pitkistä hiuksistaan riippumaan puun oksaan ja että häntä vainoava Joab
lävisti hänet siinä kolmella keihäällä. Jamile, joka väikkyi ilmoilla
erään kaikkein vanhimpiin kuuluvan seetripuun varjossa, hajallinen
tukka kuninkaallisen diadeemin kruunaamana, näytti näiden kaikkein
vanhimman menneisyyden todistajien joukossa nuoruuden, kauneuden ja
rakkauden vertauskuvalta. Ja omituinen ajatusyhtymä sai minut näkemään
hänet Absalomina, joka kauhistuneena odottaa lähestyvää surmaa.
Voinemmeko siten nähdä aikojen taakse ja voinko jo silloin arvata, että
hänen voitonriemunsa tyyssija tulisi olemaan kerran hänen viimeisten
tuskiensa todistajana?
Läsnäolijat osoittivat hänelle tuhlaten suosiotaan. Hän ei näyttänyt
siitä välittävän, ja olisi voinut luulla, ettei hän ollut ihminen,
ellei olisi nähnyt hikikarpaloita kihoavan hänen ihostaan ja
kostuttavan hänen ohimoitaan niinkuin vesikarpaloita kihoaa esiin lumen
sulaessa. Nuo karpalot, jotka osoittivat hänen väsyneen, vetivät minua
hänen luokseen, hellyttivät minua. Mielelläni olisin ne pyyhkinyt,
kunhan hän olisi sallinut. Minä lähestyin häntä onnitellakseni.
Hän katseli sinipunervaa muukalaista; kenties hän olikin tarjonnut
tanssinsa hänelle sanattomaksi kunnianosoitukseksi. Käännyin heti
toisaalle. Mutta samassa huomasin suureksi ihmeekseni hänen isänsä
saapuvan Akkarin miesten luo ja kohteliaana kuten ainakin jalosukuinen
mies toivottavan heidät tervetulleiksi. Hän tahtoi epäilemättä
itämaista diplomaattisuutta noudattaen — me näet osaamme kohdella
ystävällisesti vihamiehiämmekin — hälventää sen huonon vaikutelman,
jonka Butrosin uhkaava menettely oli aiheuttanut. Omar-bei-el-Hussein
otti hänet vastaan suopeasti — haluaisinpa sanoa mielistellen, ellen
olisi aikoja sitten vannonut olevani oikeamielinen sen kauhean
näytelmän jälkeen, jonka olen joutunut kokemaan.
Heidän keskustelunsa lähti sujumaan luontevasti. Rašid-el-Hame kiitteli
elein ja äänin raudikkotammaa, jonka selässä sinipunerva muukalainen
oli saapunut. Minun nykyinen ratsuni, jota eilen lähtiessämme
ihastelitte, on samaa sukua, ja te saatte kuulla sen alkuperän.
— Minä nimitän sitä Tadmoriksi, vastasi Omar-bei vilpittömästi. — Olen
näet ratsastanut sillä Baalbekin ja Damaskuksen tietä aina erämaan
raunioille saakka.
Minulta ei jäänyt kuulematta ainoakaan heidän sanansa. Šeikkimme
tiedusteli, eikö Akkarin seuduilla ollut hevosia myytävänä, ja nuoret
miehet lupasivat niitä hänelle tuoda.
— Minulla on toinen samanlainen, lisäsi Omar tammaansa silitellen.
— Mikä on sen hinta?
— Sitä en vielä tiedä, vastasi Omar-bei.
Niin tuovat taloon onnettomuuden kutsuttuna vieraana ne, joiden asiana
olisi sulkea siltä ovi. Jamilen isä tuotti meille tuhon osoittamalla
liiallista kohteliaisuutta ja varovaisuutta. Hän kutsui muukalaisen
luokseen ja avasi hänelle asumuksensa. Hänen kutsunsa sai minut
kerrassaan masentumaan, ja Butros kykeni huonosti salaamaan kiukkuansa.
Tyynnyttävä seikka oli morsiameni käyttäytyminen. Hänkin näytti
olevan ankaran levottomuuden vallassa eikä enää suunnannut katsettaan
sinipunervaan vieraaseen.
Me palasimme Bšarreen illalla. Muhamettilaiset metsästäjät olivat
poistuneet seetristöstä ennen meitä. Alas laskeutuessamme me, Jamile
ja minä, olimme vaiti, ikäänkuin meillä olisi ollut jotakin syytä
vihoitella toisillemme. Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Rakastavien
riidat herättävät mielenkiintoa ainoastaan heissä itsessään.
Äitini ja minun piti palattua aterioida Hamen talossa. Kun sijoituimme
paikoillemme, löysin edestäni sidotun käärön. Retki oli irroittanut
kielten kannat ja lisännyt ruokahalua, ja ateriallaolijat juttelivat
äänekkäästi, joten voin avata tuon salaperäisen käärön huomiota
herättämättä. Siinä olivat sormus, rannerengas ja kultainen otsavanne
— minun Jamilelle antamani lahjat. Meidän keskuudessamme morsiamella
on oikeus rikkoa avioliittolupauksensa, mutta hän käyttää harvoin
hyväkseen tätä oikeutta, koska hänen isänsä arvovalta vaikuttaa
määräävästi, ja myöskin siitä syystä, että sellainen rikkoutuminen
aiheuttaa pahoja vaikutuksia loitontamalla hänestä toisia kosijoita.
Jos hän kuitenkin päättää uhmata vanhempiansa ja julkista mielipidettä,
niin hänen tulee luovuttaa takaisin saamansa korut. Sanaakaan
sanomatta, pelkän takaisinjätön nojalla, Jamile otti takaisin minulle
antamansa lupauksen.
Minä ihmettelin, etteivät läsnäolijat kuulleet sydämeni särkyvän;
niin ankara oli saamani isku. Mutta sydämet särkyvätkin ihan
äänettömästi. Kun ei kukaan näyttänyt olevan liikutuksen vallassa,
kykenin vaikenemaan ja piilottamaan mainitsemani kolme esinettä.
Tahdoin varjella tytön šeikin välittömältä vihanpuuskalta. Jamile yksin
silmäili minua, ja kuinka tuskainen, säälivä, murheellinen olikaan
hänen katseensa! Hän oli minuun kiintynyt — niin, kiintynyt, mutta ei
rakastanut minua. Hän oli minulle kiitollinen tästä itsehillinnästä,
joka karttoi hälinää ja väkivaltaisuutta. Hänen päätöksensä näet oli
hänet ihan kalventanut, ja hän pelkäsi isäänsä ja Butrosia.
Minä ajattelin selvittää asian hänen kanssaan. En kumminkaan ollut
erikoisten toiveiden vallassa. Auringon säteitä ei käy peittäminen eikä
totuutta sammuttaminen. Eikö intohimomme aavista ennakolta onnen ja
murheen kohtaloita?
III
MORSIAMEN-RYÖSTÖ.
Välillämme tapahtunut asiainselvitys oli vilpitön, ja sen katkeruuteen
liittyi eräänlaista viehätystäkin. Se tapahtui šeikin kartanossa
sisäpihalla, kaivon reunalla. Nuori tyttö odotti minua siellä. Olin
päättänyt olla valittamatta. Valittelu alentaa meitä ja on sitäpaitsi
hyödytöntä. Rakkautta ei käy komentaminen; riittää, kun voi sietää sen
iestä.
— Minä ymmärrän, Jamile, sanoin minä. Sinä et enää minua rakasta.
Meidän keskuudessamme sinuttelu on aivan luonnollista, silloinkin,
kun puhutellaan hallitsijoita ja pappeja. Jamile kumarsi päänsä
kohti altaan vettä ja oli vaiti, ikäänkuin olisi pitänyt parempana
olla mitään virkkamatta. Ja vaitiolo lieneekin ainoa arvokas
käyttäytymismuoto niille, joita ei enää rakasteta. Kun sanoin »Sinä et
enää minua rakasta», hän vastasi vihdoin:
— Rakastanhan.
En ollut odottanut tuota vastausta, joka heti herätti minussa toivoa.
Me olemme kovin kärkkäät toivomaan sitä, mikä on meille mieluista.
— Sinä rakastat minua, mutta et tahdo enää mennä kanssani naimisiin? En
ymmärrä.
Hänen huulillaan väikkyi alakuloisen hymyn häivä.
— En minäkään.
— Täytyy yrittää ymmärtää, Jamile. Me emme osaa valehdella, me
molemmat. Selvittelemme yhdessä, mikä meitä erottaa. Eilinen tapahtuma,
eikö totta?
Hän väitti heti vastaan kohottaen päätänsä.
— Eihän eilen mitään tapahtunut.
Oli totta, ettei ollut mitään tapahtunut. Silmät eivät lausu
sanoja. Silmät eivät elehdi. Mutta siitä huolimatta silmät puhuvat
ja koskettavat toisiaan. Minkätähden hän kielsikään tuon silmien
sopusoinnun, hän, joka oli edellisenä iltana uhmannut isäänsä ja
pelottavaa Butrosia, hän, joka oli arvelematta särkenyt sydämeni? Aloin
udella uudelleen, hieman närkästyneenä:
— Ylhäällä seetristössä, ennen tanssia ja sen jälkeen, Akkarin bei
silmäili sinua.
Hän yritti väistää täsmällistä kysymystäni.
— Kaikki katselivat minua. Enhän käytä harsoa kuten
muhamettilaisnaiset. Oletko mustasukkainen kaikille?
— En ole mustasukkainen kaikille, Jamile, vaan Omar-bei-el-Husseinille.
Hänen koko ruumiinsa hykähti. Yksin tuo säpsähdys merkitsi jo
tunnustusta. Mutta hänen suunsa tarjosi minulle sitäkin ehdottomamman
ja karumman todistuksen.
— Ah, virkkoi hän, sekö on hänen nimensä!
Uskon varmaan, että hän toisteli aivan hiljaa, huuliensa
hyväilyksi, niitä tavuja, jotka oli kuullut ja kuullut minulta:
Omar-bei-el-Hussein. Kamalaa on tietää, ettei saa osakseen toivomaansa
rakkautta, mutta se tieto, että tuo onni on toisen, muuttaa koko elämän
pelkäksi kauhuksi. Minä olin itse antanut nimen kilpakosijalleni.
Paremmin itseäni raadellakseni, ravitakseni itseäni tuskallani, jatkoin
hellittämättä, jotta hän ilmaisisi kaikki:
— Ethän voi, Jamile, rakastaa vihamiestä, muhamettilaista!
— Kuka on sinulle sanonut, että häntä rakastan?
— Maroniittinainen ei tee sellaista rikosta, se olisi luonnotonta.
— Olenko sen tehnyt, Khalil?
Hän oli kuin suunniltaan. Hän kysyi itseltään, missä määrin oli
syyllinen. Minä sain hänen mielensä lopullisen levottomuuden valtaan
ja ilmaisin hänelle sen intohimon syvyyden, jonka voimaa hän ei
vielä arvannut. Tämä harhautuminen, tämä sekasorto, tämä heikkous
herätti minussa eräänlaista säälintuntoa. Butrosin lainen henkilö
olisi epäilemättä kohdellut vihaisesti, ehkäpä lyönytkin sellaista
niskoittelevaa morsianta, jonka muukalaisen katse oli hetkessä
valloittanut. Sellainen menetelmä lieneekin paras itämailla, missä
pelko ei ole ainoastaan viisauden alku vaan sen loppukin. Voipa se
olla kaikkiallakin paras. Anturassa tutkimani kirjat olivat tehneet
sen käyttelemisen minulle mahdottomaksi, ja ylpeä Jamile ei olisi
sietänyt sellaista solvausta. Se avuton tila, jossa näin hänen olevan,
herätti minussa suojelemishalun, joka on onnettoman rakkauden viimeinen
jalomielisyyden osoitus.
— Sinä et voi mennä kenellekään toiselle, Jamile.
— Minä tiedän.
— Voit vielä tulla minun vaimokseni.
Ehdotukseni hämmästytti häntä; minä tarjouduin puolustamaan häntä,
häntä itseään vastaan.
— En tiedä, sanoi hän.
Sitten hän virkkoi:
— En, minä en ole enää mikään sinulle.
Hän arvosteli itseään erittäin ankarasti tai kertoi totuudenmukaisesti
sisäisistä vaurioistaan. Osoittaen sitä luontaista suloa, joka
kuului hänen suurimpiin viehätyksiinsä ja tahtoen osoittaa minulle
kiitollisuuttaan tunteesta, joka sai minut tulemaan hänen avukseen,
hän kumartui kohti käsiäni ja vei ne huulilleen niinkuin minä olin
vienyt huulilleni hänen kätensä sinä talvi-iltana, jona olin yhtäkkiä
havainnut häntä rakastavani. Se hellytti minut lopullisesti.
— Kuulehan, Jamile, minä en ilmoita kenellekään kihlauksemme
purkautumisesta. Sinä kenties otat muutaman päivän kuluttua takaisin
palauttamasi korut?
— En sitä usko, virkkoi hän. Mutta sittenkin pidän sinusta, sinä olet
hyvä.
Tuollainen hyvyyden ylistäminen on rakastavalle kaikkein katkerinta.
Suotta sananlasku tehostaa, ettei ole mitään verrattavaa hyvyyteen,
jonka maku on suloinen ja jonka kasvot ovat lumoavat. Hyvyydestä ei
ole hyötyä rakkaudelle, joka ravitsee itseään kyynelillä ja verellä.
Minun teki mieleni saattaa asia päätökseen, ja karkeus olisi kenties
tosiaankin ollut parempi. Mutta minä näyttelin jalomielisen osaa enkä
tahtonut siitä luopua. Me olemme omien sisäisten murhenäytelmiemme
esittäjiä ja luomme niihin usein kuolinmenojen komeutta. Sopersin siis
jalosti:
— Minä odotan, Jamile.
Niin me erosimme minun annettuani tuon odottamisen lupauksen, jota hän
ei ollut minulta pyytänyt. Meidän oli määrä mennä naimisiin kahden
viikon kuluessa, ja tapahtumat alkoivat seurata nopeasti toisiaan. Olen
myöhemmin usein ajatellut, että olisin voinut välttää onnettomuuden,
jos olisin ilmoittanut šeikille hänen tyttärensä harhautumisesta.
Hän olisi pitänyt silmällä tytärtään. Mutta minusta olisi tuntunut
halpamaiselta ilmiantaa hänet.
* * * * *
Akkarista saapui sanansaattaja tuoden tietoa, että nuoret beit
saapuisivat aivan pian šeikin luo tuoden šeikille hevosia seetristössä
antamaansa lupausta noudattaen. Minä en ollut läsnä hänen saapuessaan
enkä tiedä, millainen liikkumisvapaus hänelle myönnettiin.
Rašid-el-Hame osoittaa suurenmoista vieraanvaraisuutta eikä työnnä
vieraita takaisin kynnykseltään. Butros, joka oli epäluuloisempi
ja selvänäköisempi, sattui olemaan vuoristossa metsästämässä. Olen
aina otaksunut, että tuo sanantuoja jätti kirjeen Jamilelle. Minua
taivuttavat niin otaksumaan hänen sinä päivänä lausumansa sanat:
— Nyt voit puhua.
— Kenelle?
— Isälle. Minä en tule vaimoksesi, Khalil, suo anteeksi.
Hän, ylen ylpeä, pyysi minulta anteeksi. Tällä kertaa hänen
kieltäytymisensä oli ehdoton. Se heikko toivon säde, joka oli vielä
tuikkinut pimeydessäni, häipyi olemattomiin. Minä sopersin kuitenkin:
— Isäsi on kiivas, Jamile. Hän raivostuu. Hän lyö sinua.
— Lyököön, virkkoi hän niinkuin marttyyri, Joka tunnustaa uskoaan.
Hän oli kenties suorittanut valintansa jo tuona päivänä. Hän oli
kenties jo silloin tuhon oma. Tai voipa olla niinkin, että hän yritti
itse asettaa viimeiseksi suojakseen isän vihaa sen kuilun eteen, joka
häntä pyörrytti. Siitä ajankohdasta, jona hän teki päätöksensä, voin
lausua ainoastaan arveluita.
* * * * *
Päätin kuitenkin puhua hänen isälleen, kun seetristössä vierailleet
muukalaiset, sinipunerva ja punainen, Omar-bei-el-Hussein ja
Abdulrašak-bei-el-Osman saapuivat juhlallisin ratsusaattuein Bšarreen,
mukanaan palvelijoita, jotka pitelivät ohjaksista myytäväksi
tarjottavia hevosia. Kylässä vallitsi ankara liike, kun kaikki
tahtoivat nähdä ja arvostella Akkarin kuuluisia hevosia. Väkijoukon
mielessä oli toisaalta muukalaisiin kohdistuvaa vuosisataista vihaa,
toisaalta uteliaisuutta saada olla näkemässä niin hienoa ja tärkeätä
kaupantekoa. Butroskin, joka oli palannut metsästysretkeltään, unohti
vihankaunan ja tutki ja taputteli leikille tuotujen oivallisten
hevosten otsaa, lautasia ja polvitaipeita.
Toinen tamma oli valkoinen, metallisen valkoinen kuin hopeainen
haarniska, toinen oli niitä raudikkoja, joiden karva näyttää auringossa
sitäkin ruskeammalta. Molempien laajentuvista sieraimista näytti
tuiskahtelevan tuli, ja niiden pyöreät silmämunat loivat haluisia ja
kiihkoisia katseita. Raudikko oli kuitenkin kauniimpi.
— Se on Tadmoun sisar, selitti Omar. Teidän on varmaan vaikea erottaa
niitä toisistaan. Tämä, jota nimitän Selmaksi, on nuorempi. Se on
kenties vielä hieman hitaampi, mutta kestävyydeltään ne ovat toistensa
veroiset.
— Minä valitsen sen, selitti Jamilen isä. Mutta ennenkuin sen otan,
haluan tietää hinnan.
Nuori Akkarin bei näytti kokoavan ajatuksiaan ja vastasi sitten
vältellen:
— Sanon sen teille huomenna.
Rašid-el-Hame käytteli turhaan koko oveluuttaan ja diplomaattisuuttaan,
jotka ominaisuudet olivat hänessä erinomaisesti kehittyneet, saadakseen
kuulia jotakin varmempaa. Summa jäi epämääräiseksi. Sen piti tulla
tunnetuksi vasta seuraavana päivänä ja olla suurempi kuin oli
milloinkaan maksettu kaikkein nopeimmastakaan juoksijasta.
Vieraanvaraisuuden lait pakottivat šeikkiä ottamaan vastaan ja pitämään
luonaan vieraita. Minut kutsuttiin heidän kunniakseen järjestetylle
aterialle. Enkö ollutkin perheen jäsen? Enhän ollut vielä virallisesti
luopunut tuosta oikeudesta, jonka nyt itselleni anastin. Naiset eivät
olleet läsnä kemuissa. Menetetty morsiameni ei niinmuodoin tullut
näkyviin, ei myöhemminkään, tanssittaessa. Juhla näet jatkui sangen
myöhään soittoineen ja kisoineen. Mutta Butros lausui minulle illan
kuluessa nämä sanat, jotka minua kiduttivat:
— Hän on puhunut Jamilen kanssa. Jamile ei tule enää häntä näkemään,
olen sen kieltänyt. Sitäpaitsi vieras lähtee huomenna eikä tule enää
takaisin.
Voimansa tunnossa elävä Butros luuli voitavan rakastavia estää
kohtaamasta toisiaan. Minä en ollut yhtä varma asiasta. Nuo sanat »hän
on puhunut Jamilen kanssa» olivat saaneet minut hurjaan epätoivoon. Ja
minä lähdin tähtiyöhön tuskan viiltäessä olemustani.
* * * * *
Seuraavana päivänä, varhain aamulla, näin luokseni saapuvan Butrosin,
joka työnsi syrjään palvelijani ja syöksyi sisään kuin mieletön. Hän
tempasi minut syleilyynsä, ja minä luulin siihen murskautuvan!.
— Tule! käski hän. Sinua odotetaan. Jamile on poissa.
Minä olin syönyt onnettomuuden leipää aina seetristössä vietetystä
päivästä saakka. Mutta tuo tieto kukkuroi kärsimysteni maljan. Kaikkein
synkimmätkään aavistukseni eivät olisi voineet sitä keksiä. Jos minut
olisi tuomittu ilottomaan ja yksinäiseen elämään ja jos Jamilea
olisi kalvanut onneton rakkaus — yhtä onneton kuin minun rakkauteni
— olisimme olleet samassa kadotuksessa. Mutta kaikkein uskaliainkin
mielikuvitus joutui hämmennyksiin, kun ajatteli, että hän oli suostunut
hylkäämään kotinsa, sukulaisensa, kotiseutunsa ja uskonsa ja pakenemaan
heimomme ja uskontomme vihollisen keralla, että nuori hurskas ja ylpeä
tyttö, joka oli aina käyttäytynyt pidättyvästi nuorten miesten, jopa
oman sulhasensakin seurassa, oli muitta mutkitta suostunut lähtemään
vain kaksi kertaa näkemänsä muukalaisen matkaan. Antauduttuani
rakkauden virran vietäväksi luulin tuntevani sen koko juoksun. Mutta
nyt se kuljettikin naissydäntä nopeammin ja kauemmaksi kuin katseeni
kantoivat. Jamilen intohimo oli minun tunnettani voimallisempi. Siitä
huolimatta mieleni kapinoi, ja minä puolustelin häntä yhä:
— Jamile ei ole lähtenyt; hänet on viety väkisin.
Butros nauroi ylenkatseellisesti.
— Eipä suinkaan! huudahti hän. Nainen viedään harvoin väkivalloin.
Hänen on täytynyt olla samassa juonessa.
— Nouskaamme ratsuille, rukoilin minä, ottakaamme pyssymme ja
lähtekäämme ajamaan heitä takaa.
— Se on liian myöhäistä. Tulehan, niin saat kuulla kaikki.
Hän vei minut mukanaan isänsä luo, joka oli kiireesti kutsunut
koolle perheneuvoston. Yksityisiä rikoksia tuomittiin silloin siten,
ikivanhan perintätavan mukaisesti. Sellainen tuomioistuin on kaikkia
muita kamalampi. Läheisten sukulaisten vihamielisyys on skorpionin
pistoa tuimempi. Sohvassa istui kaksi valkopartaista vanhusta, jotka
minusta näyttivät iän tai ikävystymisen uuvuttamilta, Nametallah Kazzi
ja Nešib Daud, šeikin sedät, ja Bšarren pappi, 'kapteeni’, jonka
täytyi välttämättä olla läsnä kaikissa tärkeissä neuvotteluissa.
Astuessani sisään kuulin valitusta ja huokauksia naisten huoneista.
Merjem, Jamilen äiti, ja Muntaha, hänen sisarensa, ilmaisivat siellä
äänekkäästi epätoivoansa, kuten on tapana keskuudessamme. Herkän
Merjemin epätoivo oli niin syvä, että hänen täytyi siihen menehtyä.
Mutta Muntahaa minun täytyy hieman epäillä. Hän elää vieläkin, ja minä
olen päättänyt häneltä, kysyä, muistaako hän asian vielä näiden pitkien
vuosien kuluttua, ja jos muistaa, suostuuko puhumaan totta. Naiset
osaavat helposti suosia toisten rakkausseikkoja, ja valhetteleminen on
heille helpompaa kuin meille.
Minut havaitessaan pappi loi minuun heti musertavan katseen. Eikö
hän ollut minulle ennakolta sanonut, että Jamile tulisi olemaan
petollinen, tuo Jamile, jonka vaaleanruskeat hiukset ja maidonvalkea
hipiä erottivat liian ilmeisesti kaikista muista? Seuraava katse oli
lohduttava: hän tarjosi minulle Sufiaansa, joka oli yhä vapaa ja aina
valmis minua palvelemaan. Minä käännyin kauhistuneena toisaalle.
Rašid-el-Hame näytti suoristautuvan häpeänsä painon alla ja viittasi
minua istumaan viereensä.
— Khalil Khuri, virkkoi hän, me olemme odottaneet sinua käydäksemme
tuomitsemaan. Sinä olet minun ohellani lähin sukulainen. Avioliiton
helläin siteiden piti liittää sinut Jamileen muutaman päivän kuluttua.
Meidän sanamme, sinun ja minun, ovat tässä painokkaimmat.
Hän säilytti pahimpaan onnettomuuteen saakka arvokkuutensa, taitavan
puhetapansa, luonteeseemme kuuluvan taipumuksen verhoutua suurenmoiseen
esitettävään osaan. Minun olisi pitänyt rehellisesti käyttäytyen
kieltäytyä siitä murheellisesta kunniasta, joka oli langennut
osakseni. Rakkaus pitää pilkkanaan rehellisyyttä. Sen sijaan, että
olisin šeikille näyttänyt sormuksen, rannerenkaan ja otsavanteen,
jotka olin saanut takaisin ja jotka epäämättömästi todistivat
kihlauksemme purkautuneen, minä kumarsin ja kävin istumaan hänen
viereensä. En voinut olla edelleenkin tuntematta Jamilen kohtaloa
koskevaa mielenkiintoa; tahdoin olla siitä selvillä, maksoi mitä
maksoi, ja toivoin voivani lieventää niitä toimenpiteitä, joihin
hänen tuomarinsa tulisivat ryhtymään. Minun läsnäoloni saattoi olla
Jamilelle hyödyllinen; minä tulisin häntä suojelemaan etäältä ja hänen
säälimättömyydestään huolimatta.
Kokoontuneiden joukossa oli vielä Butros. Šeikki esitti meille asian:
— Seikka on tämä. Jamile nukkui huoneessaan sisarensa Muntahan keralla.
Puolenyön aikaan Muntaha kuuli hänen nousevan. Unenhorroksissa ollen
hän kysyi, mitä hän aikoi. 'Minä olen nähnyt unta’, selitti Jamile,
'mutta paneudun kohta jälleen makuulle.' Sen sanottuaan hän suuteli
Muntahaa, joka vaipui jälleen uneen. Tänä aamuna Muntaha heräsi
tavallista myöhemmin. Hän otaksui vanhemman sisarensa jo poistuneen
huoneesta. Kun Merjem, hänen äitinsä, häneltä asiaa tiedusteli,
hän ei tietänyt mitään sanoa. Jamilea etsittiin koko kartanosta,
pihalta ja puutarhasta. Hän ei ollut missään, ja kukaan ei ollut
häntä nähnyt. Akkarilaisten vieraittemme hallussa olevat huoneet
olivat yhä suljetut: kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua,
ennenkuin he itse kutsuivat, sillä he olivat niissä ehdottomia
käskijöitä. Minä ihmettelin vain heidän hiljaisuuttaan: olimmehan
illalla sopineet siitä, että päättäisimme kaupat varhain aamusella!
Butros lähti talliin, josta hevoset olivat poissa, lukuunottamatta
Selmaa, raudikkotammaa, jonka olin mielinyt saada omakseni. Me
etsimme vieraittemme palvelijoita, mutta he olivat tiessään. Päätimme
tunkeutua vieraittemme huoneisiin — ne olivat tyhjät. Ei ollut enää
epäilemistäkään; he olivat lähteneet yöllä, ja Jamile heidän kerallaan.
— Vapaaehtoisesti, lisäsi pappi.
— Epäilemättä, koska oli vastustelematta poistunut huoneestaan. Emme
voi ajatellakaan heitä saavuttaa. Heidän ratsunsa ovat liian nopeat.
Ja eivätkö he ole turvassa jo Edenin kylään saavuttuaan? Edeniläiset
vihaavat meitä; he eivät suostuisi väkivallan käyttämiseen alueellaan.
Pakolaiset ovat niinmuodoin toistaiseksi välttäneet meidän kostomme.
Asianamme on vain täyttää velvollisuutemme ja tuomita Jamile.
Tuomita Jamile! Meidän piti tuomita Jamile, ja minä olin tuomarien
joukossa! Voinko suostua sellaiseen tehtävään, vaikka hän olikin
syyllinen ja vaikka hän oli minut pettänyt? Kauhu pidätti minua, kun
ajattelin vetäytyä pois. Minä otin äänetönnä osaa näihin traagillisiin
keskusteluihin. Toinen valkopartainen vanhus pyysi selitystä:
— Minkätähden on Akkarin bei jättänyt talliin raudikkotamman?
Rašid-el-Hame selitti muukalaisen menettelyn näin:
— Luulen voivani teille vastata, sillä olen asiaa harkinnut. Jokaisessa
maassa on omat erikoiset tavat ja omat uskonnolliset käsitykset.
Tahtoessaan ottaa vaimon — ja tehän tiedätte, että hän voi tuoda
haaremiinsa useampiakin — hän luovuttaa valitsemansa vanhemmille
puolet myötäjäisiä. Hän ei saa myötäjäisiä, kuten on laita meidän
keskuudessamme, vaan hän itse antaa ne. Toinen puoli on taattu
puolisolle kuoleman tai eron varalta. Omar-bei-el-Hussein on tahtonut
maksaa minulle tyttäreni myötäjäiset uskontonsa ja maansa tavan mukaan.
Hänen tammansa on verrattoman kallisarvoinen, mutta sittenkin hän on
pettänyt minut kaupoissa. Jätti minulle hevosen ja varasti minulta
lapsen.
— Tuho tulkoon hänen osakseen! huudahti kapteeni.
— Tuho hänen osakseen! toisti šeikki, jonka näennäinen levollisuus
tuntui minusta pahaaennustavaita. Mutta tuho tulkoon Jamilenkin osaksi!
Toinen vanhus tahtoi vuorostaan hänkin kysyä jotakin.
— Kuinka ei kukaan ole yöllä kuullut kylätien soran räiskyvän ratsujen
kavioiden alla?
— Varsin yksinkertainen juttu, virkkoi Butros. Ovat kietoneet kaviot
riepuihin. Jamile on ratsastanut valkoisella tammalla. Yö oli pimeä;
kuutamoa ei ollut.
— Mistä tiedät, kysyin minä, että Jamile on noussut valkoisen tamman
selkään? Onko joku hänet kohdannut? Onko joku hänet nähnyt?
— Ei kukaan. Mutta tamma oli varmaan tuotu tänne siinä tarkoituksessa.
Retkeä on suunniteltu jo kauan ennakolta.
— Epäilemättä, myönsin minä, se on ennakolta suunniteltu.
Mutta läsnäolijat eivät käsittäneet, millaisen johtopäätöksen aioin
tehdä tuon ennakkoharkinnan nojalla. Šeikki joudutti asian käsittelyä
ja vaati tytärtään tuomittavaksi.
— Jamile on syyllinen. Hän on pettänyt sulhasensa.