käännellä! -- Ilveestä ilveeseen ja yhä uutta ja uutta! Oo, hän on
erinomainen mies, tuo herra Paul Werner! -- (Franziskalle ikäänkuin
korvaan.) Hyvinvoipa mies ja vielä naimaton. Kolmen kilometrin päässä
täältä hänellä on komea kylätuomarintila. Hänellä sitä vasta on saalista
sodasta! -- Ja on ollut varusmestarina herra majurin väessä. Oo, hän on
sitten meidän herra majurimme hyvä ystävä! Hän on sitten hyvä ystävä,
joka antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä! --
WERNER.
Niin! ja tuo on sitten minun majurini hyvä ystävä! Tuo on sitten hyvä
ystävä, joka majurin pitäisi antaa piestä kuoliaaksi.
ISÄNTÄ.
Mitä? kuinka? -- Ei, herra Werner, tuo ei enää ole sopivaa leikkiä. --
Minäkö en olisi herra majurin ystävä? -- Ei, tuota leikkiä minä en
ymmärrä.
WERNER.
Just on kertonut minulle kauniita juttuja.
ISÄNTÄ.
Just? Sitäpä jo arvelinkin, että Just tässä puhuu teidän suullanne! Just
on häijy, törkeä ihminen. Mutta tässähän on tämä kaunis lapsi
saapuvilla; hän puhukoon: sanokoon hän, enkö ole herra majurin ystävä?
Enkö ole tehnyt hänelle palveluksia? Ja miksi en minä olisi hänen
ystävänsä? Eikö hän ole ansiokas mies? Totta on, että hänelle on
sattunut kova onni joutua virkaheitoksi, mutta mitä se tekee? Kuningas
ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä, ja vaikka hän kaikki heidät
tuntisikin, niin hän ei voi kaikkia heitä palkita.
WERNER.
Nuo sanat toi Jumala hänen suuhunsa! -- Mutta Just -- tosin ei
Justissakaan ole juuri mitään erikoista, mutta valehtelija Just ei ole:
ja jos se on totta, mitä hän on minulle kertonut --
ISÄNTÄ.
Minä en halua kuulla sanaakaan koko Justista! Kuten sanottu: puhukoon
tämä kaunis lapsi! (Hänelle korvaan.) Tietääkös lapsi kulta siitä
sormuksesta! -- Kertokoon hän siitä herra Wernerille. Silloin hän oppii
minut paremmin tuntemaan. Ja ettei tuntuisi siltä, että hän puhuu vain
minun mielikseni, niin en edes halua olla saapuvilla. Minä en halua olla
saapuvilla, minä lähden; mutta vielä te itsekin näette, herra Werner,
vielä te itsekin näette, eikö Just ole törkeä herjaaja.
VIIDES KOHTAUS.
_Paul Werner_. _Franziska_.
WERNER.
Neitokainen, tunteeko hän siis minun majurini?
FRANZISKA.
Majuri von Tellheiminkö? Tietysti minä tunnen sen kelpo miehen.
WERNER.
Eikö hän olekin kunnon mies? Pitääkös hän siitä miehestä? --
FRANZISKA.
Sydämeni pohjasta.
WERNER.
Todellako? Näkeekös neitokainen, nyt hän näyttää minusta entistäkin
kauniimmalta. -- Mutta mitä palveluksia tuo isäntä sanoo majurille
tehneensä?
FRANZISKA.
Enpä tosiaankaan tiedä; jollei hän mieline lukea sitä ansiokseen, mikä
kaikeksi onneksi sai alkunsa hänen roistomaisesta menettelystään.
WERNER.
Olisiko se siis totta, mitä Just minulle kertoi? -- (Kääntyen sinnepäin,
mihin isäntä poistui.) Mikä onni, että livistit tiehesi! -- onko hän
todellakin karkoittanut majurin huoneestaan? -- Tehdä sellaiselle
miehelle sellaiset kolttoset, kun tuo aasinpää arvelee, ettei miehellä
muka enää ole rahaa! Majurilla ei muka rahaa?
FRANZISKA.
Niinkö? Vai on majurilla rahaa?
WERNER.
Kuin heinää! Hän ei edes tiedä, kuinka paljon hänellä on. Hän ei tiedä,
kuka hänelle on velkaa. Minä olen itsekin hänelle velkaa ja olen nyt
tuomassa siitä vähäisen jäännöksen. Näkeekös neitokainen, tässä
kukkarossa (jonka hän ottaa taskustaan) on sata louisdoria ja tässä
käärössä (jonka hän ottaa toisesta taskustaan) sata tukaattia. Kaikki
hänen rahojaan!
FRANZISKA.
Todellako? Mutta miksi majuri sitten panttaa tavaroitaan? Hänhän on
pantannut erään sormuksen --
WERNER.
Pantannut! Älköön hän uskoko sellaisia. Ehkäpä hän on halunnut päästä
erilleen tuosta joutavasta kapineesta.
FRANZISKA.
Se ei olekaan mikään joutava kapine! Se on hyvin kallisarvoinen sormus,
taitaapa vielä olla rakkaan käden antama.
WERNER.
Sepä se. Rakkailta kätösiltä! niin, niin! Tuollainen tuo usein mieleen,
mitä ei juuri mielellään muistelisi. Senpävuoksi se toimitetaankin pois
silmistä.
FRANZISKA.
Mitä?
WERNER.
Talvimajoissa tapahtuu sotilaalle ihmeitä. Silloin hänellä ei ole mitään
tekemistä, hän hoitelee terveyttään ja solmii aikansa kuluksi
tuttavuuksia, omasta mielestään vain talvikaudeksi, mutta se
hyväsydäminen hupakko, jonka kanssa hän liittojaan solmii, pitää näitä
elinaikaisina. Yks kaks on sitten pieni sormus sujahutettu sormeen; hän
ei itsekään tiedä miten se siihen joutui. Ja useinpa hän luopuisi vaikka
sormestaankin, kunhan samalla vain pääsisi eroon sormuksesta.
FRANZISKA.
Kas vain! ja niinköhän lie majurinkin käynyt?
WERNER.
Aivan varmaan. Varsinkin Saksissa; vaikka hänellä olisi ollut kymmenen
sormea kummassakin kädessä, hän olisi ne kaikki kaksikymmentä saanut
sormuksia täyteen.
FRANZISKA
(syrjään). Tuohan kuuluu varsin merkilliseltä ja siitä sietää ottaa
selko. -- Herra kylätuomari vai herra varusmestari --
WERNER.
Neitokainen, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan: herra varusmestari
on minusta paremmin mieleen.
FRANZISKA.
No, herra varusmestari, tässä on minulla kirje herra majurilta
emännälleni. Vien sen kiireesti sisään ja tulen kohta takaisin. Tahtooko
hän ehkä olla niin hyvä ja odottaa täällä sen aikaa? Haluaisin kovin
mielelläni jutella hänen kanssaan enemmänkin.
WERNER.
Jutteleeko hän mielellään, neitokainen? No miksi ei: menköön hän vain;
minä juttelen myös mielelläni; kyllä minä odotan.
FRANZISKA.
Oi, odottakoon hän siis! (Poistuu.)
KUUDES KOHTAUS.
_Paul Werner_.
Tuo ei ollutkaan mikään hullumpi neitokainen! Mutta minun ei kuitenkaan
olisi pitänyt luvata häntä odottaa. -- Sillä tärkeintä kai olisi, että
hakisin majurin käsiini. -- Hän ei huoli rahoistani ja panttaa
mieluummin tavaroitaan? -- Tuostapa hänet tunnen. Johtuu mieleeni hauska
kepponen. -- Käydessäni kaksi viikkoa sitten kaupungissa pistäysin
tervehtimässä ratsumestarinrouva Marloffia. Tuo vaimo parka makasi
sairaana ja valitti miehensä jääneen majurille velkaa neljäsataa
taaleria, eikä hän tietänyt, miten saada ne maksetuksi. Tänään aioin
taas käydä hänen puheillaan; -- aioin sanoa hänelle, että voisin lainata
hänelle viisisataa taaleria, kunhan saisin maksun pikku tilastani. --
Sillä täytyyhän minun toimittaa siitä edes jonkin verran varmoihin
käsiin, tai muuten se joutuu Persiaan. -- Mutta hän oli jo muilla
mailla. Ja varmaankaan hän ei ole saanut majurille maksetuksi. -- No,
niin minä teen: ja mitä pikemmin, sitä parempi. -- Älköön neitokainen
panko pahakseen; minä en voi odottaa. (Lähtee ajatuksissaan pois ja on
törmäämäisillään yhteen majurin kanssa, joka tulee häntä vastaan.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
_von Tellheim_. _Paul Werner_.
v. TELLHEM.
Niin ajatuksissasi, Werner?
WERNER.
Siinähän te olette; olin juuri lähdössä teitä tervehtimään uudessa
asunnossanne, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Sadatellaksesi minulle entisen asuntoni isäntää silmät korvat täyteen.
Jätä minut häneltä rauhaan.
WERNER.
Sen olisin tehnyt muun ohessa, aivan niin. Mutta oikeastaan aioin vain
teitä kiittää, kun hyväntahtoisesti otitte ne sata louisdoria
talletettavaksenne. Just jätti ne minulle takaisin. Olisin tosin suonut,
että yhä edelleenkin niitä tallettaisitte. Mutta te olette muuttanut
uuteen asuntoon, jota emme tunne kumpainenkaan. Kukapa tietää,
minkälaista siellä on. Siellä ne voitaisiin teiltä varastaa ja teidän
olisi ne minulle korvattava; siinä ei auttaisi mikään. En siis
todellakaan voi teitä kehoittaa niitä ottamaan.
v. TELLHEIM
(hymyillen). Milloin olet käynyt noin varovaiseksi, Werner?
WERNER.
Oppiihan sitä. Näihin aikoihin ei rahoihinsa nähden voi olla kyllin
varovainen. -- Sitten oli minulla teille vähän muutakin asiaa, herra
majuri, ratsumestarinrouva Marloffin puolesta; olen juuri tulossa hänen
luotaan. Hänen miehensähän on jäänyt teille velkaa neljäsataa taaleria;
tässä lähettää hän teille lyhennykseksi sata tukaattia. Jäännöksen lupaa
hän lähettää ensi viikolla. Olen ehkä itsekin osaltani syypää siihen,
ettei hän nyt lähettänyt täyttä summaa. Sillä hän oli minullekin velkaa
noin kahdeksankymmentä taaleria, ja kun hän arveli, että olin tullut
häntä karhuamaan, -- mikä kyllä olikin totta, -- niin hän suoritti
minulle ne ja antoi ne siitä kääröstä, jonka hän jo oli varannut teitä
varten. -- Teidän käy paremmin päinsä odottaa sataa taalerianne viikon
verran kuin minun muutamaa ropoani. -- Tuossa on, Ottakaa! (Ojentaa
hänelle tukaattikäärön.)
v. TELLHEIM.
Werner!
WERNER.
Mikä teitä vaivaa? Mistä olette harmistunut?
v. TELLHEIM
(katkerasti lyöden otsaansa ja polkien jalkaa). Siitä, että et tuonut
täyttä neljääsataa taaleria!
WERNER.
No, no, herra majuri! Ettekö siis ole minua ymmärtänyt?
v. TELLHEIM.
Juuri siksi, että olen sinut ymmärtänyt! Minkätähden juuri parhaat
ihmiset minua tänään eniten kiduttavat!
WERNER.
Mitä te sanotte?
v. TELLHEIM.
Se kuuluu sinuun vain puolittain! -- Mene, Werner! (Työntäen takaisin
käden, jolla Werner ojentaa hänelle tukaatit.)
WERNER.
Kohta, kun olen päässyt näistä eroon!
v. TELLHEIM.
Werner, entä kun nyt saat kuulla, että Marloffin leski itse oli tänään
anivarhain minun luonani?
WERNER.
Niinkö?
v. TELLHEIM.
Ettei hän enää ole minulle mitään velkaa?
WERNER.
Todellako?
v. TELLHEIM.
Että hän on maksanut minulle joka pennin: mitäpä silloin sanot?
WERNER
(joka miettii hetkisen). Minä sanon, että olen valehdellut, ja että tämä
valehteleminen on oikeata koiran virkaa, koskapa siinä voi joutua
kiikkiin.
v. TELLHEIM.
Ja häpeetkös?
WERNER.
Entäs sen, joka minut pakottaa sillä tavalla valehtelemaan? Eikö
hänenkin pitäisi hävetä? Katsokaas, herra majuri, jos sanoisin, ettei
teidän menettelynne minua suututa, niin valehtelisin vielä kerran, mutta
minä en halua enää valehdella. --
v. TELLHEIM.
Älä vihastu, Werner! Minä tunnen sydämesi ja rakkautesi minua kohtaan.
Mutta minä en tarvitse rahojasi.
WERNER.
Ette tarvitse? Vaan myytte mieluummin ja panttaatte mieluummin ja
annatte mieluummin aihetta ihmisten juoruihin?
v. TELLHEIM.
Ihmiset joutavat tietää, ettei minulla enää ole mitään. Ei pidä tekeytyä
rikkaammaksi kuin on.
WERNER.
Mutta miksi sitten köyhemmäksikään? -- Meillä on niin kauvan kun
ystävällämme on.
v. TELLHEIM.
Minun ei sovi olla sinun velallisesi.
WERNER.
Ei sovi? -- Jos jonakin helteisenä päivänä, kun sekä aurinko että
vihollinen ahdisti, teidän ratsupalvelijanne oli kadonnut kenttäeväineen
ja te tulitte luokseni ja sanoitte: »Werner, eikö sinulla ole mitään
juotavaa?» ja minä ojensin teille kenttäpulloni, niin te otitte sen ja
joitte, eikö niin? Sopiko se? Kautta kurjan sieluni, eikö kulaus mätää
vettä silloin usein ollut suurempiarvoinen kuin kaikki tuo roska!
(Vetäen esille kukkaronkin täynnä louisdoreja ja tarjoten hänelle
kumpaistakin.) Ottakaa, rakas majuri! Kuvitelkaa, että tämä on vettä.
Tämänkin on Luoja luonut kaikkia varten.
v. TELLHEIM.
Sinä kidutat minua; kuulithan jo, etten halua olla velallisesi.
WERNER.
Ensin se ei sopinut; nyt te ette tahdo? Niin, se on toista. (Hiukan
harmistuneesti.) Te ette tahdo olla minun velalliseni? Mutta entäpä jos
jo olisitte, herra majuri? Vai ettekö ole mitään velkaa sille miehelle,
joka kerran torjui iskun joka oli halkaista teidän päänne, ja toisen
kerran iski irti käsivarren joka juuri oli laukaisemassa ja lähettämässä
kuulan rintaanne? -- Mitä enempää voitte joutua sille miehelle velkaan?
Vai merkitseekö kaulani vähemmän kuin kukkaroni? -- Jos tuo on
ylhäisesti ajateltua, kautta kurjan sieluni, niin on se myöskin hyvin
tympäisevää!
v. TELLHEIM.
Kenen kanssa puhut noin, Werner? Me olemme yksin, nyt voin sen siis
sanoa; jos joku kolmas meitä kuulisi, olisi se pelkkää tuulen
pieksemistä. Tunnustan mielihyvällä, että minun on kaksi kertaa sinua
hengestäni kiittäminen. Mutta, ystävä, mikä olisi minua estänyt
tilaisuuden tullen tekemästä puolestasi yhtä paljon? Hä!
WERNER.
Vain se, ettei teillä ole ollut siihen tilaisuutta! Kuka sitä on
epäillyt, herra majuri? Olenhan nähnyt teidän satoja kertoja panevan
alttiiksi henkenne halvimman sotilaan puolesta, jos häntä ahdisteltiin!
v. TELLHEIM.
Sepä se!
WERNER.
Mutta --
v. TELLHEIM.
Miksi et ymmärrä minua oikein? Minä sanon: ei sovi, että minä olen
velallisesi; minä en tahdo olla velallisesi. Niissä olosuhteissa
nimittäin, joissa nyt olen.
WERNER.
Vai sillä tavalla! Säästätte sen parempiin aikoihin; te haluatte lainata
minulta rahoja joskus toiste, kun ette niitä tarvitse, kun teillä
itsellänne on ja minulla kenties ei ole.
v. TELLHEIM.
Ei pidä lainata, jollei tiedä voivansa maksaa takaisin.
WERNER.
Teidäntapaisenne miehen taskut eivät iän kaiken tyhjinä pysy.
v. TELLHEIM.
Sinähän tunnet maailman! -- Ainakaan ei pidä ruveta lainaamaan
sellaiselta, joka itse tarvitsee rahansa.
WERNER.
Aivan niin, ja sellainen mies muka olen minä! Mihin minä sitä
tarvitsisin? -- -- Missä varusmestaria tarvitaan, sieltä hän saa
elatuksensakin.
v. TELLHEIM.
Sinä tarvitset rahasi voidaksesi päästä ylemmäksi kuin varusmestari,
päästäksesi eteenpäin uralla, jolla rahattomana ansiokkainkin jää
takapajulle.
WERNER.
Ylemmäksi kuin varusmestari? Sellaisia en ajattele. Olen hyvä
varusmestari, vaan minusta saattaisi helposti tulla huono ratsumestari
ja varmasti vielä huonompi kenraali. Kokemuksesta sen tietää.
v. TELLHEIM.
Älä tee mitään sellaista, että minun täytyy ajatella sinusta
sopimattomia, Werner! En ole tullut juuri hyvilleni siitä, mitä Just
minulle kertoi. Olet myynyt tilasi ja aiot taas lähteä kiertelemään. Älä
saata minua uskomaan, että rakastat sekä tuota tointa että myöskin sitä
rajua, kevytmielistä elämistapaa, joka valitettavasti on siihen
yhdistetty. Sotilaana on oltava maansa puolesta tahi rakkaudesta siihen
asiaan, jonka puolesta taistellaan. Palvella tarkoituksetta tänään
täällä, huomenna tuolla on samaa kuin matkustella niinkuin
teurastajarenki, ei enempää.
WERNER.
No niin, herra majuri, minä seuraan siis teitä. Te tiedätte paremmin,
mikä sopii. Minä jään teidän luoksenne. -- Mutta, rakas majuri, ottakaa
toki toistaiseksi rahani. Tänään tai huomenna on asianne ratkaistu. Te
voitte saada rahoja koko joukon. Teidän täytyy sitten antaa ne
korkoineen takaisin. Minähän teen sen vain korkojen takia.
v. TELLHEIM.
Vaiti siitä!
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä teen sen vain korkojen takia! -- Kun
toisinaan ajattelin: Miten käy sinun, kun vanhuus saapuu? kun olet
isketty pataluhaksi? kun sinulla ei ole enää mitään? kun sinun on
lähdettävä kerjuulle? -- niin ajattelin taas: Ei, sinä et lähde
kerjuulle; sinä menet majuri Tellheimin luokse; hän on jakava kanssasi
viimeisen penninsä; hän elättää sinut kuolemaan asti; hänen luonansa
saatat kuolla rehellisenä miehenä.
v. TELLHEIM
(tarttuen Wernerin käteen). Ja, toveri, niinkö et enää ajattele?
WERNER.
En, niin en enää ajattele. -- Ken ei minulta mitään huoli, kun hän
tarvitsee ja minulla on, hän ei minulle mitään annakaan, kun hänellä on
ja minä tarvitsen. -- Hyvä on! (Aikoo lähteä.)
v. TELLHEIM.
Ihminen, älä saata minua raivoihini! Mihin lähdet? (Pidättää häntä.) Jos
nyt kunniani kautta vakuutan, että minulla vielä on rahaa; jos kunniani
kautta lupaan, että sinulle ilmoitan, kun ei minulla enää ole; että sinä
olet ensimäinen ja ainoa, jolta mitään lainaan: -- oletko silloin
tyytyväinen?
WERNER.
Täytyyhän minun! -- Antakaa kätenne, herra majuri.
v. TELLHEIM.
Tässä, Paul! -- Ja nyt ei siitä sen enempää. -- Tulin tänne
puhutellakseni erästä tyttöä --
KAHDEKSAS KOHTAUS.
_Franziska_ (neidin huoneesta). _v. Tellheim_. _Paul Werner_.
FRANZISKA
(astuessaan sisään). Oletteko vielä täällä, herra varusmestari? --
(Huomatessaan Tellheimin.) Ja tekin olette täällä, herra majuri? --
Tuossa tuokiossa olen käskettävänänne. (Menee nopeasti takaisin
huoneeseen.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
_v. Tellheim_. _Paul Werner_.
v. TELLHEIM.
Siinä hän oli! -- Mutta sinähän tunnet hänet?
WERNER.
Niin, minä tunnen tuon neitokaisen. --
v. TELLHEIM.
Mutta ethän sinä, jos oikein muistan, ollut luonani, kun minulla oli
talvimajani Thüringissä?
WERNER.
En ollut, silloin olin Leipzigissä hankkimassa vaatevarastoja.
v. TELLHEIM.
Mistä siis hänet tunnet?
WERNER.
Tuttavuutemme on vastasyntynyt. Se alkoi tänään. Mutta nuori tuttavuus
on lämmintä.
v. TELLHEIM.
Siis olet kai jo nähnyt hänen neitinsäkin?
WERNER.
Neitikö siis on hänen arvoisa emäntänsä? Hän sanoi minulle teidän
tuntevan hänen herrasväkensä.
v. TELLHEIM.
Johan sen kuulit! Thüringin ajoilta.
WERNER.
Onko se neiti nuori?
v. TELLHEIM.
On.
WERNER.
Ja kaunis?
v. TELLHEIM.
Hyvin kaunis.
WERNER.
Rikas?
v. TELLHEIM.
Hyvin rikas.
WERNER.
Pidättekö te neidistä yhtä paljon kuin tytöstäkin? Sehän olisi
erinomaista!
v. TELLHEIM.
Mitä tarkoitat?
KYMMENES KOHTAUS.
_Franziska_ (saapuu jälleen kirje kädessä). _v. Tellheim_. _Paul
Werner_.
FRANZISKA.
Herra majuri --
v. TELLHEIM.
Rakas Franziska, en ole edes ehtinyt vielä lausua sinua tervetulleeksi.
FRANZISKA.
Ajatuksissanne lienette sen jo kumminkin tehnyt. Tiedän, että pidätte
minusta. Niin minäkin teistä. Mutta siinä ette tee ollenkaan kiltisti,
että te saatatte ihmiset, jotka teistä pitävät, niin levottomiksi.
WERNER
(itsekseen). Haa, nyt huomaan. Oikeassa ollaan!
v. TELLHEIM.
Se on kohtaloni, Franziska! -- Annoitko hänelle kirjeeni?
FRANZISKA.
Annoin, ja tässä minä tuon teille -- (Ojentaa hänelle kirjeen.)
v. TELLHEIM.
Vastauksenko?
FRANZISKA.
Ei, vaan oman kirjeenne takaisin.
v. TELLHEIM.
Mitä? Eikö hän halua sitä lukea?
FRANZISKA.
Kyllä kai hän haluaisi, -- mutta -- me emme oikein osaa lukea
kirjoitettua.
v. TELLHEIM.
Kujeilija!
FRANZISKA.
Ja me arvelemme, ettei kirjeitten kirjoittaminen ole keksitty niitä
varten, jotka voivat suullisesti seurustella keskenänsä, jos vain
haluavat.
v. TELLHEIM.
Mikä tekosyy! Hänen täytyy se lukea. Se sisältää puolustukseni, --
kaikki syyt ja perusteet --
FRANZISKA.
Ne tahtoo neiti kuulla teiltä itseltänne, ei lukea.
v. TELLHEIM.
Kuulla minulta itseltäni? Jottako jokainen hänen sanansa, jokainen hänen
ilmeensä minut saisi hämilleni: jottako minä jokaisessa hänen
katseessaan tuntisin tappioni koko suuruuden? --
FRANZISKA.
Ilman armoa! -- Ottakaa! (Antaa hänelle kirjeen.) Hän odottaa teitä
kello kolmen ajoissa. Hän aikoo lähteä ajelemaan ja kaupunkia
katselemaan. Teidän on lähdettävä hänen kanssaan.
v. TELLHEIM.
Ajelemaanko?
FRANZISKA.
Ja mitäs annatte, jos päästän teidät lähtemään kahden kesken? Minä jään
kotia.
v. TELLHEIM.
Kahden kesken?
FRANZISKA.
Komeissa, suljetuissa vaunuissa.
v TELLHEIM.
Mahdotonta!
FRANZISKA.
Niin, niin! Vaunuissa on herra majurin kestettävä kiipelinsä! sieltä ei
pääse livistämään. Siksipä tapahtuukin näin. -- Lyhyesti, te tulette,
herra majuri, ja täsmälleen kello kolme. -- No? Tehän halusitte minuakin
puhutella kahden kesken. Mitä teillä siis on sanottavaa? -- Vai niin, me
emme ole kahden kesken. (Katsellen Werneriä.)
v. TELLHEIM.
Olemme, Franziska, me olemme kahden kesken. Mutta koska neiti ei ole
lukenut kirjettä, niin ei minulla ole sinulle enää mitään sanottavaa.
FRANZISKA.
Vai niin? Olemme siis sittenkin kahden kesken? Teillä siis ei ole herra
varusmestarilta mitään salattavaa?
v. TELLHEIM.
Ei, ei mitään.
FRANZISKA.
Minusta tuntuu kumminkin, että pitäisi olla jotakin.
v. TELLHEIM.
Kuinka niin?
WERNER.
Miksi niin, neitokainen?
FRANZISKA.
Varsinkin eräänlaatuiset salaisuudet. -- Kaikki kaksikymmentä, herra
varusmestari? -- (Kohottaen molemmat kätensä hajalla sormin.)
WERNER.
St! st! Neitokainen, neitokainen!
v. TELLHEIM.
Mitä se merkitsee?
FRANZISKA.
Yks kaks se sujahtaa sormeen, herra varusmestari? (Ikäänkuin pistäisi
sormuksen nopeasti sormeen.)
v. TELLHEIM.
Mikä teillä on?
WERNER.
Neitokainen, neitokainen, ymmärtänee hän kai leikkiä?
v. TELLHEIM.
Werner, et suinkaan lie unohtanut, mitä olen sinulle usein muistuttanut,
että on eräs asia, josta ei koskaan pidä laskea leikkiä naisten kanssa?
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä olen tainnut sen unohtaa! -- Neitokainen,
minä pyydän --
FRANZISKA.
No, jos se oli leikkiä; tällä kertaa voin sen antaa anteeksi.
v. TELLHEIM.
Jos minun siis välttämättä on tultava, Franziska: niin toimita kuitenkin
siten, että neiti vielä sitä ennen lukee kirjeen. Se säästäisi minulta
kiusan ajatella vielä kerran ja puhua vielä kerran asioista, jotka niin
mielelläni haluaisin unohtaa. Tuossa on, anna se hänelle! (Kääntäessään
kirjeen toisinpäin ja aikoessaan sen ojentaa hänelle huomaa hän, että se
on avattu.) Mutta näenkö oikein? Kirjehän on avattu, Franziska.
FRANZISKA.
Taitaapa olla. (Tarkastaa sitä.) Totisesti, se on avattu. Kukahan sen
sitte lienee avannut? Mutta lukeneet me emme sitä todellakaan ole, herra
majuri, emme todellakaan. Emmekä me sitä haluakaan lukea; sillä sen
kirjoittaja saapuu itse. Tulettehan te, ja tiedättekö mitä, herra
majuri? Älkää tulko tuollaisena kuin nyt olette: saappaissa, tukka
tuskin käherrettynä. Teille täytyy suoda anteeksi, te tuskin saatoitte
aavistaa tapaavanne meitä. Tulkaa solkikengissä, ja käherryttäkää
tukkanne. -- Tuolla tavalla te näytätte minusta liian urhoolliselta,
liian preussiläiseltä.
v. TELLHEIM.
Minä kiitän sinua, Franziska.
FRANZISKA.
Te näytätte siltä kuin olisitte viime yön ollut taistelukentällä.
v. TELLHEIM.
Ehkäpä olet oikeassa.
FRANZISKA.
Mekin pukeudumme aivan kohta ja sitten syömme. Me pyytäisimme
mielellämme teitä syömään kanssamme, mutta läsnäolonne saattaisi olla
esteenä syömisellemme, ja katsokaas, niin kovin rakastuneita me emme
ole, ettei meidän olisi nälkä.
v. TELLHEIM.
Minä lähden! Franziska, valmista sinä häntä vähäisen tällävälin, ettei
minun tarvitsisi joutua halveksittavaksi hänen silmissään eikä
omissakaan silmissäni. -- Tule, Werner, sinun on syötävä kanssani.
WERNER.
Tämänkö talon pöydässä? Silloin en saisi suustani alas palaakaan.
v. TELLHEIM.
Minun omassa huoneessani.
WERNER.
No, sitten seuraan teitä heti. Vielä vain sananen tälle neitokaiselle.
v. TELLHEIM.
Ei ole hullumpaa! (Poistuu.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
_Paul Werner_. _Franziska_.
FRANZISKA.
No, herra varusmestari? --
WERNER.
Neitokainen, kun minä palaan, onko minunkin tultava siistitympänä?
FRANZISKA.
Tulkoon hän miten haluaa, herra varusmestari; minun silmilläni ei ole
mitään häntä vastaan. Mutta sitä enemmän on korvieni pidettävä varansa
häneen nähden. -- Kaksikymmentä sormea, kaikki sormuksia täynnä! Ai, ai,
herra varusmestari!
WERNER.
Ei, neitokainen, juuri siitä minun olikin vielä puhuttava: minä vain
ilvehdin ilman aikojani! Ei siinä ole vähääkään perää. Kyllähän
_yksikin_ sormi riittää. Ja monet sadat kerrat olen minä majurin kuullut
sanovan: »Se on roisto sotilaaksi, joka saattaa pettää tyttölapsen!» --
Sillä tavalla ajattelen minäkin, neitokainen. Luottakoon hän siihen! --
Minun täytyy tästä rientää majurin jälkeen. -- Maistukoon ruokanne,
neitokainen! (Poistuu.)
FRANZISKA.
Samaten, herra varusmestari! -- Luulenpa, että tuo mies miellyttää
minua! (Hänen aikoessaan lähteä huoneeseen tulee neiti häntä vastaan.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
_Neiti_. _Franziska_.
NEITI.
Joko majuri taas on poissa? -- Franziska, luulen nyt jälleen olevani
kyllin rauhallinen, että olisin voinut pidättää hänet täällä.
FRANZISKA.
Ja minä saatan teidät vieläkin rauhallisemmaksi.
NEITI.
Sitä parempi! Hänen kirjeensä, oi, hänen kirjeensä! Jokaiselta riviltä
puhui rehellinen, jalo mies. Kaikki hänen estelynsä omistaa minua
omakseen vakuutti minulle hänen rakkauttaan. -- Hän lienee huomannut,
että olimme lukeneet kirjeen. -- Olkoon huomannut, jos hän vain tulee.
Tuleehan hän aivan varmasti? -- Vain hiukan liian ylpeältä, Franziska,
näyttää minusta hänen menettelynsä. Sillä ylpeyttä, anteeksiantamatonta
ylpeyttä on, kun ei halua rakastetulleenkaan olla onnestaan kiitoksen
velassa! Jos hän antaa minun tuntea tämän liian selvästi, Franziska --
FRANZISKA.
Niin aiotte hänestä luopua?
NEITI.