Hän suvaitsi olla yhtä mieltä, mutta minä olin toivonut suurempaa
riemastusta. Meidän keskuudessamme kihlautuneet nauttivat sangen suurta
vapautta; sukulaiset eivät heitä liiaksi vartioi. Me siis ilmoitimme
šeikille, että Libanonin lumet olivat tiessään. Hän tahtoi nähdä asian
omin silmin.
— Hyvä, selitti hän sitten, seetrijuhlan jälkeen me teidät naitamme.
Seetri juhlaa vietetään kirkastuksenpäivänä. Minä en aavistanut sen
voivan muodostua kohtalokkaaksi onnelleni, kun luulin saaneeni hänet jo
omakseni... Mutta kuka rakastavainen onkaan varma onnestaan?...
II
KARKELOT SEETRIEN ALLA.
Kirkastuksenpäivänä koko Bšarren seudun asukkaat lähtevät seetristöön,
samoin Edenin tienoon asukkaat ja kaikki ne kyläkunnat, jotka
riippuvat rypäleterttujen tavoin Kadišan rotkojen yläpuolella. Kaksi
tai kolme tuhatta ihmistä tulee viettämään tätä päivää ikivanhojen
puiden siimeeseen; kuunnellaan messua ulkosalla, aterioidaan nurmella,
karkeloidaan ja palataan kotiin auringon mennessä mailleen. Siihen
aikaan ei ollut olemassa ympärysmuuria, ja väkijoukko levisi vapaasti
metsikköön. Patriarkkamme, joka viettää kesää vuoristossa, tuli
itse toimittamaan jumalanpalvelusta, jos hänen korkea ikänsä sen
salli. Sinä vuonna hän oli luovuttanut tehtävän »kapteenille», joka
oli tuonut kerallaan lukuisan poikueensa. Sufia, vanhin tytär, oli
kihlautumisestani saakka olevinaan masentunut ja murheellinen, ja tuo
seikka huvitti säälimätöntä Jamilea.
Juhlaa suosi helteinen sää. Libanonin rinteillä ei tosiaankaan ollut
enää lunta, ei rotkoissakaan. Tuskin löytyi hieman viileyttä seetrien
alta, joiden siimes on tumma kuin Bšarren tytärten suortuvat. En puhu
Jamilen vaaleista hiuksista. Siimes oli niin suloinen, että teki mieli
siitä kiittää suuria puita, jotka levittivät eläviä oksiaan meidän
suojaksemme. Te tunnette nyt seetrit ettekä niinmuodoin ihmettele,
jos vertaan niitä suojeleviin jumaluusolentoihin, joista kertovat
roomalaiset tai kreikkalaiset kirjailijat, kuten Anturan koulussa
sain tietää. Vaikka se Libanonin kuvernööri, joka on rakennuttanut
niiden ympärille suojelevan muurin, ei kuulukaan maroniitteihin, olen
kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan. Mutta vain se, joka on
nähnyt ne lasten muodostaman piirin keskellä, tuntee niiden isällisen
majesteettisuuden; silloin ne näyttävät hymyilevän vuosisatojen
takaista hymyä ja tarjoutuvan noiden pienten käsivartten leikkiin,
jotka monin kerroin toisiinsa yhtyen tuskin ulottuvat niiden valtavien
runkojen ympäri.
Jumalanpalveluksen jälkeen olimme asettuneet nauttimaan eväsvarojamme
matoille siihen metsänlaitaan, josta avautuu näköala vuoren karuille
ja violetiltavivahtaville kupeille sen solan puolella, joka johtaa
Baalbekiin. Lähellä odottelevat ratsumme hirnuivat ja kuopivat aika
ajoin. Olimme riisuneet päällysnuttumme, Butros ja minä ja samoin
šeikki. Nuoret tytöt, morsiameni ja hänen sisarensa Muntaha, joka oli
kahta vuotta nuorempi, ruskeahipiäinen, poski kuin granaattiomenan
puolikas, aina naurusuinen ja jo keimaileva, ja muutamat heidän
ystävättärensä, Abla, Nala ja Rahil, olivat ripustaneet valkoiset
huntunsa puiden oksiin antaakseen hiustensa nauttia vapaasta ilmasta.
Heidän joukossaan oleva Jamile oli kuin kuningatar hoviseuransa
keskellä. Hän ei näyttänyt sitä huomaavan, mutta huomasi sen kuitenkin:
arvasin sen hänen kaikkien teittensä luontevuudesta. Ja riemuisin
tunnoin ajattelin, että hän tulisi omakseni muutaman päivän kuluttua.
Jottei kiihkeä kaipaukseni olisi minua kerrassaan riuduttanut, yritin
kääntää katsettani pois tuosta liian hurmaavasta näystä, jonka minulle
tarjosi hänen pelkkä olemassaolonsa.
Minun ollessani niissä mietteissä kosketti kyynäspäätäni Butros, joka
lepäsi vieressäni aasin kuljettamilla tyynyillä.
— Muukalaisia, sanoi hän aivan hiljaa osoittaen erästä ryhmää, joka
ilmaantui puiden alle ja nähtävästi etsi paikkaa, mihin sijoittua.
Etunenässä ratsasti kaksi nuorta miestä oivallisilla hevosilla, joiden
harjat oli palmikoitu. Kullankirjaellut satulat olivat punaiset,
satulaloimet silkkiä, kudotuissa silavöissä kimalteli erivärisiä
helmiä, ja jalustinten vaski välkkyi. Nuorten miesten puku oli upeampi
kuin maroniittisessa Libanonissamme, missä oli jo aljettu luopua
perinnäistavoista ja hylätä vanhat vaatekappaleet abaije ja kumbaz.
Palattuani kotimaahani olen yrittänyt ottaa jälleen käytäntöön entisiä
pukuja siten esittäen vastalauseeni sellaista välinpitämättömyyttä
vastaan, mutta huomaan hyvin, että nuoriso pitää yritystäni pelkkänä
naamiohuvina. Muistojeni nojalla minulla kuitenkin oli siihen omat
syyni. Molemmat päälliköt olivat niin kauniit, että oli mahdoton
olla heitä huomaamatta. Ryhti oli ylväs, hieno musta parta suipoksi
leikattu, pitkulaiset silmät tummat ja samalla säihkyvät, kasvojen
soikio piirtyi keffijen valkoisten laskosten väliin, joita piti
koossa aghal-vanne, voimakas ja täyteläinen rinta paisutti silkkistä
abaije-nuttua, joka oli toisella sinipunerva, toisella punainen ja
tuli näkyviin hulmuavien harsojen peitosta. Sinipunerva vaikutti
emiiriltä, toinen vain hänen kumppaniltaan. Osittain ratsain, osittain
jalan kulkeva seurue toi mukanaan telttoja, mattoja ja ruokavaroja.
Metsästyspalvelijat, jotka kuljettivat koiria talutusnuorassa,
päättivät kulkueen. Oksien lomitse sattui valonsäteitä tuohon
liikkuvaan jonoon, jonka kaikki varukset hohtelivat kuin jalokivet.
— Muhamettilaisia, lisäsi Butros katsellen heitä jo vihan ilmein. Mitä
niillä on täällä tekemistä?
Mutta šeikki Rašid-el-Hame, joka hänkin oli silmäillyt tulijoita
levottomasti, kohotti sormen huulilleen luoden Butrosiin käskevän
katseen. Zahlen ja Deïr-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet vasta
suunnilleen kaksitoista vuotta sitten; Josef Karamin Kesruanissa
nostattama kapina oli vieläkin äskeisempi. Ei voinut toivoa apua
Ranskastakaan, joka juuri silloin oli ollut tuhoisassa sodassa, eikä
olisi voinut tulla itämaisten ystäviensä avuksi. Tunnussana oli
kärsivällisyys. Meidän piti sietää vanhoja vihollisiamme, joilla
oli valta käsissään, vieläpä ottaa heidät arvokkaasti vastaan, jos
he saapuivat kyliimme. Eräänlainen Jumalan rauha oli vallitsemassa
kristityn väestön ja muhamettilaisten välisissä suhteissa. Oli ennen
kaikkea tärkeätä, ettei sitä rikottu. Kuumaverisen Butrosin piti
niinmuodoin esiintyä sopuisana ja vieraanvaraisena.
Hänellä oli kyllin tilaisuutta hillitä luonnollista vihaan taipumusta,
sillä upea kulkue sijoittui läheisyyteemme ja levitti mattonsa ja
korinsa samoinkuin me. Nuorten tyttöjen ryhmässä se oli herättänyt
vilkasta mielenkiintoa, mutta minä olin ilokseni huomannut, että
Jamile yksin ei ollut siitä ollenkaan välittänyt. Hän näytti tuntevan
suoranaista pettymystäkin havaitessaan yleisen huomion kääntyvän pois
hänestä itsestään, kun luuli oikeudenmukaisesti sitä kiinnittävänsä
ja tyydyttävänsä. Hänen isänsä osoitti suurta tyytymättömyyttä tämän
uteliaisuudenpuuskan johdosta. Hänen mielestään olisi ollut soveliasta
osoittaa muukalaisille ainoastaan välinpitämättömyyttä. Sitten hän
viittasi eräälle ikäiselleen miehelle, joka kuului puiden alle
läheisyyteemme sijoittuneeseen seurueeseen ja jonka tunsin erääksi
Akkarin seudun maroniitiksi; hän oli käynyt toisinaan kauppamatkoilla
meidän puolessamme. Mies totteli viittausta, lähestyi ja kuului antavan
pyydettyjä tietoja.
— Niin, muhamettilaisia, Akkarin seudulta. Erittäin hyvää väkeä,
jalosukuisia. Sinipunervan nimi on Omar-bei-el-Hussein, punaisen
Abdulrašak-bei-el-Osman. He ovat harhaantuneet tieltään. Eivät tahdo
mitään pahaa kristityille. Ajattelevat vain matkansa jatkamista. Me
elelemme hyvässä sovussa heidän kanssaan kotipuolessani. Siellä on
laita toisin kuin teidän laaksossanne.
Meidän laaksomme, Kadišan laakso, on maroniittien uskon tyyssija,
Libanonin linnoitus. Siinä asuu yksinomaan kristittyjä. Muhamettilaisen
olisi mahdoton elää täällä. Mutta Akkarin maassa on asia toinen.
Tripolin pohjoispuolella sijaitseva Akkarin seutu alenee vuoristosta
porrasmaisesti kohti merta. Viimeisinä porrasaskelmina ovat matalahkot
kukkulat pengermänä sen laajan tasangon yläpuolella, missä kasvaa koko
Syyrian paras vilja, vehnä, ohra ja maissi. Siinä on se vilja-aitta,
josta ammentavat rannikon kaupungit. Minä olin käynyt siellä kerran
ostamassa hevosta ja mattoja, ja muistiini oli jäänyt omituinen
äkkijyrkkien kallioiden ja laakeriruusutarhojen sekava rykelmä.
Akkarin maa näet kasvattaa rotevia ja kestäviä hevosia, joiden kauneus
on moitteeton, ja korkealla sijaitsevien laaksojen kylissä naiset
valmistavat kotonaan punapohjaisia mattoja reunusteineen ja ruusuke-
tai kukkakoristeineen, karkeata kudelmaa, mutta halpahintaisia ja
käytännöllisiä. En ollut käynyt siellä kuin yhden ainoan kerran, mutta
minun oli onnettomuudekseni määrä palata sinne aivan pian.
Nuo Akkarin nuoret jalosukuiset, jotka parhaillaan aterioivat ja joivat
puhdasta vettä, joutuivat varmaan mieluisan hämmästyksen valtaan
nähdessään šeikin tyttäret paljastettuine kasvoineen ja hiuksineen.
He katselivat vähän väliä meihin päin. Minä en ajatellut ilmaista
mitään mustasukkaisuutta, sitä vähemmän, kun arastelevampi, punainen
ratsumies, näytti kiintyneen pikku Muntahan pyöreihin poskiin ja somiin
ilmeisiin. Yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen oli sinipunerva
uppoutunut unelmiin, joiden esineenä näyttivät olevan seetrien viheriät
holvit. Mutta sitten tuo haave yhtäkkiä haihtui, ikäänkuin hän olisi
joutunut paljoa ihmeellisemmän lumouksen valtoihin, ja hänen silmänsä,
joiden säihkyvä ilme esti minua heti huomaamasta niiden esinettä,
laajenivat ja saivat erinomaisen ja epäilyttävän hohteen. Hänen
silmänsä eivät olleetkaan mustat, kuten olin luullut, vaan ruskeat ja
kullantäplikkäät. Koko silmäterä oli kullan kiertämä. Niiden katse
oli tähdätty kuin jousi, josta kohta nuoli sinkoaa. Hän tahtoi,
vaati, määräsi. Hän käski matkan päästä. Tai pikemmin näytti kuin hän
olisi houkutellut luokseen vallatakseen, siepatakseen, ryöstääkseen,
omistaakseen, kuin hänellä olisi ollut pelottavat sieppoelimet, joita
ei kukaan kyennyt väistämään, kuin hän olisi vaikuttanut lumoavasti,
taiallisesti, vastustamattoman houkuttelevasti. Hänessä hehkui
riuduttava intohimo, joka näkyi silmiini kuin etäinen tulipalo sumun
seasta. Minä tiesin kokeneeni itse samaa intohimoa eräänä talvi-iltana,
lumessa ja pakkasessa, tuntien koko olemukseni olevan tulessa. Sitten
sen väkivaltaisuus näytti vähitellen hiipuvan pois ja sen tulisuus
muuttuvan tuskalliseksi aneluksi, hurjanhartaaksi rukoukseksi. Minäkin
olin kokenut tuon epäilyn ja rukoilun vaiheen. Ja siitä syystä en
voinut nyt erehtyä.
Minun ei tarvinnut etsiä tuon katseen esinettä. Yksin Jamile voi
aiheuttaa tuon kaksoisilmeen. Oliko ketään toista naista olemassakaan
hänen rinnallaan? Muukalainen uskalsi himoita ja hartaasti pyytää
omakseen minun morsiantani. Hyvä; tuolle koiralle oli siitä koituva
hämmennys ja häpeä. Muhamettilaisen osoittama kunnioitus on
maroniittitytölle pelkkää nöyryytystä, sitäkin enemmän jalosyntyiselle
maroniittitytölle, joka tuntee heimonsa historian ja sen vihan määrän,
joka on kasautunut vuosisataisissa taisteluissa ja verilöylyissä.
Minä en ollenkaan pelännyt, mielessäni oli vain salainen kiihtymys,
verrattava siihen, jonka oli aiheuttanut pappi halveksien puhuessaan
Jamilen liian valkoisesta hipiästä. En voinut pelätä, koska minua
suojeli vallihauta, syvempi kuin Kadišan jyrkkäreunaiset rotkot,
vallihauta, jonka olivat kaivaneet ammoin menneet ajat jättäen sen
meille perinnöksi. En voinut ollenkaan pelätä siirtäessäni katseeni
sinipunervasta ja kääntyessäni näkemään sen olennon tyyniä ja
seesteisiä kasvoja, joka oli lapsuudestaan saakka minulle määrätty ja
joka tulisi muutaman päivän kuluttua omakseni. Siitä näystä odotin
turvallisesti itselleni vahvistusta ja mielenrauhaa.
Jamile lepäsi matolla nojaten patjoihin, jotka kohottivat hänen
tenhoisaa poveansa. Voidakseen paremmin pitää päätään koholla hän
tuki sitä oikealla kädellään. Hänen ruskeat palmikkonsa, joissa oli
tavallisten nauhatupsujen sijassa hohtelevia sekiinejä, hyväilivät
hänen olkapäitänsä. Auringonsäde näkyi pilkahtavan hänen sormiensa
lomitse poskea kultaamaan. Minua hämmästytti hänen jännittyneiden
kasvojensa ankara ilme. Hetken, yhden ainoan tuokion ajan, luulin
hänen tuolla leppymättömällä ankaruudellaan ilmaisevan muukalaiseen
kohdistuvaa ylenkatsetta. Mutta kuinka pian huomasinkaan erehdykseni!
Jamilekin katseli häntä. Myrsky oli myllertänyt kauniit silmät, joissa
olin nähnyt tyvenen meren sinen. Kaikki aikaisemmat herkät ja hellät
tunnot, vanhempiin kohdistuva rakkaus, naimisiinmenon mielihyvä,
tulevaiset toiveet, pakenivat täysin purjein kuin hajaantuneet alukset,
jotka eivät enää milloinkaan palaa satamaan. Minä näin niiden häipyvän
ulapalle toisen toisensa jälkeen. Niitä kiidättivät valkoharjaiset
aallot, loistavat ja valovälkkeiset. Niin katselin hämmästyneenä ja
epätoivoisena uutta näkyä, joka oli edellistä odottamattomampi ja
traagillisempi: tuota hämyistä ja kiihkeätä Jamilea, joka oli muutaman
tuokion kuluessa joutunut kerrassaan intohimonsa valtaan, ruumiineen,
sieluineen, sydämineen, niinkuin on laita naisten, jotka syöksyvät
kaikkineen rakkauteen, onnensa ja vaadittaessa henkensäkin uhalla.
Minä olin järkytyksen vallassa ja kuin paikalleni naulittu tuon
nähdessäni. En kyennyt huutamaan enkä apua kutsumaan. Kuivunut kurkkuni
ei olisi antanut ääntä. Ja kidutukseni jatkui yhä. He eivät kääntäneet
katseitaan toisistaan, he tarttuivat toisiinsa silmin niinkuin ruumis
tarttuu toiseen, he kietoutuivat toisiinsa, ottivat toisensa omakseen,
vaikka näkemässä oli satoja ihmisiä, jotka aterioivat seetrien varjossa
ja olivat kyllin tylsät sietääkseen sellaista häpeätä tai ollakseen
sitä huomaamatta...
Olen kuullut pitkän elämäni aikana paljonkin kertomuksia, joiden
aiheena ovat olleet lemmenseikat. Niissä kerrotaan usein naisista,
jotka voittaa viettelijä kärsivällisesti juoniansa punoen. En ole
milloinkaan uskonut sellaisia juttuja. Nainen voitetaan ensimmäisellä
katseella tai häntä ei voiteta milloinkaan. Hänen sydämensä kutsuu
toista sydäntä; hänen ruumiinsa huutaa luokseen toista ruumista. Jos
hän ne kohtaa, hän voi puolustautua miten mielii, salata itseltään
oman häviönsä, mutta on sittenkin voitettu. Tuona hetkenä arvasin
heti, ettei morsiameni ollut enää minun. Mutta hän ei voinut kuulua
kenellekään toiselle. Meidän loukkaamattomat vuoremme olisivat kauhusta
vavahtaneet.
He olivat nyt innoittuneet toisistaan, kysyneinä tai kauhistuneina.
Omituinen ilmiö: minä aloin heti epäillä näkemääni. Puheeseen liittyy
määrätty merkitys, josta on hankala etääntyä, vaikka lausuma olisi
sekava ja hämäräkin. Mutta katse? Mikä on katseen määrätty merkitys?
Katse voi aina kieltää itsensä, se voidaan aina selittää eri tavoin.
Uskaliainkin katse voi väittää esineen osuneen sattumalta tielle tai
selittäytyä oman mielen ajatuksesta johtuvaksi. Enkö ollut joutunut
harha-aistimuksen uhriksi? Herättikö liian kauan hillitty tunteeni
minussa raivoisaa mustasukkaisuutta? Jamilen piirteiden jännitys oli
lauennut, hän painoi päänsä alas näyttäen siinä asennossa, pitkine
silmäripsineen ja otsalta jaettuine hiuksineen, madonnalta. Minä
soimasin itseäni väärämieliseksi: teki melkein mieleni pyytää häneltä
anteeksi. Mutta heidän katseensa olivatkin jo jälleen rajusti yhtyneet.
Butros, joka oli kysynyt minulta jotakin monet kerrat saamatta mitään
vastausta, kosketti olkapäätäni:
— Oletko kuuro? Oletpa hupsun näköinen! Aivan kuin seisova lintukoira.
Minkä riistan oletkaan löytänyt?
Minä olin löytänyt melkoisen riistan. Mieltäni ahdisti siinä määrin,
etten voinut valehdella.
— Jamile katselee muukalaista, sanoin minä.
Butros puhkesi raikuvaan nauruun, joka sai tytöt kääntymään päin.
— Katselkoon! Ovathan silmät vapaat. Meidän naisemme eivät ole
hunnutetut kuten heidän. Sopiihan heidän katsella saastaisia otuksia.
Oliko Jamile ymmärtänyt vihjauksen? Hänen kullanhohtoiset poskensa
punastuivat; eikö tuo puna merkinnyt tunnustusta?
Butros oli kavahtanut seisaalleen ja keräsi nuorisoa karkeloon.
Eri tahoilta tuli soittoniekkoja kuuntelemaan hänen määräyksiään.
Seetristöön johtavan tien hankaluuden vuoksi ei ollut tuotu isoa
rumpua, mutta huiluja ja jouhisoittimia oli ja lisäksi laulajoita,
jotka olivat tottuneet esittämään niitä loputtomia ja haikeita
laulelmia, joiden tehtävänä on tuuditella karavaaneja. Butros kiihti
heidän intoansa, järjesti nuorison jonoksi jälkeensä, otti oikeaan
käteensä punaisen liinan ja aloitti. Te tunnette kansallistanssimme,
dabken! Koko jono siirtyy paikaltaan nykäyksittäin, peräytyy puolen
askelta askelen edettyään ja liikkuu hitaasti kaaressa. Ystäväni,
veljeni oli verraton kaikissa ruumiinharjoituksissa. Hän johti tanssin
kulkua niin arvovaltaisesti, että kaikki kumppanit taipuivat häntä
tottelemaan. Jalka ojennettuna, rinta koholla, vapaana, voittajan
ilmein, hän oli kuin metsien kuningas, joka majesteettisesti johti
joukkoaan suurten puiden alla ajasta toiseen siirtyneiden pyhien
menojen mukaisesti.
Kaikki olivat nousseet matoiltaan ja muodostivat laajan kehän
karkelevien ympärille. Ainoastaan muhamettilaisten ryhmä jatkoi
kemujaan näennäisesti ollenkaan välittämättä meidän juhlastamme.
Samassa minä käsitin, että Butrosilla oli oma suunnitelmansa. Hän
oli ollut laskevinaan leikkiä sisarensa muukalaiseen kohdistamasta
huomiosta, mutta todellisuudessa hänen ylpeytensä oli loukattu; hän
oli ajatellut heti kostaa, ja minä näin hänen kostonsa lähestyvän.
Hän suuntasi karkelevan joukon pettämättömän varmasti kohti Akkarin
miehiä ja heidän saattuettaan. Liikkeen hitaus ja puolittainen
peräytyminen saattoi johtaa harhaan, mutta he lähestyivät sittenkin.
Ei kestäisi kauan, kun Butros ensimmäisenä tälläisi jalkoihinsa heidän
mattonsa, heittäisi nurin heidän ateriansa ja saattaisi sekasortoon
heidän seuransa. Hän olisikin toteuttanut tuon uskaliaan aikeensa
hämmästyttävän huolettomasti. Hän näytti innoittuneena unohtaneen
maankamaran, katse suunnattuna ikivanhojen puiden latvuksiin.
Eräs toinenkin oli asian arvannut. Punaisen muukalaisen kurtistaessa
kulmiaan ja alkaessa osoittaa vilkasta kiihtymystä — Butrosin jalka
näet uhkasi murskata hänen jälkiruokanaan olevat hedelmät, ellei
hän kiireen kaupalla väistyisi loitommaksi — sinipunerva etsi vielä
kerran Jamilen katsetta, hypähti sitten seisaalleen käyttämättä käsiä
apunaan ja käski rauhallisesti palvelijoita kokoamaan matot ja korit.
Vetäydyttyään kauemmaksi ja jätettyään siten liikkumisalan vapaaksi hän
itse jäi seisomaan, ikäänkuin olisi ottanut osaa kisoihimme ja niistä
hyvinkin nauttinut meidän kerallamme. Hänen kumppaninsa, jota sellainen
heikkous kovin loukkasi, ei kumminkaan uskaltanut häntä vastustella.
Minä käännyin morsiantani katsomaan: hänkin oli vaaran oivaltanut,
ja minä luulin havaitsevan! hänen suupielessään nopeasti häipyvän
kiitollisen hymyn.
Butros, joka oli toivonut laskelmiensa mukaan saavuttavansa päämäärän,
hämmästyi kovin onnistuessaan tallaamaan ainoastaan nurmea ja katsoi
hyväksi laskea katseensa maahan. Liian helppo voitto herätti hänessä
sellaista pettymystä, että hän karusti lopetti karkelon. Hänen luultiin
väsyneen, vaikka hän ei väsymystä tuntenutkaan. Hän oli otaksunut
voivansa Akkarin miesten ylpeyden nojalla aiheuttaa riidan. Eikö paikka
ollutkin hyvin valittu? Voitiinko sietää, että muukalaiset tulivat
häiritsemään seetrijuhlaa? Yleinen mielipide olisi varmaan ollut hänen
puolellaan. Hän voi vaaratta laskea sen valloilleen. Mutta nyt oli
perivihollisen arkamaisuus saanut tilaisuuden livahtamaan käsistä.
Tanssin äkillinen loppuminen sitäpaitsi antoi hänet ilmi, ja hänen
isänsä, šeikki Rašid-el-Hame, joka oli kehoittanut häntä olemaan
varovainen, ei mielellään suostunut siihen, ettei häntä toteltu. Tämän
arkaluontoisen tilanteen selvitti Jamile.
Hän riensi tyhjälle alueelle, josta nuoriso oli poistunut nolostunein
ilmein, mutisten ja voimatta oikein selittää johtajansa mielialan
muutosta. Jamile viittasi soittajille, jotka alkoivat esittää häntä
varten entistä haikeata ja yksitoikkoista veisuansa. Te näitte
erään nuoren tytön tanssivan Bšarressa ettekä kyennyt salaamaan
kummastustanne, kun sanoin teille, ettei hän olisi kelvannut Jamilen
palvelijattareksikaan. Minä puhuin kuitenkin totta. Ne, jotka eivät ole
nähneet häntä silloin tanssimassa seetrien alla, eivät voi sitä tietää.
Hänen kuvansa on vieläkin kirkkaana vanhoissa silmäraukoissani. Ettekö
te häntä näe? Niinpä koetan kuvailla hänet sanoin.
Hän aloitteli verkalleen noudatellen hidasta rytmiä. Hänen askelensa
muistuttivat dabke-tanssin askelia, mutta eivät tallanneet nurmea,
vaan tuskin sitä hipoivat — niin kevyt hän oli ponnahdellessaan
ilman maankamaran suomaa tukea. Sitten hän luopui säännönmukaisesta
liikehtimisestä, ikäänkuin olisi kuunnellut enää vain sisäistä rytmiä,
joka oli hänen karkelonsa lakina. Hänen liehuvan tunikkansa hihat
häilähtivät syrjään jättäen näkyviin paljaat valkoiset käsivarret,
ne käsivarret, joiden lumen olisi pitänyt kuulua yksin minulle. Ne
taipuivat toisinaan kohti maata ikäänkuin kutsuen siitä luokseen kaikki
kukkaset, toisinaan taas kohosivat pään yläpuolelle pidentäen vartalon
amforaa muistuttavaksi. Toisinaan tuikahti oksien lomitse auringon säde
hipaisten niitä ja painaen niihin kiireesti kirkkaita suuteloltaan.
Oikeaa rannetta kiersi se kultarengas, jonka olin hänelle lahjoittanut
kihlautuessamme. Otsalla oli hänellä kultavanne puristamassa hiuksia,
jotka valuivat pitkinä palmikkoina, kohoilivat ja helisyttivät
kultasekiinejä, jotka koskettivat toisiaan tämän riemumarssin
kestäessä. Kasvot jännittyivät, jäykistyivät joko ponnistuksen tai
mielijohtumain vaikutuksesta; mutta kullanhohtoinen hipiä värjäytyi,
siihen ilmaantui se punaisen kullan patina, jonka illan rusko luo
Baalbekin kallioihin. Säihkyvien silmien katse ei suuntautunut
mihinkään määrättyyn esineeseen; se seuraili tuntematonta haavetta.
Mutta vähitellen rytmi kiihtyi. Hän kierteli, käännähteli, pyöri ja
kiiteli niin nopeasti ja varmasti kuin tuulessa liitävät merilinnut.
Sitten, kesken tätä hurjaa rientoa, kuin arabialaiset ratsumme, joiden
laukan pysähdytämme toisella kädellä, hän jäi ikäänkuin riippumaan,
jähmettyen äkkiä liikkumattomaksi, ja minusta tuntui kuin hän olisi
pysähtynyt maankamaran yläpuolelle kaartunein varsin ja jalat
ojennettuina.