Satakielist‰ hel‰jˆitsev‰t Bithynian mets‰t, ruusuista tuoksuvat
Bithynian laaksot.
Siell‰ luikertaa hopeainen Sangarius h‰myntummien metsien varjoissa,
joissa satavuotiset korkeat puut seisovat i‰isen‰ h‰m‰ryyten‰ ja
levitt‰v‰t virran ylitse el‰v‰n lehtikatoksen, jonka tihe‰st‰
holvikosta hintel‰t tulikukkaisat kˆynˆkset h‰ilyvin‰ riippuilevat
valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien v‰lill‰,
joiden rinteet ‰kkijyrkkin‰ riippuvat juoksevan veden ylitse ja
uhkaavina ja paljaina ylenev‰t huimaaviin korkeuksiin, kantaen
kaukaisella laellaan, ik‰‰nkuin taivaan syliss‰, mit‰ttˆm‰n‰ silm‰‰n
n‰kyv‰n kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka
levitt‰yv‰t riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana
ruusustona, jonka yll‰ taivaan kansi kylpee siness‰ ja auringon
kullassa. Siell‰ ovat mets‰t, mets‰t, jotka ylenev‰t ihmisen yll‰ kuin
temppelin‰, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin k‰sin
ja hiljenneen‰, puut seisovat siell‰ i‰isen‰ liikkumattomuutena, puiden
v‰litse h‰‰mˆtt‰‰ silm‰‰n kostea h‰m‰r‰ vuoren sein‰, jonka ratkelmista
vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren viherv‰n
sammaleen peitt‰m‰‰ rintaa, yll‰ huojuilevat puiden korkeat latvat,
juurilla, mets‰n ep‰m‰‰r‰isess‰ h‰m‰r‰ss‰ n‰kee siell‰ t‰‰ll‰ runkojen
v‰lill‰ jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa h‰ilym‰ss‰,
ymp‰rill‰ on rauha, ‰‰retˆn hiljainen rauha, niin ett‰ yksin‰inen
linnun ‰‰ni j‰‰ kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin h‰ipyy seisovain
runkojen v‰litse kaukaisuuteen metsien h‰m‰r‰‰n syliin. Mutta ovat
siell‰ nekin mets‰t, joissa puut h‰m‰rt‰v‰t purppuraholvikkana yll‰,
joissa ruohostot mets‰n raskaassa ja tunkeassa h‰m‰r‰ss‰ l‰ikky‰v‰t
kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin
lehtikatoksen l‰ik‰htelev‰n l‰pin‰kym‰ttˆm‰n vehreyden, kukkasten
humalluttavan v‰rikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskell‰
huumautuu kuin pisaraksi sit‰ raskaanhivelev‰‰ tuoksujen ja v‰rien ja
vehreysaaltoamisen vellontaa ja h‰m‰rt‰‰ kuin itsekin sieluineen
umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna mets‰n raskaassa
varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten
hukuttamat, punan laineena h‰ily‰v‰t ne laaksot, ilmakin l‰ikk‰ilee
tuoksujen raskauttamana niiden yll‰, ja ymp‰rill‰ ylenev‰t mets‰t
runsaana vehreyden meren‰, jossa n‰kee vaan pehmytt‰ ja tulvehtivaa
lehvistˆjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse
taivaskin t‰m‰n kukkasparatiisin yll‰ samenee silmiss‰ kuin
purppuranusvaisena hˆyryn‰ uiskentelevaksi katokseksi, joka yht‰ p‰‰t‰
ik‰‰nkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman
avauvan kukkassylin yll‰. Mutta on siell‰ niit‰kin laaksoja, joissa
ihanilla riemuisilla niityill‰ kukkaset seisovat suur- ja
kirkassilm‰isin‰, joissa ymp‰rill‰ ylenev‰t keve‰t korkeat puut, joiden
h‰ilyvill‰ oksilla linnut hopeaisesti visertelev‰t; kuin keve‰n‰
valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut
uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset n‰kyv‰t helein‰ silm‰‰n,
niinkuin helj‰‰ soittoa ovat ne laaksot ja ilma v‰lkkyy kirkkaana
niiden raikkaan kukkav‰lkkeen yll‰.
Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien
ja kaipaavain myrttien maa.
Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistˆjen vehre‰ss‰ Bithyniassa on
kaupunkikin meren hele‰ll‰ rannalla, kirkas valkea kaupunki, edess‰‰n
meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selke‰n‰ ja
tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylv‰stˆineen
heijailevan veden peilin edess‰ kuin vetten helmasta silm‰‰n, kirkkaana
ja valkeana seijastaa se silm‰‰n sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin
se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja
keveiden ylh‰isten pilaristojen s‰vellytt‰v‰ korallinen n‰ky, mutta sen
meren edess‰ heijailevan kaupungin takana h‰‰myilev‰t vehreiden
runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmein‰
aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin
ylle ja ik‰‰nkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin
ylitseuhkuvaan runsaus-syliins‰. Claudiopolis, hele‰ ja valkea
marmorikaupunki on Bithynian laaksojen syliss‰, kirkas on se temppelien
ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina
valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ymp‰rill‰ l‰ikkyv‰t
Bithynian mets‰t, ja metsist‰ huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen
selke‰piirtoisen kaupungin ylitse. Niin siell‰ ihminen, kun katselee
pylv‰stˆjen ylenev‰‰ rauhaa ja temppelien tyynt‰ ja syv‰‰ lepoa
pilaristoillaan, itsekin ik‰‰nkuin her‰‰ tyyneyden ja tyyntymyksen
haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja
tasaiseksi, koko olo asettuneena ik‰‰nkuin marmoriin veistetyn
kuvapatsaan tyyneen kylm‰ksi oloksi, otsa ja rinta p‰ilyv‰n‰ lepona,
mutta samassa hengitt‰‰ taas sit‰ tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja
n‰kee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-l‰ike antaa ik‰‰nkuin
samean, huuruissa kylpev‰n v‰rivaipan, ja sielu valahtaa siit‰
rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan
l‰ikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herk‰ht‰‰.
Bithyniassa, ruusujen ja h‰m‰rt‰vien metsien maassa on Claudiopolis,
kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien
sointuna merenpeilins‰ edess‰, mutta jonka ymp‰rill‰ metsien ja
lehdikkˆjen salaper‰inen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.