VI.

Tuntia ennen Katjan tuloa tuli Alesha siitä Natashalle ilmoittamaan.

Minä taas jouduin sinne samaan aikaan, kun vaunut, joissa Katja ajoi,

pysähtyivät portin eteen. Katjan seurassa oli ranskalais-mummo, joka

monien pyyntöjen ja epäröimisten jälkeen vihdoin viimeinkin suostui

lähtemään Katjan mukaan sekä sitten päästämään Katjan yksin ylös

Natashan luo, senkin vain Aleshan seurassa; mummo itse jäi siksi

ajaksi vaunuihin. Katja, joka vielä istui vaunuissa, kutsui minut

ja pyysi kutsumaan Aleshan. Astuttuani Natashan huoneeseen tapasin

hänet sekä Aleshan itkemässä. Kuultuansa, että Katja oli jo saapunut,

pyyhki Natasha kyyneleensä, nousi ylös ja asettui levottomana

vastapäätä ovea seisomaan. Hän oli tänään pukeutunut kokonaan

valkoiseen. Tummanruskea tukkansa oli sileällä kampauksella, niskassa

isoon solmuun kierretty. Tämmöinen kampaus minua erittäin miellytti.

Huomattuaan minun jääneen huoneeseen pyysi Natasha, että minäkin

menisin vierasta vastaan.

-- Tähän asti en voinut saada tilaisuutta käydä Natashaa

tervehtimässä, puheli minulle Katja rappuja noustessamme.

-- Olin mitä tarkimman vartioimisen alaisena. Kokonaista kaksi

viikkoa lakkaamatta joka päivä pyysin m:me Albertia, ennenkun

nyt vasta suostui. Ja te, Ivan Petrovitsh, miksikä te ette enää

kertaakaan meillä käynyt. Minä en voinut teille kirjoittaakaan eikä

siihen ollut oikein haluakaan, sillä eihän kirjeessä kumminkaan

saa asiaa selitetyksi, ja kuinka suuresti minä kaipasinkaan teitä

nähdäkseni... Jumalani, mitenkä sydämmeni nyt lyö...

-- Rappuset ovat niin jyrkät, sanoin minä.

-- Niin, no ... ehkäpä rappusetkin... Mutta sanokaas, kuinka te

luulette -- eikö Natasha tule olemaan minulle vihainen?

-- Ei, mistäpä syystä hän olisi vihainen?

-- Niin, niin ... todellakin, -- mistä syystä; pianhan sen saan

nähdä, miksipä sitä kyselenkään...

Tarjosin hänelle käsivarteni. Hän oli kalpea ja nähtävästi hyvin

peloissaan. Viimeisellä rappukäännöksellä hän pysähtyi levähtämään,

mutta katsahdettuaan minuun nousi hän päättävästi ylös.

Oven eteen päästyään pysähtyi hän vielä kerran ja kuiskasi minulle:

"minä sanon heti Natashalle suoraan, että luotin häneen niin, että

tulin kaikitta epäilyksittä hänen luoksensa... No, mutta miksikä

tässä enää puhelenkaan, olenhan varma, että Natasha on parhain

ihminen. Eikö totta?"

Hän astui sisään arasti, kuni syylliseksi itsensä tunteva, ja katsoi

tarkkaan Natashaan, joka heti hänelle hymyili. Nyt astui Katja

kiireesti Natashan luo, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä

huulille. Sitten, lausumatta Natashalle vielä sanaakaan, kääntyi

hän totisen ankarana Aleshaan ja käski hänen jättää meidät puoleksi

tunniksi.

-- Sinä älä pahastu, Alesha, sanoi Katja, -- sinun täytyy poistua

sen vuoksi, kun minun tulee puhella Natashan kanssa hyvin tärkeästä

ja totisesta asiasta, jota sinun ei sovi kuulla. Ole kiltti ja mene

siksi aikaa ulos. Ja te, Ivan Petrovitsh, jääkää tänne. Teidän tulee

kuulla kaikki, mitä me puhelemme.

-- Istukaamme, sanoi Katja Aleshan poistuttua, -- minä istun näin,

teidän vastaanne. Minä ensin tahdon katsoa teitä.

Katja istui Natashan eteen ja jonkun aikaa tarkkaan katsoi häneen.

Natasha tahtomattaan hymyili hänelle.

-- Olen jo nähnyt teidän valokuvanne, sanoi Katja, -- Alesha näytti

sen minulle.

-- No, olenko minä sen näköinen?

-- Te olette kauniimpi, kuin kuvanne, vastasi Katja totisesti

ja päättävästi. -- Ja niinhän minä ajattelinkin, että te olette

kauniimpi.

-- Todellako? Minäkin tarkastelen teitä. Kuinka viehättävä te

olettekaan!

-- Älkäähän! Mihinkä minusta!... Te minun kyyhkyläiseni! lausui

Katja ottaen vapisevaan käteensä Natashan käden; kumpikin olivat

vaiti ja tarkastelivat toisiaan. -- Kuulkaas, enkelini, keskeytti

Katja äänettömyyden, -- meillä on vain puoli tuntia aikaa yhdessä

ollaksemme; tuskin sain m:me Albertin siihenkään suostumaan, ja

meillä on niin paljosta puhuttava... Minä tahdon ... minun täytyy ...

no, minä kysyn teiltä suoraan: rakastatteko Aleshaa paljon?

-- Niin, hyvin paljon.

-- Jos niin... Jos te rakastatte Aleshaa paljon ... niin ...

tulee teidän rakastaa hänen onneansakin ... sanoi Katja arasti ja

kuiskaamalla.

-- Niin, kyllä minä toivon, että hän tulisi onnelliseksi...

-- Niin kylläkin ... mutta nyt on kysymys: voinko minä tehdä hänet

onnelliseksi? Onko minulla oikeus niin puhua, sillä minä valtaan

hänet teiltä. Jos taas te luulette ja me nyt niin päätämme, että hän

tulee teidän kanssanne onnellisemmaksi, niin ... niin...

-- Se on jo päätetty, rakas Katja, tiedättehän itsekin, että asia

on päätetty lopullisesti, vastasi Natasha hiljaa ja kumarsi päänsä.

Nähtävästi oli hänen vaikeata pitkittää keskustelua.

Kaiketi oli Katja valmistaunut pitkiin selittelyihin siitä, kummanko

kanssa Alesha tulee onnellisemmaksi ja kumpasen heistä tulee hänestä

luopua. Mutta nyt kuultuaan Natashan vastauksen heti huomasi, että

asia on jo kauan sitten ratkaistu, joten puhekin siitä on turha.

Kaunis suunsa jäi hiukan auki, kun hän neuvottomana ja suruisena

katsoi Natashaan, yhä vieläkin pitäen kiinni hänen kädestään.

-- Rakastatteko te häntä paljon? kysäsi äkkiä Natasha.

-- Niin; ja vielä minä tahdoin myöskin kysyä: sanokaa minulle, minkä

tähden te häntä rakastatte?

-- En tiedä sitä, vastasi Natasha ja oli kuin kärsimättömyyden

karvautta olisi kuulunut äänessään.

-- Onko hän erittäin viisas, mitenkä te luulette? kysyi Katja.

-- En minä sen vuoksi, minä vain ... niin vain rakastan häntä...

-- Niin minäkin. Minä ikäänkuin säälisin häntä.

-- Niin minäkin, sanoi Natasha.

-- Mitä me nyt teemme? Minä en ymmärrä, mitenkä hän saattoi minun

tähteni jättää teidät! huudahti Katja. -- Nyt teidät nähtyäni en voi

tuota seikkaa käsittää!

Natasha vaikeni ja katsoi alas. Oltuaan hiukan aikaa ääneti nousi

Katja äkkiä seisomaan ja vienosti syleili Natashaa, joka vastasi

samalla tapaa ja nyt alkoi kumpikin itkeä. Päästämättä Natashaa

syleilystään istui Katja hänen kanssaan tuolille ja alkoi suudella

Natashan käsiä.

-- Jospa tietäisitte, kuinka paljon minä teitä rakastan! lausui Katja

itkien. -- Olkaamme sisaria, kirjoittakaamme toisillemme ... ja teitä

minä tulen rakastamaan ijäti, rakastan paljon, paljon...

-- Puhuiko Alesha teille meidän häistämme kesäkuussa? kysyi Natasha.

-- Puhui. Hän sanoi teidän siihen suostuneen. Eihän asia ole niin,

tehän sen sanoitte vain lohduttaaksenne häntä, niinkö?

-- Tietysti.

-- Niin minä sen uskoinkin. Minä tulen häntä hyvin paljon

rakastamaan, Natasha, ja teille minä kirjoitan kaikesta. Hän kai

pian tulee miehekseni; sinne päin se asia näkyy kallistuvan. Kaikki

puhuvat siihen suuntaan. Rakas Natasha, menettehän te nyt ...

kotiinne?

Natasha ei vastannut mitään, mutta suuteli ääneti Katjaa.

-- Tulkaa onnellisiksi! lausui Natasha.

-- Ja ... te ... ja te myöskin, sopersi Katja.

Samassa aukeni ovi ja Alesha astui sisään. Hän ei jaksanut odottaa

puolta tuntia, se oli yli hänen voimiensa, ja nähdessään heidät

toistensa syleilyssä sekä kumpasenkin kyynelissä, menetti hän

voimansa ja tuskaisena heittäytyi polvilleen Natashan ja Katjan eteen.

-- Minkä vuoksi sinä itket? sanoi hänelle Natasha. -- Senkö vuoksi,

että erkanet minusta? Eihän se tule kauaksi, tulethan kesäkuussa

takaisin?

-- Silloinhan ovat häännekin, lisäsi kyynelsilmin Katja, hänkin

Aleshaa lohduttaakseen.

-- Mutta minä en voi, en voi päiväksikään sinusta erota, Natasha.

Minä kuolen sinutta ... sinä et uskokaan, kuinka rakas sinä nyt

minulle olet! Juuri nyt!

-- Niin, no, kuules, tee sinä nyt näin, lausui äkkiä reipastuen

Natasha, -- pysähtyyhän kreivitär vaikka vähäksi aikaa Moskovaan?

-- Melkein viikoksi, ehätti sanomaan Katja.

-- Viikoksi! Sepä mainio asia: sinä saatat heidät huomenna Moskovaan,

siihen menee vain yksi päivä, ja samassa palaat tänne. Sitten kun

heidän tulee lähteä Moskovasta, sanomme toisillemme kuukaudeksi

hyvästit ja sinä menet Moskovaan sieltä heitä eteenpäin saattaaksesi.

-- Todellakin, se on mainiosti... Sitenhän te sitte vielä ainakin

neljä päivää saatte olla toistenne seurassa! huudahti ihastuksissaan

Katja tehden salaa paljon merkitsevän viittauksen Natashalle.

Tästäpä tuli Alesha niin iloiseksi, että sitä on vaikea sanoin

kertoa. Hän tuli kokonaan lohdutetuksi, kasvonsa säteilivät riemua;

hän syleili Natashaa, suuteli Katjan kättä, syleili minua. Suruisesti

hymyillen katsoi Natasha häneen; Katja ei jaksanut enää kestää.

Hän loi minuun kiihkeän, säihkyvän katseen, syleili Natashaa ja

nousi ylös lähteäkseen pois. Samassa tulikin palvelija ja ilmoitti

ranskalaisen seuranaisen käskeneen sanoa, että suostuttu puoli tuntia

on kulunut ja neidin on palattava.

Natashakin nousi seisomaan. He seisoivat vastakkain pitäen toisiaan

kädestä ja ikäänkuin halusivat katseillaan ilmaista toisilleen

sydämmensä sisimmät tunteet.

-- Emmehän enää koskaan näe toisiamme, sanoi Katja.

-- Emme koskaan, Katja, vastasi Natasha.

-- Sanokaamme me siis hyvästit.

He syleilivät toisiansa.

-- Älkää moittiko minua, kuiskasi Katja hätäisesti, -- ja minä ...

aina ... olkaa vakuutettu ... hän on tuleva onnelliseksi...

Lähtekäämme, Alesha, saata minua, lausui Katja sukkelaan tarttuen

hänen käteensä.

Heidän mentyään sanoi Natasha: -- Vanja, mene sinäkin ja ... älä nyt

enää tule tänne, sillä Alesha on tänään täällä kello kahdeksaan; sen

jälkeen ei hän enää pääse. Minä jään yksin... Tule sitten kymmenen

aikaan. Tee niin hyvin, Vanja!

Kun minä kello kymmenen illalla jätin Nellyn Aleksandra Semenovnan

kanssa (se oli sinä iltana, kun Nelly viskasi kupin rikki lattiaan)

ja tulin Natashan luo, oli hän jo yksin ja ikävällä odotti minua.

Mavra toi teekeittiön pöytään; Natasha kaatoi minulle teetä, istui

sohvalle ja kutsui minut likemmäksi.

-- Nyt on jo kaikki lopussa, -- sanoi hän katsoen minuun terävästi.

En koskaan unhota tuota katsetta.

-- Siihen päättyi rakkautemme. Se oli puolivuotta elämää. Ja ijäksi

päiväksi nyt päättyi, -- sanoi hän puristaen kättäni.

Hänen kätensä poltti. Pyysin, että hän pukeutuisi lämpimämmin ja

kävisi vuoteeseen.

-- Paikalla, Vanja, heti paikalla, paras ystäväni. Anna minun puhella

ja hiukan muistella ollutta... Minä olen nyt kuni särjetty...

Huomenna näen hänet viime kerran, kello kymmenen... _viimeisen!_

-- Natasha, sinulla on kuume, heti saat puistatuksen; sääli itseäsi...

-- Mitäpä siitä? Minä odotin sinua, Vanja, tänä puolena tuntina hänen

lähtönsä jälkeen, ja mitä luulet minun ajatelleen, mitä itseltäni

kyselleen. Minä kyselin: rakastinko häntä, vai enkö rakastanut, ja

mitä oli meidän rakkautemme? Mitä, naurattaako sinua, Vanja, että nyt

vasta sitä itseltäni kyselen?

-- Älä saata itseäsi rauhattomaksi, Natasha...

-- Näes, Vanja: minä tulin siihen päätökseen, etten minä rakastanut

häntä kuni vertaistani, en niin, kuin nainen rakastaa miestä. Minä

rakastin häntä kuin ... melkein kuin äiti. Vieläpä minusta tuntuu,

ettei maailmassa olekkaan semmoista rakkautta, että rakastettaisiin

toistansa vertaisenansa, niinkö? Kuinka sinä luulet?

Tarkastelin häntä, mieleni oli levoton ja pelkäsin, eikö hän ala

houria. Näytti siltä, kuin jokin erikoinen seikka olisi kiinnittänyt

hänen mielensä johonkin; hän tunsi jonkinlaista erikoista

halua puhua; muutamat sanansa näyttivät olevan vailla sisäistä

yhtenäisyyttä ja epäselvästi hän ne lausuikin. Olin hyvin peloissani

hänen tilastaan.

-- Hän oli omani, pitkitti Natasha. -- Melkein ensi kohtaamisestamme

tuli minulle semmoinen voittamaton toivo, että hän tulisi _omakseni_,

pikemmin omakseni, ja ettei hän kestään välittäisi, ketään

tuntisikaan, kuin minut, yksin minut... Katja sanoi äsken oikein

kauniisti; juuri niin minä Aleshaa kaiken aikaa rakastin, ikäänkuin

minä jostain syystä säälisin häntä... Ainainen voittamaton toivoni

oli aina silloin, kun kotiin yksin jäin, että hän olisi aina, kaiken

ikänsä hyvin onnellinen; se toivo tuotti minulle kärsimyksiäkin.

Tunnethan, Vanja, hänen kasvojensa ilmeen -- sitä minä en koskaan

saattanut levollisella mielellä nähdä, sillä semmoista ilmettä ei ole

kenenkään muun kasvoilla, ja kun hän milloin nauroi, kävi silloin

aina kylmä väre ruumiissani... Oikein totta...

-- Natasha kuule minua...

-- Sanottiin, ja sanoithan sinäkin, keskeytti minut Natasha, -- ettei

hänellä ole tahdon lujuutta ja ... ettei älylahjansakaan ole kovin

suuret, onhan vain kuni lapsella. Kas, juuri sitä minä hänessä eniten

rakastin ... uskotko sitä? Enkä minä muuten voi sanoa, kuin että

juuri sen vuoksi häntä rakastin. -- Minä rakastin häntä kokonaan,

ja jos hän olisi ollut toisenlainen, lujaluontoinen tai suuremmilla

älylahjoilla varustettu, ehken minä silloin olisi häntä niin paljon

rakastanutkaan. Kuules, Vanja, tahdon sinulle tunnustaa erään asian.

Muistathan, että meillä kolme kuukautta sitten oli kinaa hänen

kanssaan, kun hän oli kiintynyt tuohon, mikäs se olikaan ... tuohon

Miinaan... Minä sain sen tietää, kuulustelin asiaa ja, uskotkos:

se koski minuun äärettömästi, mutta samalla tuntui ikäänkuin

mieluisalta ... en tiedä, miksikä ... yksistään ajatus siitä, että

hän huvittelee ... ei, ei se ollut sitä, -- että hänkin on jo kuni

joku täysi-ikäinen, toisten täysi-ikäisten kera käy kaunottaria

tervehtimässä, samoin myöskin meni Miinan luo... Minä... Kuinka

suurta nautintoa minä silloin kinastuksestamme sainkaan; ja sitten

anteeksiantaminen ... oi, minun rakkaani!

Natasha loi silmiini katseensa ja päästi oudon naurun. Sitten vaipui

mietteisiinsä, ikäänkuin olisi muistutellut mieleensä tapahtumia.

Ja näin hän istui kauan aikaa, hymy huulin muistellen kuluneita

tapahtumia.

-- Minä niin mielelläni annoin hänelle anteeksi, pitkitti Natasha.

-- Tiedätkös: kun hän jätti minut yksin, minä silloin astuskelin

huoneessani, kärsin, itkin, mutta samassa itse toisinaan ajattelin:

mitä enemmän hänessä on syytä, sen parempi ... niin! Ja tiedäs: minä

aina olin näkevinäni hänet pikkusena poikana: minä istun, hän on

laskenut päänsä syliini, nukkunut siihen, minäpä hellästi silitän

tukkaansa, hyväilen... Niin minä kuvittelin, kun hän ei ollut

luonani... Kuules, Vanja, tuo Katja on ihmeen suloinen tyttö! lisäsi

Natasha äkkiä.

Minusta tuntui, että hän tahallaan repii auki haavaansa, ikäänkuin

siten täyttäisi jonkin välttämättömän tehtävän, ikäänkuin ikävöisi

toivottomuutta, kärsimyksiä... Siten tekevät useasti sydämmet, jotka

ovat paljon kadottaneet.

-- Minä luulen, että Katja voi tehdä hänet onnelliseksi, jatkoi

Natasha. -- Katjalla on luonteen lujuutta, puheensa tuntui niin

vakuuttavalta, Aleshan suhteen on vakava, mahtava, -- aina vain puhuu

oppineista asioista, aivan kuni suuri ihminen. Ja kumminkin hän on

lapsi, aivan lapsi! Niin rakastettava, niin rakas! Oi, tulkoot he

onnellisiksi! Tulkoot, tulkoot, tulkoot!

Ja samassa tulvahtivat äkkiä esiin kyyneleet ja itku hänen

sydämmestänsä... Kului puoli tuntia, eikä hän voinut tyyntyä.

Enkelisielu Natasha! Vielä samana iltana, huolimatta omasta

murheestansa, saattoi hän ottaa osaa minunkin huolihini, kun minä,

nähtyäni, että hän oli jonkun verran tyyntynyt, tahi paremmin sanoen

väsynyt, ja luullen edes hiukkasen haihduttavani huoliansa, kerroin

hänelle Nellystä... Istuimme sinä iltana myöhään, en lähtenyt pois,

ennenkuin hän oli nukkunut. Pois lähtiessäni pyysin Mavran oleman

emäntänsä luona eikä jättämään häntä koko yöksi.

-- Oi, pikemmin, pikemmin, -- huudahdin minä palatessani kotiin, --

pikemmin tulkoon loppu näille kärsimyksille! Vaikka mikä, vaikka

miten, mutta vain pikemmin, pikemmin!

Aamulla kellon lyödessä yhdeksää olin jo hänen luonansa. Samaan

aikaan tuli myöskin Alesha ... jäähyväisille... En huoli puhua, en

tahdo muistella tuota näytelmää. Näytti siltä, että Natasha oli

päättänyt pidättää tunteensa, näyttää iloisalta, välinpitämättömältä,

mutta ei jaksanut pysyä päätöksessään. Hän syleili Aleshaa mitä

hellimmin ja vahvimmin, puheli vähän, mutta sen sijaan katsoi

häneen kauan, terävästi, kärsivästi. Kuunteli ahnaasti jokaista

hänen sanaansa ja, kuten näytti, ymmärtämättä kumminkaan hänen

ainoatakaan sanaansa. Muistelen Aleshan pyytäneen häneltä anteeksi

sekä rakkauttansa, että kaikkea sitä, millä hän oli Natashan

mieltä pahoittanut, antamaan anteeksi hänen uskottomuutensa, hänen

rakkautensa Katjaan, pois matkustuksensa... Hän puheli sekavasti,

kyyneleet ahdistivat häntä. Toisinaan alkoi hän äkkiä lohduttaa

Natashaa, sanoi, että matkustaa vain yhdeksi kuukaudeksi, tai

korkeintaan viideksi viikoksi, että palaa kesällä, silloin tulevat

heidän häänsä vietettäviksi, isäkin suostuu, ja pääasia onkin se,

että hän jo ylihuomenna palaa Moskovasta, ja sitten saavat he olla

yhdessä kokonaista neljä päivää, joten siis he nyt oikeastaan

eroavatkin vain yhdeksi päiväksi...

Kummallista: itse hän oli täysin vakuutettu puhuvansa totta sekä,

että hän varmasti ylihuomenna palaa Moskovasta... Miksi hän oli niin

tuskainen ja itki?

Kello löi jo yksitoista. Tuskin sain Aleshan lähtemään. Juna

Moskovaan läksi kello kaksitoista. Siihen jäi enää yksi tunti.

Jälkeenpäin kertoi minulle Natasha, ettei hän muista, millä mielellä

hän viimeisen kerran katsoi Aleshaan. Minä muistan, että Natasha

siunasi hänet ristinmerkillä, suuteli, peitti kasvonsa käsiinsä ja

kiiruhti huoneeseensa. Minun tuli saattaa Alesha vaunuihin, muuten

olisi hän aivan varmasti tullut takaisin eikä olisi lähtenyt pois

rapuilta.

-- Minä luotan teihin, sanoi hän rappuja laskeutuessaan. -- Ystäväni,

Vanja! Olen syyllinen sinun edessäsi enkä koskaan voinut ansaita

rakkauttasi, mutta pysy sinä loppuun saakka veljenäni ja rakasta

Natashaa, älä jätä häntä, kirjoita minulle kaikesta, kirjoita

mahdollisimman tarkkaan, kirjoita tiheämmin, jotta mahtuisi enemmän.

Ylihuomenna olen taas täällä aivan varmaan! Mutta sitten kun

matkustan taas, sitten kirjoita!

Saatoin hänet vaunuihin.

-- Ylihuomiseen! Moskovasta palaan, varmasti -- huusi hän minulle

tieltä.

Pelokkaana palasin ylös Natashan luo. Hän seisoi keskellä huonetta

kädet ristissä, katsoi minuun kummastellen, ikäänkuin ei olisi

tuntenutkaan minua. Tukkansa oli langennut toiselle puolelle päätä;

katseensa oli sekava, ja harhaileva. Mavra seisoi neuvottomana ovella

ja pelästyneenä katsoi häneen. Äkkiä loistivat Natashan silmät. --

Ahaa! Sinähän se olet! Sinä! -- huusi hän minulle. -- Sinä yksin

vain jäit! Sinä vihasit häntä! Sinä et voinut milloinkaan antaa

hänelle anteeksi, että minä rakastuin häneen... Nyt olet sinä taaskin

luonani! Mitä? Tulitko taaskin minua _lohduttamaan_, suostuttelemaan,

että menisin isän luo, joka minut on hylännyt ja kironnut. Sen

arvasinkin jo eilen, jo kaksi kuukautta sitten!... En tahdo, en

tahdo! Minäkin kiroan heitä!... Mene pois, minä en voi sinua nähdä!

Pois, pois!

Huomasin, ettei hän tiedä, mitä puhuukaan, ja että minä voin

läsnäolollani kiihoittaa hänen vihastumisensa hulluuteen saakka,

ymmärsin, että niin oli tapahtuvakin, ja pidin parhaana poistua.

Istuin rappujen ensi astuimelle ja odotin. Silloin tällöin nousin

ylös, avasin ovea, viittasin Mavran luokseni ja tiedustelin

Natashasta; Mavra itki.

Kului näin puolentoista tuntia. En voi kuvailla, mitä minä kärsin

tällä ajalla. Sydäntäni kivisti äärettömästi. Äkkiä ovi aukeni ja

Natasha tuli rapuille, hattu päässä, nuttu päällä. Hän nähtävästi ei

muistanut mitään ja itse jälkeenpäin sanoikin minulle, että -- hän

tuskin muistaa sitä eikä tiedä sanoa, mihin ja missä tarkoituksessa

hän tahtoi kiirehtiä.

En ehtinyt nousta paikaltani ja johonkin piiloutua häneltä, kun hän

äkkiä huomasi minut, ja aivan kuin halvattuna, jäi liikkumattomana

eteeni seisomaan.

"Äkkiä johtui mieleeni", sanoi hän minulle jälkeenpäin, -- "että

minä, mieletön, ankara, saatoin karkoittaa sinut, sinut ystäväni,

veljeni, pelastajani! Ja kun näin, että sinä, onneton, minun

loukkaamani, istuit rapuillani, et poistu, vaan odotat, kunnes taas

sinut kutsuisin! Voi Jumalani! -- jos sinä, Vanja, tietäisit, mitä

minä silloin tunsin! Oli, kuin olisi jokin sydämmeni lävistänyt..."

-- Vanja, Vanja! -- huudahti hän ojentaen minulle kätensä. -- Sinä

olet täällä!...

Ja hän kaatui syliini.

Sain hänet kiinni ja kannoin kamariin. Hän oli tainnoksissa. Mitä

neuvoksi? ajattelin. Hän saa kuumeen ihan varmaan.

Päätin kiiruhtaa lääkäriä hakemaan; täytyi estää tauti alkuunsa.

Matka ei ollut pitkä; saksa-ukkoni oli tavallisesti kello kahteen

kotona. Kiiruhdin hänen luoksensa, pyytäen sitä ennen Mavraa, ettei

hän silmänräpäykseksikään poistuisi Natashan luota, eikä päästäisi

häntä minnekään. Jumala antoi apunsa: vielä pikkusen aikaa jos

olisi kulunut, en olisi lääkärivanhusta tavannut kotona. Hänen minä

kohtasin jo kadulla, kun hän oli lähtenyt kotoansa. Viipymättä

sain hänet ajurin kärryihin, ettei hän ehtinyt kummeksiakaan ja me

läksimme ajamaan Natashan luo.

Niin, Jumala auttoi minua! Sinä puolen tunnin aikana, kun olin

poissa, sattui Natashalle tapaus, joka olisi maksanut hänen henkensä,

jos en minä lääkärin kanssa olisi joutunut aikanaan. Ei kulunut

neljännestuntiakaan lähdöstäni, kun tuli ruhtinas. Hän oli juuri

saattanut omaisensa ja tulikin suoraan asemalta Natashan luo. Tämän

käyntinsä oli hän nähtävästi miettinyt ja päättänyt jo kauan ennen

tätä päivää. Jälkeenpäin kertoi Natasha itse minulle, ettei hän ensi

alussa ollenkaan kummastellut ruhtinaan tuloa. "Järkeni oli sekasin"

-- lausui Natasha.

Ruhtinas istui Natashan vastapäätä luoden häneen lempeän, osaaottavan

katseen.

-- Rakkaani, -- sanoi hän huoahdettuaan, -- minä käsitän surunne;

minä tiesin, kuinka raskas tulee olemaan teille se hetki, ja siksi

katsoin velvollisuudekseni käydä luonanne. Lohduttakaa, jos voitte,

itseänne vaikka sillä, että luopumalla Aleshasta te rakensitte hänen

onnensa. Mutta te käsitätte sen paremmin kuin minä, sillä te päätitte

olla jalomielinen.

"Minä istuin ja kuuntelin", kertoi jälkeenpäin Natasha, -- "mutta

alussa en oikein ymmärtänyt puhettansa. Muistan vain, että katsoin

häneen hyvin terävästi".

Hän tarttui käteeni ja puristeli sitä. Se näytti olevan hänelle

hyvin mieluista. Minä olin siksi sekaisin, etten ajatellutkaan vetää

kättäni hänen kädestään.

-- Te käsititte, -- pitkitti ruhtinas, -- että tultuanne Aleshan

vaimoksi olisitte jälkeenpäin voinut herättää hänessä vihaa ja teillä

riitti jaloa ylpeyttä tunteaksenne sen ja päättääksenne ... mutta

-- enhän minä tullut teitä kehumaan. Tahdoin vain ilmoittaa teille,

ettette koskaan ja mistään löydä itsellenne parempaa ystävää, kuin

minä olen. Minä otan osaa suruunne ja säälin teitä. Koko tähän

asiaan tulin minä tahtomattani osaa ottaneeksi, mutta -- minä täytin

velvollisuuteni. Teidän jalo sydämmenne käsittää sen ja antaa minulle

anteeksi... Osani oli teidän osaanne raskaampi; uskokaa se.

-- Jo on kyllin, ruhtinas, -- virkkoi Natasha. -- Jättäkää minut

rauhaan.

-- Välttämättömästi minä lähden ihan paikalla -- vastasi hän, --

mutta minä rakastan teitä niin kuin omaa tytärtäni, ja sallittehan

minun käydä teillä. Pitäkää minua nyt kuni isäänne ja sallikaa minun

olla teille avuksi.

-- Minä en tarvitse mitään, jättäkää minut, keskeytti taas Natasha.

-- Tiedän sen, että olette ylpeä... Mutta minä puhun vilpittä,

sydämmestäni. Mitä te nyt aiotte tehdä? Sopiako vanhempienne

kanssa? Se olisi hyvä asia, mutta teidän isänne ei tee oikein, on

ylpeä ja despoottinen; suokaa anteeksi, mutta asia on niin. Isänne

kotona saatte te vain moitteita ja uusia tuskia... Ja kuitenkin

täytyy teidän olla itsenäinen, ja minun velvollisuuteni, pyhä

velvollisuuteni on -- pitää huoli nyt teistä ja auttaa teitä.

Alesha rukoili minua, etten jättäisi teitä, vaan olisin ystävänne.

Ja paitsi minua löytyy vielä muitakin, jotka teitä mielellään

auttavat. Varmaankin sallitte minun esittää teille kreivi N. Hänellä

on hyvä sydän, hän on meidän sukulaisemme, vieläpä, voin sanoa,

koko perheemme hyväntekijä; hän on Aleshaakin paljon auttanut.

Alesha suuresti kunnioitti ja rakasti häntä. Hän on hyvin mahtava

ja vaikutusvaltainen, hän on jo vanha ukko, ja hänet te neitinä

hyvin saatatte vastaan ottaa. Olen jo puhunut hänelle teistä. Hän

voi auttaa teitä ja, jos haluatte, saada teille oivallisen paikan...

erään naissukulaisensa luona. Olen jo kauan sitten suoraan ja

peittelemättä puhunut hänelle koko meidän asiamme, ja hänen hyvä

ja jalomielisin mielensä tuli niin liikutetuksi, että hän nyt jo

itse pyytää minun mitä pikemmin esittämään hänet teille... Hän on

mies, joka on myötätuntoinen kaikelle kauniille, uskokaa minua, --

antelias, kunnianarvoisa vanhus, joka osaa arvostella ansioita,

vieläpä äskettäin menetteli hyvin jalomielisesti eräässä jutussa

isäänne kohtaan.

Natasha hypähti ylös kuni käärmeen pistämänä. Nyt hän jo ymmärsi

hänen tarkoituksensa.

-- Jättäkää minut, heti jättäkää! huudahti hän.

-- No, mutta ystäväiseni, te ette muistakaan: kreivi saattaa olla

hyödyksi isällennekin...

-- Isäni ei ota teiltä mitään. Jätättekö jo minut rauhaan! huudahti

vielä kerran Natasha.

-- Jumalani, kuinka kärsimätön ja epäilevä te olettekaan! Millä

minä olen tämän ansainnut, lausui ruhtinas katsellen levottomasti

ympärillensä. -- Kaikessa tapauksessa sallittehan minun, --

pitkitti hän nostaen ison mytyn rahaa taskustansa, -- sallittehan

te minun jättää teille tämän todistukseksi osanottavaisuudestani

ja erittäinkin kreivi N:n osanottavaisuudesta, joka antoi minulle

neuvon. Tässä mytyssä on kymmenentuhatta ruplaa. Odottakaa,

ystäväiseni, sanoi hän nähtyään, että Natasha nousi vihastuneena

ylös, -- kuulkaa kärsivällisesti kaikki: tiedättehän, että isänne

menetti jutussa, joka oli hänen ja minun välillä, ja nämät kymmenen

tuhatta olkoot korvauksena, joka...

-- Ulos! -- huusi Natasha, -- ulos rahoinenne! Minä näen teidän

sisimpänne ... te halpamainen, katala mies!

Ruhtinas nousi tuolilta, kasvonsa vaalenivat kiukusta. Hän oli

varmaankin tullut siinä mielessä, että voisi tutustua asemaan,

tutkiakseen mielialan ja varmaankin luotti, että nuo kymmenentuhatta

tekevät vaikutuksen köyhään ja hylättyyn Natashaan... Ollen

halpamielinen ja törkeä luonteeltaan ja tavoiltaan oli hän useasti

juossut irstailevan kreivi N:n moisilla asioilla. Hän vihasikin

Natashaa ja huomattuaan puuhansa menneen myttyyn muutti heti

käytöstapansa ja häijyllä riemulla kiiruhti solvaamaan Natashaa,

jottei käyntinsä ainakaan olisi kokonaan turha.

-- Tämä ei nyt ollenkaan ole hyvä, tyttöseni, että te noin kovin

kiukustutte, -- lausui hän vapisevalla äänellä, kärsimättömyydellä

odottaen nautintoa solvauksensa tekemästä vaikutuksesta, -- tämä enää

ei ole hyvin. Teille tarjotaan suojelusta, mutta te nostatte nokkanne

pystyyn... Sitä kai ette tiedä, että teidän tulisi olla minulle

kiitollinen; minä olisin jo kauan sitten saattanut lähettää teidät

ojennuslaitokseen, sen olisin voinut tehdä isänä, jonka pojan te

saatoitte turmion tielle, mutta enpäs tehnyt sitä ... he, he, hee!

Samassa astuimme me huoneeseen. Vielä keittiössä ollessamme kuulin

ääniä, pysähdytin pikkuseksi aikaa lääkärin ja kuulin ruhtinaan viime

lauseen. Sitten kuului hänen rietas naurunsa ja Natashan huudahdus:

"Oi, Jumalani!" Samassa aukasin minä oven ja hyökkäsin ruhtinaan

kimppuun.

Minä sylkäsin hänen kasvoillensa ja löin kaiken voimin poskelle. Hän

aikoi hyökätä päälleni, mutta huomattuaan, että meitä oli kaksi,

koppasi pöydältä rahamyttynsä ja juoksi pois. Niin todellakin hän

teki; minä näin sen. Heitin jälkeensä mankelinahan, jonka olin

ottanut keittiön pöydältä. Tultuani taas huoneeseen näin lääkärin

pitelevän Natashaa, joka rimpuili ja pyrki irti hänen käsistään,

aivan kuin lankeevatautinen. Kauan aikaa meni ennenkuin saimme hänet

siksi rauhoittumaan, että saatoimme laskea hänet vuoteelle; hän oli

kuin kuumeen houreissa.

-- Tohtori! Mikä hänen on? -- kysäsin minä pelokkaana.

-- Odottakaa, -- vastasi hän, -- täytyy tarkastaa tautia ja sitten

vasta selvittää ... mutta yleensä sanoen asia on hyvin huono. Voi

saada vaarallisen aivokuumeen. Muuten -- ryhdymme varokeinoihin.

Mutta silloin johtui mieleeni uusi tuuma. Rukoilin tohtoria jäämään

Natashan luo vielä pariksi, kolmeksi tunniksi, sain hänet lupaamaan,

ettei hän pikkuseksikaan ajaksi poistu Natashan luota, itse kiiruhdin

asuntooni.

Nelly istui nurkassa jurona ja levottomana ja katsoi minuun oudosti.

Varmaankin olin minäkin oudon näköinen.

Tartuin hänen käsiinsä, istuin sohvaan, vedin hänet polvelleni ja

suutelin häntä. Hän punastui.

-- Nelly, enkelini, tahdotko olla meidän pelastajamme? -- kysyin

häneltä. -- Tahdotko pelastaa meidät kaikki?

Hän katsoi minuun neuvottomana.

-- Nelly! Koko toivoni on nyt sinussa! On eräs isä: sinä olet nähnyt

hänet ja tunnet hänet. Hän on kironnut tyttärensä ja eilen kävi

pyytämässä sinua tyttärensä sijaiseksi. Nyt Natashan (sinähän sanoit

rakastavasi Natashaa) on jättänyt se, jota hän rakasti ja jonka

tähden hän läksi isänsä kotoa. Tuo hyljännyt on samaisen ruhtinaan

poika, joka tuonnoin illalla tuli tänne, kun sinä olit yksin, ja jota

sinä läksit pakoon ja olit siitä sitten kipeänä... Tunnethan sinä

hänet? Hän on paha ihminen!

-- Tiedän, -- vastasi Nelly, vavahti ja vaaleni.

-- Niin, hän on paha ihminen. Hän vihaa Natashaa sentähden, että

hänen poikansa Alesha tahtoi ottaa Natashan vaimokseen. Tänään

matkusti Alesha pois, ja jo tunnin kuluttua oli ruhtinas Natashan

luona ja solvasi häntä, uhkasi panettaa ojennuslaitokseen, ja

muutenkin pilkkasi häntä. Ymmärrätkö minua, Nelly?

Mustat silmänsä säkenöivät, mutta samassa loi hän katseensa alas.

-- Ymmärrän, -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

-- Nyt on Natasha yksin ja sairaana; minä jätin hänet lääkärimme

hoitoon, itse kiiruhdin tänne. Kuule, Nelly: lähdetään Natashan isän

luo; sinä et rakasta ukkoa, sinä et tahtonut mennä hänen luokseen,

mutta mennään nyt yhdessä. Me menemme ja minä sanon, että sinä nyt

tahdot tulla heille tyttären sijaiseksi, Natashan sijaiseksi. Ukko on

nyt sairas, hän kun kirosi Natashan ja siksi, kun Aleshan isä vielä

näinä päivinä ankarasti solvasi häntä. Nyt ei ukko tahdo kuullakkaan

tyttärestään, mutta hän kuitenkin rakastaa tytärtänsä, rakastaa,

Nelly, ja haluaa hänen kanssaan sovintoa; minä tiedän kaiken sen! Se

on niin!... Kuulethan, Nelly?

-- Kuulen, lausui hän taas kuiskaamalla.

Minä puhuin hänelle ja kyynelet vuotivat silmistäni. Nelly katseli

minua arasti.

-- Uskotkos sen?

-- Uskon.

-- Niin, me tulemme sinne, sinä käyt istumaan, sinut otetaan vastaan,

hyväillään ja aletaan sinulta kysellä. Silloin minä johdan puheen

niin, että sinulta käydään kyselemään siitä, kuinka sinä ennen

olet elänyt, kysellään äidistäsi ja iso-isästäsi. Kerro, Nelly,

heille kaikki niin, kuin sinä minulle kerroit. Kaikki, kaikki

kerro, yksinkertaisesti ja salaamatta mitään. Kerro heille, miten

kelvoton ihminen hylkäsi äitisi, kuinka äitisi kuoli Bubnovan

kellarikerroksessa, kuinka olitte äitisi kanssa käyneet kaduilla

almua pyytämässä; mitä äitisi puhui sinulle ja mitä sinulta

kuollessaan pyysi... Kerro samalla myöskin iso-isästäsi. Kerro,

kuinka hän ei tahtonut antaa anteeksi äidillesi ja kuinka äitisi

kuolinhetkellään lähetti sinun hänen luoksensa, että hän tulisi

antamaan äidillesi anteeksi, ja kuinka hän ei sitä tehnyt ... ja

kuinka äitisi kuoli. Kaikki, kaikki kerro! Ja kun tuon kaiken kerrot,

niin ukko tuon kaiken tuntee omassa sydämmessään. Hän tietää, että

tänään Alesha jätti Natashan, ja hän jäi solvaistuna ja sorrettuna,

yksin, avutonna ja turvatonta vihollisensa pilkattavaksi. Ukko tietää

tuon kaiken... Nelly! Pelasta Natasha! Tahdotko lähteä?

-- Tahdon, -- vastasi Nelly vetäen syvästi henkeänsä ja hyvin

kummallisesti ja tarkkaan katsoi minuun; jotain moitetta oli siinä

katseessa, ja minä tunsin sen sydämmessäni.

Mutta minä en voinut luopua ajatuksestani. Minä luotin siihen

vahvasti. Tartuin Nellyn käteen ja niin läksimme yhdessä. Kello

oli kolme iltapäivällä. Taivaalla näkyi sadepilvi. Viime päivinä

oli ollut kuuma, tukahduttava ilma, ja nyt kuului jossain kaukana

ensimmäinen, varhainen kevätukkosen jyrinä. Tuuli kiiti pölyisillä

kaduilla.

Istuimme ajurin kärryihin. Kaiken matkaa oli Nelly vaiti, joskus vain

katsahti minuun aina vielä yhtä oudosti ja salaperäisesti. Rintansa

nousi ja laski; pitäessäni häntä kärryissä tunsin, kuinka pikku

sydämmensä jyski, niinkuin olisi tahtonut hypätä ulos rinnasta.