_Isäntä_. _Just_. _Edelliset_.
ISÄNTÄ.
Töin tuskin sain hänet tuoduksi.
FRANZISKA.
Vieraat kasvot, en tunne häntä.
NEITI.
Ystäväni, onko hän majuri von Tellheimin palveluksessa?
JUST.
Olen.
NEITI.
Missä on hänen herransa?
JUST.
Ei täällä.
NEITI.
Mutta hän tietää, mistä majuri on löydettävissä?
JUST.
Tiedän.
NEITI.
Eikö hän tahtoisi nyt heti noutaa majuria tänne?
JUST.
En.
NEITI.
Hän tekisi siinä minulle mieliksi --
JUST.
Kas vain!
NEITI.
Ja herralleen palveluksen --
JUST.
Tokkopahan. --
NEITI.
Mistä hän sen päättää?
JUST.
Olettehan te sitä vierasta herrasväkeä, joka tänä aamuna lähetti hänelle
terveisensä?
NEITI.
Kyllä.
JUST.
Niinpä olen siis oikeassa.
NEITI.
Tietääkö hänen herransa minun nimeni?
JUST.
Ei, mutta hän ei voi sietää liian kohteliaita naisia yhtä vähän kuin
liian töykeitä isäntiäkään.
ISÄNTÄ.
Tuo kai taas tähtää minuun?
JUST.
Juuri niin.
ISÄNTÄ.
Älköön hän siis antako vihanne kohdistua armolliseen neitiin, vaan
noutakoon herra majurin pian tänne.
NEITI
(Franziskalle). Franziska, anna hänelle jotakin --
FRANZISKA
(joka aikoo työntää rahaa Justin käteen). Me emme hänen palvelustaan
vaadi ilmaiseksi.
JUST.
Enkä minä teidän rahaanne ilman palvelustani.
FRANZISKA.
Toinen toisesta.
JUST.
Minä en voi. Herrani käski minun koota tavaramme. Sitä teen paraikaa ja
pyydän senvuoksi, ettei minua häirittäisi. Kun olen valmis, niin saatan
kyllä hänelle sanoa, että hän voi pistäytyä täällä. Hän on tuolla
viereisessä kahvilassa, ja ellei hänellä ole parempaakin tekemistä, niin
kaipa hän tulee. (Aikoo poistua.)
FRANZISKA.
Odottakoon hän nyt toki. -- Armollinen neiti on herra majurin -- sisar.
--
JUST.
Sen tietänen minä parhaiten, ettei majurilla ole sisarta. Puolen vuoden
kuluessa on hän lähettänyt minut kaksi kertaa omaistensa luo
Kuurinmaalle -- Onhan niitä tosin monenlaisia sisaria --
FRANZISKA.
Häpeemätön!
JUST.
Miksi en olisi, kun en muutoin pääse irti? (Poistuu.)
FRANZISKA.
Senkin heittiö!
ISÄNTÄ.
Johan sen sanoin. Mutta jättäkää hänet rauhaan! Nythän minä tiedän missä
hänen herransa on. Lähden itse häntä heti noutamaan. -- Mutta,
armollinen neiti, minä pyydän vain nöyrimmästi, että sitten kaikin
mokomin pyytäisitte puolestani majurilta anteeksi, kun olen ollut niin
onneton, että vastoin tahtoani olen niin ansiokkaan miehen --
NEITI.
Menkää nyt vain pian, herra isäntä. Kyllä minä pidän huolta, että
kaikesta sovitaan. (Isäntä poistuu ja heti senjälkeen:) Franziska,
juokse hänen jälkeensä: älköön hän mainitko majurille minun nimeäni!
(Franziska rientää isännän jälkeen.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
_Neiti_ ja senjälkeen _Franziska_.
NEITI.
Hän on jälleen luonani! -- Olenko yksin? -- En tahdo turhaan Olla yksin.
(Panee kätensä ristiin.) Enkä minä olekaan yksin! (Hän katsoo ylöspäin.)
Yksi ainoa kiitollinen ajatus taivasta kohden on täydellinen rukous! --
hän on luonani, hän on luonani! (Levitetyin käsin.) Olen onnellinen! ja
iloinen! Mitäpä tahtoisi Luoja mieluummin nähdä kuin iloisen luomansa!
-- (Franziska tulee.) Joko tulit, Franziska? -- Säälitkö sinä häntä?
Minä en häntä sääli. Onnettomuuskin on hyväksi. Ehkäpä taivas otti
häneltä kaikki antaakseen hänelle kaikki minun kauttani takaisin!
FRANZISKA.
Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Te olette vielä aamupuvussa,
armollinen neiti. Mitäpä, jos kiireesti pukeutuisitte?
NEITI.
Johan nyt! Tästälähin nähnee hän minut useammin näin kuin koristettuna.
FRANZISKA.
Oi, te tunnette itsenne, neiti.
NEITI
(lyhyen miettimisen jälkeen). Totisesti, tyttö, osasitpa kerran taas
oikeaan.
FRANZISKA.
Kun on kaunis, on koristeitta kaunein.
NEITI.
Onko siis oltava kaunis? -- mutta oli kai välttämätöntä, että luulemme
itseämme kauniiksi. -- Ei, kunhan vain hänelle, hänelle vain olen
kaunis! -- Franziska, jos kaikki tytöt ovat sellaisia kuin miksi itseni
nyt tunnen, niin me olemme -- kummallisia kapineita. -- Helliä ja
ylpeitä, siveitä ja turhamaisia, intohimoisia ja hurskaita. -- Sinä et
kai ymmärrä minua. En kai itsekään ymmärrä itseäni. -- Ilo huumaa,
hurmaa.
FRANZISKA.
Koettakaa rauhoittua neiti; kuulen tultavan --
NEITI.
Rauhoittuako? Minunko pitäisi ottaa hänet vastaan rauhallisena?
KAKDEKSAS KOHTAUS.
_v. Tellheim_. _Isäntä_. _Edelliset_.
v. TELLHEIM
(astuu sisään ja nähdessään Minnan rientää häntä kohden). Ah! oma
Minnani! --
NEITI
(rientäen häntä vastaan). Ah! oma Tellheimini!
v. TELLHEIM
(hätkähtää yhtäkkiä ja peräytyy jälleen). Suokaa anteeksi, armollinen
neiti, -- neiti von Barnhelm täällä --
NEITI.
Se ei liene teille niin kovin odottamatonta? -- (Lähetessään v.
Tellheimiä, jolloin tämä peräytyy.) Minunko on teille suotava anteeksi,
että vielä olen teidän Minnanne? Suokoon taivas teille anteeksi, että
vielä olen neiti von Barnhelm!
v. TELLHEIM.
Armollinen neiti! -- (Katsoo jäykästi isäntään ja kohauttaa
olkapäitään.)
NEITI
(huomaa isännän ja viittaa Franziskalle) Hyvä herra --
v. TELLHEIM.
Ellemme molemmin puolin liene erehtyneet --
FRANZISKA.
Jee, herra isäntä, kenen te tuottekaan tänne? Pian, pian, tulkaa,
lähtekäämme etsimään sitä oikeaa.
ISÄNTÄ.
Eikö hän olekaan se oikea? Onhan toki!
FRANZISKA.
Eihän toki! Pian, pian, tulkaa, minä en ole vielä sanonut hyvää huomenta
teidän tyttärellenne.
ISÄNTÄ.
Oo, mikä kunnia -- (Liikahtamatta paikaltaan.)
FRANZISKA
(käy häneen käsiksi). Tulkaa, lähtekäämme valmistamaan ruokalistaa. --
Saatte näyttää, mitä teillä on annettavana --
ISÄNTÄ.
Te saatte, ensiksikin --
FRANZISKA.
Hiljaa, hiljaa! Jos neiti nyt jo saa kuulla, mitä hänen on syötävä
päivälliseksi, on hänen ruokahalunsa mennyttä kalua. Tulkaa, sen saatte
sanoa yksin minulle. (Vie hänet väkisin.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
_v. Tellheim_. _Neiti_.
NEITI.
No? Olemmeko vieläkin erehdyksissämme?
v. TELLHEIM.
Jospa taivas sen soisi! -- Mutta on olemassa ainoastaan *yksi*, ja te se
olette. --
NEITI.
Joutavia kursasteluja! Mitä meillä on toisillemme sanottavaa, sen voi
kuulla kuka tahansa.
v. TELLHEIM.
Te täällä? Mitä te täältä etsitte, armollinen neiti?
NEITI.
En etsi mitään enää. (Lähestyen häntä avosylin.) Kaikki mitä etsin olen
löytänyt.
v. TELLHEIM
(perääntyen). Te etsitte onnellista, teidän rakkautenne arvoista miestä,
ja löydätte -- kurjan raukan.
NEITI.
Siispä ette rakasta minua enää? -- ja rakastatte jotakuta toista?
v. TELLHEIM.
Ah! ken teidän jälkeenne voi ketään toista rakastaa, neiti hyvä, hän ei
ole teitä koskaan rakastanut.
NEITI.
Te tempaatte vain toisen okaan sielustani. -- Jos olen kadottanut
sydämenne, niin mitäpä huolin siitä, onko välinpitämättömyys vai jokin
voimakkaampi tenho sen minulta riistänyt? -- Te ette enää rakasta minua
ettekä rakasta ketään toistakaan? -- Onneton mies, jollette ollenkaan
rakasta! --
v. TELLHEIM.
Oikein, armollinen neiti, onnettoman ei ollenkaan pitäisi rakastaa. Hän
ansaitsee onnettomuutensa, jollei hän kykene saamaan tätä voittoa
itsestään; jos hän voi suostua siihen, että ne, joita hän rakastaa,
saavat ottaa osaa hänen onnettomuuteensa. -- Kuinka vaikea onkaan tämä
voitto! -- Aina siitä saakka kun järki ja pakko ovat minua käskeneet
unhoittamaan Minna von Barnhelmin: mitä vaivaa olenkaan siitä nähnyt!
Aloin juuri toivoa, ettei tämä vaivannäkö olisi ikuisesti turhaa: -- ja
silloin te ilmestytte, hyvä neiti! --
NEITI.
Ymmärränkö teitä oikein? -- Pysähtykää, hyvä herra, katsokaamme, missä
olemme, ennenkuin eksymme kauemmaksi! -- Tahdotteko vastata minulle
yhteen ainoaan kysymykseen?
v. TELLHEIM.
Kaikkiin, hyvä neiti --
NEITI.
Tahdotteko myös vastata kiertelemättä, kaartelematta? Ei muuten kuin
kuivasti myöntäen tai kieltäen?
v. TELLHEIM.
Tahdon, -- jos voin.
NEITI.
Te voitte. -- Hyvä: välittämättä siitä vaivasta jota olette nähnyt minut
unhoittaaksenne, -- rakastatteko vielä minua, Tellheim?
v. TELLHEIM.
Hyvä neiti, tämä kysymys --
NEITI.
Te lupasitte vastata ainoastaan myöntäen tai kieltäen.
v. TELLHEIM.
Ja lisäsin: jos voin.
NEITI.
Te voitte. Teidän täytyy tietää, mitä sydämessänne tapahtuu. --
Rakastatteko minua vielä. Tellheim? -- Myöntäkää tai kieltäkää.
v. TELLHEIM.
Jos sydämeni --
NEITI.
Myöntäkää tai kieltäkää!
v. TELLHEIM.
No niin, rakastan!
NEITI.
Rakastatte?
v. TELLHEIM.
Rakastan, rakastan! -- Mutta --
NEITI.
Malttakaa! -- Te rakastatte minua vielä: se riittää minulle. --
Minkälaiseen äänilajiin olenkaan teidän kanssanne puhuessani
hairahtunut! Tympäisevään, alakuloiseen puheensävyyn, joka helposti
näyttää tarttuvan! -- Minäpä palaan taas omaan sävyyni. -- No, rakas
mies parka, te rakastatte minua yhä ja teillä on Minnanne yhä ja te
olette onneton? Kuulkaahan, mikä tyhmä hupakko teidän Minnanne oli, --
on. Hän saattoi, saattaa uneksia olevansa teidän koko onnenne. --
Purkakaa sukkelaan onneton sydämenne. Minna koettakoon, kuinka paljon
hän painaa vaa'assa onnettomuutenne rinnalla. -- No?
v. TELLHEIM.
Hyvä neiti, en ole tottunut valittamaan.
NEITI.
Hyvä on. Enpä todella tiedä, mikä minuakaan sotilaassa, paitsi
kerskumista, vähemmän miellyttäisi kuin valittaminen. Mutta voidaanpa
myös kylmästi ja välinpitämättömästi puhua omasta urhoollisuudestaan ja
onnettomuudestaan --
v. TELLHEIM.
Mikä pohjaltaan sekin on kerskumista ja valittamista.
NEITI.
Oi, te viisastelija, niinpä ei teidän ollenkaan olisi pitänyt sanoa
itseänne onnettomaksi. -- Joko kokonaan vaiti tahi kokonaan suu
puhtaaksi. -- Järki ja pakkoko käskisivät teidän unohtaa minut? -- Minua
järki miellyttää kovasti, minä pidän pakkoa erittäin korkeassa arvossa.
-- Mutta antakaa kuulla kuinka järkevää tuo pakko on.
v. TELLHEIM.
No hyvä, kuulkaa siis, hyvä neiti. -- Puhuttelette minua Tellheimiksi:
se nimi on kyllä oikea. -- Mutta te luulette, että minä olen se
Tellheim, jonka tunsitte isänmaassanne, kukoistava mies täynnä
vaatimuksia, täynnä kunnianhimoa, mies, jolla oli koko ruumiinsa, koko
sielunsa hallussaan, jolle kunnian ja onnen telkeet olivat avatut, joka
sai toivoa joka päivä tulevansa arvoisemmaksi omistamaan teidän kätenne
ja sydämenne, koskapa hän ei vielä ollut teidän arvoisenne. -- Tämä
Tellheim olen yhtä vähän kuin olen oma isäni. Kumpaakaan ei enää ole. --
Minä olen Tellheim, eronsaanut, solvaistu raajarikko, kerjäläinen. --
Tuolle entiselle, hyvä neiti, te lupauduitte: pysyttekö sanassanne tälle
nykyisellekin?
NEITI.
Tuo kuuluu hyvin traagilliselta! -- Mutta, hyvä herra, kunnes löydän
tuon entisen jälleen, -- minä nyt kerran olen hullaantunut
Tellheimeihin, -- täytynee tämän nykyisen päästää minut pälkähästä. --
Kätesi, rakas kerjäläinen! (Tarttuen hänen käteensä.)
v. TELLHEIM
(nostaa toisen kätensä hattuineen kasvoillensa ja kääntyy poispäin).
Tämä on liikaa! -- Missä minä olen? -- Päästäkää minut, neiti! -- Teidän
hyvyytenne kiduttaa minua! -- Päästäkää minut.
NEITI.
Mikä teidän on? Mihin aiotte lähteä?
v. TELLHEIM.
Pois teidän luotanne! --
NEITI.
Pois minun luotani? (Vetäen hänen kätensä povelleen.) Uneksija!
v. TELLHEIM.
Epätoivo surmaa minut teidän jalkojenne juureen.
NEITI.
Minun luotani?
v. TELLHEIM.
Teidän luotanne. -- En enää koskaan, koskaan teitä nähdäkseni. -- Tahi
ainakin varmasti, lujasti päättäneenä, -- etten tee mitään halpamaista,
-- etten salli teidän tehdä mitään ajattelematonta. -- Päästäkää minut,
Minna! (Riistää itsensä irti ja poistuu.)
NEITI
(seuraten häntä). Minnako sinut päästäisi? Tellheim! Tellheim!
_(Toisen näytöksen loppu.)_
KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Tapahtumapaikka sali.)
JUST (kirje kädessään.)
Täytyykö minun kumminkin vielä kerran tulla tähän kirottuun taloon! --
Kirjelappu herraltani armolliselle neidille, joka mukamas on hänen
sisarensa. -- Kunpa siitä vain ei mitään enempää koituisi! -- Muutoin ei
tästä kirjeenkannosta tule loppua. -- Mielelläni haluaisin tästä päästä,
mutta enpä oikein halusta menisi tuonne huoneeseenkaan. -- Naisväki
kyselee niin paljon, ja minä en ole kärkäs vastaamaan! -- Haa, ovi
aukenee. Kuin käsketty! Kamarikissa!
TOINEN KOHTAUS.
_Franziska_. _Just_.
FRANZISKA
(puhuen ovella huoneeseen, josta saapuu). Älkää olko huolissanne; minä
kyllä pidän varani. -- Kas! (huomatessaan Justin) tuossahan jo heti
tuokin sattuu tielleni. Mutta mokomasta elukasta ei helpolla saa selvää.
JUST.
Hänen palvelijansa --
FRANZISKA.
Minä en tuollaista palvelijaa huolisi --
JUST.
No, no, antakoon hän anteeksi tämän puheenparren! Tässä minä tuon
kirjelapun herraltani hänen herrasväelleen, armolliselle neiti --
sisarelle. Niinhän se oli? Sisar.
FRANZISKA.
Antakoon hän sen tänne! (Tempaa kirjeen hänen kädestään.)
JUST.
Olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani, ja vieköön sen perille. Tämän
jälkeen olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani -- älköön hän suinkaan
luulko, että minä mitään pyytäisin!
FRANZISKA.
No mitä sitten?
JUST.
Kyllä minun herrani yskän ymmärtää. Hän tietää, että tie neitien luo käy
kamarineitosten kautta: minä vain otaksun! Neitsyt olkoon siis niin
hyvä, -- pyytää herrani, -- ja lähettäköön hänelle tiedon, voisiko hän
saada ilon puhutella neitsyttä neljännestunnin ajan.
FRANZISKA.
Minua?
JUST.
Antakoon hän anteeksi, jos puhuttelen häntä väärällä arvonimellä. --
Niin, häntä! -- Vain neljännestunnin ajan, mutta yksin, aivan yksin,
salaisesti, kahden kesken. Hänellä olisi jotakin hyvin tähdellistä
puhuttavaa.
FRANZISKA.
Hyvä! minullakin on hänelle yhtä ja toista puhuttavaa. -- Tulkoon hän
vain, minä olen hänen käskettävänään.
JUST.
Mutta, milloin hän voi tulla? Milloin hänelle parhaiten sopisi, neitsyt?
Hämärissä ehkä?
FRANZISKA.
Mitä hän tarkoittaa? -- Hänen herransa tulkoon milloin haluaa, -- ja nyt
pötkiköön hän tiehensä!
JUST.
No, niin mielelläni! (Aikoo poistua.)
FRANZISKA.
Kuulkoon hän toki! vielä sananen. Missä ovat sitten majurin muut
palvelijat?
JUST.
Muutko? Mikä missäkin.
FRANZISKA.
Missä on Wilhelm?
JUST.
Kamaripalvelija? hänet on majuri laskenut matkoille.
FRANZISKA.
Vai niin? Entä Philipp, missäs hän on?
JUST.
Se jääkäri? hänet on herra toimittanut parempaan hoivaan.
FRANZISKA.
Koska hän ei nyt jouda metsästelemään, tietysti. -- Entäs Martin?
JUST.
Kuskiko? hän on ratsastamassa.
FRANZISKA.
Ja Fritz?
JUST.
Se juoksija? hän on päässyt ylenemään.
FRANZISKA.
Missäs hän sitten oli, kun majuri talvehti luonamme Thüringissä? Ei
suinkaan hän silloin vielä ollut majurin palveluksessa?
JUST.
Totta kai, minä olin hänen ratsupalvelijansa, mutta makasin silloin
sairaalassa.
FRANZISKA.
Ratsupalvelija? ja mikäs hän nyt on?
JUST.
Kaikki kaikessa; kamaripalvelija ja jääkäri, juoksija ja ratsupalvelija.
FRANZISKA.
Jopa nyt jotakin! Päästää luotaan niin monta hyvää kelpo miestä ja
jättää juuri kaikista kehnoin jälelle! Haluaisinpa tietää, mitä hyvää
hänen herransa on hänessä löytänyt!
JUST.
Ehkäpä minä hänen mielestään olen rehellinen mies.
FRANZISKA.
Oo, se on vielä surkean vähäpätöistä, jos ei ole enempää kuin
rehellinen. -- Toista oli Wilhelm! -- Matkoilleko on majuri hänet
laskenut?
JUST.
Niin, laski, -- kun ei voinut estää.
FRANZISKA.
Kuinka niin?
JUST.
Oo, Wilhelmin kyllä kelpaa matkustella. Hänellä on mukanaan herran koko
vaatevarasto.
FRANZISKA.
Mitä? ei suinkaan hän niitä näpistellyt?
JUST.
Sitä ei juuri voi sanoa; mutta kun me lähdimme Nürnbergistä, ei hän
tuonut niitä perässämme.
FRANZISKA.
Sitä roistoa!
JUST.
Siinä se vasta mies oli! Hän osasi friseerata ja fraseerata ja
parleerata -- sharmeerata. -- Eikö niin?
FRANZISKA.
Niinpä en olisikaan luopunut jääkäristä, jos olisin ollut majurin
sijassa. Vaikkapa hänestä ei ollutkaan sanottavaa hyötyä jääkärinä, niin
oli hän kuitenkin muuten reima poika. -- Kenen hoivaan hänet
toimitettiin?
JUST.
Spandaun päällikön.
FRANZISKA.
Linnoitukseen? Ei sielläkään linnan valleilla liene kovinkaan paljon
metsästeltävää.
JUST.
Oo, ei Philipp siellä metsästäkään.
FRANZISKA.
Mitä hän sitten tekee?
JUST.
Hän työntää kärryjä.
FRANZISKA.
Työntää kärryjä?
JUST.
Mutta ainoastaan kolmisen vuotta. Hän teki pienen komplotin herransa
komppaniassa ja yritti viedä kuusi miestä etuvartioston lävitse.
FRANZISKA.
Ihme ja kumma! Sitä konnaa!
JUST.
Oo, hän on reima mies! jääkäri, joka viidenkymmenen peninkulman alalla
tuntee kaikki polut ja salatiet kautta metsien ja soiden. Ja ampua hän
osaa!
FRANZISKA.
Hyvä, että majurilla on vielä ainakin kunnon kuskinsa!
JUST.
Vieläkös hän on jälellä?
FRANZISKA.
Luulin kuulleeni hänen sanovan, että Martin on ratsastamassa? Palannee
kai hän takaisin?
JUST.
Niinkö hän luulee?
FRANZISKA.
Mihin hän siis on lähtenyt?
JUST.
Siitä on jo kymmenettä viikkoa, kun hän lähti herransa ainoata ja
viimeistä ratsua -- uittamaan.
FRANZISKA.
Eikä vieläkään ole palannut? Voi sitä hirtehistä!
JUST.
Ehkäpä on tuo kunnon kuski uittanut itsensä upoksiin! -- Se olikin
oikein oiva kuski! Hän oli ajellut Wienissä kymmenisen vuotta. Sellaista
ei herra enää saa mistään. Kun hevoset juoksivat täyttä laukkaa,
tarvitsi hänen vain sanoa: »Purr!», ja ne seisahtuivat kuin seinään. Sen
lisäksi oli hän täysinoppinut hevoslääkärikin!
FRANZISKA.
Minua jo arveluttaa juoksijan yleneminen.
JUST.
Ei, ei, kyllä siinä on perää. Hänestä tehtiin rummunlyöjä erääseen
varusväkirykmenttiin.
FRRNZISKA.
Enkös arvannutkin!
JUST.
Fritz takertui erääseen kevytkenkäiseen olentoon, ei öisin koskaan
saapunut kotia, teki kaikkialla velkoja herransa nimeen ja tuhansia
hävyttömiä kolttosia. Lyhyesti, majuri näki, että hän kaikin mokomin
halusi ylenemään: (matkien hirttämistä mykin elein) hän siis auttoi
hänet oikealle tielle.
FRANZISKA.
Voi sitä vekaraa!
JUST.
Mutta tosi juoksija hän on, se on varma. Kun herra antoi hänelle
viidenkymmenen askeleen etumatkan, niin ei hän parhaalla ratsullaankaan
häntä enää kiinni saanut. Fritz sitävastoin saattaa myöntää hirsipuulle
tuhannenkin askeleen etumatkan, ja siitä panen vaikka pääni pantiksi,
tavoittaa sen sittenkin. Ne kaikki olivat kaiketi hänen hyviä ystäviään,
neitsyt? Wilhelm ja Philipp, Martin ja Fritz? -- No, Just sulkeutuu
hänen suosioonsa! (Poistuu.)
KOLMAS KOHTAUS.
_Franziska_ ja sittemmin _isäntä_.
FRANZISKA
(joka totisena katsoo hänen jälkeensä). Ansaitsinpa tuon pistoksen! --
Kiitän kunniasta. Just. Minä arvioin rehellisyyden liian vähäpätöiseksi.
Otanpa opetuksen onkeen. -- Ah! Sitä mies parkaa! (Kääntyy mennäkseen
neidin huoneeseen, kun isäntä tulee.)
ISÄNTÄ.
Odottakoon hän toki, kaunis lapseni.
FRANZISKA.
Minulla ei nyt ole aikaa --
ISÄNTÄ.
Vain lyhyt tuokio! -- Eikö vieläkään ole tullut tarkempia tietoja herra
majurista? Eihän hän suinkaan sillä tavalla sanonut jäähyväisiään!
FRANZISKA.
Millä tavalla?
ISÄNTÄ.
Eikö armollinen neiti ole siitä kertonut? Jätettyäni hänet, kaunis
lapseni, alas keittiöön, tulin sattumalta takaisin tänne saliin --
FRANZISKA.
Sattumalta vähän kuunnellaksenne.
ISÄNTÄ.
Voi, lapsi kulta, kuinka hän voi minusta sellaista ajatella? Isännälle
ei mikään sovellu huonommin kuin uteliaisuus. -- Tuskin olin päässyt
tänne, kun armollisen neidin ovi äkkiä lensi auki. Majuri syöksyi ulos,
neiti hänen jälessään, kummankin liikkeet, katseet, asemat -- sellaista
ei voi sanoin kuvata. Neiti tarttui majuriin, tämä riistäytyi irti,
neiti tarttui jälleen. »Tellheim!» -- »Neiti! päästäkää minut!» --
»Minne?» -- Näin veti majuri neidin portaille saakka. Minua jo pelotti,
että hän tempaisi hänet mukanaan alas. Mutta majuri riistäytyikin irti.
Neiti pysähtyi ylimmälle portaalle, katsoi hänen jälkeensä, huusi hänen
jälkeensä, väänteli käsiään. Yhtäkkiä hän kääntyi, juoksi ikkunaan,
ikkunasta takaisin portaille, ja sitten täällä salissa edestakaisin.
Tässä minä seisoin, tässä hän kulki kolmasti ohitseni näkemättä minua.
Vihdoin näytti siltä kuin olisi hän huomannut minut, mutta Jumala meitä
auttakoon! luulenpa, että neiti piti minua hänenä, lapsikulta.
»Franziska», huusi hän, silmät minuun kääntyneinä, »olenko nyt
onnellinen?» Sitten hän tuijotti kattoon ja taas: »Olenko nyt
onnellinen?» Sitten hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja hymyili ja kysyi
taas minulta: »Franziska, olenko nyt onnellinen?» -- Totisesti, en
tiennyt, kuinka oli laitani. Kunnes hän juoksi ovelleen ja vielä kerran
kääntyi minuun päin: »Tulehan toki, Franziska; kuka sinun nyt käy
sääliksesi?» -- Ja samalla puikahti pois.
FRANZISKA.
Voi, herra isäntä, nyt olette nähnyt unta.
ISÄNTÄ.
Nähnyt unta? Ei, kaunis lapseni, niin perusteellisesti ei unia nähdä. --
Niin, minä antaisin mitä tahansa, -- minä en ole utelias, -- mutta minä
antaisin mitä tahansa, jos löytäisin avaimen tähän kaikkeen.
FRANZISKA.
Avaimen? meidän oveemmeko? Herra isäntä, se on tuolla sisäpuolella; me
otimme sen pois yöksi: meitä pelottaa.
ISÄNTÄ.
Ei sellaista avainta; minä tarkoitan, kaunis lapseni, ikäänkuin avainta
tai selitystä tai varsinaista yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä näin. --
FRANZISKA.
Vai niin! -- No, hyvästi, herra isäntä. Joko pian saadaan syödä, herra
isäntä?
ISÄNTÄ.
Kaunis lapseni, olinpa miltei unohtaa, mikä oikeastaan oli asiani.
FRANZISKA.
No? mutta aivan lyhyesti --
ISÄNTÄ.
Armollisella neidillä on vielä minun sormukseni: minä sanon sitä
omakseni --
FRANZISKA.
Sen ei pidä teiltä hukkaan joutuman.
ISÄNTÄ.
En olekaan sen vuoksi huolissani; tahdoin vain siitä muistuttaa.
Näkeekös lapsi, minä en edes tahdo sitä takaisin. Se on nyt selvää kuin
viisi sormea mistä hän sormuksen tunsi, ja minkätähden se oli niin hänen
sormuksensa näköinen. Sormus on hänen huostassaan parhaassa tallessa.
Minä en sitä enää ollenkaan halua ja panen toistaiseksi ne sata
pistolia, jotka sitä vastaan annoin, armollisen neidin laskuun. Käyhän
se päinsä, kaunis lapseni?
NELJÄS KOHTAUS.
_Paul Werner_. _Isäntä_. _Franziska_.
WERNER.
Tuossa hän onkin!
FRANZISKA.
Sata pistolia? Minä luulin, että sitä oli vain kahdeksankymmentä.
ISÄNTÄ.
Aivan oikein, vain yhdeksänkymmentä, vain yhdeksänkymmentä. Sen teen,
kaunis lapseni, sen teen.
FRANZISKA.
Kaikki tuo kyllä selviää, herra isäntä.
WERNER
(joka lähestyy heitä takaapäin ja yhtäkkiä taputtaa Franziskaa olalle).
Neitokainen! Neitokainen!
FRANZISKA
(pelästyy). Huh!
WERNER.
Älköön hän pelästykö! -- Neitokainen, neitokainen, näen, että hän on
sievä ja vielä ventovieras. -- Ja sieviä vieraita ihmisiä täytyy
varoittaa. -- Neitokainen, neitokainen, varokoon hän tuota miestä!
(Osoittaen isäntää.)
ISÄNTÄ.
Kas, mikä odottamaton ilo! Herra Paul Werner! Tervetuloa meille,
tervetuloa! -- Ah, yhä vielä kai sama hilpeä, leikkisä, rehellinen
Werner kuin ennenkin! Tämänkö kauniin lapsen pitäisi varoa minua! Ha, ha
ha!
WERNER.
Karttakoon hän kaikkialla tuota miestä!
ISÄNTÄ.
Minua! minua! -- Olenko minä sitten niin vaarallinen? -- Ha, ha, ha! --
Kuulkoon hän toki, kaunis lapseni! Kuinka häntä miellyttää tuollainen
leikinlasku?
WERNER.
Hänenkaltaisensa selittävätkin aina leikiksi sen, kun heille sanotaan
suora totuus.
ISÄNTÄ.
Totuus! ha, ha, ha! -- Yhä parempaa, kaunis lapseni, eikö niin? Eikös
osaakin ilvehtiä! Minäkö vaarallinen? -- minä? -- Parisenkymmentä vuotta
sitten oli tuossa vielä vähän perää. Niin, niin, kaunis lapseni, silloin
minä olin vaarallinen; silloin siitä tiesi yksi ja toinen; mutta nyt --
WERNER.
Voi tuota vanhaa narria!
ISÄNTÄ.
Siinäpä se! Kun vanhenemme, ei meistä enää ole vaaraa. Ei hänenkään käy
paremmin, herra Werner!
WERNER.
Hitto vieköön, hän on ja pysyy hupsuna! -- Neitokainen, uskonee kai hän
minulla olevan vielä sen verran älyä, etten nyt puhu siitä
vaarallisuudesta. Se yksi perkele on hänestä lähtenyt ulos, mutta
seitsemän muuta on häneen mennyt sen sijaan.
ISÄNTÄ.