Antinous ajattelee.
Mit‰ on kauniina oleminen? Onko se syd‰men suloista halajoimisen
haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipe‰t‰ halajoimisen
herkkyytt‰?
Vai lep‰‰mist‰kˆ on kauniina oleminen? Lep‰‰mist‰ olonsa tyyneess‰ ja
hiljenneess‰ rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ymp‰rill‰ns‰
p‰ilyv‰t yhten‰ kuvana, kuten tyyntyneen‰ iltana taivas ja meri meren
heijailevassa kuvastelevassa syliss‰?
Antinous ajattelee, k‰si otsallansa.
Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru
sieluansa. On koko mieli h‰ily‰v‰‰ haihtumaan halaavaa sumetta, koko
oleminen nousee niinkuin suurena ‰‰rettˆm‰n‰ haluna, ja ihanassa
nautinnossa h‰ilyilisi keve‰n‰, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas
ylh‰isiin pid‰tt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja
tukaluutta ja hantelaa pid‰tyst‰ olla niinkuin on, ja halajoitsisi
h‰lvet‰, h‰lvet‰ ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden
vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen
vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pid‰tyksest‰
ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta
ep‰m‰‰r‰ist‰ halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu
kauniiksi herkkyneen‰.
Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyynt‰ peilailua,
niinkuin asettava laine kulkee ihmisen l‰vitse silloin, joka hivelee
jokaisen h‰nen j‰senens‰ sopusuhtaiseksi, ja tyynnytt‰‰ jokaisen h‰nen
ajatuksensa selv‰ksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mieless‰
silloin her‰‰, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista,
jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja
jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja
ruumiinsa yhten‰ kuvastelevana tuntona. Niin silitt‰v‰n‰ kulkee kauneus
ihmisen sielua joskus.
Mit‰ on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ‰‰retˆnt‰
hukuttavaa kaipaamista, jonka syliss‰ ihminen sulaneena herkkyy, vai
onko se ihmisen l‰vitse heleilev‰‰, ihmist‰ soinnuttavaa tyyneydess‰
lep‰‰mist‰, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisess‰ kullassa
kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O
kauneus, vai oletko sin‰ kumpaakin yhdess‰, oletko sin‰ sek‰ ihmisen
sointumista ett‰ ihmisen riutumista, saat h‰nen ensin kuin
rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja v‰ristyt‰t h‰net suuren suuren
levon, silm‰ns‰ ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon
l‰ikemereksi, ja sitte herpaiset h‰net sill‰ rajattomuudellasi niin
ett‰ h‰n j‰lkeenp‰in viruu sairaana ja haikeana ja k‰rsii sitovaa
olemistansa, joka pid‰tt‰v‰n‰ lannistaa h‰net nautintoon h‰lvenem‰st‰?
O kauneus, oletko sin‰ sek‰ ihmisen p‰ily‰v‰‰ t‰ydellist‰ ihanuutta
ett‰ ihmisen sielun hiutuvaa kipeytt‰, joka toisena hetken‰ v‰ristyt‰t
h‰net onnesi kultamereksi, toisena hetken‰ taas k‰tket ja kiedot h‰net
himme‰n kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla h‰n
sis‰llisen‰ nyyhkyn‰n‰ kaivautuu?