Antinous pit‰‰ otsaansa k‰tens‰ varassa, istuu kivell‰, kyyn‰rp‰‰
polvea vastaan ja tuijottaa mets‰‰n, mets‰n syliin.
Siin‰ se mets‰ h‰ilyy tummuutena yll‰ ja ymp‰rill‰. Puut nousevat,
ylenev‰ runko ylenev‰n rungon takana, taampana h‰vi‰‰ kaikki
sulkeuvaksi himmeyden sein‰ksi ymp‰rill‰, yll‰ kattaa latvojen
l‰pin‰kym‰tˆn lehvistˆ mets‰n umpinaisen salin. Siin‰ jalkojen edess‰
luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelme‰kalvoisessa
kuvastuksessa n‰kee liikkumattoman hiljaisen mets‰n toistamiseen
parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja
raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset
kˆynnˆkset hinteloina riippuvat vett‰ kohden ja ik‰‰nkuin pisartavat
helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen.
Pyˆrrytt‰v‰n‰ hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo mets‰, silm‰
hukkuu toistensa taakse h‰vi‰v‰in runkojen seisontaan, joka et‰‰mp‰n‰
ja et‰‰mp‰n‰ tihenev‰n‰ sein‰n‰ sulkee ihmisen olon ja mielen
ylt'ymp‰rilt‰, yll‰ huumenevat aistit taajan el‰v‰n lehtikatoksen
tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yll‰ ja levitt‰ytyy
ymp‰rille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan
taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ymp‰rilt‰.
Umpinaista on siin‰ mets‰ss‰, ja raskaana lumoavana h‰m‰rryksen‰ tuntuu
se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen mets‰n
n‰kemiseen ylt'ymp‰rill‰. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja
kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen v‰lill‰ on raskas h‰ily‰v‰in
kˆynnˆsten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen
hˆyry ihmist‰. On niinkuin mets‰n suljettu umpinainen h‰m‰rrys kasvaisi
ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen
vereksi. Katoo itsest‰‰n ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan
liikkumattoman mets‰n seisonnaksi.
Antinous istuu, k‰tens‰ lamauvina, ja tuijottaa, mit‰‰n yksityist‰
havaitsematta, mets‰n lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus
levitt‰ytyy h‰nen mielens‰ ylle. Koko se mets‰ tulee kuin yhten‰
tuntona h‰nen sieluksensa, h‰n tuntee silmill‰‰n yht‰ haavaa ylenev‰t
puunrungot ymp‰rill‰ ja mets‰n h‰m‰r‰n seisovan sisustan, jossa
lehvistˆ hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa
kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin h‰m‰rt‰isi veress‰‰n
jokainen lehden liikunta ylh‰‰ll‰ puussa ja ik‰‰nkuin jokainen
tuntoonsa tuleva kukkasen n‰ky tuntuisi l‰mpim‰n‰ syk‰hdyksen‰
veress‰‰n. Yht‰haavaisena liikkuvana v‰riusvana l‰ik‰htelee koko
ymp‰rˆiv‰ mets‰ h‰nen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko h‰nen
olonsa.
Niin valahtuu ihminen kuin mets‰ksi ymp‰rill‰. Verta varjostaa ja
v‰rj‰‰ mets‰n h‰m‰r‰ ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on mets‰n
umpinaisena kuvana l‰ik‰htelemist‰. On kuin hukkuisi mieli kukkasten
h‰m‰r‰ksi punaksi tai kuin puhkeisi mets‰n hillitty raskaslemuinen
henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy
tuntevana vellovana usvana kaiken myˆt‰ ymp‰rill‰‰n. Omassa itsess‰‰n
tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen,
silm‰n tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen v‰ripisaran. Lainehtii
tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen mets‰n suljettua ja
umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja v‰rien uiskentelemista. On
siin‰ mets‰n keskell‰ kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa mets‰n
koko el‰m‰ v‰rehtii.
Niin istuu Antinous mets‰ss‰, sielunsa mets‰ksi liikkuvana. Silm‰ns‰
lep‰‰v‰t mets‰ss‰, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ymp‰rill‰,
k‰tens‰ ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lep‰‰v‰t auenneiksi
herpouneina siin‰. Silm‰ns‰, kun h‰n katsoo sinne metsien v‰riin,
suurenevat ja tummenevat hetkitt‰in ‰killisesti ja samassa puhkee
rinnastaan pid‰ttyv‰ huokaus, kuin olisi h‰ness‰ puhkeemassa halu
h‰lvet‰ itsest‰‰n siksi kaikeksi ymp‰rill‰. Rajatonna uumoilee mets‰
yll‰ns‰ ja kasvien veren‰ lainehtii maa ja ilma.