Tie tuntui loppumattomalta. Viimein pääsimme perille; arvelevalla
mielellä astuin vanhusten huoneeseen. Vielä en tietänyt, miten sieltä
palaan, mutta tiesin, että minun, maksoi mitä maksoikaan, tuli lähteä
sieltä vasta silloin, kun oli muassani anteeksianto ja sovinto.
Kello kävi jo neljättä. Vanhukset istuivat tapansa mukaan yksin.
Nikolai Sergeitsh oli kovin pahalla päällä ja kipeänä lepotuolissaan
puoleksi makaavassa asennossa, vaaleana ja voimatonna, päässä
liinakääre. Anna Andrejevna istui hänen luonansa, silloin tällöin
kostutteli hänen ohimoitansa etikalla ja lakkaamatta tutkivasti sekä
kärsivän muotoisena tarkasteli hänen kasvojansa, joka nähtävästi
häiritsi, jopa harmittikin ukkoa. Hän pysyi itsepäisesti ääneti,
eikä Anna Andrejevna uskaltanut alkaa puhetta. Odottamaton tulomme
hämmästytti heitä kumpaakin. Nähtyään minut Nellyn kanssa tulevan
Anna Andrejevna äkkiä säikähti ja ensi hetkellä katsoi meihin
ikäänkuin olisi tuntenut itsensä johonkin syylliseksi.
-- Tässä tuon minä teille Nellyni, -- sanoin minä sisään astuttuamme.
-- Hän on nyt niin päättänyt ja itse halusi teille. Ottakaa hänet ja
rakastakaa.
Ukko katsahti minuun epäilevästi, ja jo yksistään tuosta katseesta
saattoi arvata, että hän tiesi kaikki, se on, että Natasha on nyt
yksin, on hyljätty, heitetty ja ehkäpä solvaistukin. Hän olisi varsin
kernaasti tahtonut päästä selville tulomme syistä ja katsoi meihin
kysyvästi. Nelly vapisi, puristi kättäni vahvasti, katsoi alas
ja vain joskus heitti ympärilleen, kuni kiinnisaatu pikku eläin,
pelästyneen katseen. Mutta pian huomasi Anna Andrejevna asian: hän
kiiruhti Nellyn luo, suuteli, hyväili tyttöä, puhkesi itkuun ja
hellästi asetti Neliyn viereensä istumaan päästämättä tytön kättä
kädestään. Nelly loi häneen tuon tuostakin salavihkaa ihmettelyä
ilmaisevan katseen.
Hyväiltyään ja asetettuaan Nellyn viereensä istumaan ei mummo
enää tietänyt, mitä tekisi, ja alkoi neuvotonna katsoa minuun.
Ukko rypisti kulmiansa melkein arvaten, miksi olin Nellyn tuonut.
Huomattuaan, että älysin hänen tyytymättömyytensä ja rypistyneen
otsansa, kosketti hän kädellään päätänsä ja lausui katkonaisesti:
-- Päätä kivistää, Vanja.
Istuimme yhä ääneti; mietiskelin, mistä puheen alkaisin. Huoneessa
oli jotenkin hämärä; synkkä pilvi tuli yhä lähemmäksi ja taas kuului
kaukainen jyrinä.
-- Kuinka varhain tänä keväänä kuuluu ukkonen, sanoi ukko. --
Seitsemäntenäneljättä vuonna, minä muistan, oli meidän paikoilla
vielä varhaisempi ukkonen.
Anna Andrejevna huokasi.
-- Eikös panna teekeittiö kiehumaan? kysyi hän arasti, mutta ei
saanut keltään vastausta; nyt hän taas kääntyi Nellyyn.
-- Mikä sinun nimesi on, kyyhkyläiseni -- kysäsi Anna Andrejevna
Nellyltä. Nelly sanoi heikolla äänellä nimensä ja tuli yhä enemmän
ymmälle. Ukko katsoi häneen tarkkaan.
-- Onko se sama kuin Helena? kysäsi mummo vilkkaasti.
-- Niin, vastasi Nelly. Seurasi taas hetkisen äänettömyyttä.
-- Nunna-sisar Praskovja Andrejevnan sisarentytär oli myöskin Helena,
lausui Nikolai Sergeitsh.
-- Häntäkin kutsuttiin Nellyksi. Minä muistan sen.
-- Mitä, eikö sinulla ole omaisia, ei isää eikä äitiä? kysäsi Anna
Andrejevna.
-- Ei ole, vastasi Nelly harvaan ja arastellen.
-- Kuulin sen, kyllä kuulin. Onko siitä kauan, kun äitisi kuoli?
-- Ei ole.
-- Kyyhkyläiseni, orpo raukkani, pitkitti mummo katsoen häneen
säälivästi.
Nikolai Sergeitsh rummutti maltittomasti sormillaan pöytään.
-- Oliko äitisi ulkomaalaisia, niinkö? Niinhän te, Ivan Petrovitsh,
kerroitte? pitkitti mummo arkailevia kysymyksiään.
Nelly katsoi minuun hätäisesti, oli, ikäänkuin olisi tahtonut minua
avukseen. Hän hengitti rauhattomasti ja katkonaisesti.
-- Hänen äitinsä oli englantilaisesta isästä ja venäläisestä äidistä,
joten siis ennemmin voi häntä sanoa venakoksi, sanoin minä. -- Nelly
on syntynyt ulkomailla.
-- Matkustiko hänen äitinsä ulkomaille miehensä kanssa?
Samassa punastuivat Nellyn kasvot kokonaan.
Mummo huomasi lausuneensa sopimatonta ja vavahti, kun ukko loi häneen
vihaisen katseen. Ukko katsoi mummoon hyvin tuimasti ja kääntyi
ikkunaan.
-- Eräs kehno ja katala mies petti hänen äitinsä, lausui äkkiä ukko
Anna Andrejevnalle. -- Tuon miehen kanssa hän karkasi isänsä luota
ja antoi isänsä rahat tuolle rakastetullensa; tuo heittiö viekotteli
häneltä rahat valhetellen hänelle, vei hänet ulkomaille, omisti hänen
rahansa ja hänet itsensä hylkäsi. Eräs hyvä ihminen ei jättänyt
häntä, vaan auttoi kuolemaansa saakka. Kun tuo hyvä ihminen pari
vuotta sitten kuoli, palasi hän isänsä luo. Niinhän sinä, Vanja,
kerroit? kysyi ukko katkonaisesti.
Nelly nousi hyvin levottomana ja aikoi mennä ovelle.
-- Tule tänne, Nelly, -- sanoi ukko ojentaen vihdoin tytölle kätensä.
-- Istu tähän, istu luokseni, kas tuohon, -- istu!
Hän kumartui, suuteli Nellyä otsaan ja alkoi hiljaan silittää hänen
tukkaansa. Nelly alkoi kovasti vavista ... mutta hillitsi itsensä.
Anna Andrejevna katsoi riemulla ja iloisella toivolla, kuinka nyt
vihdoinkin Nikolai Sergeitsh alkoi orpoa hyväillä.
-- Minä tiedän, että kelvoton mies saattoi äitisi turmioon, kelvoton
ja rietas, mutta tiedän myöskin, että äitisi rakasti ja kunnioitti
isäänsä, lausui ukko liikutettuna, silittäen yhä Nellyn päätä; hän ei
malttanut olla heittämättä meille tuota taisteluhaastetta. Vieno puna
levisi hänen poskillensa; hän koetti olla meihin katsomatta.
-- Äitini rakasti iso-isääni enemmän, kuin isoisäni äitiäni, --
lausui Nelly arasti, mutta päättävästi, koettaen hänkin olla
kehenkään katsomatta.
-- Mistä sinä sen tiedät? kysäsi ukko terävästi. Hän oli kuni lapsi,
ja kumminkin näytti, että hän ikäänkuin häpeäisi malttamattomuuttansa.
-- Tiedän, -- vastasi Nelly katkonaisesti. -- Hän ei ottanut vastaan
äitiäni, vaan ... ajoi pois...
Huomasin, että Nikolai Sergeitsh aikoi jotain sanoa vastaan, sanoa
esimerkiksi, että ukko oli oikeassa kieltäytyessään ottamasta
tytärtään, mutta hän loi katseensa meihin ja vaikeni.
-- Kuinka, missä te asuitte, kun iso-isäsi ei teitä ottanut? --
kysäsi Anna Andrejevna, joka nyt sai äkkiä halun itsepäisesti
pitkittää puhetta juuri tästä seikasta.
-- Kun palasimme tänne, etsimme kauan isoisää, mutta emme löytäneet
-- vastasi Nelly. -- Äitini silloin sanoikin minulle, että iso-isä
oli ennen hyvin rikas, aikoi rakentaa tehtaan, mutta että nyt hän oli
hyvin köyhä, sillä se, jonka kanssa äiti pois matkusti, otti äidiltä
iso-isän rahat eikä antanut sitten rahoja pois. Niin kertoi minulle
äitini.
-- Hm!... -- sanoi ukko.
-- Äitini sitten vielä kertoi, pitkitti Nelly yhä vilkkaammin ja
ikäänkuin haluten inttää Nikolai Sergeitshiä vastaan, kohdistaen
kumminkin puheensa Anna Andrejevnalle, -- äitini kertoi, että
iso-isäni oli kovasti vihainen äidille ja että äiti itse oli siihen
syypää, ja ettei äidillä nyt ollut koko maailmassa enää ketään
muuta, kuin iso-isä. Tätä kertoessaan äitini itki... "Minulle hän
ei anna anteeksi, mutta kun näkee sinut, ehkä tulee rakastamaan
sinua, antaa hän sinun tähtesi minulle anteeksi," sanoi äitini, kun
matkustimme tänne. Äitini rakasti minua suuresti, ja kun hän tuota
puhui, niin hän yhä suuteli minua, mutta iso-isän luo pelkäsi mennä.
Minua opetti hän rukoilemaan iso-isän puolesta ja itsekin rukoili
ja paljon kertoi minulle, miten hän ennen oli iso-isäni kanssa ja
kuinka iso-isäni rakasti äitiäni hyvin paljon, enemmän kaikkea...
Äitini soitti iso-isälle pianoa, luki illalla kirjaa, ja iso-isä
suuteli häntä ja osti hänelle paljon lahjoja... Kerran he äidin
nimipäivänä riitaantuivatkin lahjoista, iso-isä kun luuli, ettei äiti
tiedä, mitä hän saa lahjaksi, mutta äitini tiesikin sen jo aikoja
ennen. Äiti halusi korvarenkaita, iso-isä narrasi vain ja sanoi,
ettei osta korvarenkaita, vaan rintaneulan; ja sitten kun iso-isä
toi korvarenkaat ja huomasi, että äiti jo tietää lahjan olevan
korvarenkaat, niin suuttui siitä, että äiti tiesi, eikä puoleen
päivään puhunut äidille mitään, mutta sitten tuli äitiä suutelemaan
ja anteeksi pyytämään.
Nelly kertoi ja viehättyi siitä yhä enemmän, oikeinpa puna kohosi
hänen vaaleille, sairaille poskilleen.
Hyvin huomasi, että äiti oli useasti kertonut tyttärelleen
entisistä onnellisista päivistään, kertonut silloin, kun istuivat
kellarikerroksen vuokranurkassa, syleillyt ja suudellut tyttöänsä (se
olikin ainoa valopilkku orpo paran ilottomassa elämässä), hyväillyt
tyttöänsä ja itkenyt, kuitenkaan aavistamatta, kuinka syvälle
kertomuksen painaa tämän sairaloisen herkkään ja varhain kehittyneen
sairastavan lapsen sydämmeen.
Mutta nyt Nelly oli, kuin äkkiä olisi luullut liiaksi sanoneensa,
katsoi epäluuloisesti meihin ja vaikeni.
Ukko lypisti otsaansa ja alkoi taas pöytää rummuttaa; Anna
Andrejevnan silmiin ilmaantui kyynel ja hän pyyhkäsi ääneti sen
huiviinsa.
-- Äiti tuli tänne hyvin sairaana, jatkoi Nelly hiljaisella äänellä.
-- Hänen rintansa oli hyvin kipeä. Me etsimme kauan iso-isää emmekä
löytäneet; asunnoksemme hyyräsimme kellarikerroksesta ovinurkan.
-- Ovinurkassa, sairas ja ovinurkassa! Huudahti Anna Andrejevna.
-- Niin ... nurkassa ... vastasi Nelly. -- Äiti oli köyhä. Äiti aina
sanoi minulle, ettei ole synti olla köyhä, mutta on synti olla rikas
ja tehdä muille vääryyttä ... ja että Jumala sen rankaisee, puhui
Nelly taas vilkkaasti.
-- Kuinka se oli, vuokrasitteko Hirvisaarelta? Tuolta Bubnovaltako?
kysäsi ukko minulta jotenkin välinpitämättömän näköisenä. Tuntui,
että hän vain sen vuoksi kysyi, kun tuntui oudolta olla vaiti.
-- Ei, ei siellä ... ensin Meshjanskilla, vastasi Nelly. -- Siellä
oli hyvin pimeää ja kosteata, -- pitkitti Nelly pienen vaitiolon
perästä, -- ja äitini tuli hyvin sairaaksi, mutta kumminkin vielä
jaksoi kävellä. Minä pesin hänelle pyykin, hän vaan itki. Siellä
asui myöskin eräs mummo, kapteenin leski, samoin myöskin virkavapaa
virkamies, joka aina tuli kotiin humalassa ja joka yö huusi ja
rähisi. Minä pelkäsin häntä kovin. Äitini otti minut vuoteelle
viereensä ja syleili minua, vaikka itsekin vapisi, kun virkamies
huusi ja kiroili. Kerran hän aikoi piestä kapteenin leskeä, vaikka
leski olikin jo vanha mummo ja sauvan varassa käveli. Äiti sääli
häntä ja kävi puolustamaan; silloin virkamies löi äitiä, ja minä löin
virkamiestä...
Nelly pysähtyi. Muistelmat kiihottivat hänen mieltänsä; silmänsä
säihkyivät.
-- Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna, joka suurella mielen
kiinnolla kummasteli kertomusta luomatta silmiään Nellystä, joka
pääasiallisesti hänelle kertoikin.
-- Sitten äiti muutti sieltä ja otti minut mukaansa. Se oli
seuraavana päivänä. Kävelimme koko päivän iltaan saakka kadulla,
äiti yhä itki ja käveli, minua talutti kädestä. Olin hyvin väsynyt;
emme syöneet mitään koko päivänä. Äiti puheli yhä itsekseen ja
minulle vain aina sanoi: "pysy köyhänä, Nelly, ja kun minä kuolen,
älä kuuntele mitään, älä usko ketään. Älä mene kenenkään luo; ole
yksin, köyhänä, tee työtä, mutta jos ei ole työtä, niin pyydä almua,
mutta _heidän_ luoksensa älä mene". Hämärissä kuljimme erään suuren
kadun poikki; äkkiä äiti huudahti: "Asorka, Asorka!" ja äkkiä suuri,
villaton koira tuli äidin luo, vinkui ja alkoi hyväillä äitiä; äitini
peljästyi, vaaleni, huudahti ja lankesi polvilleen ison vanhuksen
eteen, jolla oli keppi kädessä, ja katsoi aina maahan. Se iso vanhus
olikin iso-isäni, hän oli laihanlainen, huonoissa vaatteissa.
Silloin näin ensikerran isoisän. Hänkin säikähti kovin ja vaaleni,
vaan nähtyään, että äitini oli polvillaan hänen edessään ja kietoi
kätensä hänen jalkoihinsa, riuhtasi hän itsensä irti, tyrkkäsi äitiä,
iski kepillään katukiviin ja läksi kiireesti pois astumaan. Asorka
jäi vielä luoksemme, yhä vinkui ja nuoli äidin käsiä, juoksi sitten
iso-isän luo, tarttui hampainensa hänen nuttunsa helmaan ja veti
meihin päin, mutta iso-isä iski Asorkaa kepillä. Asorka tahtoi taas
juosta meidän luoksemme, mutta iso-isä kutsui sitä; Asorka läksikin
iso-isän jälestä, mutta yhä vain vinkui. Äitini makasi maassa kuni
kuollut, kansaa kokoontui ympärille, poliisikin tuli. Minä itkin ja
koetin nostaa äitiä ylös. Hän vihdoin nousikin, katsoi ympärillensä
ja läksi minun jälestäni. Minä talutin hänet kotiin. Ihmiset
katsoivat meihin pitkään ja puistivat päätänsä...
Nelly pysähtyi levähtääkseen ja voimiaan kootakseen. Hän oli hyvin
vaalea, mutta siitä huolimatta katseensa säteili päättäväisyyttä.
Oli varmaa, että hän oli päättänyt puhua nyt kaikki. Tuntui jotain
uhittelevaa olevan nyt käytöksessään.
-- Mitäpäs, huomautti Nikolai Sergeitsh epävakaisella äänellä, jossa
myöskin kuului ärtyisää jyrkkyyttä. -- Mitäpäs, äitisihän loukkasi
pahoin isoisääsi, ja syystäpä tämä kielsikin äitisi...
-- Äitinikin puhui samaa, puuttui taas puheeseen Nelly jotenkin
jyrkällä äänellä, -- kotiin mennessämme puhui: se oli iso-isäsi,
Nelly, ja minä tein hänelle pahasti, hän on minut kironnut ja sen
vuoksi nyt Jumala rankaisee minua, ja koko illan sekä kaikkina
seuraavina päivinä äiti yhä puhui siitä. Niin hän puhui, mutta tuntui
niinkuin itse ei olisi puhettaan ymmärtänyt...
Nikolai Sergeitsh oli vaiti.
-- Ja mitenkäs te sitten toiseen asuntoon muutitte? kysäsi Anna
Andrejevna, yhä vieläkin hiljaa itkien.
-- Äiti sairastui sinä yönä ja kapteeninleski etsi meille asunnon
Bubnovan luona. Kolmantena päivänä me muutimme Bubnovan luo,
kapteeninleski myöskin; sinne muutettuamme äitini kääntyikin
vuoteeseen ja makasi kolme viikkoa sairaana, minä hoitelin häntä.
Rahat olivat meiltä loppuneet ja meitä auttoi kapteeninleski sekä
Ivan Aleksandravitsh.
-- Kirstujentekijä, asunnon isäntä, sanoin minä selitykseksi.
-- Ja sitten, kun äiti nousi vuoteesta ja alkoi kävellä, kertoi hän
minulle Asorkasta.
Nelly pysähtyi. Ukko näytti tulevan paremmalle päälle siitä, että
puhe kääntyi Asorkaan.
-- Mitä hän sinulle kertoi Asorkasta? kysäsi Nikolai Sergeitsh
kumartuen yhä alemmaksi tuolissaan, ikäänkuin olisi aikonut vielä
enemmän piilottaa kasvonsa ja katsoa alas.
-- Hän puhui minulle aina iso-isästä, vastasi Nelly, -- sairaana
puhui hänestä, houriessaan lakkaamatta hänestä puhui. Sitten, kun
alkoi jo parantua, alkoi hän taas kertoa siitä, kuinka hän ennen
oli... Silloin hän kertoi Asorkastakin, sillä kerran kaupungin
ulkopuolella taluttivat pojat koiraa joelle hukuttaakseen sen, mutta
äitini antoi pojille rahaa ja osti koiran heiltä. Kun iso-isä näki
Asorkan, alkoi hän nauraa sille. Sitten Asorka pakeni. Äiti alkoi
itkeä; iso-isä pelästyi ja lupasi antaa sata ruplaa sille, joka
tuo Asorkan takaisin. Kolmantena päivänä tuotiin koira; iso-isä
antoi tuojalle sata ruplaa ja siitä ajasta hän piti Asorkasta. Äiti
rakasti sitä niin, että otti sen kanssansa vuoteelle. Äiti kertoi,
että Asorka oli ennen ollut konstinnäyttäjien muassa, osasi seisoa
takajaloillaan, kantoi apinaa selässään, pyssyä osasi pidellä ja
vielä paljon muutakin osasi... Ja kun äiti läksi pois iso-isän luota,
jäi Asorka iso-isälle, aina käveli hänen kanssaan, joten siis, kun
äiti vain näki Asorkan kadulla, heti arvasi, että isoisäkin oli
siinä...
Nikolai Sergeitsh ei nähtävästi ollut odottanut kuulla Asorkasta
tämmöistä kertomusta, jonka vuoksi tulikin yhä jurommaksi. Hän ei
enää kysellyt mitään.
-- Mitä, ettekö sitte enää iso-isääsi nähneetkään? kysäsi Anna
Andrejevna.
-- Kyllä, kun äiti alkoi parantua, kohtasin minä taaskin iso-isän.
Menin puotiin leipää ostaakseni -- äkkiä näin miehen ja Asorkan,
katsoin ja tunsinkin isoisän. Minä kävin syrjään; nojauduin seinään.
Isoisä katsoi minuun, katsoi kauan ja oli niin hirmuinen, että minä
kovin pelkäsin, sitten meni hän ohi. Asorka tunsi minut, alkoi hyppiä
ja nuoleskella kättäni. Minä juoksin kiireesti kotiin, katsoin
taakseni, iso-isä meni puotiin. Minä ajattelin silloin: varmaankin
kyselee meistä, ja pelkäsin vielä enemmän, ja kotiin tultuani en
virkkanut siitä äidille mitään, ettei äiti taas tulisi kipeäksi.
Huomenna en mennyt puotiin; sanoin päätäni kivistävän; mutta kun
kolmantena päivänä menin, niin en ketään kohdannut; kovin vieläkin
pelkäsin, siksi oikein kovasti juoksin. Sitten vielä seuraavana
päivänä minä kuljin, ja kun käännyin kadun nurkasta, olivatkin
iso-isä ja Asorka edessäni. Minä läksin juoksemaan, käännyin toiselle
kadulle ja menin toista tietä puotiin; äkkiä taaskin kohtasin
hänet ja säikähdin niin, että pysähdyin siihen enkä päässyt pois
lähtemään. Iso-isä pysähtyi eteeni ja taas katsoi kauan minuun,
sitten silitti päätäni, otti kiinni kädestäni ja talutti minua;
Asorka kävi jälessämme ja heilutteli häntäänsä. Silloin minä näin,
ettei iso-isä voinut käydä enää suorana, nojasi sauvaansa ja kätensä
vapisivat kovin. Hän vei minut kuljeskelevan kaupustelijan luo, joka
istui nurkalla ja myyskenteli leivoksia ja omenoita. Tältä hän osti
leivoksia, konvehdin ja omenan, ja kun otti rahaa nahkakukkarosta,
vapisivat kätensä kovasti ja hän pudotti viisikopekkaisen, minä
nostin sen hänelle. Hän lahjoitti sen viisikopekkaisen minulle,
silitti päätäni, mutta ei nytkään sanonut mitään, vaan meni luotani
pois kotiansa.
Sitten tulin äidin luo ja kerroin kaikki iso-isästä, kuinka ensin
pelkäsin ja piilouduin häneltä. Äiti ei ensin uskonut, mutta sitten
tuli niin iloiseksi, että kaiken iltaa kyseli minulta, suuteli minua
ja itki, ja kun olin kaikki kertonut, käski hän, etten enää pelkäisi
isoisää, ja sanoi, että siis hän rakastaa minua, kun tahallaan oli
tullut luokseni. Äiti käski minun hyväilemään isoisää ja puhelemaan
hänen kanssansa. Seuraavana päivänä lähetti äiti jo aamusta minut
useampia kertoja, vaikka sanoinkin hänelle, että iso-isä tuli aina
illan lähetessä. Äiti kävi taampana jälestäni ja piiloutui nurkan
taa, seuraavana päivänä samoin, mutta iso-isä ei tullutkaan; niinä
päivinä satoi, ja äiti vilustui kovin, sillä hän aina kävi kanssani
ulkona, ja sitten taas kaatui vuoteeseen.
Iso-isä tuli viikon kuluttua ja taaskin osti minulle leivoksen ja
omenan eikä nytkään puhunut mitään. Ja kun hän läksi menemään pois,
seurasin minä salaa, sillä ennempää jo olin päättänyt ottaa selvän,
missä hän asuu ja sanoa äidille. Minä astuin etempänä ja toisella
puolella katua, ettei iso-isä huomaisi.
Hän asui hyvin kaukana, ei siellä, missä sitten eli ja missä kuoli,
mutta Hernekadulla suuressa kartanossa, neljännessä kerroksessa.
Saatuani sen tietää palasin kotiin myöhään. Äiti oli kovin
peloissaan, sillä hän ei tietänyt, missä olin. Kun sitten kerroin
hänelle, tuli hän taas hyvin iloiseksi ja aikoi jo seuraavana päivänä
mennä iso-isän luo; mutta seuraavana päivänä alkoi peljätä ja pelkäsi
kolme päivää; niin ei mennytkään. Sitten sanoi hän minulle: "kuules,
Nelly, minä olen nyt sairas enkä voi mennä, mutta minä kirjoitin
kirjeen isoisällesi, mene ja vie se hänelle. Tarkasta, miten hän
lukee kirjeen, mitä sanoo ja mitä tekee: sinä laskeu polvillesi,
suutele häntä ja rukoile, että hän antaisi anteeksi äidillesi..."
Ja äiti itki kovasti, minua suuteli ja siunasi matkalle ja Jumalaa
rukoili, asetti minutkin kanssansa pyhimyksenkuvan eteen polvilleni
ja vaikka olikin hyvin kipeä, läksi kumminkin saattamaan portille, ja
kun minä sitten katsahdin taakseni, katsoi hän yhä jälkeeni, kun minä
menin.
Tulin iso-isän asunnolle ja aukaisin oven, jossa ei ollut ovenrautaa.
Iso-isä istui pöydän takana ja söi leipää ja perunoita, ja Asorka
seisoi hänen edessään, katsoi kun hän söi; Asorkan häntä vain
yhäti heilui. Iso-isälläkin oli siinä asunnossaan matalat ikkunat,
pimeät, samaten oli vain yksi pöytä ja tuoli. Hän eli yksin. Astuin
sisään, ja hän säikähti niin, että koko ruumiinsa alkoi vavista,
kasvonsa kalpenivat. Minäkin pelästyin enkä sanonut mitään, menin
vain pöydän luo ja laskin siihen kirjeen. Kun iso-isä näki kirjeen,
suuttui hän niin, että hypähti ylös, tempasi keppinsä ja heilahdutti
sitä ylitseni, mutta ei lyönyt, työnsi minut eteiseen ja tyrkkäsi
menemään. En ehtinyt laskeutua vielä yhtään rappua, kun taas aukasi
oven ja heitti minulle kirjeen takaisin aukaisemattomana. Tulin
kotiin ja kerroin kaikki. Sen jälkeen äiti taas kääntyi vuoteeseen...
Samassa kuului jotenkin ankara ukkosen jyrähdys, sade alkoi järein
pisaroin rapisuttaa ruutuihin; huoneessa tuli pimeä. Mummo näytti
säikähtävän ja teki ristinmerkin. Kaikki jäimme odottamaan.
-- Paikalla menee ohi, lausui Nikolai Sergeitsh katsoen ikkunaan;
sitten nousi ja astui edestakasin huoneessa.
Nelly seurasi häntä syrjäkatseellaan. Tyttönen oli kovasti,
sairaloisesti kiihoittunut. Minä huomasin sen; hän sen sijaan koetti
olla minuun katsomatta.
-- No, kuinka sitten kävi? kysyi Nikolai Sergeitsh istuen taasen
tuoliinsa.
Nelly katsahti pelokkaasti ympärilleen.
-- Etkö sinä sitten enää nähnytkään iso-isääsi?
-- Näin...
-- Niin, niin! Kerro, kyyhkyläiseni, kerro, ehätti Anna Andrejevna
sanomaan.
-- Sen jälkeen en kolmeen viikkoon nähnyt isoisääni, pitkitti Nelly,
-- talvi alkoi jo tulla ja lunta satoi. Kun sitten taas kohtasin
iso-isän, siinä entisessä paikassa, tulin hyvin iloiseksi ... sillä
äiti oli hyvin suruissaan, kun iso-isä ei enää tullut. Kun nyt taas
näin iso-isän, juoksin tahallani kadun toiselle puolelle, jotta
hän näkisi, että pakenen häntä. Kun katsahdin taakseni, näin hänen
kiirehtivän jälkeeni, sitten alkoi hän juosta tavottaakseen minut
ja huusi minulle: "Nelly, Nelly!" Asorka juoksi hänen jälestään.
Minun tuli sääli ja minä pysähdyin. Hän tuli luokseni, tarttui
käteeni ja talutti minua, mutta kun huomasi minun itkevän, pysähtyi,
katsoi minuun, kumartui ja suuteli minua. Silloin hän huomasi, että
jalassani olivat huonot kengät ja kysyi, eikö minulla ole parempia.
Minä silloin heti hyvin sukkelaan sanoin, ettei äidillä ole rahaa
ja että isäntäväki meille vain säälistä ruokaa antaa. Iso-isä ei
virkkanut mitään, mutta talutti minut kauppatorille ja osti minulle
kengät sekä käski minun samassa panna jalkaani, sitten vei minut
asuntoonsa Hernekadulle, ensin kävi vielä puodissa, osti piirakan
ja kaksi konvehtia, ja sitten kun tulimme hänen huoneeseensa, käski
minun syödä piirakan, katsoi, kun minä söin, ja sitten antoi minulle
konvehdit. Asorka asetti käpälänsä pöydälle ja pyysi piirakasta, minä
annoin, ja iso-isä nauroi. Sitten asetti hän minut viereensä, alkoi
silittää päätäni ja kysellä, olenko minä mitä oppinut ja mitä minä
tiedän. Minä sanoin hänelle, ja hän käski minun, kun vain sopii,
joka päivä kello kolme tulla hänen luokseen ja että hän itse tahtoo
opettaa minua. Sitten sanoi hän minulle, että kääntyisin ja katsoisin
ikkunaan niin kauan, kunnes hän sanoo, että kääntyisin takaisin. Minä
seisoin niin, mutta hiljaa käännyin ja näin, että hän oli ratkonut
tyynynsä auki alanurkasta ja otti sieltä neljä ruplaa. Ne otettuansa
toi hän ne minulle ja sanoi: "Nämä ovat sinulle yksinäsi". Minä
olin jo ottamassa, sitten ajattelin ja sanoin: "jos ne ovat minulle
yksinäni, niin en ota niitä". Iso-isä äkkiä suuttui ja sanoi minulle:
"no, ota sitten miten tahdot, saat mennä". Minä läksin eikä hän
suudellutkaan minua.
Kun tulin kotiin, kerroin kaikki äidille. Äiti tuli yhä sairaammaksi.
Kirstuntekijän luona kävi eräs ylioppilas; hän oli äidin lääkärinä ja
käski äidin ottamaan lääkkeitä.
Sen jälkeen kävin usein iso-isän luona -- äiti käski niin tehdä.
Iso-isä osti Uuden Testamentin ja Maantiedon ja alkoi minua opettaa:
toisinaan hän kertoi minulle, minkälaisia maita on maanpinnalla
ja millaisia ihmisiä niissä asuu, millaisia on meriä, mitä ennen
muinoin tapahtui, ja kuinka Kristus antoi kaikille anteeksi. Kun
minä jotain kyselin, oli hän hyvillään siitä; sen vuoksi aloinkin
minä häneltä useasti kysellä, ja aina hän selitti, Jumalastakin
kertoi paljon. Toisinaan emme lukeneet, minä silloin leikin Asorkan
kanssa. Asorka rakasti minua ja minä opetin sen hyppäämään kepin
yli, iso-isä nauroi ja aina päätäni silitti. Isoisä nauroi hyvin
harvoin. Toisinaan puhelee paljon, ja sitten taas äkkiä vaikenee,
istuu niinkuin olisi nukkunut, vaikka silmänsä ovatkin auki. Siten
istuu hämärään asti ja hämärässä sitten näyttää niin julmalta,
vanhalta... Joskus taas, kun tulin luoksensa, istuu hän tuolillaan
eikä kuule mitään, Asorkakin makaa hänen edessään. Minä odotan,
odotan, rykäsen; iso-isä ei vieläkään huomaa minua. Siten saan lähteä
pois. Kotona äiti minua aina odotti; hän makaa, minä kerron hänelle
kaikki, kaikki, niin että jo on yö tullut, ja minä yhä vaan kerron ja
äiti kuuntelee iso-isästä: mitä hän sinä päivänä teki, mitä kertoi
minulle, millaisia kertomuksia ja mitä hän antoi minulle läksyksi.
Ja kun kerron Asorkasta, että minä opetin sen hyppäämään kepin yli
ja että iso-isä nauroi, niin äkkiä alkaa äitikin nauraa, ja nauraa
kauan, nauraa ja iloitsee, käskee kertomaan uudestaan ja sitten
alkaa rukoilla. Minä silloin aina ajattelin: miksi äiti niin paljon
rakastaa isoisää, mutta iso-isä ei rakasta äitiä. Kun sitten tulin
iso-isän luo, aloin tahallani kertoa, kuinka äiti häntä rakastaa. Hän
kuunteli vihaisena, kuunteli kumminkin, mutta ei sanaakaan lausunut,
silloin minä kysyin, miksi äiti häntä rakastaa ja aina hänestä
kysylee, mutta hän ei koskaan kysele äidistä. Iso-isä suuttui ja ajoi
minut oven taa; minä seisoin siellä vähän aikaa, hän sitten aukaisi
oven ja kutsui minut sisään, yhä oli vihainen eikä virkkanut mitään.
Kun sitten luimme uskonoppia, kysyin taas iso-isältä: miksi Jesus
Kristus sanoo: "rakastakaa toinen toistanne ja antakaa vääryydet
anteeksi", mutta hän ei tahdo antaa äidille anteeksi? Silloin hyppäsi
hän ylös ja kiljasi, että äiti minua opetti noin sanomaan, ajoi minut
taas pois ja sanoi, etten saisi enää hänen luokseen tulla. Minä
sanoin, etten haluakaan tulla enkä tulekaan... Sen jälkeen muutti
iso-isä toiseen asuntoon...
-- Minä sanoin, että sade menee pian ohi, nyt se jo menikin, aurinko
jo paistaa ... katsos, Vanja, sanoi Nikolai Sergeitsh kääntyen
ikkunaan.
Anna Andrejevna katsahti häneen neuvottomana ja nyt äkkiä välähti
viha ja harmi tämän hiljaisen ja aran mummon silmistä. Ääneti tarttui
hän Nellyn käteen ja asetti hänet omalle polvelleen istumaan.
-- Kerro minulle, enkelini, minä tahdon sinua kuulla, lausui mummo.
-- Olkoot ne, joilla on kova sydän...
Hän ei sanonut lausettaan loppuun vaan puhkesi itkuun. Nelly katsahti
kysyvästi minuun neuvottomana ja ikäänkuin peloissaan. Nikolai
Sergeitsh katsoi minuun, kohautti hiukan olkapäitään ja samassa
kääntyi meistä poispäin.
-- Pitkitä kertomustasi, Nelly, sanoin minä.
-- Kolmeen päivään en käynyt iso-isän luona, alotti taas Nelly, -- ja
sillä ajalla muuttui äiti vieläkin heikommaksi. Rahat olivat meiltä
loppuneet, ei ollut, millä ostaa lääkettä, emmekä me syöneetkään
mitään, sillä isäntäväellä ei niinikään mitään ollut, ja he alkoivat
meitä soimata, että me elämme heidän kustannuksellaan. Silloin minä
kolmannen päivän aamuna nousin ylös ja aloin pukeutua. Äiti kysyi,
mihin menen. Minä vastasin: menen iso-isän luo, pyydän häneltä rahaa;
äiti tuli hyville mielin, sillä minä olin jo kertonut äidille kaikki,
kuinka iso-isä ajoi minut pois, jonka tähden olin äidille sanonutkin,
etten tahdo enää mennä iso-isän luo, vaikka äiti olikin itkenyt
ja pyytänyt minua menemään. Tultuani iso-isän asunnolle sainkin
kuulla, että hän oli muuttanut pois; läksin etsimään hänen uutta
asuntoansa. Löydettyäni sen ja hänet tavattuani hypähti hän pystyyn,
hyökkäsi vastaani ja polki jalkaa. Minä heti sanoin hänelle, että
äiti on hyvin kipeä, että lääkkeisiin tarvitaan rahaa, viisikymmentä
kopekkaa, eikä meillä ole mitään syötävää.
Iso-isä alkoi huutaa, työnsi minut rapuille ja pani jälkeeni oven
säppiin. Mutta kun hän työnsi minua ulos, sanoin minä hänelle, että
istun rapuille ja en lähde siitä ennen, kun hän antaa rahaa. Niin
istuin siinä rapuilla. Vähän ajan kuluttua aukasi hän oven ja näki
minut rapuilla istumassa ja sitten taas sulki oven. Kului nyt pitkä
aika; taas hän aukasi, taas näki minut ja taas sulki oven. Sitten
vielä useasti aukasi oven ja katsoi. Viimein tuli hän huoneestaan
Asorkan kanssa, lukitsi oven ja meni ohitseni kadulle eikä minulle
virkkanut sanaakaan. Minäkään en virkkanut mitään, jäin siihen
istumaan ja istuin niin iltahämäriin.
-- Kyyhkyläiseni, olihan siinä kylmä olla, rapuilla istua kylmässä!
huudahti Anna Andrejevna.
-- Minulla oli päällysnuttu yllä, vastasi Nelly.
-- Vaikkapa päällysnuttu ... kyyhkyläiseni, kuinka paljon oletkaan
saanut kärsiä! Mitäs hän, iso-isäsi?
Nellyn huulet alkoivat väristä, mutta hän ponnisteli vastaan ja
jaksoi pidättää kyyneleensä.
-- Oli jo aivan pimeä kun hän tuli, sattui minuun ja ärjäsi: ken
siinä? Minä sanoin, että se olen minä. Hän varmaan luuli minun jo
aikaa sitten lähteneen; mutta nähtyään minun vielä olevan siinä,
kummastui kovin ja seisoi kauan edessäni. Äkkiä iski kepillään
astuimeen, nousi kiireesti ylös, aukasi ovensa ja vähän ajan kuluttua
toi minulle kuparisia viiden kopekan rahoja ja heitti ne rapuille.
"Siinä on sinulle, ota, siinä ovat kaikki rahani, ja sano äidillesi,
että minä kiroon hänet," ärjäsi iso-isä ja paiskasi ovensa kiinni.
Viisikopekkaiset vierivät rapuilla. Aloin koota rahoja, iso-isä
varmaankin muisti heittäneensä rahat rapuille ja että minun on
pimeässä vaikea niitä löytää, aukasi oven ja toi kynttilän, jonka
valossa minä ne pian löysin ja korjasin. Iso-isä korjasi avukseni
ja sanoi minulle, että niitä piti olla seitsemänkymmentä kopekkaa;
sitten hän taas meni pois. Kotiin tultuani annoin rahat äidille ja
kerroin hänelle kaikki; äiti tuli taas sairaammaksi, minäkin tulin
kipeäksi, olin kipeä koko yön ja seuraavan päivän, mutta aina vain
ajattelin yhtä asiaa, sillä olin vihastunut iso-isälle, ja kun äiti
nukkui, menin ulos iso-isän asunnon eteen mennäkseni, mutta pysähdyin
ennen jo sillalle seisomaan. Siitä meni ohi _tuo_...
-- Tuo oli Archipov, sanoin minä selitykseksi, -- sama mies, josta
minä teille, Nikolai Sergeitsh, puhuin; joka kauppiaan kera oli
Bubnovalla ja jota siellä piestiin. Nelly kohtasi hänet ensi kerran
sillalla... Jatka, Nelly.
-- Minä pysähdytin hänet ja pyysin rahaa, yhden ruplan. Hän katsoi
minuun ja sanoi: "yksi ruplako?" Minä vastasin: "niin". Hän alkoi
nauraa ja sanoi: lähde kanssani. En tiennyt, lähteäkö vai ei; silloin
tuli siihen eräs vanha herra kultasankaset lasit silmillä; hän oli
kuullut minun anoneen ruplaa, kumartui puoleeni ja kysyi, miksikä
minä tahdon nimenomaan yhden ruplan. Minä sanoin, että äiti on kipeä
ja sen verran tarvitaan lääkkeisiin. Hän tiedusti, missä me asumme,
kirjoitti sen muistiin ja antoi minulle ruplan setelin. Mutta _tuo_
nähtyään lasisilmäisen herran meni pois eikä enää kutsunut minua
mukaansa. Minä menin puotiin ja vaihdoin setelin pieniksi rahoiksi;
kolmekymmentä kopekkaa kääräsin paperiin äitiä varten, mutta
seitsemänkymmentä kopekkaa puristin niin kouraani ja menin iso-isän
asunnolle. Sinne päästyäni aukasin oven, pysähdyin kynnykselle,
heilahutin kättäni ja niin kaikesta voimasta viskasin rahat, jotka
vierivät pitkin lattiaa. "Siinä ovat rahanne!" sanoin hänelle. -- "En
huoli teiltä niitä äidille, sillä te kiroatte hänet", paiskasin oven
kiinni ja juoksin pois.
Nellyn silmät säihkyivät ja naivin uhittelevasti katsahti hän Nikolai
Sergeitshiin.
-- Se oli oikein, sanoi Anna Andrejevna katsomatta Nikolai
Sergeitshiin, puristaen Nellyä itseensä. -- Niin hänelle pitikin;
iso-isäsi oli paha ja kovasydämminen...
-- Hm! murahti Nikolai Sergeitsh.
-- Kuinkas sitten? kyseli Anna Andrejevna.
-- En enää mennyt iso-isän luo eikä hänkään tullut minun luokseni,
vastasi Nelly.
-- Mitenkäs te tulitte toimeen, sinä ja äitisi? Voi teitä onnettomia,
voi toki!
-- Äitini yhä huononi ja harvoin hän enää nousi vuoteelta, vastasi
Nelly, äänensä vapisi ja äkkiä katkesi. -- Rahaa ei meillä enää
ollut ja minä aloin käydä kapteeninlesken kanssa. Hän kävi taloissa,
ulkonakin varakkaita ihmisiä pysähdytti ja pyysi almua, sillä tavoin
hän itseään elättikin. Hän sanoi minulle, ettei hän ole kerjäläinen,
vaan että hänellä on paperit, joihin on merkitty hänen arvonsa sekä
myöskin, että hän on köyhä. Niitä papereita hän näyttikin ja silloin
sai aina rahaa. Hän sanoi minulle, että kaikilta pyytäminen ei ole
häpeäksi. Hänen kanssaan minä kävinkin, ihmiset antoivat meille
rahaa ja sillä tapaa me elimme. Äitini sai sen tietää, sillä talon
asukkaat alkoivat soimata häntä kerjäläiseksi, Bubnova tuli äidin luo
ja sanoi, että parempi olisi, jos äiti päästäisi minut heille, eikä
kerjäämään lähettäisi. Bubnova oli ennenkin käynyt äidin luona ja
tuonut hänelle rahaa; mutta kun äiti ei ottanut, niin sanoi: miksikä
te olette niin ylpeä; -- ruokaakin toi joskus. Mutta kun hän sanoi
tuon minusta, alkoi äiti itkeä, hän pelästyi kovin, Bubnova alkoi
häntä torua, sillä Bubnova oli humalassa, sanoi, että olenhan minä
kerjäläinen ja käyn kapteeninlesken muassa; samana iltana hän ajoi
pois kapteeninlesken. Kun äiti oli saanut kaikki kuulla, alkoi hän
itkeä, nousi sitten äkkiä vuoteelta, pukeutui, tarttui käteeni ja
talutti minua muassansa. Ivan Aleksandrovitsh tahtoi estellä, äiti
ei totellut ja me läksimme ulos. Äiti vain tuskin jaksoi käydä, yhä
pysähtyi lepäämään kadulla, minä olin hänen tukenansa. Matkalla puhui
äiti, että hän menee iso-isän luo ja että minä saattaisin häntä
sinne; nyt oli jo yö tullut. Tulimme suurelle kadulle; siinä erään
talon eteen pysähtyi vaunuja, joissa tuli paljon ihmisiä, ikkunoista
loisti tuli ja sisältä kuului soittoa. Äiti pysähtyi, tarttui minuun
ja sanoi: "Nelly, ole köyhä, pysy ikäsi köyhänä, älä mene noiden
luo, jos vaikka ken sinua kutsuisi, jos kuka tahansa tulisi. Sinäkin
voisit päästä tuonne, voisit olla rikas ja komeissa vaatteissa, mutta
minä en tahdo sitä. Nuo ovat pahoja, ja armottomia ihmisiä, ja minä
käsken sinua: pysy köyhänä, tee työtä, pyydä almua, mutta jos joku
tulee sinua kutsumaan, sano sille: en tahdo tulla teille!"... Niin
puhui minulle äitini sairaana ollessaan, ja minä tahdon kaiken ikäni
totella häntä, sanoi Nelly vavisten liikutuksesta, kasvonsa olivat
taas punaiset. -- Tahdon kaiken ikäni palvella ja tehdä työtä, tulin
teillekin palvelemaan ja työtä tekemään, enkä tahdo olla teille
tyttärenä...
-- Älä nyt turhia, kyyhkyläiseni! huudahti Anna Andrejevna syleillen
Nellyä innokkaasti. -- Olihan äitisi sairas, kun sitä puhui.
-- Mieletön oli, lausui ukko jyrkästi.
-- Olkoon mieletön! sanoi heti Nelly yhtä jyrkästi Nikolai
Sergeitshille. -- Olkoon mieletön, mutta kun hän minua niin käski,
minä niin teen kaiken ikäni. Ja kun hän minulle tuon sanoi, kaatui
hän tainnuksiin.
-- Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna. -- Sairas, kadulle
kaatuu, talvella!...
-- Meidät tahdottiin viedä poliisikamariin, mutta eräs herra
puolusti, kysyi minulta asuntomme, antoi minulle kymmenen ruplaa ja
käski meidät omilla hevosillaan saattaa kotiin. Sen jälkeen äiti ei
enää noussut, vaan kolmen viikon kuluttua kuoli...
-- No, mitenkäs hänen isänsä? Eikö hän antanutkaan anteeksi? huudahti
Anna Andrejevna.
-- Ei antanut! vastasi Nelly suurella tuskalla koettaen voittaa
mielenliikutuksensa.
Viikkoa ennen kuolemaansa kutsui äitini minut luoksensa ja sanoi:
"Nelly, käy vielä kerran iso-isäsi luona, viimeisen kerran, ja pyydä,
että hän tulisi luokseni ja antaisi minulle anteeksi; sano hänelle
vielä, että minun on raskasta kuolla"... Minä meninkin, koputin
iso-isän ovelle, hän aukaisi, mutta kun näki minut, aikoi heti sulkea
minulta oven, minäpä tartuin molemmin käsin oveen ja huusin hänelle:
"äitini kuolee, hän kutsuu teitä, tulkaa!"... Iso-isä työnsi minut
pois ja sulki oven. Minä palasin äidin luo, kävin pitkälleni hänen
viereensä, syleilin häntä enkä puhunut mitään... Äitikin syleili
minua eikä mitään kysellyt...
Nikolai Sergeitsh nojasi nyt raskaasti kädellään pöytään ja nousi,
mutta luotuaan meihin kummallisen sekavan katseen laskeutui hän
voimatonna takaisin tuoliin. Anna Andrejevna ei enää katsonut häneen,
vaan itki ja syleili Nellyä...
-- Sinä päivänä, kun äitini kuoli, illan lähestyessä, ennen
kuolemaansa kutsui hän minut luoksensa, otti minua kädestä ja
sanoi: "Tänään minä kuolen, Nelly" ja aikoi vielä jotain sanoa,
mutta ei enää voinut. Minä katsoin häneen, mutta hän ikäänkuin ei
enää olisi nähnyt minua, piti vain kovasti kiinni kädestäni. Vedin
hiljaa käteni ja läksin kotoa, juoksin koko matkan ja tulin iso-isän
luo. Kun hän näki minut, hypähti hän tuoliltaan ja katsoi ja niin
säikähti, että kokonaan vaaleni ja alkoi vavista. Tartuin hänen
käteensä ja sain vain sanoneeksi: "nyt juuri kuolee". Nyt alkoi hän
hätäillä, otti sauvansa ja kiiruhti jälkeeni; ei muistanut ottaa
hattuakaan, vaikka olikin kylmä. Tempasin hatun ja annoin hänelle ja
nyt juoksimme yhdessä. Kiirehdin häntä ja pyysin, että hän ottaisi
ajurin, sillä äitini heti kuolee; mutta iso-isällä ei ollut muuta,
kuin seitsemän kopekkaa kaikkiaan. Hän pysähdytteli ajureita, tinki
heidän kanssaan, mutta ne vain nauroivat hänelle ja Asorkalle, sillä
Asorka juoksi jälestämme, ja me juoksimme yhä etemmäksi. Iso-isä
väsyi ja hengitti vaikeasti, mutta yhä kiiruhti ja juoksi. Äkkiä hän
kaatui, hattunsakin pudotti. Minä autoin hänet ylös, panin taas hatun
päähänsä ja aloin taluttaa häntä kädestä, ja vasta yön lähestyessä
pääsimme kotiin... Mutta äitini makasi jo kuolleena. Kun iso-isä
hänet näki, löi hän yhteen kätensä, alkoi vavista ja jäi siihen
seisomaan, itse ei puhunut mitään. Silloin menin minä kuolleen äitini
luo, tartuin iso-isäni käteen ja huusin hänelle: "tuossa, te ankara
ja paha ihminen, katsokaa!... Katsokaa!..." Silloin iso-isä kiljahti
ja kaatui lattialle niinkuin kuollut...
Nelly hypähti pystyyn, irtautui Anna Andrejevnan syleilystä ja
asettui keskellemme vaaleana, rasittuneena ja peljästyneenä. Anna
Andrejevna kiiruhti hänen luokseen ja ottaen hänet taas syliinsä
huudahti erityisen innostuneesti:
-- Minä, minä tahdon olla nyt sinulle äitinä, Nelly, ja sinä olet
minun lapseni. Niin, Nelly, lähdetään pois täältä, jätetään heidät
kaikki, nuo kovasydämmiset ja ankarat! Pilkatkoot vain ihmisiä,
Jumala, Jumala sen heille kostaa... Lähdetään. Nelly, lähdetään
täältä!...
En milloinkaan, en tätä ennen enkä sen jälkeen nähnyt Anna
Andrejevnaa tällaisessa mielen tilassa, enkä voinut aavistaakaan,
että hän voisi koskaan olla noin liikutettu. Nikolai Sergeitsh
ojentihe suoraksi, nousi ylös tuolilta ja katkonaisella äänellä
kysäsi:
-- Minne sinä nyt, Anna Andrejevna?
-- Hänen, tyttäreni, Natashan luo! huusi Anna Andrejevna ja veti
Nellyä muassaan ovelle.
-- Seis, seis, odota!
-- Ei ole mitään odottamista, sinä kovasydämminen ja paha ihminen!
Minä olen jo kauan odottanut, samoin Natashakin on odottanut, mutta
nyt hyvästi!
Tämän sanottuaan kääntyi mummo, katsahti mieheensä ja jäi
liikkumattomaksi. Nikolai Sergeitsh seisoi siinä hänen edessään,
hattu päässä ja vapisevin, voimattomin käsin puki hätäisesti
päällysnuttua ylleen.
-- Sinäkin ... sinäkin lähdet kanssani! -- huudahti Anna Andrejevna
liittäen rukoilevasti yhteen kätensä ja epäillen katsoen mieheensä,
ikäänkuin ei olisi uskaltanut uskoa moisen onnen mahdollisuutta.
-- Natasha, missä minun Natashani? Missä hän on? Missä on tyttäreni?
pääsi vihdoinkin vanhuksen rinnasta. -- Antakaa minulle Natashani!
Missä, missä hän on?
Ja saatuaan sauvansa, jonka minä annoin hänelle, kiiruhti hän ovelle.
-- Jo antoi anteeksi! Jo antoi anteeksi! -- huudahti Anna Andrejevna.
Mutta ukko ei ehtinyt vielä ovelle. Ovi aukeni sukkelaan ja
huoneeseen juoksi Natasha, vaaleana, säkenöivin silmin, aivan kuin
kuumeinen. Vaatteensa olivat rutistuneet ja sateen kastelemat. Huivi,
jolla hän oli päänsä peittänyt, oli valunut niskaan, ja hajalleen
joutuneessa tuuheassa tukassaan kimalteli suuria sadepisaroita.
Hän kiiruhti sisään, huomasi isänsä ja heittäytyi hänen eteensä
polvilleen ojentaen kätensä ylös.