Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Minna von Barnhelm
Viisinäytöksinen huvinäytelmä
Gotthold Ephraim Lessing
Saksankielestä suomentanut
Jalmari Lahdensuo
Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1921.
Suomennoksen on teettänyt
"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston"
varoilla rahaston toimikunnan
kaunokirjallinen osasto
MINNA VON BARNHELM
ELI
SOTILASONNI
HENKILÖT:
_Majuri von Tellheim_, eronsaanut.
_Minna von Barnhelm_.
_Kreivi von Bruchsall_, hänen enonsa.
_Franciska_, hänen kamarineitsyensä.
_Just_, majurin palvelija.
_Paul Werner,_ majurin entinen varusmestari.
_Isäntä_.
_Surupukuinen nainen_.
_Kenttäjääkäri_
_Riccaut de la Marliniere_.
Tapahtumapaikka vuorotellen ravintolan salissa ja sen viereisessä
huoneessa.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
JUST
(istuu nurkassa, torkkuu ja puhuu unissaan).
Isäntä lurjus! Sinä, meidät? -- Kas niin, veikko! -- Lyö, lyö, veikko!
(Ojentaa kätensä lyöntiin ja herää tähän liikkeeseen.) Ohhoh, joko taas?
Tuskin ummistan silmäni, kun jo olen täydessä tappelussa hänen kanssaan.
Kunpa hän olisi saanut edes puolet kaikista lyönneistäni! -- -- Mutta
kas, on jo päivä! Minun on nyt heti lähdettävä etsimään herra parkaani.
Jos minun tahtoani noudatettaisiin, ei hän enää pistäisi jalkaansa tähän
kirottuun taloon. Missähän hän lienee viettänytkin yönsä?
TOINEN KOHTAUS.
_Isäntä_. _Just_.
ISÄNTÄ.
Hyvää huomenta, herra Just, hyvää huomenta! Kas, jo näin varhain
jalkeilla? Vai pitäisikö sanoa: vielä näin myöhään valveilla?
JUST.
Sanokoon hän mitä tahtoo.
ISÄNTÄ.
En sano muuta kuin hyvää huomenta; ja voinen kai odottaa, että herra
Just sanoo siihen: paljon kiitoksia?
JUST.
Paljon kiitoksia!
ISÄNTÄ.
Taidetaan olla nyrpeissään, kun ei ole saatu tarpeeksi levätä.
Senkövuoksi, ettei herra majuri ole saapunut kotiin ja on täytynyt olla
täällä häntä vaanimassa?
JUST.
Kaikkea tuo mies arvaakin!
ISÄNTÄ.
Minä otaksun, minä otaksun.
JUST
(kääntyy ja aikoo lähteä).
Hänen palvelijansa!
ISÄNTÄ
(pidättää häntä).
Eihän toki, herra Just!
JUST.
No hyvä; ei hänen palvelijansa!
ISÄNTÄ.
Noo, herra Just! Toivoakseni hän ei enää ole äkeissään eilisestä, herra
Just? Kuka nyt yön yli jaksaa vihaansa kantaa?
JUST.
Minä; ja aion jaksaa yhä edelleenkin.
ISÄNTÄ.
Onko tuo nyt kristillistä?
JUST.
Yhtä kristillistä kuin se, että rehellinen mies, joka ei heti voi
maksaa, ajetaan talosta, työnnetään kadulle.
ISÄNTÄ.
Hyi, kuka saattaisi olla niin jumalaton?
JUST.
Eräs kristillinen ravintolanisäntä. -- Minun herrani! moisen miehen!
moisen upseerin!
ISÄNTÄ.
Hänetkö minä muka olen ajanut talosta? työntänyt kadulle? Sitä
tehdäkseni tunnen aivan liian suurta kunnioitusta upseeria kohtaan ja
aivan liian suurta sääliä eronsaanutta kohtaan! Minun oli pakko laittaa
häntä varten toiset huoneet kuntoon. -- Älköön hän enää ajatelko sitä,
herra Just. (Huutaa ulos näyttämöltä.) Hoi! -- Olen valmis hyvittämään
sen toisella tavalla. (Eräs poika tulee.) Tuoppas lasi; herra Justin
pitää saada ryyppy ja se oikein hyvää!
JUST.
Älköön hän suotta vaivatko itseään, herra isäntä. Muuttukoon myrkyksi se
pisara, jonka -- Mutta en sentään vanno; vielä on pääni selvä.
ISÄNTÄ
(pojalle, joka tuo likööripullon ja lasin).
Anna tänne; mene! -- No, herra Just; tässä on jotakin oikein
erinomaista; väkevää, suloista, terveellistä. (Täyttää lasin ja ojentaa
sen hänelle.) Se saa ylenmäärin valvoneen vatsankin jälleen kuntoon!
JUST.
Eihän minun oikeastaan pitäisi! -- Mutta miksi antaisin terveyteni
kärsiä hänen hävyttömyytensä tähden?
(Ottaa lasin ja juo.)
ISÄNTÄ.
Terveydeksi, herra Just!
JUST
(antaessaan lasin takaisin).
Ei ole hullumpaa! -- Mutta, herra isäntä, ryökäle hän on sittenkin.
ISÄNTÄ.
Ei toki, ei toki! -- Joutaa vielä toisellekin jalalle. Kaksi pysyy
orrella.
JUST
(juotuaan).
Täytyy tunnustaa: hyvää on, oikein hyvää! -- Kotitekoistako, herra
isäntä? --
ISÄNTÄ.
Varjelkoon! aito danzigilaista! oikeata, kahdesti tislattua kultavettä!
JUST.
Näkeekös herra isäntä, jos osaisin teeskennellä, niin tällaisen vuoksi
teeskentelisin; mutta minä en osaa; sanon kuin sanonkin: ryökäle hän on
sittenkin -- herra isäntä.
ISÄNTÄ.
Ei elämässäni ole kukaan vielä tuota minulle sanonut. -- Vielä yksi,
herra Just; ei kaksi kolmannetta!
JUST.
Olkoon menneeksi! (Juo.) Hyvää tavaraa, totisesti hyvää! -- Mutta
myöskin totuus on hyvä olemassa. Herra isäntä, ryökäle hän on sittenkin!
ISÄNTÄ.
Jos se olisin, niin kuuntelisinko tässä rauhassa siksi itseäni
sanottavan?
JUST.
Kylläpä vain; sillä harvoin on ryökäleillä sappea.
ISÄNTÄ.
Eikö vielä yhtä, herra Just? Nelisäinen nuora kestävintä.
JUST.
Ei, liika on liikaa! Ja mitäpä hyötyä siitä hänelle olisi, herra isäntä?
Pullon viimeiseen pisaraan asti minä pysyisin sanassani. Hyi, herra
isäntä, noin hyvää danzigilaista ja kuitenkin niin huonot tavat! --
Mieheltä sellaiselta kuin minun herrani, joka on asunut täällä vuoden ja
päivän, jolta täällä jo monet kirkkaat taalerit on siepattu, joka
eläissään ei ole jäänyt kenellekään ropoakaan velkaa; kun hän nyt ei
täsmälleen maksa parilta kuukaudelta, kun hän ei enää yhtä paljon
rahojaan tuhlaa, -- viedä nyt häneltä huone hänen poissaollessaan!
ISÄNTÄ.
Mutta kun tuota huonetta välttämättä tarvitsin? kun ennakolta tiesin,
että herra majuri itse olisi sen hyväntahtoisesti luovuttanut, jos vain
olisimme kyllin kauan voineet odottaa hänen paluutaan? Olisiko minun
siis pitänyt taas käännyttää sellainen vieras herrasväki oveltani?
Olisiko minun pitänyt tahallani työntää sellainen ansio toisen isännän
kitaan? Enkä minä edes usko, että hän olisi saanut yösijaa mistään
muualta. Kaikki ravintolat ovat tähän aikaan aivan tulvillaan. Olisiko
tuollaisen nuoren, kauniin, rakastettavan naisen pitänyt jäädä kadulle?
Sitä ei herra majuri kohteliaana miehenä mitenkään olisi sallinut. Ja
mitä hän siinä sitten menettää? Enkö ole luovuttanut hänelle toista
huonetta sijaan?
JUST.
Pihan perällä kyyhkyslakan vieressä, näköala naapurin palomuurien
lomitse -- --
ISÄNTÄ.
Olihan näköala hyvin kaunis, ennenkuin naapuri vietävä sen
rakennuksillaan turmeli. Onhan huone muuten pulska ja paperoitu --
JUST.
On ollut!
ISÄNTÄ.
Ei toki, yksi seinä on vieläkin. Ja herra Justin kamari siinä vieressä,
mitäs siitä puuttuu? Siinä on uuni, joka tosin talvisin vähän savuaa --
--
JUST.
Mutta kesäisin se näyttää aika sievältä. -- Herra, luulenpa melkein,
että hän vielä kaiken hyvän lisäksi tekee meistä pilaa? --
ISÄNTÄ.
No, no, herra Just, herra Just --
JUST.
Älköön hän saattako herra Justia tulistumaan, taikka --
ISÄNTÄ.
Minäkö muka saattaisin hänet tulistumaan? Se danzigilainen sen tekee! --
JUST.
Sellaisesta upseerista kuin minun herrani! Vai luuleeko hän, ettei
eronsaaneessa upseerissa ole miestä taittamaan hänen niskansa? Miksikä
sitten sodan aikana olitte niin notkeita, te herrat isännät? Miksikä
silloin kaikki upseerit olivat arvokkaita miehiä ja kaikki sotilaat
rehellisiä, kelpo poikia? Joko tämä hiukkanen rauhaa on saanut teidät
niin koppaviksi?
ISÄNTÄ.
Mitäs hän nyt noin kiivastuu, herra Just? --
JUST.
Minä tahdon kiivastua. -- --
KOLMAS KOHTAUS.
_v. Tellheim_. _Isäntä_. _Just_.
v. TELLHEIM
(sisään astuessaan).
Just!
JUST.
(luullen isännän nimeään mainitsevan).
Just? -- Olemmeko jo niin tutut? --
v. TELLHEIM.
Just!
JUST.
Luulisinpa vielä olevani herra Just hänelle!
ISÄNTÄ
(joka huomaa majurin).
St! st! Herra, herra, herra Just, -- katsokoon hän toki taakseen; hänen
herransa -- --
v. TELLHEIM.
Just, luulenpa, että riitelet? Mitä olen sinun käskenyt tekemään?
ISÄNTÄ.
Oo, teidän armonne, mekö riitelisimme? Jumala siitä varjelkoon! Teidän
alamaisin palvelijanneko rohkenisi ruveta riitelemään miehen kanssa,
jolla on onni kuulua teidän väkeenne?
JUST.
Kunpa saisin pehmittää hänen köyryä kissanselkäänsä! -- --
ISÄNTÄ.
Tosin herra Just puhuu herransa puolesta, ja hiukan kiivaasti. Mutta
siinä hän tekee oikein; sitä enemmän häntä kunnioitan; pidän hänestä sen
takia. --
JUST.
Voi etten saa iskeä hampaita hänen suustaan!
ISÄNTÄ.
Vahinko vain, että hän kiivastuu aivan turhasta. Sillä olen aivan
vakuutettu siitä, etten ole menettänyt teidän armonne suosiota, vaikka
-- hädissäni -- minun oli pakko --
v. TELLHEIM.
Jo riittää, hyvä herra! Olen teille velkaa; te tyhjennätte huoneeni
minun poissaollessani; teidän täytyy saada rahanne; minun täytyy koettaa
hakea suojaa jostakin muualta. Onhan se luonnollista!
ISÄNTÄ.
Jostakin muualta? Aiotte muuttaa, armollinen herra? Minä onneton, kovan
onnen kolhima mies! Ei, ei koskaan! Pikemminkin on tuon naisen jälleen
luovuttava huoneestaan. Herra majuri ei voi, ei tahdo luovuttaa hänelle
huonettaan; huone on majurin; tuon naisen on lähdettävä; en voi häntä
auttaa. -- Minä menen, armollinen herra -- --
v. TELLHEIM.
Ystävä, ei enää toista tyhmyyttä entisen lisäksi! Tuon naisen täytyy
saada pitää huoneensa. -- --
ISÄNTÄ.
Ja teidän armonne uskoo, että minä muka epäluottamuksesta, muka
huolissani maksusta -- --? Ikäänkuin en tietäisi, että teidän armonne
voi minulle maksaa, milloin vain haluaa. -- -- Sinetöity kukkaro --
viisisataa taaleria louisdoria on siihen kirjoitettu, -- -- jota teidän
armonne on pitänyt kirjoituspulpetissaan, -- -- on hyvässä säilössä. --
v. TELLHEIM.
Toivokaamme niin; samoin kuin muutkin tavarani. -- Just ottakoon ne
huostaansa, kun hän on maksanut teille laskunne. -- --
ISÄNTÄ.
Totisesti, minä oikein pelästyin, kun löysin kukkaron. -- Olen aina
pitänyt teidän armoanne säännöllisenä ja varovaisena miehenä, joka ei
koskaan luovu viimeisestä pennistään. Mutta sittenkin -- -- jos olisin
arvannut puhdasta rahaa olevan kirjoituspulpetissa -- --
v. TELLHEIM.
Niin olisitte menetellyt kohteliaammin minua kohtaan. Ymmärrän. --
Menkää nyt vain, hyvä herra; jättäkää meidät; minulla on puhuttavaa
palvelijalleni. -- --
ISÄNTÄ.
Mutta, armollinen herra -- --
v. TELLHEIM.
Tule, Just, tämä herra ei suvaitse, että minä hänen talossaan sinulle
sanon, mitä sinun on tehtävä -- --
ISÄNTÄ.
Minähän jo menen, armollinen herra! -- Koko taloni on teidän
käytettävänänne.
NELJÄS KOHTAUS.
_v. Tellheim_. _Just_.
JUST.
(joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen).
Hyi!
v. TELLHEIM.
Mitä nyt?
JUST.
Olen pakahtua kiukkuuni.
v. TELLHEIM.
Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.
JUST.
Ja te, -- teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän teidän
silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen roiston
suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän uhallakin
olisin minä hänet -- olisin tahtonut kuristaa hänet näillä kourillani,
repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. --
v. TELLHEIM.
Peto.
JUST.
Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!
v. TELLHEIM.
Mutta mitä sinä tahdot?
JUST.
Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä loukataan.
v. TELLHEIM.
Entä sitten?
JUST.
Että te kostaisitte, -- ei, tuo mies on siihen liian halpa --
v. TELLHEIM.
Vaan että minä antaisin sinun tehtäväksesi kostaa minun puolestani? Se
on alun pitäen ollut ajatukseni, Minun ei enää olisi pitänyt näyttäytyä
hänelle. Hän olisi joutanut saada maksunsa sinun käsistäsi. Tiedän, että
osaat paiskata pöytään kourallisen rahaa jokseenkin halveksuvin ilmein.
--
JUST.
Vai niin? erinomainen kosto! --
v. TELLHEIM.
Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla ei ole enää
ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon haalituksi.
JUST.
Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli
viisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi
kirjoituspulpetistanne?
v. TELLHEIM.
Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.
JUST.
Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne toi
teille neljä viisi viikkoa sitten?
v. TELLHEIM.
Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?
JUST.
Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää mihin
vain tahdotte. Minun vastuullani --
v. TELLHEIM.
Todellakin?
JUST.
Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto viivyttelee
saatavienne maksamista. Hän sai kuulla --
v. TELLHEIM.
Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo ole. -- Olen
sinulle erittäin kiitollinen, Just. -- Ja tämä ilmoitus sai Wernerin
luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että arvasin
sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi; meistä on
tullut ero. -- --
JUST.
Kuinka? mitä?
v. TELLHEIM.
Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. --
VIIDES KOHTAUS.
_Eräs surupukuinen nainen_, _v. Tellheim_. _Just_.
NAINEN.
Pyydän anteeksi, hyvä herra! --
v. TELLHEIM.
Ketä etsitte, madame? --
NAINEN.
Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te ette
tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski --
v. TELLHEIM.
Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! --
NAINEN.
Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua tuskani minut
heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra majuri. Aion
matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä onneton
ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.
v. TELLHEIM
(Justille).
Mene, jätä meidät yksin.
KUUDES KOHTAUS.
_Nainen_, _von Tellheim_.
v. TELLHEIM.
Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei teidän tarvitse
onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?
NAINEN.
Hyvä herra majuri --
v. TELLHEIM.
Surkuttelen teitä, armollinen rouva! Miten voisin teitä palvella?
Tiedätte, että puolisonne oli ystäväni; ystäväni, sanon; olen aina
säästellen käyttänyt tätä nimitystä.
NAINEN.
Kukapa tietäisi paremmin kuin minä, kuinka suuresti te ansaitsitte hänen
ystävyytensä ja hän teidän? Te olisitte ollut hänen viimeinen
ajatuksensa, teidän nimenne olisi ollut viimeinen ääni hänen kuolevilla
huulillaan, jollei väkevämpi luonto olisi vaatinut tätä murheellista
etuoikeutta hänen onnettoman poikansa, hänen onnettoman puolisonsa
osalle --
v. TELLHEIM.
Lopettakaa, madame! Tahtoisin mielelläni itkeä kanssanne, mutta tänään
minulla ei ole kyyneliä. Säästäkää minua! Te tapaatte minut hetkellä,
jolloin helposti saattaisin eksyä napisemaan kohtaloani vastaan. -- Oi,
sinä oikeamielinen Marloff! Joutuun, armollinen rouva, mitä suvaitsette
käskeä? Jos kykenen teitä palvelemaan, jos kykenen --
NAINEN.
En saa lähteä matkalle täyttämättä hänen viimeistä tahtoaan. Hän muisti
vähää ennen loppuaan kuolevansa teidän velkamiehenänne ja vannotti minun
suorittamaan tämän velan ensi käteisellä rahallani. Olen myynyt hänen
kenttävarustuksensa ja tulen nyt lunastamaan hänen velkakirjansa. --
v. TELLHEIM.
Kuinka, armollinen rouva? senkö vuoksi tulette?
NAINEN.
Sen vuoksi. Sallikaa minun laskea rahat.
v. TELLHEIM
Ei suinkaan, madame! Marloffko minulle velkaa? se on tuskin luultavaa.
Sallikaa minun katsoa. (Ottaa taskukirjansa esiin ja etsii.) En löydä
mitään.
NAINEN.
Olette kaiketi hukannut velkakirjan, eikä velkakirja muuta asiaa. --
Sallikaa --
v. TELLHEIM.
Ei, madame! minulla ei ole tapana hukata papereitani. Jos velkakirjaa ei
minulla ole, niin se todistaa, ettei minulla sitä koskaan ole ollutkaan,
tahi että se on suoritettu ja minä jo olen antanut sen takaisin.
NAINEN.
Herra majuri!
v. TELLHEIM.
Aivan varmaan, armollinen rouva. Marloff ei ole jäänyt minulle mitään
velkaa. Enkä minä myöskään jaksa muistaa hänen milloinkaan olleen
minulle mitään velkaa. Niin se on, madame; pikemminkin olen minä jäänyt
hänen velallisekseen. En ole koskaan voinut tehdä mitään kiitollisuuteni
osoitukseksi hänelle, joka kuuden vuoden ajan on seisonut rinnallani
onnen ja onnettomuuden, kunnian ja vaaran päivinä. En ole unohtava, että
hän jättää jälkeensä pojan. Hän on oleva minun poikani, kohta kun
kykenen olemaan hänelle isänä. Tämä epävarma tila, johon nyt itse olen
joutunut --
NAINEN.
Jalomielinen mies! Mutta älkää tekään ajatelko minusta liian halpaa.
Ottakaa rahat, herra majuri; niin olen ainakin rauhallisella mielellä.
--
v. TELLHEIM.
Mitäpä muuta te tarvitsette rauhoittuaksenne kuin minun vakuutukseni,
ettei nämä rahat kuulu minulle? Vai tahdotteko, että minun pitää ryöstää
ne ystäväni orvoksi jääneeltä pojalta? Ryöstää, madame; sitä se olisi
sanan varsinaisessa merkityksessä. Rahat ovat hänen, tallettakaa ne
häntä varten. --
NAINEN.
Minä ymmärrän teidät; suonette vain anteeksi, jollen vielä oikein tiedä,
miten ottaa hyviä töitä vastaan. Mutta mistäpä tietäisitte, että äiti
tekee poikansa hyväksi enemmän kuin hän tekisi oman elämänsä hyväksi?
Minä lähden --
v. TELLHEIM.
Lähtekää, madame, lähtekää! Onnea matkalle! En pyydä teitä antamaan
tietoja itsestänne. Ne voisivat saapua sellaiseen aikaan, jolloin en
voisi olla miksikään hyödyksi. Mutta vielä eräs asia, armollinen rouva;
olinpa vähällä unohtaa kaikkein tärkeimmän. Marloffilla on vielä
saatavia entisen rykmenttimme rahastosta. Hänen saatavansa ovat yhtä
oikeutettuja kuin minunkin. Jos minulle maksetaan, on hänellekin
maksettava. Sen takaan. --
NAINEN.
Oi! hyvä herra -- Mutta minä vaikenen mieluummin. -- Kun tuolla tavalla
tulevia hyviä tekojaan valmistaa, on kuin olisi ne taivaan nähden jo
tehnyt. Palkitkoon teitä taivas ja minun kyyneleeni! (Poistuu.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
v. TELLHEIM.
Kelpo vaimo parka! Täytyy hävittää nämät joutavuudet, niin kauvan kun
muistaa. (Ottaa taskukirjastaan papereita, jotka repii palasiksi.) Ken
takaa, ettei oma puute vielä joskus saattaisi viekotella minua
käyttämään niitä hyödykseni?
KAHDEKSAS KOHTAUS.
_Just_. _v. Tellheim_.
v. TELLHEIM.
Sinäkö siellä olet?
JUST
(pyyhkien silmiään.) Niin!
v. TELLHEIM.
Olet itkenyt?
JUST.
Kirjoitin laskuni keittiössä, ja keittiö on täynnä savua. Tässä se on,
hyvä herra!
v. TELLHEIM.
Anna tänne.
JUST.
Armahtakaa minua, hyvä herra. Tiedän varsin hyvin, etteivät ihmiset
armahda teitä; mutta --
v. TELLHEIM.
Mitä tahdot?
JUST.
Olisin pikemmin luullut kuolevani kuin saavani eron.
v. TELLHEIM.
En tarvitse sinua enää; minun täytyy oppia tulemaan toimeen ilman
palvelijaa. (Avaa laskun ja lukee.) »Mitä herra majuri on minulle
velkaa: Kolmen ja puolen kuukauden palkka, 6 taaleria kuukaudessa, tekee
21 taaleria. Tämän kuun ensi päivästä maksanut yhtä ja toista 1 taaleri
8 groschenia 9 pfennigiä. Summa summarum 22 taaleria 7 gr. 9 pf.» --
Hyvä, ja kohtuullista on, että maksan sinulle tämän kuluvan kuukauden
kokonaan.
JUST.
Toinen sivu, herra majuri --
v. TELLHEIM.
Vieläkö lisää? (Lukee.) »Mitä herra majurille minä olen velkaa:
Välskärille minun puolestani maksettu 25 taaleria. Hoidosta ja hoivasta
toipumiseni aikana minun puolestani maksettu 39 taaleria. Isälleni,
jolta kaikki on poltettu ja ryöstetty, maksettu pyynnöstäni etukäteen,
lukuunottamatta niitä kahta saaliiksi saatua hevosta, jotka hän sai
lahjaksi, 50 taaleria. Summa summarum 114 taaleria. Siitä poisvedetty
edellämainitut 22 tl. 7 gr. 9 p., jään herra majurille velkaa 91 tlr. 16
gr. 3 pf.» -- Mies, sinä olet hullu! --
JUST.
Uskon kyllä, että olen tullut maksamaan teille paljon enemmänkin. Mutta
turha on kuluttaa mustetta sellaiseen. Minä en voi sitä teille maksaa,
en vaikka ottaisitte minulta palvelijanpukunikin, jota en myöskään vielä
ole saanut työlläni ansaituksi, -- niinpä olisin mieluummin tahtonut,
että olisitte jättänyt minut sairaalaan loppuani odottamaan.
v. TELLHEIM.
Minä sinä minua pidät? Sinä et ole minulle mitään velkaa, ja minä aion
suositella sinua eräälle tuttavalleni, jonka palveluksessa tulet
paremmin toimeen kuin minua palvellen.
JUST.
Minä en ole teille mitään velkaa, ja kuitenkin aiotte hyljätä minut?
v. TELLHEIM.
Koska en tahdo joutua sinulle mitään velkaan.
JUST.
Senkötähden? vain senkötähden? -- Niin varmasti kuin olen teille velkaa,
niin varmasti kuin te ette voi joutua minulle mitään velkaan, niin
varmasti te ette nyt saa minua hyljätä. -- Tehkää mitä tahdotte, herra
majuri, minä jään luoksenne; minun täytyy jäädä teidän luoksenne. --
v. TELLHEIM.
Ja sinun uppiniskaisuutesi, sinun uhmailusi, sinun raju, hillitön
menettelysi kaikkia niitä kohtaan, joilla ei mielestäsi ole mitään
sanomista sinulle, sinun juonikas vahingonilosi, sinun kostonhimosi --
--
JUST.
Tehkää minusta niin huono kuin tahdotte, minä en kuitenkaan ole
mielestäni koiraani huonompi. Viime talvena kuljeskelin hämärissä
kanavan varrella ja kuulin jotakin vikisemistä. Laskeusin alas ja
kurotin käteni ääntä kohden ja luulin pelastavani lapsen ja vedinkin
vedestä villakoiran. Hyvä niinkin, ajattelin. Villakoira kulki
perässäni, mutta minä en juuri pidä villakoirista. Minä ajoin sen pois,
turhaan, minä pieksin sitä, turhaan. Minä en yöllä päästänyt sitä
huoneeseeni; se jäi oven eteen kynnykselle. Kun se liiaksi lähenteli
minua, annoin sille potkun; se älähti, katsoi minuun ja heilutti
häntäänsä. Se ei ole vielä saanut leipäpalaa minun kädestäni, ja
kuitenkin minä olen ainoa, jota se tottelee ja joka siihen saa koskea.
Se on ruma villakoira, mutta liiankin hyvä koiraksi. Jos se jatkaa sitä
peliään, niin minä lopultakin lakkaan olemasta vihainen villakoiralle.
v. TELLHEIM
(syrjään). Niinkuin minäkin tuolle! Ei, ei ole täysiä ihmispetoja! --
Just, me pysymme yhdessä.
JUST.
Aivan varmasti! -- Tekö muka tulisitte toimeen ilman palvelijaa? Te
unohdatte haavanne ja että voitte käyttää vain toista kättänne. Ettehän
te voi yksin pukeutua. Minä olen teille tuiki tarpeellinen ja olen -- --
kehaisematta itseäni, herra majuri -- ja olen palvelija, joka -- jos
pahoista pahin tapahtuisi -- on valmis herransa edestä vaikka kerjäämään
ja varastamaan.
v. TELLHEIM.
Just, me emme pysy yhdessä.
JUST.
Hyvä on!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
_Eräs palvelija_. _v. Tellheim_. _Just_.
PALVELIJA.
Pst! Kumppani!
JUST.
Mikä on hätänä?
PALVELIJA.
Eikö hän voisi osoittaa minua sen upseerin pakeille, joka vielä eilen
asui (viittaa erääseen huoneeseen sillä puolella, josta saapui) tuossa
huoneessa?
JUST.
Voinpa hyvinkin. Mitä hänellä on upseerille tuomista?
PALVELIJA.
Sitä mitä aina tuomme, kun emme tuo mitään: komplimentin. Arvoisa
emäntäni on saanut kuulla, että hänen on täytynyt väistyä meidän
tieltämme. Arvoisa emäntäni tietää, mikä sopii, ja sen johdosta on minun
nyt pyydettävä häneltä anteeksi.
JUST.
No, pyytäköön hän siis häneltä anteeksi: tuossa hän on.
PALVELIJA.
Mikä hän on miehiään? Miksi häntä mainitaan?
v. TELLHEIM.
Ystäväni, olen jo kuullut asianne. Se on liikaa kohteliaisuutta arvoisan
emäntänne puolelta, ja minä annan sille sen arvon kuin tuleekin.
Lausukaa hänelle kunnioittava tervehdykseni. -- Mikä on arvoisan
emäntänne nimi?
PALVELIJA.
Mikäkö on hänen nimensä? Häntä puhutellaan armolliseksi neidiksi.
v. TELLHEIM.
Ja hänen sukunimensä?
PALVELIJA.
Sitä en ole vielä sattunut kuulemaan, ja minun asiani ei ole sitä kysyä.
Minä järjestän asiani niin, että minulla enimmäkseen aina kuuden viikon
kuluttua on uusi isäntäväki. Hitto heidän kaikkien nimiä muistakoon!
JUST.
Bravo, kumppani!
PALVELIJA.
Tämän palvelukseen tulin vasta muutama päivä sitten Dresdenissä. Hän
etsii, luullakseni, täällä sulhastaan. --
v. TELLHEIM.
Riittää, ystäväni. Halusin tietää arvoisan emäntänne nimen, en hänen
salaisuuksiaan. Menkää jo!
PALVELIJA.
Kumppani, tuosta ei olisi herraksi minulle!
KYMMENES KOHTAUS.
_v. Tellheim_. _Just_.
v. TELLHEIM.
Pidä huolta, Just, että pian pääsemme pois tästä talosta! Tuon vieraan
naisen kohteliaisuus tuntuu minusta tukalammalta kuin isännän julkeus.
Kas tässä, ota tämä sormus, ainoa kalleus, mikä minulla vielä on
jälellä. En koskaan olisi luullut sitä tarvitsevani käyttää tällaiseen
tarkoitukseen! -- Panttaa se! vaadi siitä kahdeksankymmentä
friedrichsdoria; isännän lasku ei voi nousta kolmeakymmentä
korkeammalle. Maksa hänelle ja vie minun tavarani täältä. -- Niin,
mihin? -- Mihin tahdot. Halvin ravintola paras. Tapaat minut tuolla
viereisessä kahvilassa. Minä lähden, toimita asiasi hyvin.
JUST.
Olkaa huoleti, herra majuri! --
v. TELLHEIM
(tulee jälleen takaisin). Ennen kaikkea, älä unohda pistoolejani, jotka
riippuivat seinällä vuoteeni takana.
JUST.
Minä en unohda mitään.
v. TELLHEIM
(tulee vielä kerran takaisin). Vielä yksi asia: ota myös villakoirasi
mukaan; kuuletko, Just! --
YHDESTOISTA KOHTAUS.
JUST.
Villakoira ei tänne jää. Siitä pitäköön koira itse huolen. -- Hm! vai
oli herralla vielä tämä kallisarvoinen sormuskin? ja piti sitä
taskussaan eikä sormessaan? -- Isäntä hyvä, me emme vielä ole niin
putipuhtaat kuin miltä näyttää. Hänelle, juuri hänelle minä sinut
panttaan, kaunis pikku sormus! Tiedän, että häntä harmittaa, kun sinua
ei hänen talossaan kokonaan panna likoon! -- Aah --
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
_Paul Werner_. _Just_.
JUST.
Katsohan, Werner! hyvää päivää, Werner! tervetuloa kaupunkiin!
WERNER.
Kirottu kylä! En millään ilveellä tahdo siihen tottua jälleen. Hauskaa,
lapset, hauskaa; minä tuon uutta rahaa! Missä majuri on?
JUST.
Eikö hän tullut vastaasi? Hän lähti juuri äsken rappusia alas.
WERNER.
Minä tulin takaportaita. No, miten hän jaksaa? Olisin jo viime viikolla
ollut täällä luonanne, mutta --
JUST.
No? mikäs esti? --
WERNER.
Just, -- oletko kuullut puhuttavan prinssi Herakliuksesta?
JUST.
Herakliuksesta? Enpä tietääkseni.
WERNER.
Etkö sinä tunne itämaiden suurta sankaria?
JUST.
Tietäjät itäiseltä maalta tunnen hyvinkin, ne, jotka uuden vuoden
tienoilla juoksentelevat tähdet käsissään -- --
WERNER.
Ihminen, luulenpa, että luet sanomalehtiä yhtä vähän kuin raamattua? --
Sinä et tiedä mitään prinssi Herakliuksesta, et mitään tuosta
urhoollisesta miehestä, joka on siepannut Persian ja nyt lähipäivinä
murskaa maahan ottomaanien portin? Jumalan kiitos, että jossakin
maailman kolkassa vielä tapellaan! Olen jo tarpeeksi kauvan toivonut,
että täällä taas pamahtaisi. Mutta täällä ne vain vetelehtivät ja
parantelevat nahkaansa. Ei, sotilas minä olin, sotilaaksi täytyy minun
jälleen tulla! Lyhyesti -- (katsellen arkana ympärilleen, onko kukaan
kuuntelemassa) näin meidän kesken, Just, minä vaellan Persiaan
tehdäkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Herakliuksen
johdolla pari sotaretkeä turkkilaisia vastaan.
JUST.
Sinä?
WERNER.
Minä, sellaisena kuin minut tässä näet! Meidän esi-isämme kävivät
uutterasti sotaa turkkilaisia vastaan, ja niin pitäisi meidän tehdä yhä
vieläkin, jos olisimme rehellisiä miehiä ja hyviä kristityitä. Tosin
käsitän varsin hyvin, ettei sotaretki turkkilaisia vastaan voi olla
puoleksikaan niin hupainen kuin sotaretki ranskalaisia vastaan; mutta
sitä ansiokkaampi se lienee niin tässä kuin tulevassakin elämässä.
Turkkilaisilla on kaikilla sapelit, timanteilla kirjaillut --
JUST.
Antaakseni sellaisella sapelilla iskeä pääni halki en matkustaisi yhtä
ainoata peninkulmaa. Et suinkaan ole niin mieletön, että jätät kauniin
kylävouti-tilasi? --
WERNER.
Oo, sen otan mukaani! -- Etkö huomaa? -- Tila on myyty -- --
JUST.
Myyty?
WERNER.
St! -- tässä on sata tukaattia, jotka eilen sain käsirahoina; ne minä
tuon majurille --
JUST.
Ja mitäs hän niillä?
WERNER.
Mitäkö hän niillä? Hänen on ne kulutettava, pelattava, juotava -- miten
vain haluttaa. Se mies tarvitsee rahaa, ja surkeata on, että häntä ei
tahdota päästää edes omiinsa käsiksi! Mutta minäpä tietäisin, mitä
tekisin, jos olisin hänen asemassaan! Minä arvelisin: »Hitto periköön
täällä teidät kaikki», ja lähtisin Paul Wernerin kera Persiaan! -- Tuli
ja leimaus! -- prinssi Heraklius lienee toki kuullut puhuttavan majuri
Tellheimistä, vaikkapa hän ei tunnekaan hänen entistä varusmestariaan
Paul Werneriä. Meidän ottelumme Katzenbergin luona --
JUST.
Werner, sinulla on herttaisen hyvä tarkoitus; mutta me emme kaipaa sinun
rahojasi. Pidä tukaattisi, ja sata pistoliasi voit myös saada
koskemattomina takaisin, niin pian kuin vain tahdot. --
WERNER.
Vai niin? Onko siis majurilla vielä rahaa?
JUST.
Ei.
WERNER.
Onko hän jostakin saanut lainaksi?
JUST.
Ei.
WERNER.
Ja mistä te sitten elätte?
JUST.
Me annamme merkitä laskuun, ja kun ei enää haluta mitään merkitä ja
meidät heitetään ulos ovesta, niin me panttaamme, mitä meillä on, ja
siirrymme muuanne. Kuulehan, Paul, tälle isännälle meidän täytyy tehdä
jokin kepponen.
WERNER.
Onko hän tuottanut majurille ikävyyksiä? -- Minä suostun! --
JUST.
Mitähän, jos me illalla, kun hän tulee tupakkahuoneesta, väijyisimme
häntä ja antaisimme hänelle aimo selkäsaunan? --
WERNER.
Illalla? -- väijyisimme häntä? -- kaksi yhtä vastaan? -- Se ei kelpaa.
--
JUST.
Tahi jos pistäisimme hänen nurkkansa tuleen? --
WERNER.
Polttoa ja hävitystä? -- Mies, kuulee hyvin, että sinä olet ollut
kuormarenki etkä sotilas, -- hyi!
JUST.
Tahi jos tekisimme hänen tyttärestään porton? Hän on tosin perhanan ruma
-- --
WERNER.
No, silloin hän lienee jo aikoja sitten siksi tullut? Etkä sinä
siihenkään ketään apulaista tarvitsisi. Mutta mikä sinun on? Mitä on
tapahtunut?
JUST.
Tule, niin saat kuulla kummia!
WERNER.
Niinpä on täällä sitten kai itse piru irti?
JUST.
Niin on, tule pois!
WERNER.
Sitä parempi! Persiaan siis, Persiaan!
_(Ensi näytöksen loppu.)_
TOINEN NÄYTÖS.
(Tapahtuu neidin huoneessa.)
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
_Minna von Barnhelm_. _Franziska_.
NEITI
(aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet hyvin
varhain. Aika käy meille pitkäksi.
FRANZISKA.
Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa? Vaunuja,
yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja -- ei koskaan lakkaa
jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta; aivan
kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. -- Kuppi teetä,
armollinen neiti?
NEITI.
Tee ei minulle maistu. --
FRANZISKA.
Minä keitätän omaa suklaatamme.
NEITI.
Keitätä, itsellesi!
FRANZISKA.
Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin itsekseni
joisin. -- Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. -- Meidän
täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa aiomme
tehdä ensi rynnäkkömme.
NEITI.
Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni
antautumisen voimassapitämistä?
FRANZISKA.
Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen johdosta
lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään tottunut
hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada kunniaa
käydä meitä tervehtimässä.
NEITI.
Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä lähetinkin
hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden
tiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. -- Franziska, sydämeni sanoo,
että matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. --
FRANZISKA.
Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi uskottava. Sydän
puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu olisi yhtä
taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja sitten tullut
muotiin pitää suut lukossa.
NEITI.
Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!
FRANZISKA.
Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin että alinomaa
päästää sydämen sitä tietä valloilleen!
NEITI.
Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? --
FRANZISKA.
En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni pidättyvämpikin. Harvoin
puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta sitä useammin siitä, joka
itseltä puuttuu.
NEITI.
Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.
FRANZISKA.
Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa mieleen? --
NEITI.
Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin hyvänä? Se
soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.
FRANZISKA.
Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?
NEITI.
Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin mies.
Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta? Hänellä on
mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja jalomielisyys ovat
sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.
FRANZISKA.
Mistä hyveistä hän sitten puhuu?
NEITI.
Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.
FRANZISKA.
Tuota vain tahdoinkin kuulla.
NEITI.
Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein
säästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo
mies on tuhlaaja.
FRANZISKA.
Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein kuullut hänen
mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä kohtaan. Mitäpä, jos
tuo herra olisi huikentelevainenkin?
NEITI.
Sinua onnetonta! -- Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?
FRANZISKA.
Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?
NEITI.
Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden ainoan
kerran.
FRANZISKA.
Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi vain korjata
kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se turmelee sen
hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut. Rauha ei
saisi olla niin itsepäinen! -- Ja kuinka kauvan onkaan jo rauhaa
kestänyt? Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän uutta.
-- Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita; sillä
kellään ei ole mitään kirjoitettavaa.
NEITI.
»Nyt on rauha», kirjoitti hän minulle, »ja minä lähenen toiveitteni
täyttymistä». Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle ainoastaan
kerran, vain yhden ainoan kerran --
FRANZISKA.
Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten täyttymistä
kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa! -- Kunpa tuo
mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me saisi täällä
tietää --
NEITI
(tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?
FRANZISKA.
Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. --
NEITI.
Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi löydät!
-- Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. -- Hänen
rykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää,
minkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on
joutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen
maakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat -- Joku
koputtaa.
FRANZISKA.
Sisään!
TOINEN KOHTAUS
_Isäntä_. _Edelliset_.
ISÄNTÄ
(pistäen päänsä esiin). Sallitaanko, armollinen herrasväki? --
FRANZISKA.
Herra isäntämmekö? -- Sisään vain kokonaan.
ISÄNTÄ
(kynä korvan takana, kädessä paperilehti ja kirjoituskojeet). Minä
tulen, armollinen neiti, toivottamaan teille nöyrimmästi hyvää huomenta,
-- (Franziskalle) ja myöskin teille, kaunis lapseni --
FRANZISKA.
Kohtelias mies!
NEITI.
Me kiitämme.
FRANZISKA.
Ja toivotamme teillekin hyvää huomenta.
ISÄNTÄ.
Rohkenenko kysyä, miten teidän armonne on levännyt ensimäisen yönsä
minun kehnon kattoni alla? --
FRANZISKA.
Katto ei ole niinkään kehno, herra isäntä, mutta vuoteet olisivat
voineet olla paremmat.
ISÄNTÄ.
Mitä kuulen? Huonostiko nukuttu? Kenties ylenpalttinen väsymys matkan
jälkeen --
NEITI.
Mahdollista kyllä.
ISÄNTÄ.
Tietysti! tietysti! sillä muuten -- -- jos kuitenkin jokin seikka ei
olisi täysin vastannut teidän armonne vaatimuksia, niin suvaitkoon
teidän armonne vain käskeä.
FRANZISKA.
Hyvä, herra isäntä, hyvä! Emme me kursastelekaan, ja kaikkein vähimmin
käy ravintolassa kitsasteleminen. Kylläpähän sanomme, mitä haluamme.
ISÄNTÄ.
Tämän lisäksi tulen samalla -- (vetäen kynän esiin korvan takaa).
FRANZISKA.
No? --
ISÄNTÄ.
Epäilemättä teidän armonne jo tuntee poliisilaitoksemme viisaat
määräykset --
NEITI.
En laisinkaan, herra isäntä --
ISÄNTÄ.
Meitä isäntiä on kielletty antamasta asuntoa neljääkolmatta tuntia
kauvemmaksi kenellekään vieraalle, mitä säätyä ja sukua hän lieneekin,
jättämättä asianomaiseen paikkaan kirjallista ilmoitusta hänen
nimestään, kotipaikastaan, arvostaan ja siitä, missä asioissa ja kuinka
kauvan hän täällä aikoo viipyä, ja niin edespäin.
NEITI.
Hyvä on.
ISÄNTÄ.
Teidän armonne suvainnee siis -- (astuen erään pöydän luo ja
valmistautuen kirjoittamaan).
NEITI.
Varsin mielelläni. -- Nimeni on --
ISÄNTÄ.
Lyhyt silmänräpäys kärsivällisyyttä! (Kirjoittaa.) »Dato, 22:s p.
elokuuta a. c. tänne Espanjan Kuninkaaseen saapunut» -- Nyt teidän
nimenne, armollinen neiti?
NEITI.
Neiti von Barnhelm.
ISÄNTÄ
(kirjoittaa) »von Barnhelm» -- Saapuen? mistä, armollinen neiti?
NEITI.
Tiluksiltani Saksista.
ISÄNTÄ
(kirjoittaa) »Tiluksilta Saksista» -- Saksista! Kas, kas, Saksista,
armollinen neiti? Saksista?
FRANZISKA.
No? miksikäs ei? Ei kai tässä maassa pidetä syntinä, että on Saksista
kotoisin?
ISÄNTÄ.
Syntinä! Varjelkoon! sehän olisi sitten aivan uuden uutukainen synti! --
Saksista siis? Kas, kas, Saksista! Se rakas Saksi! -- Saksi ei ole
pieni, vaan on siellä useita -- kuinka sanoisin? -- alueita, maakuntia.
-- Poliisilaitoksemme on tuiki tarkka, armollinen neiti. --
NEITI.
Ymmärrän: siis tiluksiltani Thüringistä.
ISÄNTÄ.
Thüringistä! Niin, se on parempi, armollinen neiti, se on
täsmällisempää. (Lukee ja kirjoittaa) »Neiti von Barnhelm, saapuen
tiluksiltaan Thüringistä, ynnä kamarirouva ja kaksi palvelijaa» --
FRANZISKA.
Kamarirouva? se olen kai minä?
ISÄNTÄ.
Niin, kaunis lapseni.
FRANZISKA.
No, herra isäntä, niinpä pankaa siis kamarirouvan asemasta kamarineitsyt
-- Kuulin, että poliisilaitos on tuiki tarkka; siitä voisi syntyä
väärinkäsitys, josta minua kuulutuksiin pantaessa saattaisi vielä koitua
ikävyyksiä. Sillä minä olen todellakin vielä neitsyt ja nimeni on
Franziska; sukunimeltä Willig; Franziska Willig. Minäkin olen
Thüringistä. Isäni oli mylläri eräällä armollisen neidin maatilalla. Sen
nimi on Klein-Rammsdorf. Mylly on nyt veljelläni. Minä tulin hyvin
nuorena kartanoon ja minut kasvatettiin yhdessä armollisen neidin
kanssa. Me olemme samanikäiset, ensi kynttilänmessunpäivänä
yhdenkolmatta vuoden vanhoja. Minä olen oppinut kaiken mitä armollinen
neitikin on oppinut. Minua ilahduttaa, jos poliisilaitos tuntee minut
perinpohjin.
ISÄNTÄ.
Hyvä, kaunis lapseni, panen tuon muistiini lähempien kyselyjen varalta
-- Mutta sitten, armollinen neiti, tehtävänne täällä? --
NEITI.
Tehtäväni?
ISÄNTÄ.
Anooko teidän armonne jotakin hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan?
NEITI.
Oi en!
ISÄNTÄ.
Tahi meidän ylimmiltä oikeusvirastoiltamme?
NEITI.
En niiltäkään.
ISÄNTÄ.
Tahi --
NEITI.
En, en Olen täällä yksinomaan omissa asioissani.
ISÄNTÄ.
Aivan niin, armollinen neiti, mutta millä nimellä käyvät nämä omat
asianne?
NEITI.
Niitä sanotaan -- Franziska, luulenpa, että meitä kuulustellaan.
FRANZISKA.
Herra isäntä, ei suinkaan poliisilaitos voi vaatia tietoonsa naisen
salaisuuksia?
ISÄNTÄ.
Totta kai, kaunis lapseni; poliisilaitos tahtoo tietää kaikki ja
erittäinkin juuri salaisuudet.
FRANZISKA.
No niin, armollinen neiti, mitä on tehtävä? -- Kuulkaa siis, herra
isäntä -- mutta jääköön tämä kaikin mokomin vain meidän ja poliisin
tiedoksi! --
NEITI.
Mitähän tuo hupakko nyt hänelle sanoo?
FRANZISKA.
Me olemme tulleet kaapataksemme kuninkaalta erään upseerin --
ISÄNTÄ.
Mitä? kuinka? Lapsi! lapsi!
FRANZISKA.
Tahi salliaksemme tuon upseerin kaapata meidät. Kumpikin vetää yksiin.
NEITI.
Franziska, oletko mieletön? -- Herra isäntä, tämä nenäkäs olento pitää
teitä pilkkanaan. --
ISÄNTÄ.
Älkäähän toki! Minun vähäpätöisyydestäni saa hän tosin laskea leikkiä
niin paljon kuin haluaa, mutta korkeasta poliisilaitoksesta --
NEITI.
Tiedättekö mitä, herra isäntä? -- Minä en tiedä, miten menetellä tässä
asiassa. Ehkäpä voisitte jättää koko kirjoittamisen, kunnes enoni
saapuu. Sanoin teille jo eilen, minkätähden hän ei tullut yhtä matkaa
minun kanssani. Hänen vaununsa joutuivat epäkuntoon kahden peninkulman
päässä täältä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että tämä sattuma veisi
minulta yhden yön levon. Minun täytyi siis rientää edeltä. Hän voi
saapua tänne viimeistään vuorokautta myöhemmin.
ISÄNTÄ.
No niin, armollinen neiti, odottakaamme siis häntä.
NEITI.
Hän osannee paremmin vastata kysymyksiinne. Hän tietänee, kenelle ja
mihin määrin hänen on paljastettava itsensä; mitä hänen on ilmoitettava
asioistaan ja mitä hän niistä saa vaikenemalla sivuuttaa.
ISÄNTÄ.
Sitä parempi! Totisesti, totisesti ei voi nuorelta tytöltä (katsoen
merkitsevästi Franziskaan) vaatia, että hän vakavaa asiaa vakavien
ihmisten kanssa vakavasti käsittelisi --
NEITI.
Ja enoni huoneet kai ovat jo kunnossa, herra isäntä?
ISÄNTÄ.
Täydellisesti, armollinen neiti, täydellisesti, paitsi yksi --
FRANZISKA.
Josta teidän kenties taas täytyy häätää joku kunnon mies?
ISÄNTÄ.
Saksilaiset kamarineitsyet, armollinen neiti, ovat kaiketi hyvin
sääliväisiä.
NEITI.
Niinpä niin, herra isäntä, siinä ette tehnyt kauniisti. Mieluummin
olisitte voinut olla ottamatta meitä vastaan.
ISÄNTÄ.
Kuinka niin, armollinen neiti, kuinka niin?
NEITI.
Olen kuullut, että se upseeri, joka meidän tähtemme häädettiin --
ISÄNTÄ.
Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.
NEITI.
Vaikkapa vain!
ISÄNTÄ.
Joka vetelee viimeisiä virsiään. --
NEITI.
Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.
ISÄNTÄ.
Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.
NEITI.
Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.
ISÄNTÄ.
Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. --
NEITI.
Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.
ISÄNTÄ.
Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan eläneet.
Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi sotaa
ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä sillä, mikä
on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja majatalot heitä
täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin nähden. Tämän kanssa
olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka hänellä tosin ei ollutkaan
enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä rahanarvoista, ja pari
kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä saattanut antaa hänen täällä
majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko. -- _Apropos_, armollinen
neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien arvoa? --
NEITI.
En erityisesti.
ISÄNTÄ.
Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? -- Minäpä näytän teille erään
sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä on
tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän sitä
katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin samanlainen
kuin minun sormukseni. -- Oo! katsokaa, katsokaa toki! (Ottaessaan
sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä hehku, tuo
keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.
NEITI
(katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus --
ISÄNTÄ.
On viidentoistasadan taalerin arvoinen jo tutunkaupassakin.
NEITI.
Franziska! -- Katsohan!
ISÄNTÄ.
Minä en ole hetkeäkään epäillyt lainata sitä vastaan kahdeksankymmentä
pistolia.
NEITI.
Etkö tunne sitä, Franziska?
FRANZISKA.
Aivan sama! -- Herra isäntä, mistä te olette saanut tämän sormuksen? --
ISÄNTÄ.
No, lapseni? Hänellä ei kai ole mitään oikeutta siihen?
FRANZISKA.
Meilläkö ei mitään oikeutta tähän sormukseen? Juotoksen reunaan lienee
kaiverrettu neidin nimikirjaimet. -- Näyttäkäähän, neiti.
NEITI.
Se se on, se se on! -- Kuinka on tämä sormus joutunut teidän käsiinne,
herra isäntä?
ISÄNTÄ.
Minun käsiini? maailman rehellisimmällä tavalla. -- Armollinen neiti,
armollinen neiti, ette suinkaan mieline saattaa minua vahinkoon ja
turmioon? Kuinkapa minä tietäisin, mistä sormus oikeastaan on kotoisin?
Sodan aikana on moni kapine hyvinkin usein joutunut vaihtamaan
omistajaa, joko tämän tieten tahi tietämättä. Ja sota oli sotaa.
Saksista lienee saapunut rajan yli sormuksia enemmänkin. -- Antakaa se
minulle takaisin, armollinen neiti, antakaa se minulle takaisin!
FRANZISKA.
Ensin on vastattava: keneltä olette sen saanut?
ISÄNTÄ.
Mieheltä, josta en uskoisi sellaisia, eräältä muuten varsin hyvältä
mieheltä --
NEITI.
Parhaalta mieheltä auringon alla, jos olette saanut sen suoraan sen
omistajalta. -- Pian tuokaa tänne se mies! Hän se on, hän itse, tahi
ainakin täytyy hänen tuntea hänet.
ISÄNTÄ.
Kuka sitten? kenen sitten, armollinen neiti?
FRANZISKA.
Ettekö te sitten kuule? meidän majurimme.
ISÄNTÄ.
Majurinko? Aivan oikein, hän on majuri, ja hän asui tässä huoneessa
ennen teitä, ja häneltä minä sen sain.
NEITI.
Majuri von Tellheimkö?
ISÄNTÄ.
Von Tellheim, niin! Tunnetteko te hänet?
NEITI
Tunnenko minä hänet? Onko hän täällä? Tellheim on täällä? Hän on asunut
tässä huoneessa? Hän, hän on pantannut teille tämän sormuksen? Kuinka on
se mies joutunut sellaiseen pulaan? Missä hän on? Onko hän teille
velkaa? Franziska, lipas tänne! Avaa! (Franziskan asettaessa lipasta
pöydälle ja sitä avatessa) Mitä hän on teille velkaa? Kenelle hän vielä
on velkaa? Tuokaa tänne kaikki hänen velkansa. Tässä on rahaa. Tässä on
vekseleitä! Kaikki on hänen!
ISÄNTÄ.
Mitä minä kuulen?
NEITI.
Missä hän on? missä hän on?
ISÄNTÄ.
Vielä tunti sitten hän oli täällä.
NEITI.
Kamala mies, kuinka saatoitte olla häntä kohtaan niin epäystävällinen,
niin kova, niin julma?
ISÄNTÄ.
Teidän armonne suonee anteeksi --
NEITI.
Pian, pian, toimittakaa hänet tänne heti paikalla.
ISÄNTÄ.
Hänen palvelijansa on kenties vielä täällä. Tahtooko teidän armonne,
että hänen on etsittävä hänet?
NEITI.
Tahdonko minä? Rientäkää, juoskaa; yksin tämän palveluksenne takia
tahdon unohtaa, kuinka häijysti te olette häntä kohdellut. --
FRANZISKA.
Nopeasti, herra isäntä, rivakasti, pois, pois! (Työntää hänet ulos)
KOLMAS KOHTAUS.
_Neiti_. _Franziska_.
NEITI.
Nyt hän on jälleen luonani, Franziska! Näetkös, nyt hän on jälleen
luonani! En tiedä missä olen, pelkästä ilosta! Iloitse toki sinäkin,
rakas Franziska. Vaan miksipä sinä iloitsisit? Mutta sinun täytyy, sinun
pitää kanssani iloita. Tule, rakas, minä lahjon sinut, jotta voisit
kanssani iloita. Sano, Franziska, mitä sinulle antaisin? Mikä
tavaroistani sinua miellyttää? Mitä tekisi mielesi? Ota, mitä haluat,
kunhan vain iloitset. Näen hyvin, ettet ota mitään. Odota! (Hän pistää
kätensä lippaaseen.) Tuossa, rakas Franziska (ja antaa hänelle rahaa),
osta itsellesi mitä haluat. Vaadi enemmän, ellei se riitä. Kunhan vain
iloitset kanssani. On niin murheellista iloita yksin. No, otahan toki --
FRANZISKA.
Mutta silloinhan minä varastan ne teiltä, neiti; te olette juopunut,
riemusta juopunut. --
NEITI.
Tyttö, minä olen juopuessani toraisa, ota tahi -- (hän tyrkyttää hänelle
rahat käteen) ja varo, ettet enää estele. -- Odota; hyvä, että tulin
sitä ajatelleeksi. (Hän kahmaisee vielä kerran rahaa lippaasta.) Kas
tässä, rakas, tässä, rakas Franziska, pistä tämä syrjään, ensimmäistä
haavoittunutta sotilas-parkaa varten, joka kääntyy meidän puoleemme. --
NELJÄS KOHTAUS.
_Isäntä_. _Neiti_. _Franziska_.
NEITI.
No? tuleeko hän?
ISÄNTÄ.
Se inhottava, sivistymätön mies!
NEITI.
Kuka?
ISÄNTÄ.
Hänen palvelijansa. Hän kieltäytyy lähtemästä majuria hakemaan.
FRANZISKA.
Tuokaa se roisto tänne. -- Tunnenhan minä kaikki majurin palvelijat.
Kuka se lienee?
NEITI.
Noutakaa hänet nopeasti tänne. Kun hän näkee meidät, lähtee hän kyllä.
(Isäntä poistuu.)
VIIDES KOHTAUS.
_Neiti_. _Franziska_.
NEITI.
En jaksa odottaa sitä hetkeä. Mutta, Franziska, sinä olet yhä vielä niin
kylmä? Etkö vieläkään tahdo iloita kanssani?
FRANZISKA.
Tahtoisin niin sydämeni pohjasta, jos vain --
NEITI.
Jos vain?
FRANZISKA.
Me olemme jälleen löytäneet tuon miehen, mutta miten olemme hänet
löytäneet? Kaikesta päättäen, mitä hänestä olemme saaneet kuulla, on
hänen käynyt hullusti. Hän lienee onneton. Minun käy häntä sääliksi.
NEITI.
Käy sääliksi? -- Salli minun syleillä sinua, rakkahin leikkitoverini!
Tätä en unohda koskaan! -- Minä olen vain rakastunut, ja sinä olet hyvä.
--