Pylv‰stˆss‰ seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylv‰‰seen ja
katselee ajatuksissaan eteens‰. Ymp‰rill‰‰n ylenev‰t valkeat pilarit,
niiden v‰litse k‰yskelee ihmisi‰, keskustelevia ihmisryhmi‰
edestakaisin. N‰kyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhm‰, kuulee
yksityisen lauseen heid‰n keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenev‰t
pilarien v‰lille, v‰istyv‰t silmist‰ peitt‰vien pilarien varjoon.
L‰henee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhm‰, astuu ohitse ja
h‰vi‰‰ sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa
nojauvana, k‰sivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin ett‰
toga on laskoksessa niiden alla ja j‰tt‰‰ jalkansa edess‰ paljaiksi
l‰hes polviin asti, h‰n on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee
liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien v‰lill‰. Joku yksin‰inen,
jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa j‰‰m‰ lause j‰‰ joskus
hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.
"... Kauneus on lep‰‰mist‰..."
Siit‰ oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo
h‰visiv‰t pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat j‰‰neet ilmaan
heilt‰. -- Kauneus on lep‰‰mist‰? Antinous j‰‰ katsomaan pilareihin,
siin‰ kun ne seisovat pitkin‰ valkenevina rivein‰ edess‰, katsoo
marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lep‰‰v‰t niiden pilarien
varassa, liittynein‰ kuin i‰iseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen
marmorin lep‰‰mist‰ ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sit‰
tasaista tyyntynytt‰ asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu
pilaristoilleen lep‰‰m‰‰n kuin painostaan lievittyneen‰ rauhan aaltona?
Onko kauneus rauhan lˆyt‰mist‰ ja rauhan tasaisuus-soinnussa
lep‰elemist‰? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liitt‰‰
kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen j‰senen
kokonaisuuden keveysolemiseksi?
"... Ihminen on kaunis..."
Ihminen kaunis? Ihminenkˆ tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkˆ
sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee
ihmisryhm‰‰, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen,
korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selke‰t
rauhalliset silm‰t ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierell‰‰n
astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeak‰velyinen
nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti
kumartuneet vanhusta kohden vierell‰‰n ja, nuoret avoimet otsansa
tottumattomasti rypistynein‰ tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen,
unohtuneina kuuntelevat h‰nen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen
on kaunis? Antinous seuraa silmill‰‰n kummankin nuorukaisen norjaa
solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo,
seuraa chlamyst‰ holhoovan k‰den kaartoa ja kaulan siroa asentoa,
katsoo k‰her‰n, ajatuksiinsa kumartuneen p‰‰n t‰sm‰llist‰ kauneutta ja
silmien tyynt‰ selkeytt‰, ja tuntee kuin silitt‰v‰n rauhan sielussaan.
Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko
ihanan olon. Kun ihmist‰ katsoo, niin niinkuin s‰veltyneess‰
poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silm‰nr‰p‰yksellisen‰
runona itsess‰‰n l‰sn‰ koko sen ihmisen l‰mpim‰n ja joustavan olon. Kun
n‰kee k‰den liikunnan, v‰r‰ht‰‰ se liikunto sulavana taipuvana aaltona
omassa olossa. Kun n‰kee liikkuvan k‰sivarren nopeat v‰l‰htelev‰t
lihastenleikit, sulaa silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin itsess‰‰n koko sen ihmisen
hennoissa liikkeiss‰ vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa
lep‰‰v‰‰ ja silm‰nr‰p‰yksellist‰ valmiutta, joka hetkens‰ el‰‰ h‰n kuin
l‰vitsens‰ sopusoinnun ja t‰ydellisyyden sulaumuksena, mutta
seuraavassa hetkess‰‰n v‰l‰ht‰‰ h‰n joka j‰seness‰‰n uudeksi
sopusoinnun ja t‰ydellisyyden tilaksi, joka s‰hkˆn herkk‰n‰ kulkee
jokaista h‰nen j‰sent‰ns‰ ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden
tilan v‰r‰ht‰miksi. Ihminen on kaunis: joka silm‰nr‰p‰ys kulkee ihmist‰
kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki t‰ydelliseksi sopusuhdan
v‰l‰hdykseksi. Kaunis on ihminen; miss‰ ihmist‰ hentona katsoo,
kokonaisenaan v‰r‰ht‰‰ h‰n siell‰ ihmisen sieluksi, ja ihanassa
v‰ristyksess‰ tuntee h‰nen t‰ydellisyytens‰ itsess‰‰n. Antinous
katselee, katselee niit‰ poistuvia, pilarien v‰liin h‰ipyvi‰
nuorukaisia, vanhus keskell‰‰n, ja jokaista j‰sent‰ns‰ hipuu ajatteleva
kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on
s‰vel, jonka sointuun koko h‰nen olonsa sulaneesti mukautuu.
Antinouksen mieli ik‰‰nkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti
h‰ilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisen‰, norjana asettuneena
tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa
t‰ydelliseksi sulaneena, ja v‰l‰ht‰v‰n valmiina her‰‰m‰‰n taaskin
toiseksi ja uudeksi joka j‰seness‰‰n sointuvaksi tyyneyden
kokonaisuudeksi. Antinouksen silm‰t katsovat unohtuneessa uneksunnassa
valkeitten pilarien v‰lille, joilla marmori tyyneen‰ lep‰‰, ja koko
tilansa on rauennutta ja tyyntynytt‰ ajatuksiinsa kajaamista.
"... Ihminen h‰lvenee hetkeen..."
Ihminen h‰lvenee hetkeen? H‰lvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin h‰ipyv‰
soiton s‰vel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin h‰ipyisi
jokaiseen k‰tens‰ suoneen asti sielunsa h‰ily‰v‰ksi tilaksi. Niin on
kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi
sen myˆt‰. Ei ole j‰sent‰ ihmisess‰, jonka tuntisi, ei ole mit‰‰n kovaa
ja olevaa ihmisest‰ l‰sn‰, liuenneena h‰ilyy tunteenansa vaan, koko
ihminen sielunsa v‰reilyn‰. On vaan yht‰ sulaamista, jokainen ajatus ja
jokainen tunteminen ovat yht‰ hetken kuvastelua, eik‰ tied‰ miss‰ on,
itsess‰‰nkˆ, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka j‰seness‰‰n
itsest‰‰n ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka
sulavana ja syleilev‰n‰ levitt‰ytyy kaiken ylle.
Antinous j‰‰ liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien v‰lille yhteen
kohtaan ilmaan, n‰ytt‰‰ kuin kaikki ymp‰rill‰, pilarit ja k‰yskelev‰t
keskustelevat ihmiset, tuntuisivat h‰nen sielussaan l‰sn‰ kuin
huuruilevana ylt'yleisen‰ liikkumisena, jonka h‰ily‰v‰ss‰ keinunnassa
h‰nen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon h‰n
mielineen j‰‰.
Kauniina oleminen on ihmisen h‰lvenemist‰ hetkeen. Niinkuin keinuvasti
liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetken‰ haamuilee sielu ja ruumis
yhten‰. Mink‰ n‰kee, se v‰r‰ht‰‰ sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen
sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee
h‰net joka puolelta syliins‰. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja
vehreystulvintaa, hyk‰htyy kuin pisaraksi sit‰ h‰m‰r‰‰ umpinaista
vehreytt‰ ja uumoilee sielussaan kuin maan vehre‰n‰ veren‰; kun n‰kee
taivaan keve‰t‰, sini-iloista kuoroa yll‰ns‰, sukeltaa unohtuneesti
sieluineen senkin helj‰ksi, ylentyv‰ksi soimiseksi, mereksikin, jota
taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka p‰ilyelee
tyyntyv‰n‰ auringon ja taivaan peilin‰, hymisee sielussaan ja
hyv‰iltyin‰ nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren t‰ydellisen
ihmismuodon n‰ky‰, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myˆten
ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista
sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan
liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa p‰ilyy
yhten‰ herkk‰n‰ kuvastelevana peilin‰, josta kaikki itsen‰inen olemisen
tunteminen on h‰lvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisess‰,
jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa
syk‰hdys sielustumisena.
Antinous on ajatustensa myˆt‰ katsonut pilareihin, siin‰ kun ne kuin
ylenev‰n‰ kuorona tuntuvat sielullansa, h‰ilyv‰sti tuntee h‰n
valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien v‰lill‰ ja ik‰‰nkuin unessa
j‰‰ h‰nen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan
sana. H‰n ik‰‰nkuin hupenee siin‰ seisomiseksi, k‰tens‰ riippuvat
voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa
vastaan, liikkumatonna h‰n seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa.
Hiljaa hipuu hetki hetken j‰lkeen, ihmisi‰ astelee ohitse ja pilarit
ylenev‰t; yh‰ seisoo Antinous p‰‰ns‰ rintaa vastaan taipuneena ja
olonsa keinuu ihanana h‰ilynt‰n‰.
"... El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰..."
Ne sanat j‰‰v‰t v‰r‰htyneen Antinouksen mieleen kuin lempe‰n‰ joka
suoneen levitt‰yv‰ valaistus. El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰!
Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelev‰ muodostava k‰si ihmist‰ ja
silitt‰‰ ja sulattaa jokaisen h‰nen j‰senens‰ kauneuden aallonnaksi ja
koskettaa h‰nen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen
hienoksi v‰risemist‰. Niinkuin s‰vel hiipii niin‰ hetkin‰ ihmisen
jokaiseen verenpisaraan ja joka j‰senen tuntoon, ja saa koko ihmisen
l‰vitsens‰ hymisev‰ksi ja l‰vitsens‰ helenev‰ksi. Oh, koko ihminen on
yht‰ hyk‰htynytt‰ ihanuuden v‰ristyst‰, k‰sien ja sormien suoniinkin
riutuu kuin l‰vitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset helj‰t
soinnun suonet s‰veltyv‰t koko ihmisen l‰vitse silloin ja el‰‰ kuin
taivaalliseen hohtoon her‰nneess‰ ruumiissa, koko olo sieluna. Mit‰
ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenv‰r‰hdys uneksuu ja
keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja t‰ydellist‰ el‰‰, silloin
s‰teilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin
kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hyk‰hdyksen‰ v‰risisi ihminen
aina, ja kauneuden maailman syliin h‰ilyisi ihminen aina kuoleutuvan
ihanuuden hukunnassa. Mit‰ olisikaan muu olo muuta kuin pime‰t‰
olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden
kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden v‰r‰htyneen‰
kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi liev‰‰ ja sulouden
lempe‰t‰ el‰m‰!
Antinous seisoo riippuvin k‰sin, p‰‰ns‰ rintaan nojauvana. Ei h‰n
liikahda j‰sent‰k‰‰n, on vaan valuneena siin‰, silm‰ns‰ yht‰ haavaa
kaikessa ymp‰rill‰‰n, sielunsa ylt'yleisen‰ keinuntana. Ei h‰n liikahda
yhdess‰k‰‰n asennossaan, silm‰ns‰ uiskentelevat l‰sn‰olemattomasti
kaiken yll‰, pilarien yleneminen yll‰ ja ihmisten humuava liikunta
ymp‰rill‰ kangastaa yht‰haavaisena aaltoamisen tuntona l‰sn‰ h‰nen
sielullansa, mutta ei h‰n huomaa siit‰ mit‰‰n, mielens‰ tuudittuu vaan
niinkuin ylt'yleisen‰ liikkuvan, ihanan aaltoilun myˆt‰ ja hyv‰iltyn‰
j‰tt‰ytyy h‰n sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelev‰n
aaltoavan tilan liikuntaa.