tunne häntä. Täällä ei häntä tunne kukaan. Hän poistui maasta jo kauan
sitten. Hänen kerallaan lähtivät Hame-veljekset, joiden sisar, Muntaha,
on vielä elossa. Viimeksimainittu asuu kyläkunnan ylimmässä osassa;
hän on leski, hänellä on lapsia ja lastenlapsia. Hänen veljensä eivät
ole palanneet. Väitetään, että siihen on hyvä syy: vanhempi veli,
Butros, kuuluu aikoinaan surmanneen miehen, joka oli ryöstänyt hänen
sisarensa...
— Jamilen?
— Niin. Kuinka tiedätte hänen nimensä? He pitivät parempana lähteä
merten tuolle puolen. Siellä he kuuluvat menneen naimisiin jonkun
ranskalaisen kaivostenomistajan tytärten kanssa. Khalil Khuri on
menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Oletteko huomannut, kuinka hyvin
hän puhuu kieltänne? He elivät kaikin eräässä pienessä Ranskan
siirtokunnassa. He ovat ansainneet paljon rahaa. Ainakin niin
väitetään. Enempää en asiasta tiedä.
Tämä keskustelu muistui jälkeenpäin mieleeni ja osoitti osaltaan
minulle, kuinka legenda vääristelee todellisuutta asettamalla aivan
helposti vainajan toisen sijaan ja tehden tuomiosta murhan...
V
VUORELLA.
Sopimuksemme mukaan lähdimme seuraavana päivänä, Khalil Khuri ja
minä, kohti Kornet-es-Saudan huippua. Saattueeseemme kuului nyt vain
kolme, neljä palvelijaa ja opas, kaikki ratsain kuten mekin, aasi,
joka kuljetti mattoja ja ruokavaroja sekä karitsa, jonka oli määrä
joutua teurastettavaksi vuoren huipulla ateriaamme varten ja joka kulki
uhritiensä omin jaloin.
Me kuljimme seetrien ohi, joiden juhlallinen kokouspaikka sijaitsee
kaksi tuhatta metriä merenpintaa korkeammalla. Niiden luo ehdittyä on
lähdettävä pitkin polkua, joka on vaivoin erotettavissa, uraa, joka
johtaa maanvieremien halki ja näyttää toisinaan puhkovan kallioita.
Ratsumme tekivät ihmeitä. Me jäimme satulaan, mutta toiset ratsut
jätettiin tielle erään fellahin hoiviin, lukuunottamatta tyyntä ja
leppoisaa aasia, joka kuljetteli taakkaansa nuoren kuolemaantuomitun
rinnalla. Dahrel-Kadibin solaan ehdittyä saavutetaan kapea tasanne,
joka huomaamatta kohoten johtaa vuoren laelle. Me kuljimme matkan
loppuosan jalan, koska ratsumme upposivat hankeen. Huipulle ehdittyämme
saimme korvauksen ponnistuksistamme. Katse kohtaa toisaalla sinisen
meren vaihtelevine rantoineen, Batrunin ja Tripolin väliset punaiset
rantakalliot ja onnellisen Akkarin lahden rusottavat hiekkarannat;
toisaalla leviää Bekkan hedelmällinen tasanko hohdellen jo kypsyneiden
vehnä- ja kauravainioittensa kullassa ja leviten mieluisasti Libanonin
ja karun ja villin Antilibanonin välimaalla. Pohjoisessa häämöttävä
sinipunerva Ansarijen vuorijono osoittaa niitä maita, joissa asuvien
allaniittien uskonto ja tavat ovat yhä vielä salaperäisyyden verhoamat.
Mutta suottahan viivyn näissä matkamiehen vaikutelmissa. En ole
kumminkaan niitä suotta tähän merkinnyt. Niiden tehtävänä on olla
kehyksenä ja tutustuttaa lukijaa maroniittien maahan ja tapoihin, jotka
kumppanini otaksui liian tunnetuiksi pitääkseen velvollisuutenaan
niitä kuvailla. Tämä Khalil Khurin keralla viettämäni päivä on
jättänyt mieleeni erinomaisen selvän muiston. Me palasimme vasta
illan tullen pysähdyttyämme matkallamme kaksi kertaa pitkäksi
ajaksi, ensimmäisen kerran Dahr-el-Kadibin solassa, missä nautimme
aamiaisen — ja millaisen aamiaisen: isäntäni oli varustanut tavallisen
suuruksen lisäksi kalkkunan ja pari kanaa tarhastansa, Kadiša-joen
kaloja ja kaikkia tasangon hedelmätarhojen hedelmiä — toisen kerran
seetristössä, palatessamme. Niin hän kertoi minulle Jamilen koko
tarinan, milloin ratsun selässä, kun tie ei ollut aivan huono, joten
voimme ratsastaa vieretysten, milloin mainitsemieni pysähdysten aikana.
Minä kehoitin häntä kertomaan, ja pitkäaikaisen vaitiolon rikkominen
tuntui hänestä itsestään helpotukselta. Jätän nyt sananvuoron hänelle,
jotten sopimattoman asiaanpuuttumisen nojalla tärvele tätä herkkää
ja murheellista kertomusta, jota hän toisinaan höysti sananlaskuilla
arabialaisten kertojien tapaan. Mutta tavannenko hänen äänenpainonsa?
Seitsemänkymmenen vuoden ikäisen vanhuksen kertoman tarinan luulisi
kuulostavan vanhanaikuiselta ja järjettömältä. Mutta hän kertoi
kerrottavansa jälleen henkiin heränneen nuoruuden kiihkein tunnoin.
Hän löysi puolen vuosisadan kuluttua sydämestään entisen tunteen,
sen ainoan tunteen, joka oli tuonut hänen sydämeensä hurmiota
jättäen sen vaille onnea. Ja tämä ikävuosista saatu voitto oli
omituisen liikuttava. Siten hän mitä ihmeellisimmällä tavalla osoitti
kunnioitustaan Jamilen kielletylle intohimolle...
TOINEN OSA.
JAMILEN TARINA.
Khalil Khurin kertomus.
I
KIHLAJAISET.
Minä olin Jamilen sulhanen. Uskon, että vanhempamme olivat jo aikoja
sitten asiasta sopineet. Hänen äitinsä ja minun äitini olivat hellästi
toisiinsa kiintyneet ja voivat viettää kokonaisia tunteja keskustellen
toistensa kanssa pienistä talousasioista, juoden marjamehuja ja
maistellen makeisia. Minä olin menettänyt isäni Deir-el-Kamarin
verilöylyssä ollessani tuskin kahdeksan vuoden ikäinen. Myöhemmin
sain kuulla hänen sinne lähteneen, koska edeniläinen Josef Karam,
maroniittien johtaja, joka oli pikemmin munkki kuin sotilas, oli
nukahtanut Kesruaniin sen sijaan että olisi rientänyt druusien
uhkaaman kaupunkimme avuksi, ja isäni ei palannut siltä retkeltänsä.
Vanhempiemme pellot ja niityt rajoittuivat toisiinsa vuoristossa.
Toisinaan vuohet ja lampaat eivät rajoista välittäneet, mutta jos
laumain kaitsijat valittivat asiasta isännilleen, heille vain
naurettiin. Naapuruussuhde muodostuu vain harvoin sellaiseksi.
Hänen isänsä piti minua kuin omana poikanaan, kenties siitä syystä,
ettei minulla enää isää ollut. Rašid-el-Hame oli mahtava ja
kunnioitettu šeikki, jonka käskyjä ei ollut hyvä mennä rikkomaan.
Hän johti taloansa ja talonpoikiansa oikeamielisesti ja komeasti.
Sen seikan, että hän suhtautui kärsivällisesti karjamme aiheuttamiin
vahinkoihin, otaksun johtuneen minua koskevista suunnitelmista, sillä
tavallisissa oloissa hän vaati oikeuksilleen täyttä tunnustusta. Tulin
tuon tietämään eräänä päivänä — kauheana päivänä.
Butros, hänen vanhempi poikansa, oli täsmälleen ikäiseni, vaikka
olikin kooltaan, voimiltaan ja päättäväisyydeltään minua melkoisempi.
Me olimme kuin veljekset. Ihmisellä on useinkin veljenään henkilö,
jota äiti ei ole synnyttänyt. Me leikimme yhdessä, ratsastimme,
metsästimme, ammuimme pyssyllä ja pistooleilla. Hän oli minua notkeampi
ja voimakkaampi; vain opinnoissa pääsin etusijalle, mutta silloisissa
oloissa ei kirjallinen sivistys suuria merkinnyt. Minullakin oli
siitä vain se hyöty, että aloin käsittää kaikkea nurinkurisesti.
Butros suojeli minua samoinkuin sisariansa Jamilea ja Muntahaa ja
pientä veljeänsä Mikhaelia. Suojeleminen oli hänen halunaan samoinkuin
johtajana-oleminen. Hän osoitti jo poikaiällään sitä käskemistaitoa,
aloitekykyisyyttä ja yritteliäisyyttä, joka luo päälliköitä.
— Jamile on oleva sinun vaimosi, selitti hän minulle eräänä päivänä
minun saavuttuani viidentoista vuoden ikään ja Jamilen täytettyä
kymmenen.
Niin sovittiin siitä, että Jamile tulisi vaimokseni. Eikö hän ollutkin
jo sisareni? Sellainen asian edelleenkehittyminen olisi varsin
luonnollista. Ei kumminkaan liene hyvä, jos ne henkilöt, joiden
on määrä kerran solmia elämän-liitto, elävät lapsuudessaan liian
tuttavallisissa suhteissa. Rakkaus vaatinee enemmän tuntematonta ja
tietämätöntä. Rakastava tahtoisi saada omakseen rakastamansa olennon
koko menneisyyden, ikäänkuin se olisi häneltä anastettu. Mutta kun
tuo menneisyys kokonaisuudessaan kietoutuu oinaan menneisyyteemme
aina etäisintä lapsuusikäämme myöten, niin se ei enää herätä meissä
uteliaisuutta ja siitä on haihtunut kiehtova tuoksu. Älkää kummastelko
näitä mietteitäni! Afrikan öiden aikana, kulkiessani valtausretkillä
Rhodesiassa, minä kertailin usein mielessäni Libanonin muistoja
tyhjentääkseni sakkaan asti niiden katkeruuden ja uneksin, kuinka olisi
voinut käydä ja kuinka ei ole käynyt!
Me olimme viettäneet erossa muutamia vuosia, mutta vuosia, joina
sydämet eivät ole vielä valveutuneet: hän sisarten luona Tripolissa,
minä Anturan lazaristien luona Beirutin takana. Hän oppi helposti,
samoin minä. Me puhuimme kumpikin mielellämme ranskaa. Ranskankielen
puhuminen oli hienouden merkki. Ranska oli meitä auttanut verilöylyjen
aikana; me olimme nähneet punahousuisia sotilaitanne, joka tapauksessa
minä; Jamile lienee ollut liian pieni voidakseen säilyttää heidän
muistoansa. Kotiseudullamme tiedettiin, että Ranska oli auttanut meitä
aina ennenkin. Me kuvittelimme sitä meren toisella puolen sijaitsevana,
itämaiden kristittyjä suosivana ja mainion armeijan omistajana.
Meidän keskuudessamme on tapana, että nuoret tytöt menevät naimisiin
neljännentoista ja kuudennentoista ikävuotensa välillä, nuoret miehet
suunnilleen kahdenkymmenen ikään ehdittyään. Minä olin saavuttamassa
viimeksimainittua iän vaihetta, ja Jamile täytti pian viisitoista. Me
olimme yksimieliset emmekä ollenkaan kiirehtineet. Sukulaisemmekin
olivat niin varmat tulevaisuudesta, etteivät ollenkaan meitä
yllyttäneet. Saamatta asiasta lopullista selkoa olen usein itseltäni
kysynyt, kuinka äkkiä muutuin, kuinka aloin yhtäkkiä rakastaa pientä
sisartani rakkaudella, joka on useimmille ihmisille tuntematon ja jonka
tuntemista ei pidä itselleen toivoella. Kiihkeiden tunteiden portista
on helppo astua sisään; ulos pääseminen on vaikeata ja tuskaista. Mutta
mitä hyötyä onkaan siitä, että yrittää selittää asioita, kun kaikki
peittyy pimeään? Minä muistan, kuinka se tapahtui, mutta minkätähden,
ja minkätähden juuri tuona päivänä eikä päivää ennen tai jälkeen?
Butros oli ottanut meidät, hänet ja minut, mukaansa lähtiessään
läheiseen Hasrunin kylään hakemaan kuivattuja luumuja ja aprikooseja,
jotka ovat Hasrunin erikoisuutena. Oli talvipäivä, jo myöhäinen
iltapuoli, ja tie oli lumen peitossa. Paluumatkalla Butros jätti meidät
lähtien virittämään satimia sakaaleille. Hänellä oli aina mielessään
metsästys- tai kalastussuunnitelmia, ja hän uskoi minun huostaani
sisarensa, morsiameni. Olimme odotelleet verrattain kauan, ja kun tulin
koskettaneeksi Jamilen kättä — sattumalta, sillä en sitä etsinyt —
tunsin sen olevan jääkylmän. Otin hänen molemmat kätensä omiin käsiini,
kuin kuolleet pikkulinnut, lämmittääkseni ne ja palauttaakseni ne
elämään. Vähitellen niihin palasi lämpö, ja minä pitelin niitä yhä.
— Päästä, virkkoi Jamile nauraen.
— En vielä...
Minä puristin niitä ja painoin huuleni niitä vasten. Hän näytti
hieman hämmästyneeltä, mutta pysyi rauhallisena. Se uudenlainen
levottomuus, jota sain kokea, ei ollut häntä hipaissutkaan. Suloinen
puhe on sydänten side. Ensimmäisiin hyväilyihin sisältyy paljonkin
kaunopuheisuutta. Me olimme yksin tiellä, joka hohteli valkoisena jo
tummenneessa maisemassa.
— Lähdetään, virkkoi hän.
— Lähdetään, sanoin minäkin
Minä en olisikaan voinut enempää kestää. Tuo pelkkä kosketus oli
sytyttänyt minut paloon. Meille oli varattu hehkutettua viiniä. Mutta
minä olin muutenkin humaltunut.
Olin löytänyt Jamilen. Tietänette, että Jamile merkitsee kauneutta ja
Muntaha norjuutta. Hänessä yhtyivät toisiinsa norjuus ja kauneus. Minä
olin siihen asti kohdellut häntä kumppanina, toisena Butrosina, melkein
yhtä uskaliaana ja yhtä voimakkaana. Hän kykeni nousemaan raisun ratsun
selkään ja ampui peltopyitä ja viiriäisiä meidän pyssyillämme. Minä
en kysynyt häneltä milloinkaan, oliko hän väsynyt. Eikö hän ollutkin
kookkaampi kuin seutujemme tytöt yleensä, pitempi ja kauniimmin
kasvanut? Yhtäkkiä minusta tuntui kuin en olisi häntä milloinkaan ennen
nähnyt. Ja kenties en ollutkaan häntä milloinkaan ennen katsellut.
Kuinka harvat ihmiset osaavatkaan käytellä silmiänsä! Me voimme nähdä
ihmeitä joutumatta häikäistyiksi. Niin olin minäkin elänyt Jamilen
vaiheilla välinpitämättömänä, ja nyt minun täytyi alinomaa ajatella,
kuinka kaunis hän oli ja kuinka käsittämätöntä, etten ollut sitä
aikaisemmin havainnut.
Hän oli suora ja solakka kuin nuori poppeli. Hänen vaaleanruskeissa
hiuksissaan, jotka jakautuivat useiksi nauhoin kierretyiksi
palmikoiksi, näkyi vaaleita heijastuksia. Ne ympäröivät pitkää ja
soreaa kaulaa. Kenen mieleen onkaan johtunut verrata toisen kaulaa
norsunluiseen torniin? Hänen poskensa olivat keltahohtoiset, niissä
oli se kullanvivahdus, jonka luo ihoon raikas ilma, mutta siinä,
missä iho oli tavallisesti peitossa, hihan suojasta kohoavassa
käsivarressa, niskassa, joka tuli näkyviin hänen kohottaessaan
taaksepäin häilähtänyttä huntua, minä yllätin sellaisen valkeuden,
jota en ollut voinut kuvitellakaan ja jota en ollut nähnyt yhdessäkään
elävässä olennossa Libanonillamme, missä kaikkien nuorten tyttöjen
hiukset ovat tummat kuin vuohilauman villa. Tuosta valkeudesta aiheutui
minulle riemunhurmiota ja kiduttavaa tuskaa, ikäänkuin se olisi
hiihtänyt toiveitani ja kohonnut niiden yli, kuin olisin arvannut
hänet saavuttamattomaksi, korkeuksien neitseelliseksi lumeksi,
jossa ei ole milloinkaan näkyvä ihmisen askelen jälkeä. Koko hänen
ruumiissaan näytti nyt ilmenevän uudenlainen sulo, hänen vartensa oli
norja kuin viiniköynnös ja liikkuva kuin virtaava vesi, joka paneutuu
rantojensa muotoon. En ajatellut häntä enää muuten kuin sellaisessa
läpikuultoisessa puvussa ja moitin omaa uskaliaisuuttani, joka ilmeni
minulle pyhyydenloukkauksena. Mutta hänen silmänsä olivat ihmeen
kirkkaat, siniset kuin tyven meri Tripolin edustalla, nähtynä seetrien
luota seesteisenä päivänä. Vasta myöhemmin näin niissä toisenlaisen
hohteen, polttavan ja peloittavan. Mutta silloin ei mikään ennustanut
sellaista, enempää kuin kukaan voi arvata myrskyn nousevan meren
siinnellessä tyynenä.
Hän oli ehtinyt siihen epämääräiseen ja häipyvään vaiheeseen, jossa
lapsi ja nainen vielä muodostavat erottamattoman yhteyden, jolloin
epävalmis saa meidät kenties sitäkin enemmän uskomaan tulevaan
täydellisyyteen, jolloin lapsellinen vilpittömyys lieventää loistoa,
joka muuten tuntuisi melkein julkealta. Hänen valkoinen hameensa
ja liinansa lisäsivät nekin osaltaan hänen herättämäänsä puhtauden
vaikutelmaa. Ja hänen äänensä, joka sekin kuului aivan uudelta, oli
niin raikas, että teki mieleni maistaa sitä lähteessään, huulien
ja hampaiden välissä. Hänen hampaansa olivat valkoisemmat kuin
pesualtaasta nousevat karitsat, huulet kapeat, purppuraisen nauhan
kaltaiset.
* * * * *
Hasrunista palattuani sanoin äidilleni:
— Eikö aika ole tullut?
Hän ymmärsi hämmentyneen ilmeeni nojalla, mikä oli kysymyksessä.
Naiset näet ajattelevat aina rakkautta, elleivät omaansa niin lastensa
rakkautta. Mutta hän vain nauroi asialle, joka ankarasti kuohutti
mieltäni:
— Epäilemättä, myönsi hän. Talo on avara. Onhan täällä sijaa. Milloin
sinua huvittaa.
_Milloin minua huvitti?_ Oliko tosiaankin kysymyksessä minun huvini?
Siihen saakka olin pitänyt Jamilen kanssa solmittavaa liittoa
järjellisenä ja mieluisena päämääränä, josta olisi huvia kaikille,
minulle, hänelle, molemmille perheille, vieläpä koko Bšarren kylälle,
joka oli jo kauan tapahtumaa odottanut, tulisi osaltaan siitä
nauttimaan ja järjestäisi juhlia ja kisoja meidän kunniaksemme. Mutta
nyt tuo sana »huvi» koski minuun kuin solvaus. Solmittava liitto tuntui
nyt värisyttävänä riemuna, jota tuskin uskaltaa odottaa läheisessä
tulevaisuudessa.
Minusta tuntui, että äidistäni puuttui vakavuutta ja että hän jutteli
sangen kevytmielisesti. Sovimme kuitenkin siitä, että oli käännyttävä
seurakunnan papin puoleen ja pyydettävä häntä esittämään kosintamme
šeikki Rašid-el-Hamelle. Kosinta oli pelkkä muodollisuus: Jamile
oli varattu jo aikoja sitten minua varten. Mutta totunnaiset tavat
määräsivät, miten oli meneteltävä.
Sielunpaimenemme oli toivonut minua vävykseen ja olisi mielellään
tarjonnut minulle vanhemman tyttärensä Sufian. Te tietänette, että
meidän keskuudessamme papeilla on oikeus mennä naimisiin. Meidän
paimenemme kasvatti seitsenpäistä pesyettään kaikuvin äänin ja nopein
elein. Hänen vilkas ja päättävä käyttäytymisensä oli tuottanut hänelle
lisänimen 'kapteeni’. Kookkaille vartaloineen, mustine partoineen,
käskevine katseineen ja jyrkkine äänenpainoilleen hän tosiaankin
vaikutti voimallisesti. Kun kävimme hänen luonaan, äitini ja minä,
luulimme hänen meidät nielaisevan. Hän esitti vastaväitteen toisensa
jälkeen:
— Tuo Jamile ei ole kenenkään näköinen. Mistä hän onkaan saanut siniset
silmänsä ja maidonkarvaisen hipiänsä? Etkö siis voi valita itsellesi
sellaista vaimoa kuin kaikki muut? Eihän näillä main ole puutetta
kauniista ruskeista tytöistä. Kukapa etsiikään itselleen vaimon, joka
herättää huomiota...
— Se on pojan tarkoitus, vastasi äitini.
Minä olin vaiti ja purin huultani, yhtäkkiä inhoten tuota
jumalanmiestä, joka oli uskaltanut tarkoin katsella Jamilea, koska oli
keksinyt vertauksen, jota en ollut minäkään kyennyt löytämään ja jonka
keksiminen edellytti enemmän kuin hänen kullanhohtoisten kasvojensa
näkemistä. Mutta eikö hän sittenkin ollut oikeassa, ja eikö ole
sallimuksen kiusaamista, jos uskoo kohtalonsa sellaisen nuoren tytön
käsiin, joka eroaa kaikista ikätovereistaan, ja eikö ole parempi valita
vaimo niiden tavallisten ihmisten joukosta, joiden kanssa eläen ei
tarvitse pelätä yli-inhimillisiä iloja eikä suruja?
Pappi suoritti kuitenkin tehtävänsä tyydytykseksemme, ja me lähdimme,
äitini ja minä, Hamen avaraan kartanoon kuullaksemme suostumuksen itse.
Jamilen isä ja äiti ottivat meidät vastaan erittäin upeasti, ikäänkuin
olisimme olleet hyvinkin vanhat tuttavat. Butros, ystäväni ja veljeni,
saapui onneksi kesken tätä virallista vastaanottoa ja syleili minua
niin että olin tukehtua. Šeikin pyhästä arvokkuudesta huolimatta hän
selitti suorasukaiseen tapaansa:
— Pitää mennä hakemaan Jamile.
Vanhempien suostumus oli siihen aikaan niin tärkeä, ettei joudutettu
siihen liittämään itsensä morsiamen myönteistä vastausta. Jamile
ilmaantui mitä luontevimpana, samanlaisena kuin oli ollut edellisenä
päivänä, ollenkaan hämmentymättä, ihan tyynenä. Ja minua harmitti
tuo levollisuus, joka ei tullut ollenkaan minun osakseni. Hän ojensi
kuitenkin minulle kätensä ja loi minuun syvän katseen, käsi oli lämmin
ja leppoisa, mutta minä kaipasin niitä kylmiä kätösiä, joita olin
lämmittänyt.
— Suudelkaa toisianne, komensi Butros.
Oliko se mahdollista, julkisesti? Minä epäröin, mutta Butros osasi
käskeä niin, että kaikki vastustus raukeni. Minä kosketin huulillani
Jamilen kultahohtoista poskea, kyllin pitkän hetken tutakseni sen
sulon, mutta liian vähän aikaa havaitakseni, oliko tyttö vavahtanut.
Hän näytti yhä tyyneltä ja huolettomalta, prinsessalta, joka ottaa
vastaan kunnianosoituksia suopeasti, mutta kenties välinpitämättömästi.
Meidän ympärillemme kokoontuneet sukulaiset, jotka olivat järjestyneet
koko huoneen seinämän täyttäville sohville, haltioituivat ja
heltyivät, kuten ainakin sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Minä kuulin heidän sanovan toisilleen: »Katsokaahan, kuinka sopiva
pari!...» Meidän kokomme, ikämme, sukumme ja varallisuutemmekin olivat
tosiaan hyvin toisiinsa soveltuvat. Entä sydämemme? Kaikki uskoivat
varmaan, että nekin olivat sopusointuiset. Minäkään en sitä epäillyt.
Ajattelin, että nuorten tyttöjen tulee olla nuoriin miehiin verraten
viattomampia ja elellä tietämättä mitään siitä himosta joka meitä
kalvaa, — ja varsinkin tuon, jonka tunikka jätti paljaiksi valkoiset,
lumihohtoiset käsivarret. Hän hymyili kaikille, ilmeisesti tyytyväisenä
siihen, että oli suuren perhetapahtuman sankarittarena. Sillävälin
kiertelivät tarjottimet kukkuroinaan virvokejuomia, granaattiomenan
mehua, tuoksuvin yrtein höystettyjä viinejä, makeisia, leivoksia,
pistasiamanteleja ja säilyhedelmiä ennen illan alku- ja pääateriaa.
Syömisen ja juomisen näet oli määrä jatkua aina myöhäiseen yöhön asti.
Kapteeni, toisin sanoen pappi, oli saapunut siunaamaan kihlaustamme.
Hän silmäili ärtyneesti Jamilen kauneutta ja minun onneani. Mutta
suurenmoiset valmistelut saivat hänet jälleen seestymään: olihan
hän saapunut erääseen Bšarren varakkaimpiin kuuluvaan kartanoon
suorittamaan virkansa tehtävää.
Minä painoin Jamilen sormeen sen pienen kultarenkaan, joka oli iäisen
lupauksemme vertauskuvana. Yleistä tapaa noudattaen lahjoitin hänelle
sitäpaitsi rannerenkaan ja kultavanteen, jonka piti kaartaa hänen
otsaansa ja hiuksiansa. Korut ihastuttivat häntä, ja hänen silmiensä
täysi sulo oli lahjojen! korvauksena.
— Milloin vietetään häät? tiedusteli pappi.
Kevät oli tullut; se tulee meillä huhtikuun lopulla, vuoristossakin.
Puutarhojen puut olivat kukassaan. Mutta Hamen talon parvekkeelta voi
nähdä Libanonin rinteet, jotka olivat ihan valkoiset aina seetristöön
saakka.
— Kun tuolla ei ole enää lunta, selitti šeikki.
Tämä päätös siirsi asian elokuuhun, kentiespä syyskuuhunkin.
Rašid-el-Hame ei pitänyt kiirettä; siihen mentäessä hän tulisi
korjaamaan kaikki sadot. Maan herrana hän odotti sen paljastumista.
— Siihen on sangen pitkä aika, huomautti Butros, joka piti nopeista
ratkaisuista ja inhosi odotuksessa riutumista.
Minä silmäilin Jamilea. Hän ei ilmaissut tyytyväisyyttä enempää kuin
tyytymättömyyttäkään: hän hymyili. Näytti siltä kuin hänen mielestään
asia ei olisi ollenkaan koskenut meitä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan
pysyi rauhallisena. Minä puolestani en uskaltanut kannattaa veljeni
Butrosin mielipidettä, koska pelkäsin loukkaavani Jamilea. Ne kirjat,
joita olin Anturassa tutkinut, olivat kenties tehneet minulle mitä
huonoimman palveluksen totuttamalla minua harkitsemaan sen sijaan että
olisin antautunut sen voima- ja vallitsemisvietin johdettavaksi, jonka
harjoittaminen tekee meidät onnellisiksi. Ihminen kenties tarvitsee
enemmän arvovaltaisuutta herättääkseen naisessa pelon tunnetta ja
siihen liittyvää halua tulla valloitetuksi ja alistetuksi. Kenties...
mutta ihminen on, mikä on, ja minä rakastin Jamilea siinä määrin, etten
voinut käyttäytyä häikäilemättömästi.
Niin määrättiin hääpäivämme. Se riippui auringon kuumuudesta eikä
meidän tunteittemme hehkusta. Joka aamu herätessäni minä riensin
parvekkeelle yllyttämään taivaallista liittolaistamme: »Aurinko,
aurinko, kiiruhda päättämään työsi. Suuntaa kaikkein kuumimmat säteesi
vuorten valkoisiin kupeisiin, sytytä ne tuleen kuin metsät ja anna
kaivatun sulan veden valua pelloillemme ja puutarhoihimme!...» Ja
aurinko teki joka päivä tehtäväänsä, mutta talvi oli ollut ankara ja
lunta oli satanut runsaasti. Hanget väistyivät hitaasti, luovuttaen
vähitellen vallastaan Libanonin rinteet, mutta säilyen huipuilla ja
kruunaten Kornet-es-Saudan laen, jota jalkamme nyt polkevat ja jota
silloin kirosin monet kerrat. Vihdoin, eräänä seesteisenä aamuna
elokuun alussa, riensin riemuissani ja hypähdellen kuin gaselli Hamen
taloon:
— Lumi on poissa, Jamile, lumi on poissa!
Morsiameni oli ihan ihmeissään, kun näki minun pitävän sellaista
melua aivan tavallisesta asiasta. Minä en ollut antanut hänelle
säännöllisesti tietoa auringon suorittaman työn edistymisestä. Hän ei
osannut ilman muuta liittää toisiinsa tuota uutista ja naimisiinmenomme
päivää.
— Tosiaankin, lumi on poissa, virkkoi hän tarkasteltuaan vuoria
kauniilla merenvärisillä silmillään, vain tuolla alhaalla, eräässä
rotkossa, sitä vielä on.
— Rotkoissa sitä on aina, huomautin minä närkästyneenä. Se ei asiaan
vaikuta.
— Minä suostun mielelläni, sanoi hän, hymyllään minua hyvittäen.
— Menkäämme ilmoittamaan asiasta isällesi.
— Minkätähden? Näkeehän hän sen itsekin.