hyvin vakava? Rakas majuri, nauru saa meidät pysymään järkevämpinä kuin
paha tuuli. Todistus on tässä silminnähtävänä. Teidän naurava ystävänne
arvioi olosuhteitanne monin verroin oikeammin kuin te itse. Kun olette
saanut eronne, te sanotte itseänne häväistyksi; kun olette saanut kuulan
käsivarteenne, te tekeydytte raajarikoksi! Onko se oikein? Eikö se ole
liioittelua? Ja olenko minä järjestänyt asiat siten, että kaikki
liioittelu niin helposti joutuu naurunalaiseksi? Lyön vetoa, että jos
nyt käyn käsiksi tuohon teidän kerjäläiseenne, niin ei sen laita ole
vähääkään parempi. Te lienette kerran pari menettänyt
kenttävarustuksenne; joitakin sen tai tuon pankkiirin hallussa olevia
pääomia joutunee nyt menemään samaa tietä; teillä ei kenties ole toivoa
saada takaisin joitakin palveluksenne aikana suorittamianne
ennakkomaksuja: mutta oletteko silti mikään kerjäläinen? Vaikkapa teille
ei olisikaan jäänyt mitään muuta kuin se, mitä enoni teille tuo mukanaan
--
v. TELLHEIM.
Enonne, armollinen neiti, ei tuo minulle mitään.
NEITI.
Ei muuta kuin ne kaksituhatta pistolia, jotka te niin jalomielisesti
annoitte etukäteen säätyjemme käytettäväksi.
v. TELLHEIM.
Jospa vain olisitte lukenut kirjeeni, armollinen neiti!
NEITI
No niin, minä olen sen lukenut. Mutta mitä siinä kirjoititte tästä
asiasta, jää minulle täydeksi arvoitukseksi. On aivan mahdotonta, että
jalo tekonne tahdottaisiin lukea teille rikokseksi. -- Selittäkää toki,
rakas majuri.
v. TELLHEIM.
Muistatte kai, armollinen neiti, että olin saanut määräyksen mitä
ankarimmin kerätä sotaveroa puhtaassa rahassa kotiseutunne
piirikunnista. Päästäkseni tuota ankaruutta käyttämästä minä maksoin
puuttuvan summan etukäteen.
NEITI.
Muistanpa tietenkin. Rakastin teitä tuon tekonne tähden, vaikka en vielä
ollut teitä nähnytkään.
v. TELLHEIM.
Säädyt antoivat minulle tunnusteensa, ja sen minä aioin rauhaa
solmittaessa liittää hyväksyttyjen saatavien joukkoon. Tunnuste
katsottiin täysin sitovaksi, mutta minun omistusoikeuteni siihen
asetettiin kiistanalaiseksi. Hymyiltiin ivallisesti, kun vakuutin
maksaneeni sen sisällön käteisellä rahalla. Se selitettiin säätyjen
minulle antamiksi lahjuksiksi tai hyvitykseksi siitä, että niin pian
olin sopinut heidän kanssaan alimmasta määrästä, johon olin valtuutettu
suostumaan vain äärimmäisessä hätätilassa. Niin joutui tunnuste minun
käsistäni, ja jos se maksetaan, niin ei sitä varmaankaan makseta
minulle. -- Tällä, hyvä neiti, katson kunniaani loukatun, enkä saamani
eron takia, jota olisin vaatinut, ellen olisi sitä saanut. -- Te olette
vakava, hyvä neiti? Miksi ette naura? Ha, ha, ha! Minähän nauran.
NEITI.
Oi, tukahuttakaa tuo nauru, Tellheim! Minä rukoilen! Se on ihmisvihan
hirveätä naurua! Ei, te ette ole se mies, joka voi katua hyvää tekoaan
sen vuoksi, että siitä on hänelle huonot seuraukset. Ei, noita huonoja
seurauksia ei mitenkään voi kestää kauan! Totuuden täytyy tulla ilmi.
Enoni, kaikki säätymme voivat todistaa --
v. TELLHEIM.
Enonne! Teidän säätynne! Ha, ha, ha!
NEITI.
Teidän naurunne surmaa minut, Tellheim! Jos uskotte hyveisiin ja
kaitselmukseen, Tellheim, niin älkää naurako tuolla tavalla! En ole
koskaan kuullut pelottavammin kirottavan, kuin te nauratte. -- Ja
otaksukaamme pahinta! Jos teidät täällä kaikin mokomin tahdotaan tuomita
väärin, niin ei teitä siellä meillä voida väärin tuomita. Ei, me emme
voi, me emme tahdo teitä tuomita väärin, Tellheim. Ja jos meidän
säädyillämme on vähintäkään kunniantuntoa, niin tiedän, mitä niiden on
tehtävä. Mutta johan nyt joutavia: miksipä se olisi tarpeellista?
Kuvitelkaa, Tellheim, että olisitte menettänyt nuo kaksituhatta pistolia
jonakin rajuna iltana. Kuningas oli teille onneton kortti: rouva
(osoittaen itseään) on teille sitä suosiollisempi. -- Kaitselmus,
uskokaa minua, suojelee aina rehellistä miestä vahingoilta ja useimmiten
jo etukäteen. Tuo teko, joka kerran sai teidät menettämään kaksituhatta
pistolia, saattoi minut teidän omaksenne. Ilman tuota tekoa minua ei
koskaan olisi haluttanut päästä teitä tuntemaan. Tiedättehän, että tulin
kutsumattomana ensi kerran seuraan, jossa luulin teidät tapaavani. Tulin
sinne ainoastaan teidän tähtenne. Tullessani sinne olin varmasti jo
päättänyt teitä rakastaa -- minä jo rakastinkin teitä! -- olin varmasti
päättänyt saada teidät omakseni, vaikka olisinkin huomannut teidät yhtä
mustaksi ja rumaksi kuin Venetian maurilaisen. Te ette ole niin musta ja
ruma; ettekä liene niin mustasukkainenkaan. Mutta, Tellheim, Tellheim,
te muistutatte häntä kuitenkin niin monessa suhteessa! Voi noita rajuja,
järkkymättömiä miehiä, jotka alati vain kunnian kummitukseen tuijottavat
ja kaikki muut tunteensa paaduttavat! -- Katsokaa minuun! minuun,
Tellheim! (v. Tellheim on tällävälin kaiken aikaa miettivänä ja
liikahtamatta tuijottanut yhteen paikkaan.) Mitä te ajattelette? Te ette
kuuntele?
v. TELLHEIM
(hajamielisenä). Kuuntelen toki! Mutta sanokaahan, hyvä neiti, kuinka
joutui mauri Venetian palvelukseen? Eikö maurilla ollut isänmaata?
Minkätähden vuokrasi hän käsivartensa ja verensä vieraalle valtiolle?
NEITI
(pelästyneenä). Missä te olette, Tellheim? -- Nyt on aika keskeyttää. --
Tulkaa! (Tarttuen hänen käteensä.) -- Franziska, käske ajaa vaunut
esiin.
v. TELLHEIM
(tempautuu irti neidistä ja rientää Franziskan jälkeen). Ei, Franziska,
minulla ei voi olla kunniaa seurata neitiä ajelulle. -- Hyvä neiti,
suokaa minun vielä tänään pitää terve järkeni, ja sallikaa minun
poistua. Olen jo sen menettämäisilläni teidän tähtenne. Ponnistan
vastaan, minkä voin. -- Mutta koska vielä olen täydellä järjellä, niin
kuulkaa, hyvä neiti, minä olen lujasti päättänyt, mistä ei mikään mahti
maailmassa saa minua luopumaan. -- Jollei peliini enää satu onnellista
heittoa, jollei lehti kokonaan käänny, jollei --
NEITI.
Minun täytyy keskeyttää teidät, herra majuri. -- Meidän olisi heti
pitänyt puhua hänelle siitä, Franziska. Etkä sinäkään muistuta minua
mistään. -- Puhelumme olisi käynyt aivan toisenlaiseksi, jos heti aluksi
olisin maininnut sen hyvän uutisen, jota chevalier de la Marliniere
juuri äsken kävi teille tuomassa.
v. TELLHEIM.
Chevalier de la Marliniere? Kuka se on?
FRANZISKA.
Hän lienee jotenkin kelpo mies, herra majuri, paitsi mitä --
NEITI.
Vaikene, Franziska! -- Myöskin eräs eronsaanut upseeri, joka
Alankomaitten palveluksesta --
v. TELLHEIM.
Haa! luutnantti Riccaut!
NEITI.
Hän vakuutti olevansa teidän ystävänne.
v. TELLHEIM.
Minä vakuutan, etten minä ole hänen ystävänsä.
NEITI.
Ja että hänelle oli en tiedä mikä ministeri ilmaissut, että teidän
asianne on lähellä mitä onnellisinta ratkaisua, jokin kuninkaallinen
käsikirje kuuluu olevan tulossa teille. --
v. TELLHEIM.
Kuinka olisi Riccaut päässyt ministerin seuraan? -- Jotakin tosin lienee
asiassani tapahtunut; sillä vastikään selitti sotavarainhoitaja minulle,
että kuningas on kumonnut kaiken, mitä minua vastaan on esilletuotu, ja
että minä nyt voisin peruuttaa kirjallisesti antamani kunniasanan, jolla
olin luvannut olla täältä poistumatta ennenkuin minut on huomattu täysin
syyttömäksi. -- Mutta siinä lieneekin kaikki. Minun tahdotaan antaa
livistää tieheni. Mutta siinä he erehtyvät; minä en pakene. Ennemmin
vaikka näännyn äärimmäiseen kurjuuteen solvaajieni silmien edessä --
NEITI.
Uppiniskainen mies!
v. TELLHEIM.
Minä en tarvitse armoa, minä tahdon oikeutta. Kunniani --
NEITI.
Sellaisen miehen kunnia kuin teidän --
v. TELLHEIM.
(kiivaasti). Ei, hyvä neiti, te voinette varsin hyvin arvostella kaikkia
muita asioita, mutta tätä ette. Kunnia ei ole omantuntomme ääni, ei
muutamien oikeamielisten todistus --
NEITI.
Ei, ei, tiedän sen kyllä. -- Kunnia on -- kunnia.
v. TELLHEIM.
Lyhyesti, hyvä neiti, -- te ette antanut minun puhua loppuun, -- tahdoin
sanoa: jos se, mikä on omani, minulta niin häpeällisesti pidätetään, jos
ei kunnialleni anneta mitä täydellisintä hyvitystä, niin minä en, hyvä
neiti, voi olla teidän omanne; sillä maailman silmissä en ole sen
arvoinen. Neiti von Barnhelm ansaitsee tahrattoman miehen. Arvotonta on
se rakkaus, joka arvelematta saattaa asettaa sen, johon se kohdistuu,
ylenkatseelle alttiiksi. Arvoton on se mies, joka julkeaa ottaa koko
onnensa vastaan naiselta, jonka sokea hellyys --
NEITI.
Ja onko tämä täyttä totta, herra majuri? -- (Kääntyen häneen äkkiä
selin.) Franziska!
v. TELLHEIM.
Älkää suuttuko, hyvä neiti --
NEITI
(syrjään Franziskalle). Nyt on aika! Mitä arvelet, Franziska? --
FRANZISKA.
En osaa arvella mitään. Mutta kyllä hän menee vähän liian pitkälle --
v. TELLHEIM
(joka tulee keskeyttämään). Te olette suuttunut, hyvä neiti --
NEITI
(pilkallisesti). Minäkö? en vähääkään.
v. TELLHEIM.
Jos rakastaisin teitä vähemmän, hyvä neiti --
NEITI
(vielä samaan sävyyn). Niin tietysti, se olisi onnettomuuteni -- ja
katsokaa, herra majuri, en minäkään halua teidän onnettomuuttanne. --
Rakkauden täytyy olla aivan epäitsekäs. -- Hyväpä oli, etten ole ollut
avosydämisempi! Kenties olisi saalinne suonut minulle sen, minkä
rakkautenne minulta kielsi. -- (Vetäen sormuksen hitaasti sormestaan.)
v. TELLHEIM.
Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?
NEITI.
Ei, älköön kumpikaan saattako toistansa onnellisemmaksi tahi
onnettomammaksi. Niin vaalii tosi rakkaus! Uskon teitä, herra majuri, ja
teillä on liian paljon kunniaa voidaksenne käsittää väärin rakkautta.
v. TELLHEIM.
Ivaatteko, hyvä neiti?
NEITI.
Kas tässä! Ottakaa takaisin sormus, jonka annoitte minulle uskollisuuden
merkiksi. (Ojentaa hänelle sormuksen.) Olkoon se mennyttä! Olkaamme kuin
emme olisi tunteneet toisiamme!
v. TELLHEIM.
Mitä kuulen?
NEITI.
Ihmetyttääkö se teitä? -- Ottakaa, hyvä herra. -- Ette kai ole vain
teeskennellyt?
v. TELLHEIM
(ottaen sormuksen hänen kädestään). Jumala! ja näin voi Minna puhua! --
NEITI.
Te ette voi olla omani tuossa *yhdessä* tapauksessa: minä en voi olla
teidän omanne missään tapauksessa. Teidän onnettomuutenne on luultava;
minun on varma. -- Jääkää hyvästi! (Aikoo poistua.)
v. TELLHEIM.
Mihin nyt, rakkahin Minna? --
NEITI.
Hyvä herra, te solvaatte minua nyt tuolla tuttavallisella
nimityksellänne.
v. TELLHEIM.
Mikä teidän on, hyvä neiti? Mihin menette?
NEITI.
Päästäkää. -- Salaamaan teiltä kyyneleeni, petturi! (Poistuu.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
_von Tellheim_. _Franziska_.
v. TELLHEIM.
Kyyneleet? Ja minäkö jättäisin hänet? (Aikoo rientää jälkeen.)
FRANZISKA
(joka estää häntä puhumasta). Ei toki, herra majuri! Ette suinkaan aio
seurata häntä hänen makuuhuoneeseensa?
v. TELLHEIM.
Hänen onnettomuutensa? Eikö hän puhunut onnettomuudesta?
FRANZISKA.
Puhuipa kyllä! onnettomuudesta kadottaa teidät, sitten kun --
v. TELLHEIM.
Sitten kun? mitä sitten kun? Tuon takana piilee enemmänkin. Mitä se on,
Franziska? Puhu, sano!
FRANZISKA.
Sitten kun hän, aioin sanoa, -- on teidän tähtenne uhrannut niin paljon.
v. TELLHEIM.
Uhrannut minun tähteni?
FRANZISKA.
Kuulkaa siis aivan lyhyesti. -- Oli oikein, hyvä herra majuri, että te
tällä tavalla hänestä vapauduitte. Miksipä en sitä teille sanoisi? Eihän
se kuitenkaan voi kauemmin pysyä salassa. -- Me olemme paenneet! --
Kreivi von Bruchsall on tehnyt neidin perinnöttömäksi, kun tämä ei
suostunut ottamaan ketään miestä hänen kädestään. Kaikki jätti, kaikki
hylkäsi hän tämän jälkeen. Mitä oli meidän tekeminen? Me päätimme lähteä
etsimään häntä, jolle me --
v. TELLHEIM.
Jo riittää. -- Tule, minun täytyy heittäytyä hänen jalkoihinsa.
FRANZISKA.
Mitä te ajattelette? Lähtekää toki ja kiittäkää hyvää onneanne --
v. TELLHEIM.
Kurja raukka! sellaisena minua pidät? -- Ei, rakas Franziska, tuo neuvo
ei tullut sydämestäsi. Anna anteeksi kiivastukseni!
FRANZISKA.
Älkää enää pidättäkö minua. Minun täytyy rientää katsomaan, mitä hän
tekee. Kuinka helposti olisi saattanut jotakin tapahtua. -- Menkää!
Tulkaa mieluummin takaisin sitte kun teitä haluttaa tulla takaisin.
(Rientää neidin jälkeen.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
v. TELLHEIM.
Mutta, Franziska! -- Oo, minä odotan teitä täällä -- Ei, se on
tärkeämpää! -- Kun hän näkee, että minulla on tosi mielessä, ei hän voi
olla antamatta anteeksi. -- Nyt minä tarvitsen sinua, kunnon Werner! --
Ei, Minna, minä en ole petturi! (Kiiruhtaa pois.)
_(Neljännen näytöksen loppu.)_
VIIDES NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
_(Näyttämö: sali.)_
_von Tellheim_ toiselta ja _Werner_ toiselta sivulta.
v. TELLHEIM.
Haa, Werner! olen etsinyt sinua kaikkialta. Missä olet piileskellyt?
WERNER.
Ja minä olen etsinyt teitä, herra majuri; niin käy aina, kun rupeaa
etsimään. -- Tuon teille hyvän uutisen.
v. TELLHEIM.
Ah, en tarvitse nyt sinun uutisiasi: tarvitsen rahojasi. Pian nyt,
Werner, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja sitten koeta saada
kokoon niin paljon kuin voit.
WERNER.
Herra majuri? -- No, kautta kurjan sieluni, enkös sitä jo sanonut, että
silloin hän lainaa minulta rahaa, kun hänellä itselläänkin on toisille
lainata.
v. TELLHEIM.
Ethän vain tee verukkeita?
WERNER.
Ettei minun vain kävisi häntä mistään moittiminen, ottaa hän minulta
oikealla kädellään ja antaa takaisin vasemmalla.
v. TELLHEIM.
Älä viivytä minua, Werner! -- Aikomukseni on antaa ne sinulle takaisin,
mutta milloin ja millä tavalla? -- Herra sen tiennee!
WERNER.
Te ette siis vielä tiedä, että hovikassa on saanut määräyksen maksaa
teille rahanne takaisin? Vastikään sain sen tietää tuolla --
v. TELLHEIM.
Mitä sinä höpiset? Kaikkea sinut saavatkin uskomaan? Etkö sitten käsitä,
että jos se olisi totta, minun toki ensin olisi pitänyt saada se
tietooni? -- Lyhyesti, Werner, rahaa. Rahaa!
WERNER.
No niin, ilomielin! tässä on vähän! -- Tässä on ne sata louisdoria ja
tässä ne sata tukaattia. -- (Antaa hänelle kummatkin.)
v. TELLHEIM.
Nuo sata louisdoria saat viedä Justille. Hänen on heti jälleen
lunastettava se sormus, jonka hän tänä aamuna on pantannut. -- Mutta
mistä saat lisää, Werner? -- Tarvitsen paljon enemmän.
WERNER.
Jättäkää se minun huolekseni. -- Se mies, joka osti tilani, asuu täällä
kaupungissa. Maksupäivä olisi tosin vasta kahden viikon kuluttua, mutta
rahat ovat jo valmiina odottamassa, ja joku puolen prosentin lyhennys --
v. TELLHEIM.
No niin, rakas Werner! -- Näethän, että sinä olet ainoa turvani? --
Minun täytyykin uskoa sinulle kaikki. Tuo neiti tuolla, -- olethan
nähnyt hänet, -- on onneton --
WERNER.
Voi surkeutta!
v. TELLHEIM.
Mutta huomenna hän on vaimoni --
WERNER.
Oi riemua!
v. TELLHEIM.
Ja ylihuomenna vien hänet pois. Minä saan lähteä, minä tahdon lähteä.
Käyköön täällä kaiken miten käy! Kenpä tietää, missä minua muualla onni
odottaa. Jos tahdot, Werner, niin tule mukaan. Astukaamme jälleen
palvelukseen.
WERNER.
Todellako? -- Mutta kaiketi siellä, missä soditaan, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Missä sitten? -- Mene, rakas Werner, puhumme tästä vielä tarkemmin.
WERNER.
Voi majuri kulta! -- Ylihuomenna? Miksi ei yhtä hyvin jo huomenna? --
Kyllä minä hommaan kaikki, mitä tarvitaan. -- Persiassa, herra majuri,
soditaan kelpo lailla; mitäs arvelette?
v. TELLHEIM.
Pohtikaamme asiaa; lähde nyt vain, Werner!
WERNER.
Helei! eläköön prinssi Heraklius! (Poistuu.)
TOINEN KOHTAUS.
v. TELLHEIM.
Mikä minun on? -- Koko sieluni on uudessa vireessä. Oma onnettomuuteni
masensi minut -- sai minut harmistuneeksi, lyhytnäköiseksi, ujoksi,
veltoksi; hänen onnettomuutensa kohottaa minut korkealle, minä katselen
jälleen vapaasti ympärilleni ja tunnen itseni reippaaksi ja voimakkaaksi
ryhtymään hänen puolestaan kaikkeen -- mihin tahansa --. Miksi
viivyttelen? (Aikoo lähteä neidin huoneeseen, josta Franziska tulee
häntä vastaan.)
KOLMAS KOHTAUS.
_Franziska_. _v. Tellheim_.
FRANZISKA.
Tekö se olitte sittenkin? -- Olin kuulevinani teidän äänenne. -- Mitä
haluatte, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Mitäkö haluan? -- Mitä neitisi tekee? -- Tule!
FRANZISKA.
Hän on juuri lähdössä ajelemaan.
v. TELLHEIM.
Yksinkö? ilman minua? mihin?
FRANZISKA.
Oletteko unohtanut, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Hulluko sinä olet, Franziska? -- Minä ärsytin häntä, ja hän loukkaantui:
nyt pyydän häneltä anteeksi, ja kyllä hän antaa.
FRANZISKA.
Mitä? -- Senkin jälkeen kun otitte sormuksen takaisin, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Haa! -- silloin olin aivan sekaisin. -- Nyt vasta ehdin taas sormusta
ajattelemaan. -- Mihin sen pistinkään? -- (Hän etsii sitä.) Tässä se on.
FRANZISKA.
Sekö se on? (Hänen pistäessään sen jälleen taskuunsa, syrjään.) Kunpa
hän ymmärtäisi katsoa sitä tarkemmin!
v. TELLHEIM.
Hän pakotti minut sen ottamaan katkerin mielin. -- Olen jo unohtanut sen
katkeruuden. Täysi sydän ei sanoja punnitse. -- Mutta hän ei myöskään
hetkeäkään epäröi ottamasta sormusta jälleen. -- Ja onhan minulla vielä
hänen sormuksensa.
FRANZISKA.
Sitä hän odottaa omansa sijaan takaisin. -- Missä se sitten on, herra
majuri? Näyttäkäähän toki sitä minulle.
v. TELLHEIM.
(vähän hämillään). Olen -- unohtanut -- pistää sen sormeeni. -- Just --
Just tuo sen minulle tuossa tuokiossa.
FRANZISKA.
Toinen on kai jotenkin toisensa näköinen; näyttäkäähän sitä; katselen
sellaisia kovin mielelläni.
v. TELLHEIM.
Joskus toiste, Franziska. Tule nyt
FRANZISKA
(syrjään). Hän ei näy mitenkään haluavan päästä erehdyksestään.
v. TELLHEIM.
Mitä sanot? Erehdyksestäkö?
FRANZISKA.
Se on erehdys, sanon minä, jos luulette, että ottaessanne neidin yhä
vielä tekisitte hyvän kaupan. Hänen oma omaisuutensa ei ole kovinkaan
suuri; vähänkin itsekkäitten laskujen johdosta voi se holhoojien käsissä
hävitä kuin tuhka tuuleen. Hän odotti kaikkea hyvää enoltaan, mutta tuo
julma eno --
v. TELLHEIM.
Mitä hänestä! -- Eikö minussa ole miestä kerran korvaamaan hänelle
kaikki? --
FRANZISKA.
Kuuletteko? Hän soittaa; minun täytyy mennä sinne.
v. TELLHEIM.
Minä tulen sinun kanssasi.
FRANZISKA.
Taivas varjelkoon! Hän on nimenomaan kieltänyt minua puhelemasta teidän
kanssanne. Tulkaa edes Vähän jälkeenpäin. -- (Menee huoneeseen.)
NELJÄS KOHTAUS.
v. TELLHEIM
(huutaa hänen jälkeensä). Ilmoita minut hänelle! -- Puhu minun
puolestani, Franziska! -- Seuraan heti perässäsi! -- Mitä hänelle
sanoisin? -- Kun sydän saa puhua, ei tarvita mitään valmistuksia. --
Ainoa, mikä voisi vaatia harkittua sanankäännettä, on hänen estelynsä,
hänen epäröintinsä heittäytyä onnettomana minun syliini, hänen
teeskennelty ponnistuksensa kuvitella minulle onnea, jonka hän minun
tähteni on kadottanut. Tämä epäluottamus minun kunniaani ja omaan
arvoonsa on hänen saatava anteeksi omalta itseltään, omalta itseltään.
-- Minä olen sen jo anteeksi antanut! -- Haa! tuolla hän tulee. --
VIIDES KOHTAUS.
_Neiti_. _Franziska_. _v. Tellheim_.
NEITI
(tullessaan huoneestaan, ikäänkuin ei huomaisikaan majuria). Vaunut kai
ovat jo oven edessä, Franziska? -- Viuhkani! --
v. TELLHEIM
(lähestyen häntä). Mihin lähdette, hyvä neiti?
NEITI
(teeskennellyn kylmästi). Ulos, herra majuri. -- Arvaan, miksi vielä
kerran olette vaivautunut tänne: antaaksenne tekin minulle sormukseni
takaisin. -- Hyvä, herra majuri; olkaa siis hyvä ja jättäkää se
Franziskan huostaan -- Franziska, ota majurilta sormus! -- Minulla ei
ole aikaa hukata. (Aikoo poistua.)
v. TELLHEIM
(astuu hänen eteensä). Hyvä neiti! -- Ah, mitä olenkaan saanut kuulla,
hyvä neiti! En ole ansainnut niin suurta rakkautta.
NEITI.
Vai niin, Franziska? Sinä olet siis herra majurille -- --
FRANZISKA.
Ilmaissut kaikki.
v. TELLHEIM.
Älkää suuttuko minuun, hyvä neiti. Minä en ole petturi. Te olette
maailman silmissä menettänyt minun tähteni paljon, mutta ette minun
silmissäni. Minun silmissäni te olette tällä tappiollanne äärettömästi
voittanut. Se oli teille vielä liian uutta; te pelkäsitte, että se ehkä
tekisi minuun liian epäedullisen vaikutuksen; te halusitte sen minulta
aluksi salata. Minä en moiti teitä tämän epäluottamuksenne vuoksi. Se
johtui halusta saada omistaa minut. Tämä halu on minun ylpeyteni! Te
kohtasitte minut itsenikin onnettomana ettekä tahtonut kasata
onnettomuutta onnettomuuden päälle. Te ette osannut aavistaa, että
teidän onnettomuutenne saisi minut kokonaan unohtamaan omani.
NEITI.
Kaikki tuo on varsin hyvä, herra majuri! Mutta se on nyt kerran
tapahtunut. Minä olen vapauttanut teidät sitoutumuksestanne; te olette
ottaessanne sormuksen takaisin --
v. TELLHEIM.
En ole suostunut mihinkään! -- Pidän itseäni pikemminkin nyt sidotumpana
kuin koskaan. -- Te olette omani, Minna, ikuisesti omani. (Ottaa
sormuksen esiin.) Kas tässä, ottakaa se toisen kerran uskollisuuteni
merkiksi --
NEITI.
Minäkö ottaisin tämän sormuksen takaisin? tämän sormuksen?
v. TELLHEIM.
Niin, rakkain Minna, niin!
NEITI.
Mitä te minusta ajattelette? tämän sormuksen?
v. TELLHEIM.
Tämän sormuksen te otitte ensi kerran kädestäni, kun kummankin meidän
olosuhteemme olivat yhtäläiset ja onnelliset. Ne eivät enää ole
onnelliset, mutta taaskin yhtäläiset. Yhtäläisyys on aina rakkauden
vahvin side. -- Sallitteko, rakkahin Minna! -- (Tarttuu hänen käteensä
pistääkseen siihen sormuksen.)
NEITI.
Mitä? väkivalloinko, herra majuri? -- Ei, ei ole mitään mahtia
maailmassa, joka pakottaisi minut ottamaan takaisin tämän sormuksen! --
Luuletteko, että olen sormusta vailla? -- Oo, näettehän toki (näyttäen
sormustaan), että minulla on tässä vielä yksi, joka varsin hyvin vetää
vertoja teidän sormuksellenne? --
FRANZISKA.
Eikö hän nyt vieläkään huomaa! --
v. TELLHEIM
(päästäen irti neidin käden). Mitä tämä on? -- Näen neiti von
Barnhelmin, mutta en kuule hänen ääntänsä. Te teeskentelette, hyvä
neiti. -- Suokaa anteeksi, että käytän teidän omaa sanaanne.
NEITI
(todellisella äänensävyllään). Loukkasiko tuo sana teitä, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Se koski minuun kipeästi.
NEITI
(liikutettuna). Se ei ollut tarkoitukseni, Tellheim. -- Antakaa
anteeksi, Tellheim.
v. TELLHEIM.
Haa, tämä tuttavallinen äänensävy sanoo minulle, että jälleen tulette
entisellenne, hyvä neiti, että yhä vielä rakastatte minua, Minna. --
FRANZISKA
(tokaisten). Pila olisikin helposti saattanut mennä liian pitkälle. --
NEITI
(käskevästi). Ole sekaantumatta peliimme, Franziska, tee hyvin! --
v. TELLHEIM
(syrjään ja loukattuna). Eikö vieläkään riitä?
NEITI.
Niin, hyvä herra, naisellisen turhamaista olisi tekeytyä kylmäksi ja
pilkalliseksi. Pois se! Te ansaitsette saada nähdä minut yhtä
todellisena kuin itsekin olette. -- Rakastan teitä vielä, Tellheim,
rakastan teitä vielä, mutta siitä huolimatta --
v. TELLHEIM.
Ei enempää, rakkahin Minna, ei enempää! (Tarttuu vielä kerran hänen
käteensä pistääkseen sormuksen hänen sormeensa.)
NEITI
(joka vetää kätensä pois). Siitä huolimatta, -- sitä suuremmalla syyllä
en enää koskaan salli sen toistuvan; en koskaan! -- Minne aiotte lähteä,
herra majuri? -- Luulin teidän saavan tarpeeksenne omasta
onnettomuudestanne. -- Teidän täytyy jäädä tänne; kaikkein täydellisintä
hyvitystä teidän täytyy -- uhmaten vaatia. Tässä hädässä en keksi
muutakaan sanaa. -- Uhmaten vaatia, -- vaikkapa äärimmäinen kurjuus
teidät solvaajienne silmien edessä runtelisi!
v. TELLHEIM.
Niin ajattelin, niin puhuin, kun en tiennyt, mitä ajattelin ja puhuin.
Harmi ja salainen suuttumus olivat sumentaneet koko sieluni; ei edes
rakkaus onnen kirkkaimmassa loistossa voinut luoda siihen päivänvaloa.
Mutta sepä lähettääkin tyttärensä, säälin, joka paremmin tuntien synkän
tuskan, hälventää sumut ja jälleen avaa sieluni kaikki kulkutiet
hellyyden vaikutteille. Itsesäilytysvaisto herää, kun säilytettävänä on
jotakin kallisarvoisempaa kuin oma itsensä ja se on tehtävä omin voimin.
Älkää, hyvä neiti, loukkaantuko tästä sääli-sanasta. Kovan onnemme
viattomalta aiheuttajalta voimme kuulla sen tuntematta nöyryytystä. Minä
olen tuo aiheuttaja; minun tähteni, Minna, te kadotitte ystävänne ja
sukulaisenne, omaisuutenne ja isänmaanne. Minun kauttani, minussa on
teidän kaikki tämä jälleen löydettävä; muutoin jää tunnolleni
rakastettavimman naisen turmio. Älkää saattako minua ajattelemaan
tulevaisuuttani sellaiseksi, että minun täytyisi vihata itseäni. -- Ei,
ei mikään saa minua pidättää täällä kauempaa. Tästä hetkestä alkaen
asetan ainoastaan halveksumiseni kaikkea sitä vääryyttä vastaan, jota
täällä saan osakseni. Onko tämä maa koko maailma? Täälläkö yksin aurinko
nousee? Enkö saa mennä, minne haluan? Kukapa kieltäytyisi ottamasta
vastaan palvelustani? Ja vaikka minun täytyisi lähteä sitä tarjoamaan
maailman ääriin: seuratkaa minua turvallisesti, rakkahin Minna; meiltä
ei ole mitään puuttuva. -- Minulla on ystävä, joka minua mielellään
tukee. --
KUUDES KOHTAUS.
_Eräs jääkäri_, _v. Tellheim_. _Neiti_. _Franziska_.
FRANZISKA
(huomatessaan jääkärin). St! Herra majuri --
v. TELLHEIM