Bšarren kapealla kylätiellä vilisi eläimiä ja ihmisiä. Kyläk

SEETRIEN ALLA

Romaani

Kirj.

HENRY BORDEAUX

Suomentanut

J. Hollo

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1925.

SISÄLLYS:

Jamile seetrien alla.

ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT.

I. Bšarressa.

II. Khalil Khuri.

III. Seetrien alla.

IV. Kisat.

V. Vuorella.

TOINEN OSA.

JAMILEN TARINA.

Khalil Khurin kertomus.

I. Kihlajaiset.

II. Karkelot seetrien alla.

III. Morsiamen-ryöstö.

IV. Akkarin mailla.

V. Hunnutettu Jamile.

VI. Haukkajahti.

VII. Omarin yrttitarhoissa.

VIII. Tripolissa.

IX. Haukat ja viiriäinen.

X. Suvun tuomio.

XI. Jamilen sydän.

XII. Viimeinen kohtaus.

KOLMAS OSA.

PALUU VUORELTA.

I. Muntaha.

11. Jamilen hauta.

JAMILE SEETRIEN ALLA.

Heidän nimensä olivat Omar ja Jamile. Arabialainen nimi Jamile —

tai oikeammin Zamile, mutta Jamile sointuu korvaan kauniimmalta —

merkitsee kauneutta. Hän, josta tässä kerrotaan, ansaitsi nimensä;

minulla on sitä todistavia seikkoja tiedossani. Sen vanhuksen silmissä,

joka kertoi hänestä minulle viidenkymmenen vuoden kuluttua, näin

liekkinä leimahtavan hänen tuntemattoman kuvansa heijasteen. Auringon

laskettua nähdään vuoristossa huippujen lunten syttyvän uuteen hehkuun,

päivänsäteitä kevyemmän salaperäisen kajasteen hyväileminä: se on

valon palautumista. Vanhuksen väsähtäneeseen, melkein värittömään

ja hämyiseen katseeseen lankesi haudan takaa varhaisen aamuhetken

valohohde, kun hän muisteli nuorta tyttöä ja hänen kiellettyä ja

traagillista rakkauttansa.

Minä en lähtenyt itämaille etsimään romaaniaiheita, joita meillä

kirpoaa irti elämästä joka askelella niinkuin viiriäisiä pyrähtelee

ilmoille viljavainiosta elonkorjuun aikana. »En kerrokaan tässä mitään

romaania, vaan samoinkuin _Kuolleessa talossa_ ja _Michelangelonkadun

haamussa_ todellisen tapahtuman, jonka yksikään yksityiskohta ei ole

keksitty. Minun teki mieleni käydä katsomassa Libanonia ja Syyriaa,

jotka nälän ja sodan jälkeen syntyivät uudestaan Ranskan suojeluksen

ja kenraali Gouraud’n valppaan valvonnan alaisina, ja julkaista

monien kuuluisain matkustajain esimerkkiä noudattaen vaatimattomat

muistiinpanoni. Ja kuinka olikaan, minä sain mitä odottamattomimmalla

tavalla kuulla kertomuksen tästä häikäisevästä intohimosta Libanonin

seetrimetsän rajalla.

Jos niistä korkeuksista kumartuu katsomaan alas, näkee kallioiden

juurella Kadisan, pyhän joen, joka hypähdellen virtaa uomassaan

kiihkeästi pyrkien kohti hautaansa, Tripolin merta. Kahden rakkauteen

uponneen sydämen kuilu on paljon syvempi. Tätä Akkarin Romeota

ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojansa ja

heimojansa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin

kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen

vihamielisyys, joka oli vallinnut tuskin parin kolmen sukupolven

ajan. Muhamettilaisten ja maroniittien kesken on verta vuodatettu

kolmentoista vuosisadan aikana.

Libanon on nykyjään enimmältä osalta maroniittien asuttama

lukuunottamatta rannikon kyliä, druusilaisia kyläkuntia, jotka

sijaitsevat Bekkan tasangolla, ja Akkarin seudun muhamettilaisia

kyliä. Niinä aikoina, jolloin kristinuskon julistajat käännyttivät

Syyrian, asustivat maroniitit, jotka ovat aramealaista sukujuurta,

Orontes-virran varrella sijaitsevissa Antiokian ja Haman seuduissa.

Nämä ensimmäisiin kristinuskoon käännytettyihin kuuluvat ihmiset

työnsi sitten arabialainen valloittaja kohti vuoristoa, Nahr

Ibrahimin pohjoispuolelle. Heitä johti heidän päällikkönsä Johannes

Maron. Käyttäen suojanaan kallioiden muodostamia luonnonvarustuksia,

rotkoja ja metsiä, he loivat Libanonista linnoituksen, joka kykeni

vastustamaan hyökkäyksiä. Heidän pappinsa ja šeikkinsä järjestivät

heidän elämäänsä, joka kului mietiskelyssä, työssä ja sodassa:

eristetty asema ja uhattu tila tekivät heistä erakkoja ja sotilaita. He

olivat luonnollisia liittolaisia ristiretkeläisille, jotka näyttivät

heistä ihmeellisiltä pelastajilta ja rakensivat heidän jylhien

tyyssijojensa ympärille kehän linnoituksia: Tortosen, Markabin,

Safitan eli Valkoisen linnan, Jammurin eli Punaisen linnan sekä sen

kuuluisan kotkanpesän, joka vallitsee Homsin ja Aleppon tietä. Ranskan

ja Flanderin kelpo talonpojat, jotka siirtyivät herrojensa keralla

itämaille vapauttamaan Pyhää hautaa, opettivat heitä käyttelemään

muurauslastaa, viljelemään viiniköynnöstä ja mulperipuuta, kutomaan

silkkiä ja korvaamaan ne kalistimet, joilla he kutsuivat uskovaisia

jumalanpalvelukseen, iloisesti soivilla pronssikelloilla. Vielä nytkin,

kun jossakin korkealla sijaitsevien laaksojen kylässä, Zghortassa,

Edenissä tai Bšarressa pysähtyy hämmästyneenä jonkun vaaleatukkaisen ja

sinisilmäisen pojan tai tytön eteen, joutuu muistelemaan sitä seikkaa,

että ristiretkeläiset valtauksensa aikana ja myöhemminkin, Jerusalemin

kuningaskunnan jo kukistuttua, elivät täällä vuoristossa maan

naisten keralla. Näistä seka-avioista syntyneitä lapsia nimitettiin

_varsoiksi_. Joku vaalean Jamilen esi-isä oli varmaan saapunut Loiren

tai Oisen rannoilta.

Saint-Jean-d’Acren menetyksen jälkeen maroniitit, joiden tyyssijoja

uhkasivat kauheat bibarit, joutuivat kiusaukseen liittyä viimeisiin

ristiretkeläisiin, jotka lähtivät Kypros-saarelle. Muutamat heistä

tosiaankin poistuivat siten Levantista. Mutta useimmat jäivät

paikoilleen suostuen mieluummin uhkaavaan vaaraan kuin maanpakoon. Ja

niistä ajoista asti on meren äärellä sijaitseva Libanon ollut kuin

saarelma, jota ovat piesseet kaikki muhamettilaiset hyökylaineet. Sen

valloittaminen ja kukistaminen ei ole johtanut mihinkään tulokseen:

sen luoliin ja sydämiin ei väkivalta ole ulottunut. Se on vastustanut

ottomaaneja samoinkuin mamelukkeja ja metualeja ja on suoriutunut

niistä usein kamalista sisäisistä ristiriidoista, joita on ilmennyt eri

kyläkuntien, Edenin ja Bšarren, Edšbehin ja Baslukitin välillä.

Ne suuret heimot, jotka ovat johtaneet Libanonin kohtaloita,

maanit, joista polveutui Fahred-Din, šehabit, joiden viimeisiä oli

yhdeksännellätoista vuosisadalla elänyt emiiri Bešir, jonka _Tuhannen

ja yhden yön_ palatseja muistuttavassa vuorilinnassa Lamartine kävi,

ovat haltioittaneet Libanonia siinä määrin, ettei se ole milloinkaan

lakannut pyrkimästä vapauteen ja silmäilemästä rantavuoriltaan ulos

merelle, eikö näkyisi tulevan Ranskan laivastoa. Sen avuksi näet

ovat tulleet toinen toisensa jälkeen Frans I, Ludvig XIV, Bonaparte,

Napoleon III ja vihdoin suuri toiskätinen Champagnelainen. Olen nähnyt

omin silmin kazenien luona Kesruanissa lähettiläämme hra de Nointelin

allekirjoittamia asiakirjoja, joissa oli kuninkaittemme vaakunat.

Siihen aikaan, kun Omar ja Jamile toisensa näkivät ja toisiaan

rakastivat, maroniittien maa oli vielä kuuma Deir-el-Kamarin ja Zahlen

verilöylyjen jäljeltä. Nämä verilöylyt olivat epäilemättä druusien

työtä, mutta turkkilainen varusväki oli tehnyt itsensä syypääksi

kaikkein suurimpaan konnamaisuuteen jättämällä kiihkoilijain

valtaan maan asukkaat, sitä ennen riistettyään heiltä aseet. Kun

Deir-el-Kamarissa, Libanonin sydämessä, ei ollut enää elossa

ainoatakaan miespuolista kristittyä — naisten hengen ja kunniankin

druusit säästävät — antoi Khursid Pašša, Beirutin kuvernööri, julkisen

kuuluttajan ilmoittaa, että maroniitit voivat elää siellä rauhassa,

koska vihollisuudet olivat päättyneet. Ja kun sitten ilmaantuivat

kenraali markiisi de Beaufort d’Hautpoulin sotilaat, kiiruhtivat

hävitetyn kaupungin naiset heitä vastaan, käsissään isien, puolisoiden

ja poikien pääkalloja ja luita, joita toisiaan vastaan takoen he saivat

aikaan kaameata kostomusiikkia.

Tämä tapahtui vuonna 1860. Jamilen tarinan tapahtuma-aika on

sijoitettava hieman myöhemmäksi, kenties kymmenen tai kaksitoista

vuotta sen jälkeen. Se asian todistaja tai pikemmin näytelmän esittäjä,

joka tarinan minulle kertoi, oli pitänyt sen omana tietonaan puolen

vuosisadan ajan. Hän ilmaisi salaisuutensa yhtäkkiä, seetripuiden

alla, muukalaiselle kuuntelijalle, sen auttamattoman vietin voimasta,

joka pakottaa rakastavaisen samoinkuin rikoksentekijänkin vihdoin

vapautumaan mieltärasittavasta salaisuudesta...

ENSIMMÄINEN OSA.

LIBANONIN SEETRIT.

I.

BŠARRESSA.

Syyriaan saapumista, pilvettömänä iltahetkenä, sopii verrata ainoastaan

siihen lemmenkohtauksen tuokioon, jona tien käänteestä vilkahtaa

näkyviin kärsimättömästi odotettu valkea hamonen. Ja eikö meillä olekin

sellaisia lemmenkohtauksia eräiden erikoisesti ikävöityjen tienoiden

kanssa?

— Kuinka nimitätte tuota lumikupolia, joka hohtelee auringon laskiessa

mantelikukan värisenä? Ah, sehän vaihtaa värivivahdustaan, muuttuu

malvanvärisestä purppuraiseksi, ikäänkuin sen lumihanget vuotaisivat

verta. Kuinka sitä nimitätte? Minä tahdon sinne nousta.

Luulenpa tuon olleen ensimmäisenä kysymyksenäni, kun astuin maihin

Beirutissa, vieläpä jo _Lotuksen_ kannella, ennen laivaveneeseen

astumista. Ihminen kuljettaa mukanansa kaikkialle, kuin aina avautumaan

valmista kuvakudelmaa, lapsuusikänsä maisemia ja levittää ne elämän

tarjoamien uusien ihanuuksien ylle. Kasvaneena sellaisen järven

rannalla, jota syksyiset sumut näyttävät avartavan äärettömiin,

tottuneena etsimään näköpiiristäni vuoria, en olisi tuntenut itseäni

vieraaksi itämailla, ellei valon runsaus olisi hämmästyttänyt. Beirut,

jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle

punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen

viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan

majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa,

synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen

Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä,

muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa.

Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun

saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja

esineiden väliin työntyisi värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy

ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat

lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja

raskaasta sametista irroittuen.

— Se on Sannin, vastattiin minulle. Se on yhdeksän tuhannen jalan

korkuinen. Sen valkoinen verho häipyy pois ainoastaan elokuun lopussa

ja vain vähäksi aikaa. Sannin ei kuitenkaan ole vuorijonon korkein

huippu. Libanonin kuningas on Kornetes-Sauda. Sinne kuljetaan

Tripolista seetrien keskitse.

»Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.» Eräät lausumat

nostattavat näkyviimme kokonaisia kuvasarjoja. Tripoli: Kaukainen

prinsessa tähystelee parvekkeeltaan Geoffroy Rudelin aluksen

saapumista. Seetripuut: eikö Dorén kuvittama Raamattu, joka tutustutti

minut jo lapsena itämaihin, eikö se — olen asiasta varma, vaikka en

ole sitä todentanut — näytä noita jättiläisiä kumoon raastettuina ja

voitettujen kuninkaitten tavoin riemusaatossa Jerusalemin temppelin

rakennuspuiksi kuljetettuina? Minä lähden varmaan Tripolin ja seetrien

tietä Kornetes-Saudaan, uskollisena alppienkävijänä, joka ei mielellään

hylkää tarjoutuvia huippuja. Mutta toiset matkat olivat kauan aikaa

tuon retken esteenä: Damaskus, joka raikkaan kertaansa lippaassa

muistuttaa viheriä- ja punervavivahteista opaalia; erämaassa sijaitseva

tuhottu Palmyra pylväs- ja kaarikäytävineen, joihin aurinko luo

kultaisen patinan; Aleppo, sormuksen rikkaan kehysteen tavoin siselöity

linnakkeensa ympärille, jonka rauniot hohtelevat keltamullan ja tulen

karvaisina; Deir-ez-Zor, jonka vieritse virtaa Eufrat, leveänä kuin

Niili, laulavine lehtoineen, satakielten tyyssijoineen; Hama, jonka

_noriat_, vettä johtoihin vivutessaan, soivat kuin kaukaiset urut

tai mehiläisten hymisevät parvet; Antiokia vilkkaan Orontes-virran

rannalla, karun, varustusten täyttämän Habib-en-Neddjârin varjossa, ja

merenrannan kaupungit, Saint-Jean-d’Acre punaisine muurivöineen, jotka

uhmasivat Leijonamieltä ja Bonapartea; Saida, muinainen Sidon, jonka

varusti Ludvig pyhä ja jota ei ollenkaan halveksinut kelpo Joinville

uteliaasti ja kepein elein kohottaessaan arabialaisten tapojen verhoa,

Saida, johon sen ylen lukuisat oranssilehdot tuovat kevätaikana

sellaisen tuoksurunsauden, että pää siitä huumaantuu; ristiretkeilijäin

linnat, jotka ovat rakentamisvoimamme ja säilymistahtomme ylväitä

todistajia ja sijaitsevat vuoren kupeessa koskemattomina, niin ihmeen

koskemattomina, että kun ratsun askelet kajahtelevat porttiholvissa,

johtuu itseltään kysymään, eikö ole joutunut aistiharhan valtoihin

ja eikö kohta ilmaannu johanniittien ritarikunnan suurmestari koko

komeudessaan, munkkisotilaittensa etunenässä; Tortosen varustus

ja uhkaavana merta vartioiva Markab ja vuorenhuipulla sijaitseva

Kal'at-eš-Šekif laakeriruusujen reunustaman kapean Litanyn

sinivihreiden vetten yläpuolella...

Vihdoin, eräänä toukokuun päivänä, saavuin Tripoliin. Siihen kuuluvia

kolmea eri kaupunkia ei tarkoin erota, ellei seiso Toulousen Raymondin

rakennuttaman linnoituksen pengermällä. Sieltä näkyy El Mina, jota

huuhtelee satamansuun aluksia keinutteleva aalto ja joka maan puolella

häipyy melkein näkymättömiin sitruuna- ja oranssilehtojensa varjoon,

näkyy varustuksen juurella sijaitseva keskimmäinen kaupunki, iältään

vanhin ja kuvanomaisine toreineen, kapeine kujineen ja sokkeloineen,

ja näkyy vihdoin Kubbe, ylinnä sijaitseva melkein uusi kaupunki, joka

seppelen tavoin kaartaa kukkulaa. Melissinden muinainen palatsi on

nyt vain ruskea muurirykelmä, jonka alkuperäistä hahmoa on vaikea

mieleensä kuvata. Mutta se tarjoaa niin kauniin näyn, ettei tee mieli

lähteä pois. Vuorten huiput syttyvät täällä, samoinkuin Beirutissa,

illan tullen valohehkuun. Kadiša-joki kiiruhtaa uurtamaan ahdistavan

solan sulkua ja kiertää puolittain oranssilehtoon peittyvää viehättävää

dervišien tyyssijaa. Aurinko painuu harkiten hitaasti mereen, joka sen

kahdentaa. Onpa vielä prinsessakin olemassa: niin ainakin huhuillaan.

Pieni kalmisto, jossa ei ole aitaa eikä mitään määrättyjä rajoja,

johtaa Mekkaa kohti suuntautuvat hautakivensä, kuin valkoisen

lammaskatraan, aina linnan portille saakka. Se on rauhallinen paikka,

jossa käy ihanasti uneksiminen elämän tyhjyydestä ja turhuudesta.

Minulle on kerrottu, että Jamile, muhamettilaisten naisten tavoin

hunnutettuna, tapasi tulla sinne istumaan haaremikumppaniensa keralla.

Arabialaiset naiset viipyvät siinä mielellään tuntikausia jutellen

kaikenlaisista naapuristossa sattuneista vähäpätöisistä tapauksista

ja kuoleman rauhasta. Yksinäisyyden herättäessä heissä turvallisuuden

tuntoa he paljastavat kasvonsa voidakseen paremmin hengitellä, ja,

jos ovat kauniita, tunteakseen poskillaan vapaan ilman tuulahdukset.

Hypähtelevä Kadiša-joki tuskin häiritsee vettensä hyminällä

näiden aikoinaan kukoistavien, mutta nyt laiminlyötyjen tienoiden

hiljaisuutta. Lieneekö Jamile sitä kuunnellessaan muistanut Bšarren,

kotikylänsä, jota joen alkujuoksu huuhtelee, ja ne ihmiset, joiden

luota hän oli hulluudessaan karannut? Tämä kalmisto sopi tosiaankin

mainiosti olosijaksi, kun kuusitoistavuotias siinä mietiskeli nuoruuden

lyhytaikaisuutta...

* * * * *

Seuraavana päivänä lähdin seetrien luo. Voimavaunujeni oli määrä

kuljettaa minut Bšarreen, missä minua oli odottamassa hevossaattue. Tie

kohoaa erittäin nopeasti merentason yläpuolelle saavuttaen ensimmäisen,

oliivipuita kasvavan tasanteen. Se on parveke, josta sopii kumartua

katselemaan puutarhojensa peitossa kellehtivää hempeätä Tripolia.

Sitten sivuutetaan Zghorta, hyvinrakennettu aimo kauppala, johon Edenin

arvohenkilöt laskeutuvat talvea viettämään; aljetaan nousta paljasta

vuoren rinnettä ja saavutaan Kadišan laaksoon. Joki virtaa syvällä,

äkkijyrkkien äyräittensä välissä, ja värikkäät kylät sen kummallakin

puolen riippuvat kalliorinteillä kuin köynnöksen rypäletertut.

Kalliorinteisiin on toisinaan uurrettu luolia luostariasunnoiksi. Eden,

paratiisin nimeä kantava paikkakunta, on mittasuhteiltaan kaupungin

veroinen. Eden vaatielee itselleen pääkaupungin arvoa, Edenillä on oma

sankarinsa ja pyhimyksensä, Josef Karam, joka johti — ylen onnettomasti

— maroniitteja druusien kapinan aikana vuonna 1860 ja nostatti kapinaan

— yhtä kovaonnisesti — Kesruanin vuonna 1866. Maanpaossa kuolleen

muumio on tuotu takaisin suurin touhuin, ja sitä säilytellään jossakin

sakaristossa, kunnes hautakammio ehtii valmiiksi.

Edenin korkeudella, mutta vastakkaisella rantatörmällä, Dimanissa,

jota nimitetään myös Uudeksi Kannobiniksi rotkon pohjalla olevan

vanhan asuinpaikan vastakohtana, tienoossa, jonka nimi on Kannobin

(nimi säilyttää niiden ’kenobiittien’ eli luostarimunkkien muistoa,

jotka elelivät pitkät ajat laakson luolissa), sijaitsee maroniittien

patriarkan kesäpalatsi. Patriarkka on sekä papiston että koko

kansakunnan päämies. Piispojen kokous nimittää hänet, ja Rooma

vahvistaa vaalin lähettämällä patriarkanviitan, hänen arvonsa symbolin,

hänen sitä ennen vannottuaan uskollisuutta katoliselle uskonnolle. Hän

on riippuvainen ainoastaan kirkon ylipaimenesta, ja hänen kirkossaan

noudatetaan yhä erikoista liturgiaa ja käytetään syyrialaista kieltä,

samaa, jota Kristus puhui; vain evankeliumitekstit luetaan aina

arabiankielellä, jotta sanankuulijat ne ymmärtäisivät.

Vihdoin saavutetaan Bšarre, Edenin kanssa kilpaileva kauppala. Minulle

tuo kilpailu selvisi heti, kun tulin lausuneeksi Josef Karamin nimen;

libanonilainen patriootti joutui kohta arvostelun esineeksi ja häntä

syytettiin petturiksi. Bšarre, jossa on kolme tai neljä tuhatta

asukasta, on lähinnä seetrejä sijaitseva kylä, korkein asuttu paikka

Kadišan laaksossa. Siellä sataa lunta kuukauden tai kahden kuluessa

talvella, ja läheisillä huipuilla melkein koko kesän säilyvä lumi pitää

ilman raikkaana. Asumusten punaiset katot ja rinteen pengermät kohoavat

somasti toinen toistaan korkeammalle yli virran. Kaikkialta kumpuilevat

vedet kehittävät runsasta kasvullisuutta. Minä näin siellä meikäläisiä

puita, hopeapoppeleita ja uljaina kohoavia pähkinäpuita. Siellä

kasvavat maissi, peruna, ohra, silkkiäispuu, vieläpä viiniköynnöskin.

Se on viimeinen keidas erämaisen vuoriston kynnyksellä.

II

KHALIL KHURI.

Minut otti vastaan erään kuuluisan heimon, Daherien, jälkeläinen.

Feodaalinen järjestys on vielä voimassa Libanonin mailla:

läänitysherrat ovat kyläkuntien valtiaina, ja talonpojat työskentelevät

heidän laskuunsa; mutta nämä herrat ovat yleensä hyvänsuopia ja

jalomielisiä. Isäntäni talo, toisin kuin ne Damaskuksen tai Haman

palatsit, joiden ulkopuoli on rappeutunut ja joiden sisäpuolella

kohtaa odottamatonta loisteliaisuutta ja suloa, oli rakennettu

lujaan eurooppalaiseen tapaan. Sen muodosti kaksi tiilikattoista

siipirakennusta, jotka suorassa kulmassa puolittain rajoittivat avaraa

pihamaata, missä solisi suihkulähde suuressa marmorialtaassaan.

Mutta sisustuksessa ilmeni merkillistä sekasortoisuutta: upeita

itämaisia mattoja ja kehnoja, pronssista valettuja pöytäkelloja ja

riippulamppuja. Suurimman suojan seinällä riippui Napoleonia esittävä

piirros kenraali Gouraud’n valokuvaa vastapäätä.

Minun täytyi maan tavan mukaan nauttia sitruunajuomaa ja kahvia

saattueen sillävälin satuloidessa ratsujamme, joiden kavioiden kopina

ja hirnunta kuului ulkoa. Sitten Nassib-ed-Daher esitteli minulle sen

henkilön, jolta sain kuulla Omarin ja Jamilen tarinan.

— Khalil Khuri tulee teitä saattamaan, sanoi hän minulle. Hän ei ole

käynyt seetristössä viiteenkymmeneen vuoteen.

Minä silmäilin ihmetellen vanhusta, joka oli elänyt viisikymmentä

vuotta seetrien läheisyydessä ja oli pitänyt turhana käydä niitä toiste

katsomassa. Toiset seurassaolijat erosivat vaatetuksessaan meistä vain

sikäli, että heillä oli yllään tarbuš, mutta Khalil Khuri oli puettu

arabialaiseen pukuun, vieläpä tavallaan upeilevastikin: hänellä oli

yllään tummanpunainen, kultareunusteinen abaje, hartioilla silkkiburnus

ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja

kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal.

Tämä puku, jota kokonaisuudessaan harvoin käyttelevät maroniitit

luovuttaen sen beduiineille, sopi hänelle erinomaisesti; hän näet

oli pitkä ja iästään huolimatta suoravartinen, kasvojenpiirteet

olivat hienot ja valkea parta oli leikattu suipoksi. Hänen ihonsa ei

kumminkaan ollut varsin ahavoitunut, ja hänen katseestaan puuttui

se loiste, joka on tavallinen kauas tähystelevien metsästäjien ja

nomaadien silmissä, ja niinmuodoin jouduin sittenkin ajattelemaan

jotakin naamiaishuveja varten pukeutunutta rannikon kauppiasta.

Isäntäni lienee ohimennen huomannut hämmästyneen ilmeeni, sillä hän

selitti minulle:

— Khalil Khuri lähti maasta minun syntymäni aikoina, viisikymmentä

vuotta sitten. Libanonin köyhä maaperä näet pakottaa meitä muuttamaan

maasta, lähinnä Egyptiin, Amerikkaan ja Australiaan. Khalil Khuri

lähti Transvaaliin Hame-veljesten keralla. Hän hankki siellä itselleen

omaisuuden ja on palannut takaisin kotimaahan. Kukaan meikäläinen

ei ole odottanut niin kauan, ennenkuin on lähtenyt takaisin. Hän

rakennuttaa palatsia yksin itseänsä varten, hänellä ei ole enää vaimoa,

lasta eikä nuorisoa vaiheellaan, ja hän asuu luonani, kunnes rakennus

on valmis. Me olemme sukulaisia.

Tuo puolen vuosisadan takainen aave, joka oli puettu menneiden aikojen

upeaan asuun, oli huomannut keskustelumme ja kävi kohteliaasti ottamaan

siihen osaa, kun samassa ilmoitettiin, että ratsut olivat meitä

odottamassa.

Bšarren kapealla kylätiellä vilisi eläimiä ja ihmisiä. Kyläkunta

kerääntyi katselemaan lähtöämme, ja kärsimättömät ratsut olivat niin

levottomat, että meidän oli hieman vaikea nousta satulaan. Vilkkaat ja

levottomat syyrialaiset ratsut tepastelevat ja hypähtelevät, ennenkuin

lähtevät kulkemaan tavanomaista kulkuansa, mutta niiden liikkeet ovat

niin peittelemättömät ja sulavat, että keskinkertainenkin ratsastaja

helposti sopeutuu niiden tahdikkaaseen rytmiin, kunhan ei yritä niitä

vastustella. Ne ovat maailman kauneimpia hevosia, en ole nähnyt

sellaisia missään muualla. Niissä on itsensä elämän liikkuvaisuus,

huimuus ja värähtely: silmät säihkyvät, sieraimet laajenevat, kupeet,

joita alinomaa hyväilee pitkä häntä, nousevat ja laskevat lakkaamatta.

Ne kantavat päätään korkealla, ja heittävät sen usein taaksepäinkin.

Otsa on pitkä, säkä korkea, ruumis hintelä, jalat hoikat, varsinkin

polvitaipeesta ja vuohisesta. Niiden isännät niitä mairittelevat,

pukevat niitä monenkirjavin, taitehikkaasti kirjaelluin satulaloimin,

hohtelevin päitsin, monivärisin tupsuin ja punaisin tai sinisin

kaulavöin. Siinä asussaan ne upeilevat kuin naiset tanssiaispuvussaan

ja suorittavat tuhansia keimailevia liikkeitä. Ja nämä samat hevoset

kulkevat uskomattoman pitkiä matkoja ilmaisematta vähintäkään

väsymystä, kiipeävät huimaaviin korkeuksiin milloinkaan kompastumatta

tai astumatta harhaan, jos ratsastaja suostuu luottamaan niihin ja

heittämään valtoimeksi ainoan ohjaksen, jotta ne voivat ojentaa

kaulaa ja arvioida esteen laajuutta. Alppien vuorikauriit ja niiden

huimat retket kallioilla tai jääkentillä eivät herätä minussa entistä

ihastusta nyt, kun olen noussut Libanonissa näiden syyrialaisten

hevosten selkään. Köyhimmänkin talonpojan hevonen, huonosti hoidettu ja

huonosti ruokittu, ilmaisee yhä jalouttaan ja rotuaan niinkuin vallasta

syöksynyt ja kerjäläiseksi puettu ruhtinas. Mutta šeikin tai emiirin

hevoset ovat verrattoman kauniita.

Isäntäni oli jättänyt käytettäväkseni kimon, josta minun epäilemättä

sopi ylpeillä. Kun olin päässyt jotenkuten tasapainoon, se alkoi

tanssia, heristellä korviaan ja terhennellä aivan vimmatusti.

— Se on sadan kultanaulan veroinen, kertoi minulle palvelija, joka sitä

piteli minun sovittaessani jalkaani jalustimeen.

Oli miten oli, missään tapauksessa sen arvo ei ollut puoltakaan Khalil

Khurin ratsun arvosta. Viimeksimainittu, jonka rautias pinta kiilteli

päivänpaisteessa ikäänkuin jokainen karva olisi ollut valoahehkuva,

oli kuin ilmiliekissä, siinä määrin se oli kuuman kiihkon vallassa.

Sen katse oli intohimoista iloa tulvillaan, ja sen ruumiissa näkyivät

pitkät onnen väreet. Minä onnittelin vanhaa šeikkiä, joka näytti

ratsunsa selässä kerrassaan nuorelta.

— Niin, vastasi hän, se on Selman sukua. Mutta te ette ole Selmaa

tuntenut.

Hän mainitsi minulle tuon Selman niinkuin punnitusaituuksessa mainitaan

jokin kuuluisa Suuren palkinnon voittaja. Sitten hän sääli minua,

joka en Selmasta mitään tietänyt, ja suvaitsi mainita lisäksi tämän

salaperäisen selityksen:

— Se oli Butros Hamen, minun ystäväni ja veljeni tamma. Sen selässä

hän on palannut Tripolista lyhyenä kesäisenä yönä kantaen Jamileä

käsivarrellaan.

Suoritus oli tosiaankin ollut merkittävä: tarvittiin mainio ratsu

voidakseen saavuttaa muutamassa tunnissa niin etäisen päämäärän

kaksinkertaisin taakoin. Minä en kumminkaan kiinnittänyt asiaan

minkäänlaista huomiota. Ja ensi kerran kuulemani Jamile-nimen

kolme tavua eivät nekään olisi minuun vaikuttaneet, ellen olisi

samassa nähnyt vanhuksen kasvojen kirkastuvan. Hänen katseensa oli

syttynyt hehkuun niinkuin Libanonin huiput auringon laskiessa, ja

minä näin niissä väikähtävän erään niistä naiskuvista, jotka jäävät

lähtemättömiksi leimoiksi ihmisen elämään.

— Jamile? toistin minä. Kuka oli tuo Jamile?

Kysymykseni näytti häntä hämmästyttävän ikäänkuin se olisi ollut

tungetteleva tai ikäänkuin hän olisi pahoitellut tunnustusta, jonka

oli tullut tahtomattaan lausuneeksi. Hän painoi kantapäänsä ratsunsa

kupeeseen, ja herkkä ratsu hypähti eteenpäin ohjaksen äkkinäisen

nykäisyn sitä hillitessä. Tuo äkillinen eteneminen vapautti hänet

minulle vastaamasta.

Me asetuimme johtamaan karavaania, jonka huomattavimmat henkilöt

olimme minä, muukalainen, ja hän, aaveen tavoin palannut ihmeellinen

vanhus, jonka perintöä koko Bšarre jo ennakolta nautti. Pian

kauppalasta lähdettyä, pähkinäpuiden muodostaman holvin alla,

polku lähtee ylenemään pitkin kallioseinämää, joka kohoo Kadišan

lähteiden yli. Hevosemme lähtivät nousemaan niinkuin sotilasjoukko

jonona kiipee hyökkäykseen, ja niiden kaviot kapsahtelivat kivisellä

tiellä. Raudikollaan ratsastava Khalil Khuri kuljetti minua nopeasti

mukanaan, ja me saavuimme pian kallion laelle, josta avautuu näköala

joen lähteille. Vanhus tuntui tahtovan välttämättä päästä kokemaan

hurjaa pyörrytystä, sillä hän kiiti mielin määrin äkkijyrkänteen

reunaa, ikäänkuin vaaraa uhitellen, ja minun oli vaikea pidättää

ratsuani, joka tarkoin seurasi hänen hevostaan saattaen minut alttiiksi

samoille vaaroille. Kohta havaitsimme joukon suuria puita autioitten

vuorten kehässä, joiden rinteet näyttivät sinipunervilta ja joiden

varjopaikoissa ja huipuilla vielä hohtelivat hanget. Khalil Khuri

osoitti niitä juhlallisin elein:

— Seetrit!

Hän kiihdytti ratsunsa laukkaan ehtiäkseen pikemmin perille. Minä

sitävastoin hillitsin hevostani voidakseni keräytyä ja katsella

ympärilleni.

III

SEETRIEN ALLA.

Notkelmassa edessäni olivat Libanonin metsäisen maineen viimeiset

elossaolevat edustajat, maailman tapahtumien vanhimmat todistajat,

puut, joita Lamartine on nimittänyt kaikkeuden ylevimmiksi

luonnollisiksi muistomerkeiksi. Salomo piti vain niitä kelvollisina

ainoalle Jumalalle pystytettävän temppelin rakennusaineeksi, ja

profeetat viittasivat niiden suurenmoisuuteen innoittuneissa

vertauksissaan. Etäältä näytti kuin niiden oma varjokin olisi niitä

tummentanut; ne olivat kuin suuria lintuja, jotka liihottelevat aution

maiseman yläpuolella, siivet levällään.

Aivan pian saavutin ensimmäiset, eräänlaisen etuvartion. Sen

muodostivat eräät yksityiset puut, joiden ylenemistä ja laajenemista

ei ollut mikään estänyt ja jotka niinmuodoin olivat voineet vapaasti

kehitellä suoria runkojansa ja ojentaa joka suuntaan pitkiä vaakasuoria

oksiansa. Khalil Khuri ei ollut minua odottanut. Minä jatkoin matkaani

yksin, onnellisena nauttien yksinäisyydestä, joka salli minun painua

syviin mietteisiin. Saattue seurasi muutaman sadan askelen päässä. Niin

saavuin muurien ympäröimän alueen luo, jossa kolme- tai neljäsataa

majesteettista vankia on suojassa paimenten ja heidän laumojensa

aiheuttamalta tuholta ja pyhiinvaeltajien ahnaalta innolta. Vartija

oli ennakolta saanut tiedon tulostamme ja oli avannut ristikkoportin.

Minä astuin hartain mielin, niinkuin astutaan kirkkoon, näiden

puiden alle, jotka muistuttivat rukoilevaa munkkijoukkoa, käsivarret

ojennettuina siunaamaan. Paljastin vaistomaisesti pääni ja tervehdin

niitä.. Kukaan ei ollut näkemässä tätä kunnioituksenosoitusta, mutta

eivätkö nämä ylpeinä ylenevät tai tuuheiksi turvonneet puut, toiset

pelottavan ja tuskaisen näköiset maasta kohonneine ja vääntyneine

juurineen, jotka muistuttavat Laokoonin ja hänen lastensa ympärille

kietoutunutta käärmettä, useiden puiden, yhdynnästä syntyneine

suunnattomine runkoineen, salamansilpomine latvoineen, toiset selvin ja

puhtain ääriviivoin solakammin kohoavat, eivätkö ne olleet ihmeellisiä

olentoja, jotka olivat kuluneiden vuosisatojen aikana saaneet

oikeuden suhtautua ylenkatseellisesti niihin tungettelijoihin, jotka

tulivat niitä näkemään vailla hehkuvaa hartautta ja vailla loihtuisia

muisteloita? Minä puolestani yritin suostutella heitä itselleni

suopeiksi ja houkutella heidän muistinsa kätköistä tuhatvuotisen

menneisyyden näkyjä. Kuinka monia kansojen liikkeitä, kuinka monia

uskonnollisia salamenoja, kuinka monia verisiä kapinoita he olivatkaan

olleet näkemässä vanhoina ja vaiteliaina todistajina tällä vuorella;

joka vallitsee Tripolin sinistä ulappaa!

Saattue saavutti minut. Me sidoimme ratsumme ja minä lähdin

kiertelemään aitauksessa, pysähdellen vanhimpien ja kunnianarvoisimpien

luona. Eräässä niistä on merkintö »Julia de Lamartine». Sitä ei

kumminkaan ole piirtänyt puun kupeeseen runoilija itse. Hän oli

kadottanut lapsensa Beirutissa joulukuussa 1832, muutamia päiviä

Pyhästä maasta palaamisensa jälkeen. Lapsi ehti vain yhdentoista vuoden

ikään. Tauti tempasi hänet pois kahden päivän kuluessa, vanhempien

jo iloitessa hänen toipumisestaan. Lamartine oli siinä määrin

epätoivoissaan, ettei voinut neljään kuukauteen poistua siitä Beirutin

talosta, jossa oli seurannut Julian kehkeytymistä, nähnyt hänen

avautuvan tajuamaan luontoa ja elämää niinkuin kukka avautuu kauniina

keväisenä päivänä. Siellä Lamartine sepitti sen kuolemattoman elegian,

jossa soimaa itseään siitä, että oli lähtenyt Palestinaan, koska oli

siten poissaollen menettänyt muutamia lapsensa viimeisiä päiviä,

ja siellä hän kirjoitti ne _Itämaa-matkan_ sivut, joissa palautti

mieleensä viimeistä kävelyretkeään hänen kanssaan meren korkealla

rannalla. Hänen aikomuksensa oli ennen Syyriasta lähtöä suorittaa

pyhiinvaellusretki Salomonin seetrien luo. Eikö hänen ollut pitänyt

viedä sinne Julia? Oli huhtikuun alku. Edenissä tiet olivat lumen

tukkimat. Siitä huolimatta hän antoi satuloida parhaan ratsunsa, jonka

nimi oli »Libanon», otti oppaikseen pari kolme edeniläistä ja eteni

kohti sitä piiriä, missä seetripuut pitävät iäistä pyhää kokoustansa.

Hevoset vaipuivat vatsaa myöten lumeen, joten hän ei voinut päästä

viittä-kuuttasataa metriä lähemmäksi, vaan täytyi tyytyä katselemaan

niitä loitolta kuin Luvattua maata. Hän ei niinmuodoin ole kirjoittanut

erään vanhimpien joukkoon kuuluvan seetripuun tyveen rakkaan tyttärensä

nimeä. Sen on varmaan tehnyt joku hänen libanonilainen ystävänsä,

joka runoilijan aikeen tuntien on noussut sinne hänen jo maasta

poistuttuaan. Eikö tuo kirjoitus siis olekin tämän itäisen maan harras

kunnianosoitus Lamartinen muistolle ja hänen murheellensa?

Minä viivyin kauan aikaa tuon puun luona. Linnut visersivät oksilla.

Saattue oli hajaantunut metsikköön. Näin vain tammani, joka kuopi

kaviollaan auringonsäteiltä piillyttä tummunutta lumipälveä. Lähdin

takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja etsin Khalil Khuria, jota

en ollut vielä nähnyt. Astuin pieneen puolittain kätkössä olevaan

kappeliin otaksuen hänet sieltä löytäväni. Kuljettuani vihdoin koko

aitauksen halki päästäkseni vuoren puolelta näkemään, kuinka vaikea

oli mahdollinen Kornet-es-Saudaan nousu, näin hänet muurin vieressä ja

kykenin tuskin pidättämään hämmästyksen huudahdusta. Polvistuneena,

kuuristuneena, kiertyneenä kokoon kuin nukkuva koira, tuo kookas mies

näytti siinä maassa maatessaan aivan pieneltä kääröltä. Minä tunsin

hänet vain raudikosta, jonka hän oli jättänyt valtoimeksi, mutta

joka oli jäänyt hänen luokseen kuin toveri kumartuen myötätuntoisena

hänen puoleensa. Hän ei kuullut tuloani, vaan jäi siihen makaamaan,

ja minä kosketin hänen olkapäätänsä. Säpsähdys värähdytti hänen koko

ruumistansa, ja hänen kasvonsa olivat siinä määrin tuskan runtelemat,

että arvelematta lausuin osaaottavasti:

— Ystäväni, mikä teitä vaivaa?

Hän nousi, jottei ilmaisisi tuskaansa, mutta ei voinut olla puhumatta.

Ja kuinka omituiset olivatkaan hänen sanansa!

— Tässä se tapahtui. Mutta muuria ei ollut.

— Mutta onhan muuri ikivanha, huomautin minä.

— Ei, muuria ei ollut, ja Jamile makasi tuossa, pitkänään.

Yhä tuo salaperäinen Jamile!

— Onko siitä pitkä aika? uskalsin tiedustella.

— Viisikymmentä vuotta. Minä olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. En

ole täällä sittemmin käynyt. Luulin voivani huoletta tänne tulla niin

monien vuosien kuluttua. Suokaa anteeksi.

Hän pyysi minulta anteeksi maailmanmiehenä, jonka tulee osata hillitä

tunteensa, mutta samalla hän oli siinä heikkouden ja hämmennyksen

tilassa, jossa ihmisen on mahdoton pitää enää omanansa jo liian kauan

ja liian luulevaisesti säilytettyä salaisuutta. Otin tuon huomioon ja

tarjouduin hänen uskotukseen. Eikö muukalainen olekin tervetulleempi

sellaisessa tapauksessa, henkilö, joka tulee ja menee?

— Kuulkaahan, sanoin, minä aion nousta huomenna Kornet-es-Saudaan.

Lähdettekö kerallani?

— Vuori on korkea, ja minä en ole enää nuori.

— Minulle on sanottu, että hevosemme kuljettavat meidät lähelle

huippua. Siellä olemme yksinäisyydessä, asuttujen tienoiden

yläpuolella. Siellä voitte minulle kertoa Jamilen tarinan.

— Mitä hyvää olisikaan menneisyyteen palaamisesta?

— Te ette voi enää elää, ellette saa niin tehdä.

— Se on totta. Olette nähnyt minut onnettomuudessani; on oikeus ja

kohtuus, että saatte siihen tutustua.

Sitten hän kertasi itsekseen, muisteloonsa vaipuneena:

— Mutta muuria ei silloin ollut.

Me tiedustelimme asiaa eräältä saattueeseen kuuluvalta mieheltä. Hän ei

tietänyt. Mutta seetristön vartija, joka keitti meille kahvia, antoi

meille tiedon. Suojamuuri oli tosiaankin vain neljänkymmenen vuoden

ikäinen. Sen oli rakennuttanut Rustun Pašša, joka oli ollut pitkät ajat

Libanonin kuvernöörinä ja oli Konstantinopoliin takaisin kutsuttuna

pyhästi luvannut rakennuttaa tämän muurin pyhien puiden suojaksi, jos

vielä palaisi rakastamaansa Libanoniin. Tuo selitys todisti omituisella

tavalla oikeaksi Khalil Khurin tarkan muistelon.

Paluu oli hiljainen ja suurenmoinen. Me laskeuduimme korkeudesta

auringon painuessa. Saavuttuamme Kadišan lähteiden yli kohoavalle

vuorenjyrkänteelle jyrkkä rinne pakotti meidät taivuttamaan ruumiimme

taaksepäin varautuen leveihin arabialaisiin jalustimiin, jottemme

olisi luisuneet hevostemme kaulalle niiden kumartuessa vainuamaan

tietään ja etsimään kivipohjalta varmaa kavionsijaa. Sellaiselta hieman

pyörryttävältä alustalta me katselimme kukkuloiden välitse, kuinka

aurinko painui aaltoihin. Sen koskettaessa meren pintaa olimme melkein

ihmeissämme, kun emme kuulleet kosketuksen synnyttävän mitään raikuvaa

ääntä. Sitten tulinen kehrä upposi kokonaan aaltoihin ja me näimme

selvästi viheriät säteet.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin, kun katselin allani virtaavaa

jokea, hieman levottomana vaikean kulkutiemme vuoksi, edelläni ajava

Khalil Khuri kääntyi ja viittasi kohti päivänlaskua lausuen nämä

arvoituksenomaiset sanat:

— Päivänkoitto oli erinomaisen verinen sinä kuoleman päivänä, jona

nousin seetristöön.

Tummansinisen meren palteena väikkyi pitkin näköpiirin rajaa pitkä

punainen vyöhyt. Oliko se onnettomuuden enne?

Vihdoin, vuorenseinämän juurelle ehdittyämme, pääsimme kunnollisemmalle

tielle, pähkinäpuukujalle, joka osoittaa, etteivät viljellyt seudut

ja Bšarren asumukset enää ole aivan kaukana. Tien vieressä pystytti

pieni beduiiniheimo yöksi mustia telttojansa. Se oli varmaan menossa

Baalbekiin, Libanonin harjanteen toiselle puolelle, Bekkan tasangolle,

seetrisolan tietä. Tripolista on matka paljoa lyhyempi, koska siten

välttyy Beirutin mutka ja Damaskuksen tie, mutta se on paljoa

hankalampi. Riisutut kameelit kävivät vapaasti laitumella aasien ja

pienten pitkäkorvaisten vuohten keralla. Elukkain sekava lauma loi

haaveellisia varjoja tulen valossa, jonka naiset olivat sytyttäneet

keittääkseen ruokaa. Näiden paimentolaisten naiset eivät käytä

huntua, mutta rumentavat kasvonsa mitä inhoittavimmin vaaleansinisin

ihopiirroksin. Ainoastaan heidän astuntansa on kaunis: tottuneina

kävelemään paljain jaloin ja kantamaan taakkoja päälaellaan he etenevät

sorean suorina, povi korkeana ja lanteet liikkuen, ja katselija etsii

heidän päänsä päältä ruukkua, joka heidät täydentäisi ja suurentaisi.

Ruskeapintaiset miehet, joilla oli suippoparta ja säkenöivät silmät,

puolittain päähineeseen piiloutuvat, iskivät maahan telttapaaluja

huudellen kurkkuäänin ja näyttäen hohtelevia hampaitaan.

Minä katselin heitä uteliaana, mutta Khalil Khuri, joka ratsasti

vierelläni, ilmaisi kärsimättömyyttä, jopa kiukkuakin. Minä huomautin,

että kyläkuntien asujaimet katselivat karsaasti noita ohikulkevia

näpistelijöitä.

— Ei senvuoksi, sanoi hän minulle.

Sitten hän lisäsi, hetken vaiti oltuaan:

— Ne olivat tässä silloinkin.

Tuosta ymmärsin, että hän oli kerrassaan vaipunut muisteloihinsa,

niinkuin meitä ympäröivä maisema vähitellen peittyi yön varjoihin.

Olin puuttunut asiaan otollisena hetkenä, uskottua kaivattaessa, ja

huomenna saisin kuulla Jamilen koko tarinan. Mutta minä olin tuntenut

Khalil Khurin ainoastaan muutamia tunteja. Kuinka voinkaan luottaa

kertomukseen, joka ennakolta veti minua puoleensa, tenhoisasti

minua houkutteli paikkojen ja olosuhteiden voimalla? Eikö pitänyt

varoa itämaista liioittelua ja muistaa, mitä Eugène-Melchior de

Vogüé oli kirjoittanut maroniiteista matkakertomuksessaan: »He

nimittävät pyssynlaukausta sodaksi ja veitseniskua verilöylyksi»?

Tosin olin Libanonin sydämessä, Kadišan laaksossa, joka on säilynyt

pyhänä varustuksena; siellä elävä heimo on luotettavampi, vähemmän

suurenteluun taipuva. Kaikesta huolimatta päätin pyytää isännältäni

omituista vanhusta koskevia selityksiä.

IV

KISAT.

Olin vielä niissä mietteissä, kun saavuimme Bšarreen. Koko kauppala oli

meitä vastaanottamassa saatuaan vakoilemaan lähetetyltä poikajoukolta

tiedon tulostamme. Me ajoimme sinne, edellämme nuorten kuoro,

joka veisasi kunniaksemme jotakin tilaisuutta varten sepitettyä

yksitoikkoista virttä, hevostemme puolittain upotessa ihmisvirtaan.

Parvekkeilta vuodattivat naiset ylitsemme tuoksuvesiä pitkäkaulaisista

pirskotinpulloista. Ahdinko oli niin suuri, että vaivoin pääsimme

astumaan satulasta lähteäksemme Nassib-ed-Daherin luo, joka johdatti

meidät hoikkain pylväiden kannattamalle parvekkeelle pihan puolelle.

Piha oli jo täynnä kansaa, sillä talo, jossa asustaa vieras, kuuluu

samalla kaikille, ikäänkuin jokin julkinen rakennus. Itse vieras

on erinomaisen uteliaisuuden esineenä, jokaisella on oikeus tulla

katselemaan häntä ihan kädestä pitäen, ja yksikään ei luovu siitä

erioikeudesta.

Iloa ilmaisevia pyssyn laukauksia kajahteli joka taholta, lapset

heiluttelivat ja heittelivät bengalitikkujansa, ja tulisoihdut alkoivat

syttyä hämärän vähitellen tihentyessä. Kattojen takaa häämötti

epäselvästi pähkinäpuiden vaalea lehvistö ja vuorten lumi, joka sinersi

ensimmäisten tähtien syttyessä. Tuohusten valossa näkyivät väkijoukon

kirjavat puvut ja kasvot: arvohenkilöitä punaisissa tarhureissaan,

fellaheja kirjaelluissa paidoissaan, värillisissä keffijeissään tai

kameelinkarvalakeissaan, pappeja pitkissä mustissa viitoissaan ja

päässään tabie, eräänlainen poimulakki, jonka ympärille on kierretty

mustia nauhoja, naisia liivihameineen ja helakkavärisine huiveineen,

ryysyisiä ja rähjäisiä tyttöjä ja poikia. Kaikki kirkuivat tai

lauloivat. Sitten sekasorto alkoi selvitä. Pihan keskellä sijaitsevan

suihkuakaan ympärille muodostui tyhjä paikka. Katselijat keräytyivät,

kasautuivat portaille, komeroihin ja ovien pieliin, ja vapaalla

alalla alkoi käydä karkelo suuren rummun, huilun ja oboen muodostaman

soittokunnan sävelten tahtiin. Mutta tämä orkesteri ei pysynytkään

liikahtamatta paikallaan. Se otti itse osaa tanssiliikkeisiin,

varsinkin isonrummun lyöjä, joka keveästi hypähteli soiton tahtiin

molempien toisten soittoniekkojen jäljitellessä häntä hillitymmin,

posket pullistuneina ja iho tummanpunaisena.

Ensimmäisenä oli liinatanssi. Sen tahtia säänteli kookas nuorukainen,

paidanrinta avoinna, jaloissa väljät roimahousut, jotka pohkeissa

puristuivat puolisaappaitten varsiin. Oikealla kädellään hän

kohotti päänsä yläpuolelle, heilutti ja pyöritti nopeasti ilmassa

helakanpunaista kierteelle käännettyä silkkiliinaa. Pää ylpeästi

pystyssä, iloiten siitä, että sai olla käskijänä, rinta koholla ja

koko ruumis kopeana ja voittoisana, hän polki norjalla ja jäntevällä

jalallaan kivettyä pihamaata, oikaisi jalkansa taaksepäin syöksyäkseen

sitä terhakammin eteenpäin, hillitsi kulkuansa ja aloitti sen

uudestaan. Sillä tavoin hän sai sopusointuisesti liikahtelemaan

kokonaisen rivin nuorukaisia, jotka olivat järjestyneet puoliympyrään

altaan luo, toinen käsi vierustoverin vyötäisillä, toinen hänen

olallaan. Esitanssijan arvovallan alaisina he noudattivat tarkoin hänen

määräämäänsä poljentoa.

— Se on kansallistanssimme, selitti minulle Nassib-ed-Daher. Sen

nimi on dabke. Sitä tanssitaan koko Libanonissa, muhamettilaistenkin

keskuudessa.

Sitten hän lisäsi syvämietteisesti:

— Tanssi ei tiedä mitään uskonnosta.

Minä tiedustelin, eivätkö naiset saaneet ottaa siihen osaa, ja sain

kuulla, että se tosiaankin on kielletty naisilta muhamettilaisten

keskuudessa. Maroniittinaiset sitävastoin tanssivat sitä joko keskenään

tai nuorten miesten kanssa, koska vuoriston tavat eivät erota heitä

toisistaan niinkuin on muuten laita itämailla. Nuoria tyttöjä liittyi

tosiaankin kohta tanssijoihin. Sitten eräs niistä, kaikkein taitavin,

jäi yksin näyttämölle. Hän ei liene ollut viittä-kuuttatoista vuotta

vanhempi, vaikka olikin hyvin kehittynyt; povi oli pyöreä ja lanteet

lujat, vartalo tanakanlainen, mutta erinomaisen notkea ja liikkuva,

kasvot olivat ruskeat, vakavat ja selväpiirteiset, silmät säihkyvät,

ja tummia hiuksia kiersi punainen nauha. Tuohusten häilyvät liekit

näyttivät hänet milloin varjossa, milloin valossa luoden häneen

aave% maisen leiman. Hän suoritti juhlakarkelon menot karusti ja

majesteettisesti. Hän kohottautui varpailleen ikäänkuin olisi haastanut

taisteluun läsnäolijoita, käännähti, oli pakenevinaan, kyyristyi

maahan, paneutui pieneksi ja kavahti yhtäkkiä alkuperäiseen ylpeään

asentoonsa kohottaen kätensä päänsä yläpuolelle ikäänkuin lisäten

siten pituuttansa. Ikuinen kuva naisesta, joka sytyttää sotaa, kiehtoo

puoleensa, hurmaa, väistää, häipyy pois ja ilmestyy jälleen voittoisana.

Khalil Khuri kumartui puoleeni; minä arvasin, mitä hän aikoi sanoa, ja

minua huvitti ehdättää ennen häntä:

— Tanssiko Jamile paremmin? kysyin minä viattoman näköisenä.

Hänen jo ennestään välinpitämätön ilmeensä muuttui nyt tylyksi, ja hän

sylkäsi maahan osoittaakseen ylenkatsettaan:

— Tuo ei olisi kelvannut hänen palvelijattarekseen.

Millainen prinsessa olikaan ollut tuo Jamile?

Sitten tuli miekkatanssin vuoro. Molemmat taistelijat asettuvat

vastapäätä toisiaan, oikeassa kädessä käyrä turkkilaistikari, pyöreä

kilpi sujutettuna vasemmalle käsivarrelle. He uhkaavat toisiaan

huimasti aseitaan heristäen, etenevät, syöksyvät toistensa kimppuun,

pistävät, suorittavat seksti- ja kvarttiväistöjä ja kimmahtavat

sitten äkkiä takaisin aloittaakseen liikehtimisensä uuteen tapaan.

Kilvet kajahtelevat aseiden iskuista, ylen hurjaa hyökkäystä vastaan

sanomattoman taitava puolustautuminen, ja molemmat yhdessä luovat

inhimillisen taitavuuden ihmenäytteen. Mutta itämaat ihastelevatkin

sotasilla-oloa paljon enemmän kuin sotaa itseänsä.

Kisojen siten jatkuessa ulkona kyläläisten huviksi Daher-heimon

jälkeläinen vei meidät huoneisiinsa tarjotakseen tavanomaisia

pikkuruokia. Pitkälle pöydälle oli sijoitettu lukemattomia kulhoja,

— siinä oli oliiveja, vuohenjuustoa, sardiineja, paistettuja ja

suolattuja pistasiahedelmiä, tomaatti- ja ruokasalaattia, lihamakkaraa

ja koviksi keitettyjä munia, munuaisia ja lampaanmaksaa. Vieraat

nousivat kukin vuorollaan valtaamaan mieliherkkuansa käytellen joko

sormiaan tai ainoata käytettävänä olevaa haarukkaa. Palan paineeksi

juotiin olutta tai arrakkia.

Tätä aloittelua seuraava varsinainen ateria oli runsas ja loppumaton:

lihamuhennosta ja riisiä, murekkeella täytettyjä kurpitsoja,

kalaa happaman maidon keralla, kanapaistia kastikkeineen, kylmää

liharuokaa; monenlaisia väliruokia, niiden joukossa juustosta ja

hunajasta valmistettu »kenefe», ja »kešek el Fukara», hyytelömäinen

kermavalmiste, jossa uiskentelee pistasioita; vihdoin jälkiruokia,

jauhoista ja sokerista valmistettuja kuivia leivoksia ja kaikenlaisia

hedelmiä, Libanonin mainioita hedelmiä: Tripolin oransseja, Edenin

päärynöitä ja persikoita, ja Hasrunin luumuja ja aprikooseja. Aterian

jälkeen jatkuivat maljapuheet ylenpalttisten kuvien ja määrättömien

kohteliaisuuksien täyttäminä varsin myöhään.

Vasta kun aterian päätyttyä oli jälleen siirrytty parvekkeelle,

tähtivälkkeisen taivaankannen alle, minun onnistui viedä syrjemmälle

Nessib-ed-Daher ja saada hänet suurin piirtein kertomaan Khalil Khurin

elämänvaiheista.