Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edess‰‰n heitt‰‰
suihkul‰hde ilmaan v‰lkkyv‰n kaaren, joka ilmassa s‰teillen palaa
marmorialtaaseen, jonka partaitten v‰lill‰ vesi hele‰n‰ ja l‰pin‰kyv‰n‰
h‰ilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja
tuijottaa ilmassa edess‰‰n kiert‰v‰‰n vedenkaareen, otsansa on heikosti
rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on
ainoana ‰‰nen‰ korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta
valo tasaisesti levitt‰ytyy ymp‰rille. Putoavan veden hel‰htely s‰est‰‰
ja tuudittaa ajatuksiansa.
Mit‰ on el‰m‰? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana
ja v‰lkkyelee ilmassa, sitte hel‰jˆiv‰sti sammuen marmorialtaan hele‰‰n
liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmill‰‰n vedenkaarta,
kun se selke‰n‰ hopeasuonena nousee korkealle ja ylh‰‰ll‰ sitte
hajautuu ilmaan moniv‰risin‰ helmin‰, jotka hel‰hdellen putoavat
marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko
el‰m‰ soinnun keveyten‰ heleilemist‰, ja onko el‰m‰n joka hetki pisara
pisaralta kauniiksi selkenev‰‰ ylentymist‰? Onko el‰m‰ ihmisen
her‰‰mist‰ keve‰ksi ja soivaksi kauneudeksi?
Niin ihmeellisen kaunista on el‰m‰ joskus el‰‰. Sielu on kuin vapaiden
ilmojen sine‰, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus her‰‰ mieless‰
vapaana ja kevytsiipisen‰, kuin visert‰v‰ lintu, joka joka hetki voi
ylet‰ taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mielt‰
s‰velt‰v‰t niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko
itsens‰, sielunsa ja jokaisen j‰senens‰ syk‰htyneen‰, keve‰sti
liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mieless‰ kuin seesteist‰
aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyv‰iltyin‰ antavat aaltojen
kantaa itse‰ns‰ sinne t‰nne, milloin ne liikkuvat oman muodon
t‰ydellisyydess‰, h‰ily‰v‰t oman olkap‰‰n kiinte‰ss‰ notkeassa
kaartumisessa ja oman rinnan v‰lj‰n‰ ja vapaana hengitt‰v‰ss‰ kuvussa,
tai oman k‰sivarren pyˆre‰ss‰ ripe‰ss‰ voiman syk‰htelyss‰, milloin ne
taas liitelev‰t ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja h‰ily‰v‰t
utupilvien myˆt‰ taivaan siniselke‰t‰ v‰lj‰‰ lakea, tai nousevat ne
notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenev‰t
ylh‰iset pilarit ja seisovat luottavan tyynin‰ ja t‰ydellisin‰
kultaisena kuvastelevan maailman keskell‰. Niin on kevytt‰ ja
t‰ydellist‰ ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista
ihanana, jokainen ajatus on t‰m‰n tuntemisen loistetta ja koko ihmisen
olo p‰ily‰v‰‰ kauneuden heleilemist‰.
Antinous katsoo, silm‰ns‰ kuin sis‰llisesti valaistuina, vedenkaaren
s‰teilyyn, hengityksens‰ k‰y tasaisena ja kevyen‰. Hetkeksi ylenev‰t
silm‰ns‰ ja vaeltavat huonetta ylt'ymp‰ri katseella, joka ik‰‰nkuin
kylpee autereisessa hurmausmeress‰. Siin‰ nousevat ymp‰rill‰ hoikat ja
valkeat pilarit, jotka keve‰n‰ ja norjana j‰nnityksen‰ kannattavat
katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selke‰sti
ilmaan piirtyv‰in vartalojen v‰litse n‰kyy silm‰‰n seinien,
kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja s‰velt‰m‰t suunnikkaat tasot,
jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden et‰isiin valkeneaviin
maisemiin silm‰ hyv‰iltyn‰ j‰‰ uneksumaan. Ihanana j‰tt‰‰ Antinous
silm‰ns‰ harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisi‰, rauhottavia
et‰isyyksi‰, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan
ylh‰iset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat
auringon valaisemina. Uneksuvana j‰‰ silm‰ niiden maisemien valaistuun
n‰kyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten
haamujen myˆt‰. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja h‰lvenee
ihminen.
Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin
kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto
hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie h‰nt‰ suloisessa unohtuneessa
kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun
h‰ily‰mist‰ ja h‰lvenemist‰, jokainen tunne her‰‰ kuin s‰velen aaltona
ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus
ihmisess‰ on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka
liikunnossa se kullanv‰l‰htelev‰n‰ h‰ilyy. Kuin yht‰ mukauvaa
hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkk‰n‰ ja taipuvana
tyyntyy ja p‰ilyy koko tahdottomassa olossaan.
Mutta onko ihminen aina n‰in h‰lvenneen‰ soinnun tuudittumisena?
Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien
maisemien unelmiin, kunnes silm‰ns‰ viimein unohtuneina ovat j‰‰neet
tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikˆ ihmisell‰ ole toisiakin
hetki‰, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin
maailma levitt‰ytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja
ymp‰rille ja sulkee h‰nen kuin vangittuna itseens‰? Jolloin ihminen on
maailman keskell‰ kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka
ainoa olo on uumoilevaa v‰rjymist‰ luonnon rinnalla, luonnon
veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mit‰‰n selkenev‰‰
ilmaisan ylenev‰‰ soinnun keveytt‰, on ainoastaan v‰rien ja tuoksujen
pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma
h‰m‰rryksen‰ levitt‰ytyy?
Eikˆ ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sis‰lt‰‰n
kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen h‰m‰r‰n mets‰n syliss‰, joka
alati halajaa h‰lvet‰ ja haihtua, mutta joka alati on sidottu
sijallensa ja suljettu itseens‰ ja sitte t‰m‰n rajattoman
t‰yttym‰ttˆm‰n halunsa haikeassa kipeydess‰ vuotaa lehtiens‰
hyk‰htyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisess‰
sis‰llisesti l‰ikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki
kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myˆs kuin alati itseens‰
sidottu ja itseens‰ lukittu ja alati voimaton tyydytt‰m‰‰n t‰t‰
sis‰llist‰ h‰lvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle,
maailman sitomaksi halvattu el‰m‰npisara, jossa aina on liikkumassa
kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka
aina ja i‰ti j‰‰ hervottomana t‰h‰n t‰yttym‰ttˆm‰‰n kaipaukseensa. Niin
on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena
usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen
halua, eik‰ ennen tunnu lievittyv‰ns‰ olemisensa haikeasta kipeydest‰
ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsens‰ olemisensa sitovista koleista
rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ik‰‰nkuin itsest‰‰n
paisuu ihminen joskus, ja valuisi ‰‰rettˆm‰n‰ ‰‰rettˆmyyksiin, niin on
ainoana haluna koko olemisen tunto.
Tyhj‰sti tuijottaa Antinous ilmaan eteens‰ ja kasvoillaan v‰rjyy suuri
sairaus. Miksi pit‰‰ ihmisen olla, kuin olisi el‰m‰ joskus hetkitt‰in
h‰nelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee h‰nen tuntoansa ja
jonka kosketusta h‰n ei kest‰ ajatella? Miksi on ihminen joskus
muodotonta sis‰llisyytt‰, jonka ainoana alati kytev‰n‰ pyrkimyksen‰ on
vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi t‰m‰ ihmisen rajaton halu
aina j‰‰ t‰yttym‰ttˆm‰ksi ja aina ihmist‰ sairaaksi sulattavaksi?
Niin katsoo Antinous eteens‰ ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin
t‰llˆin imev‰ ja sairas huokaus. Siin‰ edess‰‰n hel‰htelee yh‰
suihkul‰hteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja
kevyein‰ ymp‰rill‰. Siit‰ ei Antinous sent‰‰n huomaa mit‰‰n, silm‰ns‰
tuijottavat vaan ep‰m‰‰r‰isin‰ ilmaan, ja jokainen j‰senens‰ on
sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat h‰nen silm‰ns‰ taas
seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, h‰n j‰‰ katsomaan vedenhelmi‰,
kun ne v‰lkkyv‰t ilmassa ja sitte lempe‰sti hel‰ht‰en putoavat veteen
altaassa, ja n‰ytt‰‰ kuin ajatuksensa v‰hitellen tuudittuisivat
kuuntelemaan sit‰ veden helmist‰ pisartelua. Silm‰ns‰kin her‰‰v‰t
lempe‰mmiksi siin‰ ja kasvonpiirtonsa ik‰‰nkuin herkkenev‰t. Tuntuu
kuin jokainen hel‰htelev‰ vedenpisara hel‰ht‰isi v‰rjyv‰sti h‰ness‰kin
ja hellitt‰isi h‰nen sielussaan ajatuksen kuin leppeytt‰v‰n vapahtavan
kyynelen.
Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi k‰rsii ihminen rauhattomana,
miksi hiutuu ja uupuu sis‰llisen‰ haikeutena joskus ja tuntee el‰m‰n
kuin haikean k‰rsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana
s‰velen‰ tuudittua! Saisi olla sulana, saisi lev‰t‰ h‰ilyv‰n‰
tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen
ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden
p‰ilynt‰n‰! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu syd‰n
rajattomiin kipeytt‰viin halajoimisiin ja miksi k‰rsii ihminen?
Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja
sitten pisartelee veden helmin‰ alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan,
jokainen hel‰ht‰v‰ vedenhelmi n‰ytt‰‰ ik‰‰nkuin leppeytt‰v‰n h‰nen
uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herk‰t ja n‰ytt‰‰ kuin
h‰ilyisi h‰n sieluineen mukana kun h‰n silmill‰‰n seuraa veden
hiljaista h‰ily‰mist‰ altaan marmoripartaitten v‰lill‰.
Miss‰, miss‰ olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi
kauneuden tyynt‰ lepoa? Miss‰ olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen
sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppe‰t‰ olisi siell‰
olla, sopusointujen h‰ilynt‰n‰ siell‰ kangastelisi olonsa. Kauniina
siell‰ lep‰isi ihmisen jokainen j‰sen ja kauniina lep‰isi mieli kuin
aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa
p‰ilynt‰‰ olisi ihminen siell‰, jokainen toivo ja jokainen halu
silittyneen‰ ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta
koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siell‰, ja kauniina
purjehtisi ihmisen hiljennytt‰ sielua jokainen ihana ajatus ja ihana
tunteen valaistus. Olisiko maan p‰‰ll‰ semmoista levon kaupunkia ja
semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja
sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsens‰. Olisiko sit‰ kaupunkia ja
maata maanp‰‰ll‰?
Antinous istuu, h‰n on nostanut otsansa holhoavalta k‰delt‰, ja
silm‰ns‰ harhailevat kuin unena soivan suihkul‰hteen ja kevyeiden
pilarien ohitse ik‰‰nkuin jonnekin uneksumisten ep‰m‰‰r‰isiin
valkeneviin kangastusmaihin.