Mutta samassa jo piteli isä sylissään tytärtänsä!
Hän otti Natashan, nosti hänet kuni lapsen, vei tuoliinsa, pani hänet
siihen istumaan ja itse laskeutui hänen eteensä polvilleen. Hän
suuteli Natashan käsiä, jalkoja; kiireesti suuteli hän tytärtänsä,
tarkasteli ja suuteli, ikäänkuin ei olisi vielä uskonut, että tytär
taas on heidän luonansa, että taas saa nähdä ja kuulla häntä, omaa
tytärtänsä, omaa Natashaansa. Anna Andrejevna itkien painoi Natashan
pään rintaansa ja jäi liikkumattomaksi, voimatta lausua sanaakaan.
-- Ystäväni!... Elämäni!... Iloni!... puheli ukko katkonaisesti
pidellen Natashan käsiä omissaan ja tarkasteli, kuni rakastunut,
hänen kalpeita, laihtuneita, mutta siltä kauniita kasvojaan,
tarkasteli silmiä, joissa kimalteli kyyneleitä. -- Minun iloni, rakas
lapseni! -- toisti vanhus ja taas vaikeni ja ylevällä nautinnolla yhä
katseli häntä. -- Miksikä, miksikä minulle sanottiin, että hän on
laihtunut! -- lausui vanhus meille hätäisesti ja lapsellisesti ollen
yhä vieläkin polvillaan Natashan edessä.
-- Tosi kyllä, hän on laihtunut, kalpeampi on, mutta katsokaas häntä,
kuinka soma hän on! Hän on kauniimpi entistään, niin onkin! lisäsi
ukko tahtomattaan vaieten sydänkivusta, iloisesta kivusta, joka
ikäänkuin leikkaa sielun kahtia.
-- Nouskaa ylös, isä! Nouskaahan nyt jo, -- lausui Natasha. --
Tahdonhan minäkin suudella teitä...
-- Oi, rakkaani! Kuules, kuules, Annushka, kuinka kauniisti hän
sanoikin. Ja taas hän kiihkeästi syleili tytärtään.
-- Ei, Natasha, minun, minun tulee maata jalkojesi juuressa siihen
asti, kunnes sydämeni saa kuulla, että sinä olet antanut minulle
anteeksi, sillä en koskaan, en milloinkaan voi ansaita sinulta
anteeksiantoa! Minä hylkäsin sinut, minä kirosin sinut, kuuletko,
Natasha, kirosin sinut, -- ja minä saatoin sen tehdä!... Ja sinä,
Natasha: kuinka saatoit sinä uskoa, että minä sinut kirosin!
Uskoithan, sinä uskoit semmoista! Ei olisi pitänyt uskoa. Et olisi
uskonut, siinä kaikki! Armoton pikku sydän! Miksikä et tullut
luokseni? Tiesithän sinä, etten aja sinua pois... Oi, Natasha,
muistathan sinä, kuinka paljon sinua muinoin rakastin, -- ja nyt,
samoin koko tällä ajalla olen sinua kaksinkertaisesti, tuhannesti
enemmän rakastanut, kuin ennen. Minä rakastin sinua enemmän, kuin
elämätäni: sieluni olisin antanut, sydämeni olisin palotellut ja
jalkojesi eteen laskenut!... Oi, sinä minun iloni!
-- Suudelkaahan minua, te ankara ihminen, suudelkaa huuliani,
kasvojani, kuten äitini suutelee! -- huudahti Natasha heikolla,
sairaloisella, ilokyynelten tukahduttamalla äänellä.
-- Ja myöskin silmiin! Silmiin myöskin! Muistathan, kuten ennenkin,
puheli ukko syleiltyään tytärtään kauan ja hellästi. -- Oi, Natasha!
Näitkö sinä milloinkaan meistä unta? Minäpä näin sinua miltei joka
yö unissani, aina sinä tulit luokseni, ja minä itkin sinun tähtesi.
Erään kerran näin sinut pienenä, semmoisena, muistathan, kun sinä
olit vasta kymmenvuotias ja opettelit pianoa soittamaan, -- tulit
unissani luokseni lyhyessä hameessa, somissa kengissä, punertavin
käsin ... muistathan, Annusha, että hänellä kymmenvuotiaana oli
punertavat kädet? -- tulit luokseni, istuit polvilleni ja syleilit
minua... Ja sinä, sinä paha tyttö. Sinä voit ajatella, että minä
kirosin sinut, etten ottaisi sinua vastaan, jos tulisit luokseni!...
Minähän ... kuules Natasha! minähän kävin usein sinun lähelläsi,
äitisikään ei tiennyt, ei kukaan sitä tiennyt, milloin seisoin
ikkunasi alla, milloin odotin jossain käytävällä, puolen päivää
odotin, etköhän tulisi ulos, jotta edes kaukaa sinut näkisin!
Sinullahan usein iltasin paloi ikkunalla kynttilä; kuinka usein minä
silloin läksin ulos, jotta vaikkapa kynttiläsi näkisin, vaikkapa
varjosi keksisin, siunaisin sinut yöksi. Rukoilitko sinä minun
puolestani? Muistitko sinä minua? Tunsiko sydämmesi, että olin
ikkunasi alla? Kuinka usein minä talvella myöhään yöllä nousin ylös
portaita ja seisoin pimeässä porstuassasi, kuuntelin oven takana,
enkö kuulisi sinun ääntäsi, etkö nauraisi... Minäkö olisin kironnut?
Minähän tuona iltana läksin luoksesi, anteeksi tahdoin antaa, mutta
ovelta palasin... Oi, Natashani!
Hän nousi, nosti tyttärensä tuolilta ja painoi lujasti rintaansa
vasten.
-- Tässä on taas tyttäreni sydämmelläni! -- huudahti hän. -- Oi,
Jumalani, minä kiitän sinua kaikesta, kaikesta, kiitän vihastasi,
kiitän armostasi!... Minä kiitän sinua auringostasi, joka nyt myrskyn
jälkeen meille taas paistaa! Koko tästä hetkestä minä Sinua kiitän!
Ah! joskin me olemme nöyryytettyjä, sorrettuja ja solvaistuja, niin
olemme taas kaikki yhdessä, ja riemuitkoot nyt nuo ylpeät, röyhkeät
sortajamme ja solvaisijamme! Heittäkööt meitä kivellä! Älä pelkää,
Natasha... Me käymme käsikädessä ja minä sanon heille: tämä on minun
kallis, rakastettu tyttäreni, tämä viaton tyttäreni, jota olette
loukanneet ja sortaneet, mutta jota minä rakastan ja jota minä
siunaan ijankaikkisesti.
-- Vanja, Vanja!... lausui Natasha heikolla äänellä ojentaen minulle
isänsä sylistä kätensä.
Oi, en koskaan voi unhottaa, että hän tämmöisellä hetkellä muisti
minuakin ja kutsui minua!
-- Missäs Nelly on? kysäsi ukko katsoen ympärillensä.
-- Ah, missäs hän on? huudahti Anna Andrejevna. -- Voi kyyhkyläiseni!
Mehän hänet unohdimmekin!
Nelly ei ollut kamarissa; hän oli huomaamatta pujahtanut
makuuhuoneeseen. Menimme kaikki sinne. Nelly seisoi nurkassa oven
takana ja pelokkaana piilotteli meiltä.
-- Nelly, mikä sinun on, lapsueni! -- huudahti ukko aikoen syleillä
tyttöä. Mutta Nelly loi häneen pitkän, oudon katseen...
-- Äiti, missä on äiti? -- lausui Nelly ikäänkuin unessa. -- Missä
on minun äitini? huudahti hän vielä kerran, ojentaen meihin päin
vapisevat kätensä.
Äkkiä hirveä, kauhea parahdus pääsi hänen rinnastaan; kasvonsa
vääristyivät ja hän kaatui maahan...
Jälkilause.
Viimeisiä muistelmia.
On kesäkuun puoliväli. Päivä on tukahduttavan kuuma; kaupungissa olo
käy mahdottomaksi: kaikkialla tomua, kalkkia, talojen rakennusta,
kuumat kivet, höyryjen saastuttama ilma... Mutta -- kuules -- jossain
jyrähti ukkonen; vähin erin pimeni taivas; nyt jo tuuli puhalsi
ajaen edellään kaupungin tomupilviä. Muutamia suuria vesipisaroita
putosi raskaasti maahan, ja niiden jälkeen ikäänkuin kerrassaan olisi
auennut koko taivas, ja virtana valui sade kaupungin yli. Kun taas
puolen tunnin kuluttua taivas seestyi, aukasin kammioni ikkunan ja
vedin ahnaasti väsyneen rintani täyden raitista ilmaa. Hurmauksissani
aioin jo heittää kynän kädestäni, jättää kaikki toimeni, myöskin
kustantajan, kiiruhtaakseni _heidän_ tykönsä Hirvisaarelle. Mutta
vaikka kiusaus olikin suuri, sain sen voitetuksi ja kävin työhöni --
maksoi mitä maksoikaan, mutta loppuun tuli työni saattaa! Tilaaja
käskee niin, eikä muuten anna rahaa. Minua odotetaan _siellä_, mutta
illalla olenkin vapaa, kokonaan vapaa kuni tuuli, ja tämä ilta suo
minulle korvauksen näistä viimeisistä kahdesta päivästä ja kahdesta
yöstä, jolloin minä kirjoitin puolineljättä painoarkkia.
Ja nyt viimeinkin on työ lopussa, heitän pöydälle kynäni ja nousen
ylös, tunnen kipua selässä ja rinnassa, päätä huimaa. Tiedän kyllä,
että nyt ovat hermoni pilalla kokonaan ja olen kuulevinani vanhan
lääkärini minulle lausumat viimeiset sanat: "ei, ei minkäänlainen
terveys kestä moisia ponnistuksia, sillä se on mahdotonta". Mutta nyt
vielä kunnes se on mahdollista! Päätäni pyörryttää, tuskin jaloillani
pysyn; mutta rajaton riemu täyttää sydämmeni. Romaanini on aivan
valmis ja kustantaja, jolle vaikka olenkin jo paljon velassa, antaa
kumminkin nyt jonkun verran, kun näkee saaliin kädessään, -- antaa
vaikka viisikymmentä ruplaa, ja minäpä en pitkiin aikoihin ole nähnyt
semmoista summaa. Vapautta, rahaa!... Koppasin riemuisasti hattuni,
otin käsikirjoituksen kainalooni ja kiiruhdin, minkä suinkin voin,
tavatakseni kotona armaimman Aleksander Petrovitshini.
Kohtaan hänet jo ulkona, hän on jonnekin lähtemässä. Hänkin on
päättänyt erään asian, joka joskin ei olekkaan kirjallinen, siltä on
hyvin hyötyisä kauppa-asia, ja saatettuaan luotaan jonkun likaisen
juutalaisen, jonka seurassa oli istunut kaksi tuntia työhuoneessaan,
ojentaa nyt minulle ystävällisesti kätensä ja sulavalla, hellällä
bassoäänellään tiedustelee terveyttäni. Hän on paras ihminen ja
minun on toden perään oltava hänelle suuresti kiitollinen. Eihän
se ole hänen syynsä, jos hänen koko ikänsä täytyy pysyä ainoastaan
kustantajana? Hän älysi, että kirjailijat tarvitsevat kustantajaa,
älysi sen hyvään aikaan, josta hänelle kiitos ja kunnia -- tietysti
kustantajana.
Miellyttävästi hymyillen hän kuulee, että romaanini on kirjoitettu
loppuun ja näin on aikakauskirjan ensi numero pääosansa puolesta
taattu, hän kummastelee, mitenkä minä saatoin edes jotain loppuun
kirjoittaa, samalla hän laskee sukkeluuksia mitä miellyttävimmällä
tavalla. Sitten menee rautakirstulleen antaakseen minulle lupaamansa
viisikymmentä ruplaa, ojentaen samalla minulle erään mahdottoman
paksun aikakauskirjan, osottaen siitä arvostelu-osastosta muutamia
rivejä, jossa parilla sanalla mainitaan viimeisestä kertomuksestani.
Luen -- se on "Puhtaaksikirjoittajan" arvostelu, jossa hän minua
sekä moittii että kiittää, ja minä tunnen olevani tyytyväinen.
"Puhtaaksikirjoittaja" sanoo muun muassa, että yleensä teokseni
"haisevat hieltä", s.o. minä niitä kirjoittaissani siksi paljon
puuhaan ja hikoilen, siksi paljon muuttelen ja sommittelen, että
oikein pahaa tekee.
Kustantajani nauraa kanssani. Minä ilmoitan hänelle, että
edellisen kertomuksen kirjoitin kahdessa yössä, ja nyt kahdessa
vuorokaudessa kirjoitin puolikolmatta painoarkkia, ja mitä, jos, tuon
tietäisi "Puhtaaksikirjoittaja", joka moittii minua liiallisesta
nahjustelemisesta ja työni hitaudesta!
-- Olette sittenkin syyllinen, Ivan Petrovitsh. Miksikä te
viivyttelette työtänne, jotta sitten tulee öisin työskennellä?
Tietysti on Aleksander Petrovitsh mitä miellyttävin mies, vaikka
hänellä onkin erikoinen heikkoutensa: kehuskella kirjallisilla
arvosteluillaan -- sitä hän teki mielellään, varsinkin semmoisille,
jotka hänen arvelunsa mukaan ymmärtävät hänet täydellisesti.
Aleksander Petrovitsh sanoi lähtevänsä Saarille huvilaansa ja
kuultuaan, että minä olin aikeissa Hirvisaarelle, hyväntahtoisesti
ehdotti minulle, että lähtisin hänen vaunuissaan.
-- Minullahan on uudet vaunut; ettekö ole nähneet? Oikein sievät
ovatkin.
Tulimme vaunujen luo, ne olivat todellakin somat, ja kun Aleksander
Petrovitsh oli ne hankkinut, tunsi hän ensi aikana erikoista
tyytyväisyyttä, jopa jonkinlaista henkistä tarvettakin saattaa
vaunuillaan tuttujansa.
Vaunuissa ottaa Aleksander Petrovitsh taas useamman kerran puhuakseen
nykyaikaisesta kirjallisuudesta. Minun kuulteni ei hän arkaile
ja mitä totisimmalla muodolla alkaa ladella vieraita mietteitä,
joita viime päivänä oli kuullut puhuvan jonkin kirjailijan, johon
luottaa ja jonka mielipidettä kunnioittaa. Täten joutuu hän usein
kunnioittamaan hyvin kummallisia asioita. Usein hän niinikään kertoo
väärin muiden lausumia ajatuksia, tai asettaa niitä kokonaan väärään
kohtaan, joten siitä syntyy aikamoinen sekamelska. Minä istun, ääneti
kuuntelen ja ihmettelen ihmisellisten intohimojen moninaisuutta
ja oikullisuutta. Tällöin ajattelen: kummallinen ihminen tuokin
-- kokoaisi itselleen rahaa, siinä koko tarkoitusperänsä, eipäs,
hän haluaa vielä kunniaa ja mainetta, kirjallisuus-mainetta, hyvän
kustantajan mainetta, arvostelijan mainetta.
Tällä kertaa koettaa hän tarkkaan selittää minulle erästä kirjallista
aatetta, jonka juuri minulta kolme päivää sitten oli kuullut ja jota
vastaan hän silloin väitti, ja nyt esittää sen omana aatteenaan.
Hänelle sattuu usein tämmöistä asioiden alkuperän unehuttamista,
ja tuo heikkoutensa on kaikille hänen tutuillensa tunnettu asia.
Kuinka iloinen hän nyt on pitäessään puhetta _omissa_ vaunuissaan,
kuinka tyytyväinen kohtaloonsa, kuinka jalomielinen! Hän puhuu
oppineen kirjallisesti ja pehmeä, sievä bassoäänensä kuulustaa
oppineisuutta. Vähitellen muuttuu hän liberaaliseksi ja muuttuu
viattoman epäileväksi vakuutuksessaan, ettei meikäläisessä eikä
yleensä missään kirjallisuudessa koskaan kellään ole eikä voi olla
rehellisyyttä ja vaatimattomuutta, vaan on vain "toinen toisensa
korville pieksämistä", varsinkin tilausajan alussa. Ajattelen,
että Aleksander Petrovitsh saattaa pitää jokaista rehellistä ja
todellista kirjailijaa syystä, että on rehellinen ja totinen, jos ei
juuri hupsuna, niin ainakin lyhytjärkisenä. Tuollainen mielipiteensä
tietysti on vain seuraus hänen äärettömästä yksinkertaisuudestaan.
Mutta enpä jouda enää häntä kuuntelemaan.
Hirvisaarella päästää hän minut vaunuista ja minä kiiruhdan
Ichmenevien luo. Tuolla on jo kolmastoista linja, tuossa heidän
asuntonsa. Anna Andrejevna, huomattuaan minut, uhkaa minua
sormellaan, viittaa käsillään ja kuiskaamalla käskee minun olemaan
hiljaa.
-- Nelly poloinen vast'ikään nukkui! -- kuiskaa Anna Andrejevna
hätäisesti. -- Jumalan tähden, älkää herättäkö! Kovin on minun pikku
kyyhkyläiseni heikko. Pelkäämme pahinta. Lääkäri vakuuttaa, ettei
nyt vielä ole vaaraa. Mutta mitä selvää saa _teidän_ lääkäriltänne!
Ja eikö teille tule synti, Ivan Petrovitsh! Odotimme teitä, odotimme
päivälliselle ... ettehän käyneet meillä kahteen vuorokauteen!...
-- Sanoinhan minä viime kerralla, etten tule kahteen vuorokauteen, --
kuiskaan hänelle vastaan. -- Täytyi saada työ päätetyksi...
-- Mutta te lupasitte tulla tänään päivälliselle! Miksikä ette
tullut? Nelly varta vasten nousi vuoteeltaan, pikku enkelini,
panimme hänet nojatuoliin ja veimme ruokapöytään. "Tahdon, muka,
yhdessä teidän kanssanne odottaa Vanjaa", mutta meidän Vanjamme
ei tullutkaan. Nyt on kohta jo kello kuusi! Missä maleksitte?
Voipa teitä kunnotonta! Nelly tuli niin pahoilleen, etten tiennyt,
miten lohduttaa ... hyvä, kun edes nukkui, kyyhkyläiseni. Nikolai
Sergeitshkin meni kaupungille, tee-ajaksi tulee kotiin -- jäin
yksin puuhaamaan... Hän saa paikan; mutta kun ajattelen, että se on
Permissä, niin kylmää sydäntäni...
-- Missä Natasha on?
-- Puutarhassa on kyyhkyseni, puutarhassa! Menkää hänen luoksensa...
Hänkin on semmoinen, etten oikein ymmärrä mimmoinen onkaan... Ah,
Ivan Petrovitsh, raskas on oloni! Kyllä hän vakuuttaa olevansa
iloinen ja tyytyväinen, mutta minä en usko sitä... Meneppäs, Vanja,
hänen tykönsä, kerrot sitten jälkeenpäin hiljaan, mikä häntä
vaivaa... Kuulethan?
Minäpä en enää kuunnellut Anna Andrejevnan puhetta, vaan riensin
puutarhaan. Tuo pikkuinen puutarha on talon oma; sen pituus on noin
kaksikymmentäviisi askelta, leveys saman verran, ja se on kokonansa
puiden ja pensaiden vallassa. Siinä kasvaa kolme vanhaa, korkeaa ja
tuuheaa puuta, muutamia nuoria koivuja, muutamia syreenipensaita,
kuusaimia, ryhmä vadelmapensaita, kaksi penkkiä tarhamansikoita ja
kaiken tuon lisäksi oli tarhassa vielä kaksi kaitaista käytävää,
pitkin ja poikin tarhaa. Nikolai Sergeitsh on siitä hyvin mielissään
ja vakuuttaa, että siinä alkaa kohta tatteja kasvaa. Mutta tärkeintä
kumminkin on se, että Nelly mieltyi kovin siihen, hänet viedään usein
tuolissa tarhaan, ja Nellyhän on nyt koko perheen jumaloima.
Tuolla on Natasha; hän tulee iloisesti minua vastaan ja ojentaa
kätensä tervehdykseksi. Kuinka laihtunut, kuinka kalpea hän onkaan!
Hänkin on tuskin taudistaan toipunut.
-- Saitko jo ihan loppuun, Vanja? -- kysäsee hän minulta.
-- Kokonaan, ja nyt olen koko illan vapaa.
-- Luojan kiitos! Kiiruhditko, pilasitko taas työsi?
-- Mitäpä sille voi! Muuten en luule nyt pahasti pilanneeni. Työ
sujuu jotenkin ja tämmöisessä jännittävässä työssä tunnen hermojen
kiihoitusta; silloin aina on ajatusjuoksu selvempi, vilkkaampi ja
syvällisempi on tunteiden juoksu, lausetapakin on täydellisesti
vallassa, joten siis jännittävä työ tulee paremmaksi, kuin muuten.
Kaikki hyvin...
-- Ah, Vanja, Vanja!...
Olin pannut merkille, että Natasha oli viime aikana tullut hyvin
innostuneeksi kirjallisesta menestyksestäni ja maineestani. Hän
oli lukenut kaikki viime vuonna painetut teokseni, lakkaamatta
tiedusteli vastaisista suunnitteluistani, seurasi jokaista
arvostelua, mitä kirjoistani kirjoitettiin, vihastui muutamiin
arvosteluihin ja vaati välttämättömästi, että minä asettaisin itseni
kirjallisuudessa korkealle. Hän ilmaisi tahtonsa niin voimakkaasti
ja järkähtämättömästi, että minun täytyi ihmetellä hänen nykyistä
mielentilaansa.
-- Sinä kirjoitat itsesi tyhjäksi, -- sanoo hän minulle, -- teet
vahinkoa itsellesi ja ponnistat yli voimiesi; sitä paitsi hukkaat
terveytesi. Muistappas, esim. S:ää -- hän valmistaa kappaletta kaksi
vuotta, ja N. taas kymmenessä vuodessa kirjoitti ainoastaan yhden
romaanin. Mutta sittenpä heillä onkin kaikki kultavaalla punnittua!
Et löydä ainoatakaan moitteen syytä.
-- Niin kyllä, mutta heidän asemansa on taattu, eivätkä he kirjoita
määräpäiväksi, mutta minähän olen -- kyytihevonen! No, se on
joutavaa! Jättäkäämme se, ystäväiseni. Onko mitään uutta?
-- Paljonkin. Ensiksikin _häneltä_ on kirje.
-- Taaskin?
-- Taas.
Natasha antoi minulle Aleshan kirjeen. Se oli jo kolmas eron
jälkeen. Ensimäisen kirjoitti hän jo Moskovasta, ja olikin se kuni
houreissa kyhätty. Hän ilmoitti, että asianhaarat johtuivat niin,
ettei hän nyt mitenkään voi päästä Moskovasta palaamaan Pietariin,
kuten oli puhuttu erotessa. Toisessa kirjeessään hän kiiruhti
ilmoittamaan, että hän palaa ennen pitkää, jotta mitä pikemmin
viettäisi vihkiäisensä Natashan kanssa, että se on päätetty ja ettei
mikään voima voi sitä estää. Kuitenkin voi kirjeestä selvään huomata
epätoivon jälkiä, että syrjävaikuttimet kokonaan valtasivat hänet
ja ettei hän enää luottanut itseensä. Hän huomautti, että Katja on
hänen hyvä henkensä, joka yksin lohduttaa ja pitää hänen rohkeuttaan
vireillä. Kiireisesti aukaisin hänen nykyisen, kolmannen kirjeensä.
Se oli kirjoitettu kahdelle lehdelle, sekavasti, hätiköimällä ja
epäselvästi, tahrittu musteella ja kyynelillä. Kirjeen alussa Alesha
kieltäytyi Natashasta ja pyysi tätä unohtamaan hänet. Hän koetti
näyttää toteen, että heidän liittonsa on mahdoton, että syrjäiset,
vihamieliset vaikuttimet ovat kaikkea voimakkaammat ja viimein,
että niin tuli käydäkin -- sillä heidän liittonsa ei tulisi olemaan
onnellinen, he kun eivät ole samanvertaisia. Mutta pitemmältä hän
ei voinut jatkaa tähän tapaan ja heitettyään arvioimiset, vertailut
ja todistelut sekä repimättä ja pois viskaamatta kirjeen alkuosaa,
tunnusti, että hän hän on rikollinen Natashan silmissä, on hukkaan
joutunut ihminen, ei voi olla isänsä tahtoa vastaan. Etempänä
hän kirjoitti, ettei jaksa kertoa kärsimyksiänsä; tunnusti, että
täydellisesti tuntee voivansa tehdä Natashan onnelliseksi; todisteli,
että ovat vertaisia keskenään; kiihkon valtaamana, äkäisenä ja
itsepäisesti todisteli isänsä perusteet vääriksi. Hurjana hän
kuvaili elämän autuutta, joka voisi valmistua heille kummallekin,
hänelle sekä Natashalle, jos menisivät naimisiin, syytti itseään
pelkuruudesta ja -- sanoi hyvästit ijäksi! Kirje oli kirjoitettu
tuskamielellä, nähtävästi oli hän kirjoittaissaan kokonaan epätoivon
vallassa; silmiin nousi kyyneleitä...
Natasha antoi minulle toisenkin kirjeen. Se oli Katjalta. Se oli
ollut samassa kuoressa Aleshan kirjeen kanssa, mutta sinetillä
suljettuna. Lyhyesti, muutamilla riveillä hän ilmoitti, että Alesha
todella suree kovasti, itkee usein ja tuntuu olevan epätoivoinen,
eipä ole kokonaan tervekään, mutta _hän_ on Aleshan seurassa ja
Alesha tulee onnelliseksi.
Muun muassa koetti Katja selittää Natashalle, ettei Natasha luulisi
Aleshan niin pian tyytyvän oloonsa sekä ettei muka hänen surunsa
olisi todellista. "Hän ei unohda teitä koskaan," lisäsi Katja, "eikä
voikaan unohtaa milloinkaan, sillä sydämmensä ei ole sitä lajia;
hän rakastaa teitä äärettömästi, tulee aina rakastamaan, ja jos hän
jolloinkin lakkaisi teitä rakastamasta, jos tuo joskus saattaisi
tapahtua, tai jos vaikka milloin teitä muistellessaan ei enää surisi,
niin minä samassa lakkaan häntä rakastamasta..."
Annoin kummankin kirjeen takasin Natashalle, -- katsahdimme
toisiimme, mutta emme lausuneet kumpikaan sanaakaan. Niin tapahtui
kahden ensimäisenkin kirjeen luettuamme, ja yleensä me vältimme
puhua menneestä, aivan kuin olisimme keskenämme siitä sopineet.
Hän kärsi äärettömästi, minä huomasin sen, mutta hän ei tahtonut
siitä minullekaan puhua. Isänkotiin palaamisensa jälkeen makasi hän
kolme viikkoa kuumeessa ja nyt vasta oli hiukan toipunut. Emmepä
paljoa puhelleet pian tapahtuvasta keskinäisestä muutoksestammekaan,
vaikka hän tiesikin, että isänsä saa toimen ja että meidän on
kohta eroaminen. Huolimatta siitä, että hän oli minua kohtaan
niin hellä ja huomaavainen, niin suuresti otti kaiken aikaa osaa
kaikkiin rientoihini ja pyrintöihini, niin järkkymättömällä,
hellittämättömällä tarkkaavaisuudella kuunteli kaikkea, mitä minun
tuli hänelle kertoa itsestäni, että se ensi alussa tuntui minusta
vaikealta, sillä minusta tuntui, että hän tahtoo antaa minulle
menneisyydestä korvauksen. Mutta pian tuo vaikea tunteeni katosi,
sillä minä ymmärsin, että tuohon kaikkeen pakottaa häntä kokonaan
toinen syy, että se tulee vain siitä, että hän rakastaa minua,
rakastaa äärettömästi, ei voi minutta elää, ei olla huolehtimatta
siitä, mikä koskee minua; ja minä luulen, ettei sisar ole koskaan
rakastanut veljeään siinä määrin, kuin Natasha minua rakasti. Tiesin
hyvin, että tuleva eromme painoi hänen mieltänsä; Natasha kärsi
siitä paljon; hän tiesi myöskin, että minun on melkein mahdoton olla
hänen seurattaan; kuitenkaan emme siitä puhuneet, vaikka tarkkaan
juttelimmekin tulevista tapahtumista... Kysyin Nikolai Sergeitshiä.
-- Luulen, että hän pian palajaa, -- vastasi Natasha. -- Lupasi tulla
teelle.
-- Puuhaako hän yhä vielä paikkaa?
-- Niin; muuten paikan hän nyt jo epäilemättä saa; eipä hänen
oikeastaan tänään olisi tarvinnut lähteäkään kotoa, lisäsi Natasha
mietteissään. -- Olisi voinut tehdä sen huomennakin.
-- Miksikä hän meni?
-- No, kun minä sain kirjeen...
Hän on niin kiintynyt minuun, lisäsi Natasha hiukan vaiti oltuaan,
-- että minun on vaikeata sitä nähdä, Vanja. Hän varmaan minua vain
yksin unissaankin näkee. Olen vakuutettu, ettei hän nykyään mitään
muuta ajattelekkaan kuin siitä, miten on minun laitani, kuinka minä
elän ja mitä nykyään ajattelen. Kaikkeen kaihooni ottaa hän osaa.
Huomaanhan minä, kun hän jotenkin onnistumattomasti toisinaan koettaa
voittaa itsensä ja tekeytyä, ettei muka huolehdi minun tähteni,
tekeytyy iloiseksi, koettaa nauraa ja meitä huvittaa. Äitikään ei
silloin ole kaltaisensa eikä myöskään usko hänen iloisuuttansa, mutta
huokailee... Hän on niin kömpelö... Hän on niin suora, äiti parka!
-- lisäsi Natasha naurahtaen. -- Niin, kun minä tänään sain kirjeen,
tuli isälle heti kiire lähteä, ettei katseensa kohtaisi minun
silmiäni... Minä rakastan häntä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin
mitään maailmassa, vieläpä enemmän kuin sinuakaan, lisäsi hän painaen
alas päänsä ja puristaen kättäni...
Astuimme kaksi kertaa edestakaisin puistossa, kun hän alkoi taas
puhua.
-- Tänään meillä kävi Maslobojey, kävipä eilenkin, -- sanoi Natasha.
-- Niin, viime aikoina on hän hyvin tiheään teillä käynyt.
-- Ja tiedätkös, miksikä hän kävi? Äiti luottaa häneen, en osaa
sanoa, kuinka suuresti luottaakaan. Hän luulee, että Maslobojev
tuntee kaikki lait ja muut semmoiset, ja voi ajaa vaikka millaisen
asian. Arvaappas, mitä tuumia äiti nyt hautoo? Hän on itsekseen
kovasti pahoillaan siitä, ettei minusta tullut ruhtinatarta. Tuo
ajatus ei suo hänelle hetken rauhaa ja luullakseni hän on huolensa
ilmaissut Maslobojeville. Isälle ei hän uskalla siitä hiiskua mitään,
mutta ajattelee, että eikö Maslobojev voi auttaa jollain tapaa, eikö
voisi jotenkin lain avulla? Maslobojev ei pane vastaan, ja äiti
tarjoelee hänelle viiniä, pitkitti naurahtaen Natasha.
-- Kyllähän Maslobojev osaa ilvehtiä? Mistä sinä tiedät Anna
Andrejevnan hänelle niin puhuneen?
-- Äiti itse minulle siitä kautta rantain puhui.
-- Entäs Nelly, kuinka on hänen laitansa? kysäsin minä?
-- Minä jo kummastelin sinua, Vanja -- tähän saakka voit olla
tiedustamatta hänestä, -- sanoi Natasha nuhtelevasti.
Nelly oli koko perheen epäjumala. Natasha rakasti kovin Nellyä ja
Nellykin puolestaan kiintyi Natashaan mitä hellimmillä siteillä.
Lapsi parka! Hän ei osannut odottaakaan löytävänsä kerran tämmöisiä
ihmisiä, ei osannut aavistaakaan saavansa osakseen näin paljon
rakkautta, ja ilokseni minä huomasin, että vihan kovettama sydämmensä
pehmeni ja avautui meille kaikille. Jonkinlaisella sairaloisella
lämmöllä vastasi hän meidän yhteiseen rakkauteemme, joka häntä nyt
ympäröi, sen sijaan kun ennen hänen sydämmessään oli vallinnut
luottamattomuus, viha ja niskottelu. Ja olihan Nelly nytkin kauan
ollut itsepäinen, kauan salannut meiltä leppymisen kyyneleensä,
jotka esille pyrkivät, kunnes viimeinkin antoi itsensä puolellemme
voittaa. Ensin hän kiintyi Natashaan, sitten Nikolai Sergeitshiin. Ja
minä tulin hänelle niin välttämättömäksi, että hänen tautinsa yltyi
pahemmaksi, jos minä kauemman aikaa olin talossa käymättä. Kun viime
kerralla käydessäni sanoin, etten kahteen päivään tule käymään, jotta
vihdoin viimeinkin saisin työni loppuun, sain kauan aikaa suostutella
häntä -- tietysti kautta rantain. Nelly yhä vieläkin kainosteli
ilmaista tunteitansa suoraan, peittelemättä...
Hänen sairautensa huolestutti meitä kovin. Meidän kesken oli syntynyt
äänetön suostumus siitä, että Nelly jää olemaan Nikolai Sergeitshin
perheen jäsenenä; muuttopäivä läheni, mutta Nellyn tauti yhä paheni.
Hän sairastui samana päivänä, kun minä hänen kanssaan menin vanhusten
luo, tuona Natashan sovintopäivänä. Ja mitä minä nyt puhun? Hänhän
oli ollutkin kipeä aina. Tautinsa oli jo ennen vähitellen yltynyt,
nyt se lisääntyi erittäin nopeaan. Minä en tunne enkä osaa tarkoin
määritellä hänen tautinsa laatua. Kaatuvataudin kohtaukset kylläkin
kävivät entistä tiheämmiksi; mutta nyt etupäässä jonkinlainen
kuihtuminen ja yleinen heikkous, alituiset vilunpuistatukset ja
hermojen jännitys saattoivat hänet viime päivinä niin heikoksi, ettei
hän enää jaksanut nousta vuoteesta. Ja mikä kummallisinta: mitä
pahemmaksi tautinsa yltyi, sitä lempeämmäksi ja avomielisemmäksi
Nelly muuttui. Kolme päivää sitten tarttui hän käteeni, kun kulin
vuoteensa ohi, ja veti minua luoksensa. Huoneessa ei ollut muita
ketään. Taudin kuume poltti kasvojansa -- hän oli hyvin paljon
laihtunut -- silmänsä kiiluivat kuni tuliliekit. Innostuksesta
vavisten kurkotti hän puoleeni, ja kun minä kumarruin lähemmäksi,
kietoi hän luunlaihat kätensä kaulaani ja suuteli minua innokkaasti.
Sen jälkeen käski hän heti kutsua Natashaa; kun olin hänen pyyntönsä
täyttänyt, sanoi hän välttämättömästi tahtovansa, että Natasha
istuisi hänen luokseen vuoteelle ja katsoisi häneen... -- Minäkin
tahdon nähdä teitä, sanoi Nelly. -- Minä näin viime yönä teitä unessa
ja näen ensi yönäkin ... teistä minä usein uneksin ... joka yö...
Nähtävästi halusi hän jotain ilmaista, jokin tunne ahdisti häntä,
mutta hän ei ymmärtänyt omia tunteitansa eikä tietänyt, millä tapaa
ne ilmaisisi...
Paitsi minua rakasti hän Nikolai Sergeitshia melkein kaikkein
enimmän. Ja tuleepa sanoa, että Nikolai Sergeitsh puolestaan rakasti
häntä melkein yhtä paljon, kuin Natashaakin. Nikolai Sergeitshilla
oli erikoinen tapa saada Nelly iloisaksi. Kun hän vain astui Nellyn
luo, alkoi samassa kuulua naurua ja ilvehtimistä. Sairas tyttönen
iloitsi kuni lapsi, veikisteli ukolle, ilveili hänelle, kertoi
hänelle uniansa ja keksi aina juttuja, pakotti ukon kertomaan.
Nikolai Sergeitsh olikin niin iloinen, niin tyytyväinen nähdessään
"oman pienen Nelly tyttärensä", että päivä päivältä yhä enemmän
riemastui hänestä.
-- Jumala on lähettänyt hänet meille kärsimystemme korvaukseksi,
sanoi Nikolai Sergeitsh minulle kerran tultuaan Nellyn luota ja
tapansa mukaan hänet yöksi siunattuaan.
Kun me iltasin tulimme kaikki yhteen (Maslobojev tuli niinikään
melkein joka ilta), tuli usein vanha lääkärikin, joka koko
sydämmellään oli kiintynyt Ichmenevin perheeseen; tällöin aina
tuotiin Nellykin tuolissaan luoksemme ympyräisen pöydän luo.
Verannan ovi avattiin auki. Laskeuvan auringon valaisema puutarha
oli silmäimme edessä. Sieltä tuli huoneeseen lehtien raikas tuoksu
ja sen muassa vasta puhjenneiden syreenikukkien lemu. Tuolissaan
istuen katsoi Nelly meihin lempeästi ja kuunteli keskusteluamme.
Joskus innostui itsekin puhumaan ja alkoi jotain kertoa... Tosin me
tällöin tavallisesti kuuntelimme häntä levottomuudella, sillä hänen
kertomuksissaan oli aiheita, joita ei olisi sopinut kosketella. Minä,
Natasha ja Ichmenev-vanhukset tunsimme ja tunnustimme syyllisyytemme
hänen suhteensa tuona päivänä, kun hän, vavisten ja kärsien, oli
pakotettu kertomaan meille elämänsä tarinan. Varsinkin lääkäri oli
noita muistelmia vastaan; ja jokainen puolestaan koettikin johtaa
puhetta muihin asioihin. Tällöin Nelly aina koetti tekeytyä, ettei
muka huomaakaan juontamme, ja alkoi ilvehtiä lääkärille tai Nikolai
Sergeitshille.
Ja terveytensä yhä vain huononi. Hän muuttui erittäin
herkkätuntoiseksi. Sydämmen lyönti oli säännötön. Lääkäri sanoi
meille, että tyttö saattaa kuolla hyvinkin kohta.
En ilmoittanut sitä Ichmenev-vanhuksille, sillä se olisi heihin kovin
koskenut. Nikolai Sergeitsh oli täysin vakuutettu, että Nelly paranee
siksi, kun tulee matkalle lähteä...
-- Kas, isäkin jo on tullut kotiin, -- sanoi Natasha, kuultuaan
huoneesta isänsä äänen. -- Mennään sisälle, Vanja.
Kun Nikolai Sergeitsh vain oli astunut huoneeseen, alkoi hän tapansa
mukaan puhua kovalla äänellä. Anna Andrejevna alkoi samassa huitoa
käsillään. Ukko heti hiljeni ja huomattuaan Natashan ja minun alkoi
kuiskaten ja kiireisesti kertoa matkojensa tuloksista; hakemansa
paikan oli hän saanut ja siitä oli hän hyvin mielissään.
-- Kahden viikon kuluttua voidaan jo lähteä matkalle -- sanoi hän
käsiään hykertäen, huolella katsahtaen syrjästä Natashaan.
Tähän vastasi Natasha hymyillen ja syleillen isäänsä, ja tämä
karkoitti kaiken epäilyksen vanhuksen mielestä.
-- Lähdemme matkaan, ystäväni, lähdemme! lausui vanhus iloisena. --
Sinusta, Vanja, on meidän vaikea erota... (Tahdon tässä huomauttaa,
ettei hän kertaakaan ehdotellut minulle, jotta lähtisin heidän
kanssaan, jonka ehdotuksen, katsoen luonteensa laatuun, hän olisi
tehnyt ... jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, s.t.s.,
jollei hän olisi tietänyt minun rakastavan Natashaa).
-- Vaan eihän sille mitään voi. Kipeätä se tekee minulle, mutta
paikan muutto tuo meille jokaiselle uutta eloa... Paikan muutossa --
_kaikki_ muuttuu! lisäsi hän katsahdettuaan taas tyttäreensä. Hän
uskoi siihen ja iloitsi tästä uskostaan.
-- Entäs Nelly? -- kysäsi Anna Andrejevna.
-- Nellykö? Mitäs ... hän, kyyhkyläiseni on nyt hiukan sairas,
mutta kyllä hän varmaan siksi jo paranee. Onhan hän nyt jo hiukan
paranemaan päin -- vai kuinka sinä luulet, Vanja? -- kysäsi ukko
ikäänkuin säikähtäen ja katsoi levottomasti minuun, aivan kuin minun
olisi tullut päästää hänet epätietoisuudestaan.
-- Kuinka hän nyt voi? Mitenkä on nukkunut? Eikö hänelle ole jotain
tapahtunut? Eikö hän jo ole herännyt? Kuules, Anna Andrejevna:
siirrämme nyt heti pöydän verannalle, tuodaan sinne teekeittiö,
perheemme kokoontuu sinne ja Nellykin tulee kanssamme. Se on
mainiosti. Kaiketi hän lienee jo herännyt? Lähdenpä luoksensa. Minä
vain katson ... en minä herätä, ole huoleti siitä! lisäsi ukko, kun
Anna Andrejevna teki käsillään kielteisiä liikkeitä.
Nelly olikin jo herännyt. Neljänneksen kuluttua istuimme tapamme
mukaan pöydän ympärillä, jolla teekeittiö porisi.
Nelly kannettiin tuolissa Lääkäri ja Maslobojev saapuivat myöskin.
Maslobojev toi Nellylle ison kimpun syreeninkukkia; Maslobojev tuntui
olevan jostain huolissaan sekä ikäänkuin harmissaan.
Maslobojev kävi Ichmenevillä miltei joka päivä. Olen jo sanonut, että
jokainen piti hänestä ja varsinkin Anna Andrejevna, mutta kenkään
meistä ei sanallakaan koskaan maininnut Aleksandra Semenovnasta, eikä
hänestä Maslobojev itsekään maininnut. Anna Andrejevna kuultuaan
minulta, ettei Aleksandra Semenovna ole vielä laillinen vaimo, päätti
itsekseen, ettei häntä sovi talossa vastaan ottaa eikä puhuakaan
hänestä ole soveliasta. Tähän mukaannuttiin ja siinä parhaiten ilmeni
Anna Andrejevnan luonne. Vaikka, jos hän ei olisi saanut takaisin
Natashaansa ja pääasiallisesti, jos ei olisi tapahtunut sitä, joka
oli tapahtunut, mummo ehkä ei olisi ollutkaan niin vaativainen.
Nelly oli tänä iltana jostain syystä erittäin suruinen, vieläpä
jostain huolestunutkin. Oli, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta ja
nyt sitä ajattelisi. Maslobojevin lahjasta hän kumminkin tuli hyvin
iloiseksi ja suurella mielihyvällä katseli hän kukkia, jotka olivat
asetetut vesilasiin hänen eteensä.
-- Sinä siis rakastat kukkia Nelly? kysyi Nikolai Sergeitsh. --
Maltapas huomenna ... no sittenhän näet! lisäsi ukko innostuneesti.
-- Rakastan, vastasi Nelly -- ja minä muistan, kuinka me kukilla
äitiä tervehdimme. Ollessamme vielä siellä (tällä sanalla hän nyt
määritteli ulkomailla oloansa) oli äiti kerran koko kuukauden
sairaana. Minä ja Henrik teimme sopimuksen, että kun äiti tulee ensi
kerran makuuhuoneestaan, josta hän ei kuukauteen ollut poistunut,
koristamme kaikki huoneet kukilla. Niin teimmekin. Illalla sanoi
äiti, että hän huomenna tulee meidän kanssamme aamiaiselle. Nousimme
ylös hyvin varhain. Henrik toi paljon kukkia ja me koristimme huoneen
viheriäisillä lehdillä ja kukkaseppeleillä. Siinä oli monenlaisia
köynnöskasveja, suuria, valkeita kukkia, narsisseja, joista minä
eniten pidän, kauniita ruusuja ja paljon paljon muita kukkasia.
Seppeleet ripustimme seinille, ruukkuihin panimme kukkavihkoja,
suuret kukat, jotka olivat kuin oikeita puita asetimme äidin tuolin
luo sekä huoneen nurkkiin; ja kun sitten äiti tuli, ihmetteli hän ja
tuli hyvin iloiseksi. Henrik oli myöskin iloinen... Minä muistan sen
nyt...
Nelly oli tänä iltana erittäin heikko ja hermostunut. Lääkäri katsoi
häneen hyvin huolestuneena. Mutta hän kovin halusi puhella. Kauan
hämäriin saakka hän jutteli meille entisestä elämästään _siellä;_
emme keskeyttäneet hänen puhettansa. _Siellä_ hän äidin ja Henrikin
kanssa paljon matkusteli, ja entiset muistot astuivat selvinä
hänen muistoonsa. Heltynein mielin puhui hän sinisestä taivaasta,
korkeista vuorista, joilla on lunta ja jäätä, vuorilta syöksyvistä
vesiputouksista, joita kaikkia hän matkoillaan näki. Samoin kertoi
hän Italian järvistä ja laaksoista, kukista ja puista, maaseudun
asukkaista, niiden puvuista, tummista kasvoista ja mustista silmistä;
kertoi useista hänelle tapahtuneista seikoista. Sen jälkeen kertoi
suurista kaupungeista ja linnoista, korkeasta kirkosta, jonka
kupooli äkkiä valaistiin monen värisillä tulilla, sitten eteläisestä
kaupungista, jossa ilma oli kuuma, taivas ja meri sininen...
Ei vielä koskaan Nelly ollut kertonut muistelmiansa näin tarkkaan.
Kuuntelimme häntä jännitetyin mielin. Jokainen meistä tunsi vain
hänen toiset muistelmansa, -- ne, jotka häneltä oli saatu synkässä
kaupungissa, jossa ilma on painostavaa, pyörryttävää ja myrkyllistä,
kalliit ja komeat palatsit lian tahrimat, aurinko on vaalea ja
vihainen, ihmiset puolihupsuja, joilta hän ja äitinsä olivat niin
paljon kärsimyksiä saaneet. Kuvittelin mielessäni, kuinka hän ja
äitinsä yhdessä istuivat jossain likaisessa kellarikerroksessa,
kosteana, pimeänä iltana syleilivät toisiansa vaatimattomalla
vuoteellaan, muistelivat mennyttä aikaansa, edesmennyttä Henrikkiä
ja muiden maiden ihmeitä... Kuvittelin sitten mielessäni Nellyä
yksinäisenä, kun äitinsä jo oli kuollut, ja kun Bubnova lyönneillä ja
petomaisella kovuudella koetti häntä taivuttaa huonoon asiaan...
Mutta siinä kerrottuansa alkoi Nelly voida pahoin, ja hänet vietiin
takaisin huoneeseen. Nikolai Sergeitsh säikähti kovin ja harmitteli,
että sallittiin tytön niin paljon puhua. Jokin outo taudin puuska
saattoi hänet melkein tajuttomaan tilaan. Tämä taudin puuska oli
häntä jo useamman kerran kohdannut. Taudinpuuskan ohi mentyä pyysi
Nelly minua tavata. Hän tahtoi jotain sanoa minulle yksin. Hän pyysi
sitä niin hartaasti, että lääkäri pyysi täyttämään hänen pyyntönsä,
jonka tähden kaikki muut poistuivat huoneesta.
-- Kuules, Vanja, -- sanoi Nelly, kun jäimme kahden, -- minä tiedän,
he ajattelevat, että minä matkustan heidän kanssaan; mutta minä en
matkusta, sillä minä en voi, vaan minä jään alussa sinun luoksesi, ja
sen minä tahdoin sanoa sinulle.
Minä aloin kehoittaa häntä suostumaan; sanoin hänelle, että
Ichmenevit kaikki rakastavat ja pitävät häntä kuni omaa tytärtänsä
konsanaan. Jokainen tulee kaipaamaan, jos hän ei lähde. Minun luonani
sitä vastoin tulee olonsa vaikeaksi, ja vaikka minä rakastankin
häntä, niin sittenkin -- ei muu auta, kuin erota.
-- En voi! -- vastasi Nelly päättävästi, -- sillä minä usein näen
äitini unissani, ja hän sanoo minulle, etten matkustaisi heidän
kanssansa, vaan jäisin tänne; hän sanoo, että minä tein suuren
synnin, kun jätin iso-isän yksin, aina vaan itkee, kun tuota puhuu.
Minä tahdon jäädä tänne ja hoitaa iso-isää, Vanja.
-- Mutta johan iso-isäsi on kuollut, Nelly, -- sanoin minä kuunnellen
kummastellen puhettansa.
Nelly alkoi mietiskellä ja katsoi minuun tarkasti.
-- Kerro minulle, Vanja, vielä kerran, kuinka iso-isä kuoli, -- sanoi
hän. -- Kerro kaikki äläkä mitään jätä pois.
Kummastelin hänen pyyntöänsä, mutta kumminkin aloin kertoa asiaa mitä
tarkimmin. Arvelin hänen hourailevan, tai että hän ei ollut taudin
kohtauksesta vielä kokonaan toipunut.
Hän kuunteli tarkkaan kertomustani ja muistan vieläkin, kuinka hänen
mustat, kuumeisesti sädehtivät silmänsä kaiken kertomukseni ajan
katsoivat minuun tarkkaan ja hellittämättä. Huoneessa oli jo pimeä.
-- Ei, Vanja, iso-isä ei ole kuollut! sanoi Nelly päättävästi
kertomukseni kuultuansa ja sen johdosta vielä kerran mietittyänsä.
-- Äitini puhuu minulle usein iso-isästä, ja kun minä eilen sanoin
hänelle: "onhan iso-isä kuollut", tuli hän hyvin pahoilleen, alkoi
itkeä ja sanoi minulle, ettei iso-isä ole kuollut, että minulle on
vain suotta niin sanottu, ja että hän nytkin käy almua pyytämässä
"samoin, kuin me sinun kanssasi pyysimme", sanoi äiti; "hän yhä käy
siinä paikassa, jossa me hänet ensi kerran kohtasimme, kun minä
lankesin polvilleni hänen eteensä ja Asorka minut tunsi".
-- Se oli unta, Nelly, sairaan unta, olethan sairas, sanoin hänelle.
-- Niin minäkin ajattelin, että se on vain unta, sanoi Nelly, --
enkä puhunut kellenkään. Tahdoin sen yksin sinulle sanoa. Ja tänään
kun nukuin sen jälkeen, kun sinä et tullut, näin unessa iso-isän.
Hän istui kotonaan, odotti minua ja oli niin julma, laiha ja sanoi,
ettei ole kahteen päivään mitään syönyt, eikä Asorkakaan ole mitään
syönyt. Sanoi myöskin, ettei hänellä ole nuuskaa ollenkaan ja ettei
hän nuuskatta voi elääkään. Kerran hän todellakin sanoi niin minulle,
se oli silloin, kun minä äidin kuoleman jälkeen kävin hänen luonansa.
Silloin hän oli jo melkein kokonaan sairas eikä enää paljon mitään
ymmärtänyt. Kas, kun minä nyt tänään kuulin hänen tuon sanovan,
ajattelin: lähdenpä, asetun sillalle ja pyydän almua, saatuani
rahaa ostan iso-isälle leipää, keitetyitä perunoita ja nuuskaa.
Olen siis seisovinani, anovinani ja näen, että iso-isä astuskelee
siinä lähellä, odottaa hiukan ja tulee luokseni, katsoo, paljonko
olen saanut ja ottaa rahat itselleen. Sanoo: tämä on leiväksi, pyydä
nyt nuuskaksi. Minä taas anon ja hän taas ottaa minulta rahat.
Minä sanon, että minä kumminkin annan hänelle kaikki enkä piiloita
yhtään itselleni. "Ei," sanoo, "sinä et saa minulta varastaa;
Bubnovakin sanoi minulle, että sinä olet varas ja sen vuoksi minä
en koskaan otakaan sinua luokseni. Mihin sinä yhden viiskopekkaisen
olet pannut?" Minä aloin itkeä, miksikä hän ei luota minuun, hän ei
ota kuullakseenkaan, kiljuu vain: "sinä varastit viiskopekkaisen!"
Hän alkoi siinä sillalla minua piestä, kipeästi loikin. Minä itkin
paljon... Nyt minä ajattelin, Vanja, että hän varmasti on elossa ja
jossain kävelee yksin ja odottaa minua luoksensa.
Aloin taaskin pyytää ja kehoittaa häntä luopumaan niistä ajatuksista
ja lienen lopulta onnistunutkin. Nyt hän sanoi pelkäävänsä nukkua,
sillä sanoi näkevänsä iso-isänsä. Sitten hän syleili minua
kiihkeästi...
-- En minä sittenkään voi jättää sinua, Vanja! sanoi hän painaen
pikku päänsä kasvoihini. -- Jos vaikka ei iso-isääkään olisi, en
sittenkään sinusta eroa.
Nellyä kohdannut taudin puuska säikähdytti jokaista. Minä kerroin
lääkärille Nellyn äskeisen kertomuksen ja kysyin, mitä lääkäri
taudista arveli.
-- En voi vielä mitään varmaa sanoa, vastasi lääkäri vähän aikaa
ajateltuaan. -- Minä vielä aprikoin, mietin, teen havaintoja, --
mutta ... varmaa ei ole vielä mitään. Yleensä saattaa sanoa, että
paraneminen on mahdotonta. Hän kuolee. En heille sitä sano, te kun
pyysitte sen salaamaan heiltä, mutta minun on sääli tyttöä ja minä
ehdottelen huomiseksi lääkärien neuvottelun kokoon kutsumista. Ehkä
neuvottelun jälkeen tauti saa toisen käänteen. Minä kovin säälin
tyttöä, säälin kuni omaa tytärtäni. -- Lempeä, rakastettava tyttö! Ja
niin leikillinen luonne!
Nikolai Sergeitsh oli erittäin levoton. -- Kuules, Vanja, mitä
minä ajattelin, lausui ukko, -- Nelly rakastaa kukkia. Tiedätkös?
Valmistakaamme hänelle huomiseksi, kun hän nousee ylös, samanlainen
vastaanotto kukkineen, kuin hän tuon Henrikin kanssa valmisti
äidillensä, kuten hän tänään kertoi... Hän oli kertoissaan niin kovin
liikutettu...
-- Sepä se, liikutettu, ja se on nyt hänelle vahingollista, sanoin
minä.
-- Niin, no, vastenmieliset muistot -- sehän on kokonaan eri asia.
Usko pois, ystäväiseni, usko kokemukseeni: mieluisten asiain
synnyttämät mielenliikutukset eivät ole vaarallisia; niistä saattaa
taudin voimakin lannistua, ne vaikuttavat terveellisesti...
Sanalla sanoen, ukko oli aatteestaan niin viehättynyt, että oikein
riemastui siitä. Mahdotonta oli häntä vastustaa. Kysyin lääkärin
neuvoa, mutta ennen kun lääkäri ehti mitään päättää, otti Nikolai
Sergeitsh lakkinsa ja läksi suorittamaan asiaa.
-- Kuules, tässä on lähellä hyvin suuri kasvilämpiö, sanoi ukko
minulle lähtiessään. -- Tarhurit myyvät loppuun kukkia, sieltä voi
saada hyvin huokealla. Oikein ihmeellistä, kuinka huokealla!...
Puhu siitä Anna Andrejevnalle, muuten hän taas ehkä suuttuu menojen
tähden... No, niin siis...
Niin! Kuules sitten, ystäväiseni: eihän sinulla ole mihinkään
kiirettä? Olethan työstäsi päässyt, olet saanut sen loppuun, miksikä
siis kotiin kiirehtisit? Jää meille yöksi, makaat yläkamarissa,
kuten muinoin, muistathan. Siellä on vuoteesi, tyynysi -- kaikki on
koskematta paikallaan. Nukut kuin Ranskan kuningas. Mitä, jääthän?
Heräät huomenna varemmin, tuodaan kukkaset ja kello kahdeksaan saamme
huoneen koristetuksi. Natasha auttaa: hänellä on näissä asioissa
enemmän kauneusaistia, kuin meillä kummallakin yhteensä... No,
suostutko? Jäätkö yöksi?
Päätimme, että jään heille yöksi. Ukko sovitti niin asiat. Lääkäri
ja Maslobojev sanoivat hyvästin ja läksivät. Ichmenevien oli tapana
mennä varhain nukkumaan, jo kello yksitoista. Pois lähtiessä oli
Maslobojev hyvin miettivän näköinen ja aikoi jotain sanoa minulle,
mutta jätti toiseen kertaan. Kun minä vanhuksille hyvää yötä
toivotettuani nousin ylös huoneeseeni, kummakseni kohtasin siellä
Maslobojevin. Hän istui pöydän luona odottamassa minua selaillen
jotain kirjaa.
-- Käännyin takaisin, Vanja, sillä paras on puhua asia nyt. Istuppas.
Näes, asia on kokonaan tyhmä, oikein harmittaa.
-- Mitä niin?
-- Näes, tuo sinun lurjus ruhtinaasi pari viikkoa sitten sapetti
niin, että vieläkin sappi kiehuu.
-- Mitä, mikä asia se on? Oletko sinä vielä ruhtinaan kanssa
tekemisissä?
-- Kas, sinä jo heti kohta "mitä, mikä on asia?" ikäänkuin ties
mitä olisi tapahtunut. Sinä, Vanja veliseni, olet aivan kuin minun
Aleksandra Semenovnani, tai yleensä koko hameväki... En voi sietää
heitä!... Jos vaikka varis huusi -- heti "mitä, mikä se oli?"
-- Älähän suutu.
-- En minä suutukaan, mutta kaikkia asioita on katsottava omilla
silmillä, eikä suurennettava... Siinä se.
Hän oli jonkun aikaa vaiti, ikäänkuin yhä olisi ollut minulle
äkeissään. En häirinnyt hänen äänettömyyttänsä.
-- Näes, veliseni, -- alkoi hän taas, -- minä pääsin jo jäljille ...
se on, itse asiassa en ensinkään päässyt, eikä ollut millaisiakaan
jälkiä, mutta minusta vain siltä näytti ... se on, muutamista
otaksumisista minä jo aloin arvella, että Nelly ... ehkäpä... No,
sanalla sanoen on ruhtinaan laillinen tytär.
-- Jokohan!
-- Niin, tietysti sinä jo heti huutamaan: "jokohan"! Eihän näiden
ihmisten kanssa saa mitään puhella! -- huudahti hän harmissaan
viitaten kädellään. -- Sanoinko minä sinulle mitään päättävää, sinä
tuulihattu? Sanoinko minä, että on _toteennäytetty_, jotta hän on
ruhtinaan _laillinen tytär?_ Sanoinko, vai en?
-- Kuules, ystäväiseni, -- keskeytin hänet innostuneesti -- älä nyt
Herran tähden huuda, mutta selitä asia tarkkaan ja selkeästi. Toden
totta minä ymmärrän sinut. Ymmärräthän, kuinka tärkeä on asia ja
millaiset seuraukset...
-- Sepä se, seuraukset, mutta minkä? Missä ovat todisteet? Ei
semmoisia asioita niin vaan tehdä, ja minä puhun sinulle asian
salaisuutena. Miksi minä nyt asiasta sinulle puhun, selitän
sittemmin. Siis, niin tuli tehdä. Ole hiljaa ja kuuntele ja muista,
että tämä on salaisuus... Kas, näin oli asia. Jo talvella, ennen
Smithin kuolemaa, kun ruhtinas palasi Varsovasta, alkoi hän heti
tämän asian. Se on, se oli alettu jo paljoa ennemmin, jo viime
vuonna. Silloin haki hän yhtä, nyt alkoi etsiä toista. Pääasia on se,
että hän kadotti johtolangan. On kulunut kolmetoista vuotta siitä,
kun hän Pariisissa erosi Smithin tyttärestä ja hylkäsi hänet; mutta
kaiken aikaa näinä kolmenatoista vuonna hän lakkaamatta piti häntä
silmällä, tiesi, että hän asuu Henrikin kanssa, josta tänään oli
puhe, tiesi, että tällä on Nelly, tiesi hänen olevan sairaan; sanalla
sanoen, tiesi kaikki, mutta sitte äkkiä kadotti johtolangan. Ja tämä
lienee tapahtunut kohta Henrikin kuoleman jälkeen, kun Smithin tytär
läksi Pietariin.
Pietarissa hän tietysti olisi pian hänet löytänyt, millä nimellä
tahansa vaimo olisikaan ulkomailta Venäjälle matkustanut; mutta
asia on semmoinen, että hänen ulkomaiset urkkijansa pettivät
hänet väärällä todistuksella; ne vakuuttivat, että vaimo asuu
jossain vähäpätöisessä pikkukaupungissa etelä Saksassa. Urkkijat
olivat itsekkin pettyneet, olivat vaihtaneet henkilöt. Asia oli
niin vuoden, tai yli. Vuoden kuluttua alkoi ruhtinas epäillä.
Muutamista tosiasioista päättäen alkoi hän jo aikaisemmin epäillä,
ettei ulkomailla asuva ole se oikea. Nyt oli kysymys: missä on
oikea Smithin tytär? Pälkähtipä päähänsä (tietysti ilman mitään
todisteita): eiköhän hän ole Pietarissa? Sillä aikaa, kun ulkomailla
pitkitettiin tiedusteluja, alkoi hän täälläkin tiedustella, mutta ei
liene halunnut käyttää kovin virallista tietä ja tutustui minuun...
Minut oli hänelle esitetty: niin ja niin muka, hoitaa asioita, on
harrastaja -- no ja niin pois päin, ja niin pois päin...
-- No niin, hän siis selitti minulle asian; mutta sen hän teki
jotenkin hämärästi, senkin paholainen, hämärästi ja kaksimielisesti.
Erehdyksiä oli paljon ja usean kerran; tosiasiat kertoi samalla
kertaa monella eri tavalla. Mutta tietysti, miten olisikaan
viekastellut, kaikkia lankoja ei voinut salata. Minä tietysti kävin
asiaan käsin innolla ja sydämmen yksinkertaisuudella, sanalla
sanoen, orjan uskollisuudella; mutta kerta kaikkiaan säännöksi
ottamieni ohjeiden mukaan, kuin myöskin luonnon lain mukaan (sillä
se on luonnonlaki), arvostelin ensiksi: ilmoitettiinko minulle
oikea varsinainen syy? Toiseksi: eikö ilmaistun syyn takana piile
joku toinen, jota ei ole ilmaistu? Sillä viimeisessä tapauksessa,
kuten sinäkin, rakas poikani, runollisella ymmärrykselläsi älyät,
on hän minua petkuttanut, sillä, näes, yksi syy, sanokaamme, maksaa
ruplan, mutta toinen maksaa neljä kertaa enemmän; ja hupsuhan minä
olisin, jos minä ruplasta antaisin neljän ruplan arvoisen. Minä
aloin syventyä asian menoon, osan panin arvaamalla ja niin vähittäin
aloin päästä oikeille jäljille; minkä seikan häneltä urkin, minkä
muilta syrjäisiltä kuulin ja loput selvitin omalla älylläni. Sinä
ehkä kysyt: miksikä minä päätin asiaa ajaa juuri tällä tapaa? Siihen
vastaan: vaikkapa vain sen tähden, että ruhtinas jostain syystä
alkoi puuhailla, jostain syystä säikähti pahanpäiväisesti. Mutta
miksikäpä todella säikähtyä? Jos nyt vei isältä rakastettunsa,
tämä tuli kuormalliseksi, hän hylkäsi tämän. Mitä kummaa siinä?
Mieluinen vallattomuus eikä sen enempää. Eipä ruhtinaan tapainen
mies moisesta säikähtäisi. Mutta hän säikähti... Se herätti
epäluuloni. Minä, veliseni, pääsin hyvin huvittaville jälille muun
muassa Henrikin avulla. Hän kylläkin on kuollut, mutta erään hänen
serkkunsa avulla, joka nyt on naimisissa eräällä vehnäskauppiaalla
täällä Pietarissa ja joka ennen äärettömästi rakasti Henrikkiä ja
rakastaa vuotta viisitoista yhtämittaa, huolimatta ukko kauppiaasta,
jonka kanssa hänellä on kahdeksan lasta, niin, tuon serkun avulla,
sanon minä, onnistuin kaikenlaisten temppujen kautta saada selville
tärkeän asian. Saksalaisen tavan mukaan kirjoitti Henrik hänelle
kirjeitä ja muistiinpanoja ja vähä ennen kuolemaansa lähetti hänelle
muutamia papereitansa. Tuo serkku, tyhmyri, ei ymmärtänyt noissa
papereissa ja kirjeissä olevan tärkeintä, mutta ymmärsi ainoastaan
ne kohdat, joissa puhutaan kuusta, mein lieber Augustista ja kenties
vielä Villandista. Mutta minä sain tarvittavat tiedot ja noiden
kirjeiden avulla pääsin uusille jälille. Sain esimerkiksi tietää
herra Smithistä, hänen tyttärensä häneltä varastamista rahoista,
ruhtinaasta, joka otti nuo rahat itselleen; sen lisäksi huomasin
kaikkien noiden huudahduksien, syytöksien ja vertausten keskeltä
pilkistävän kirjeissä asian oikean laidan, s.t.s, Vanja! Ei mitään
varmaa. Hullu-Heikki tahallansa salasi sen, antoi vain viittauksia,
ja noista viittauksista ja kaikista muista tiedoista yhteensä alkoi
minulle valmistua taivaallinen sopusointu: ruhtinas ja Smithin tytär
olivat olleet vihityt! Missä, kuinka, milloin, ulkomaillako, vaiko
täällä, missä asiapaperit? -- se pysyi salaisuutena. Se tahtoo sanoa,
Vanja veliseni, harmistuneena tukkaani revin, etsin ja puuhasin, se
on yöt ja päivät etsin asiapapereita.
-- Viimein löysin minä Smithinkin, mutta tämä ota ja kuole äkkiä. En
ehtinyt häntä elävänä nähdäkkään. Sitten erään sattuman johdolla saan
äkkiä tietää, että eräs minua epäilevä nainen kuolee Hirvisaarelle,
kuulustelen -- ja pääsenkin jäljille. Kiiruhdan Hirvisaarelle ja,
muistathan, siellä kohtasin sinut. Sain silloin paljon tietooni.
Sanalla sanoen, Nelly oli minulle suurena apuna...
-- Kuules, -- keskeytin minä, -- luuletko todellakin, että Nelly
tietää...
-- Mitä?
-- Että hän on ruhtinaan tytär?
-- Tiedäthän sinä itse, että hän on ruhtinaan tytär, -- vastasi hän
katsoen minuun äkäisenä ja moittivana.
-- No, miksikä tehdä moisia joutavia kysymyksiä, sinä tyhjä ihminen?
Se ei ole pääasia, mutta tämä, että hän ei ainoastaan ole ruhtinaan
tytär, mutta on ruhtinaan _laillinen_ tytär, -- ymmärrätkö sen?
-- Se ei ole mahdollista! -- huudahdin minä.
-- Niin minäkin alussa sanoin "se ei ole mahdollista", vielä nytkin
joskus ajattelen niin. Mutta sepä se onkin, että se voi olla
mahdollista, ja kaiken todennäköisyyden mukaan onkin niin.
-- Ei, Maslobojev, se ei ole niin, sinä jouduit harhaan! --
huudahdin minä. -- Nelly ei ole tietämättä sitä, mutta onpa kuin
onkin laiton lapsi. Olisikohan äiti, jolla olisi hallussaan ollut
edes jonkinlaisia todistuksia, voinut sietää niin kurjaa oloa, kuin
heillä täällä Pietarissa oli, ja sitä paitsi jättää lapsensa moiseen
orpouteen? Ei se ole mahdollista!
-- Niin minäkin ajattelin, s.t.s., se on vielä yhäti nyt minulle
arvoitus. Mutta asia on se, että Smithin tytär oli kummallisin nainen
maailmassa. Hän ei ollut tavallinen ihminen. Muistahan vain kaikkia
asianhaaroja: sehän on romantillinen seikka, -- mitä järjettömimmässä
ja hulluimmassa muodossa koko taivaankannen alla. Tämä esimerkiksi:
ensi alussa hän uneksi jostain maallisesta paratiisista ja
enkeleistä, rakastui silmittömästi, luotti rajattomasti ja, ollen
siitä vakuutettu, menetti järkensä -- ei sen vuoksi, että ruhtinas
lakkasi rakastamasta ja hylkäsi hänet, mutta sen tähden, että
hän pettyi ruhtinaan suhteen, että ruhtinas _saattoi_ pettää ja
hyljätä; sen vuoksi, että hänen enkelinsä muuttui loaksi, häpäisi
ja solvaisi hänet. Hänen romantillinen ja mieletön sydämmensä ei
kestänyt tuollaista muutosta. Kaiken muun lisäksi vielä loukkaus
-- ajatteles, millainen loukkaus! Kauhuissaan ja pääasiallisesti
ylpeydessään hän luopui ruhtinaasta rajattomalla ylenkatseella.
Hän repi rikki kaikki siteet, kaikki kirjalliset todistukset; oli
välittämättä rahoista, vieläpä kokonaan unehutti, etteivät ne
olleet hänen, mutta isän rahoja, kieltäytyi niistä kuni loasta,
kuni tomusta, näin sydämmensä jaloudella musertaakseen pettäjänsä,
saadakseen pitää hänet varkaanansa, ja saadakseen oikeuden koko
ikänsä halveksia häntä ja silloin ehkä sanoi pitävänsä sen suurimpana
häpeänänsä, jos tulisi itseään nimittämään tuollaisen vaimoksi.
Avioeroa meillä ei ole olemassa, mutta de facto he ottivat avioeron,
ja kaiken tämän jälkeenkö hän olisi tuolta mieheltä apua pyytänyt!
Muistappas, mitä tuo mieletön kuolinvuoteellaan sanoi Nellylle:
älä mene noiden luo!... Tee työtä, joudu häviöön, mutta älä mene
noiden luo, älä sittenkään, vaikka _sinua pyytäisi_ (s.o. hän vielä
silloinkin haaveksi, että tyttöä _pyydetään_, joten siis vielä kerran
tulee tilaisuus kostoon, halveksimisella musertaa _pyytäjä_, sanalla
sanoen, leivän asemesta ravitsi itseänsä vihan haaveilla). Hyvin
paljon minä, veliseni, urkin Nellyltä; vieläpä nytkin joskus urkin.
Tietysti tytön äiti oli sairas, keuhkotautinen; tuo tauti erittäin
kehittää kiukkuisuutta ja kaikkea vihamielisyyttä; mutta sittenkin
minä tiedän, eräältä tutulta Bubnovan luona sain tietää, että Nellyn
äiti kirjoitti ruhtinaalle, niin, ruhtinaalle, hänelle itselleen...
-- Kirjoitti! Ja menikö kirje perille? -- huudahdin minä
kärsimättömänä.
-- Sepä juuri onkin, en tiedä, joutuiko se perille. Kerran Smithin
tytär yhtyi tuohon ystävään Bubnovan luona (muistatko, Bubnovan luona
se maalattu nainen? Nyt on ojennuslaitoksessa), ja hänen kauttansa
lähetti tuon kirjeen, jo oli sen kirjoittanut valmiiksi, mutta ei
antanut viedä, otti takaisin; se tapahtui kolme viikkoa ennen hänen
kuolemaansa. Se on paljon merkitsevä seikka, sillä jos hän kerran
päätti lähettää, niin sama se, jos ottikin takaisin, saattoi sen
toisella kertaa lähettää.
-- Lähettikö hän kirjeen, vai ei -- sitä en tiedä; on syytä luulla,
ettei lähettänyt sillä ruhtinas sai _varman_ tiedon hänen olostaan
Pietarissa ja vieläpä paikastakin täällä, nähtävästi vasta sitten,
kun vaimo oli jo kuollut. Uskonpa, että ruhtinas ihastui ikihyväksi
siitä tiedosta!
-- Todellakin, minä muistan Aleshan puhuneen jostain kirjeestä, josta
ruhtinas oli kovin ilostunut, mutta se oli joku aika sitten, jotain
pari kuukautta takasin. Mutta mitä sitten etemmäksi, etemmäksi; miten
sinä menettelit ruhtinaan suhteen?
-- Mitäpäs minä ruhtinaalle? Ymmärräthän: täysi siveellinen vakuutus
eikä ainoatakaan varmaa todistetta -- _ei ainoatakaan_, jos kuinka
olisinkaan puuhaillut. Se oli kriitillinen asema! Tuli tehdä
tiedusteluja ulkomailla, mutta missä maassa? -- ei yhtään selkoa.
Tietysti minä älysin, että täytyy alkaa taistelu, että minä voin
vain viittauksella hänet pelottaa, näyttää tietävän enemmän, kuin
oikeastaan tiesinkään...
-- No, mitäs hän?
-- Ei mennyt loukkuun, vaikka kylläkin säikähti niin, että vielä
on säikähdyksissään. Meillä oli muutamia kokouksia, ja tiedäpäs,
millaiseksi vaivaiseksi viheliäiseksi hän koetti heittäytyä!
Kerran alkoi kaikessa ystävyydessä minulle kertoa kaikki. Se oli
silloin, kun luuli minun tietävän koko asian. Mainiosti kertoi,
tunteellisesti, avomielisesti ja tietysti -- mitä julkeimmin
valehteli. Silloin minä huomasinkin, kuinka suuresti hän minua
pelkää. Yhteen aikaan heittäysin hänen kuullensa suureksi hölmöksi,
samalla olin näyttävinäni, että viekastelen. Tahallani häntä
kömpelösti säikyttelin; tahallani olin hänelle törkeä, koetin
uhkailla -- ja kaikki vain siksi, että hän luulisi minua hölmöksi
ja jotenkin olisi varomaton sanoissaan. Huomasi vehkeen, ryökäle!
Toisella kerralla tekeydyin juopuneeksi, ei sekään auttanut, --
viekas on, pahuus! Voitko, veliseni sen käsittää, Vanja: minun tuli
saada tietää, kuinka suuresti hän minua pelkää, ja toiseksi: osottaa
hänelle tietäväni enemmän, kuin tiesinkään...
-- Ja mitenkä sitten lopulta kävi?
-- Ei tullut mitään. Tuli olla varmat todisteet, ja niitä minulla
ei ollut. Yhden seikan hän älysi, sen, että minä voin saada aikaan
häväistysjutun. Tätä hän vain yksistään pelkäsikin ja sitäkin
enemmän, kun alkoi täällä sukulaisuuksia solmia. Tiedätkös, että hän
aikoo naida?
-- En...
-- Tulevana vuonna jo! Jo viime vuonna valikoi itselleen morsiamen,
joka silloin oli vasta neljätoista vuotta vanha, nyt on jo
viisitoista, vielä käynee lyhyissä hameissa, tyttö parka. Vanhemmat
ovat iloissaan! Ymmärräthän, mitenkä hän odotti ja toivoi vaimonsa
kuolemaa. Nykyinen on kenraalin tytär, rikas tyttö -- -- paljon
rahaa! Vanja, veliseni, me emme sinun kanssasi koskaan semmoista
morsianta saa... Eräs asia on, jota minä en elämässäni itselleni
anteeksi anna, huudahti Maslobojev ja iski nyrkkinsä pöytään, -- se
on se, että hän puijasi minut, se tapahtui pari viikkoa takaisin ...
ryökäle!
-- Miten niin?
-- Niin vaan. Huomaan, että hän ymmärtää, ettei minulla ole mitään
sitovia todisteita, ja sitten huomattuani, että mitä kauemmin asiaa
pitkitän, sen pikemmin hän huomaa voimattomuuteni. No, niinpä
suostuin ottamaan häneltä kaksituhatta.
-- Sinä otit kaksituhatta?
-- Hopeassa, Vanja; sydän sylissä otin. Mutta oliko tuommoinen
asia kahdentuhannen veroinen. Nöyryytettynä otin. Seison hänen
edessään kuni kasvoille syljeksitty; hän sanoo: "minä en ole
teille, Maslobojev, teidän entisistä töistänne maksanut (entisistä
oli hän kauan sitten suostumuksemme mukaan sataviisikymmentä
ruplaa maksanut), niin, nyt minä matkustan kaupungista; tässä on
kaksituhatta, toivon, että _meidän asiamme kokonaan_ on nyt lopussa."
Minä vastaan: "kokonaan lopussa, ruhtinas", ja itse katson häntä
vasten naamaa ja nauran; ajattelen: tuossa on selvään kirjoitettuna:
"mitä, paljonko sait? Niin vain, hyvästä tahdostani vain sinulle
hupsulle annan!" En muista, kuinka hänen luotaan pois tulin!
-- Sehän on halpamaista, Maslobojev! huudahdin minä, -- mitä sinä
teit Nellylle?
-- Ei se ole halpamaista, se on pakkotyöläismäistä, se on
ruokotonta... Se on ... se on ... ei, siihen ei löydy sanoja sitä
oikein määritelläkseen!
-- Jumalani! Olisihan hänen pitänyt turvata edes Nellyn toimeentulo!
-- Niin olisi pitänytkin. Mutta mitenkä pakottaa? Säikyttääkö? Ei
säiky -- minähän otin häneltä rahat. Itse, itse hänelle tunnustin,
että koko hirmua minulla on vain kahteentuhanteen ruplaan hopeassa,
itse itseni siihen hintaan hinnoitin! Millä hänet nyt säikytät?
-- Onko todellakin Nellyn tulevaisuus kokonaan hukkaan mennyt? --
huudahdin minä epätoivoisena.
-- Ei ollenkaan! -- huudahti Maslobojev innolla, oikeinpa muutti
ryhtinsä. -- Ei, minä en sitä hänelle salli! Minä alan asian
uudelleen, Vanja; minä olen jo niin päättänyt! Vähät siitä, jos
otinkin kaksituhatta? Hölynpölyä. Minä sen otin loukkauksestaan,
sillä hän, tyhjäntoimittaja, petti minut, siis piti minua pilkkanaan!
Ei, minä en salli itseäni pilkattavan... Nyt minä alan asian Nellyn
itsensä kera, Vanja. Muutamien huomioitteni perusteella olen minä
varmaan vakuutettu, että Nelly on koko tämän arvoituksen selittävä.
Hän tietää _kaikki, kaikki_... Äiti on hänelle kertonut. Houreissaan,
kaihossaan hän tytölle on kertonut. Ei ollut muita, kelle kertoa,
kertoi Nellylle. Ehkäpä löydämme joitakin kirjallisia todisteita,
lisäsi Maslobojev imelästi hykertäen käsiään. -- Ymmärrätkös nyt,
Vanja, miksi minä täällä maleksin? Ensiksikin ystävyydestä sinua
kohtaan, se seuraa itsestään; mutta pääasia on se, että pidän vaaria
Nellystä ja kolmanneksi, -- Vanja, ystäväni, tahdot tai et, mutta
sinun tulee auttaa minua, sillä sinä voit vaikuttaa Nellyyn!...
-- Välttämättömästi, sen vannon sinulle, -- huudahdin minä, --
ja minä uskon, Maslobojev, että sinä pääasiallisesti teet kaiken
voitavasi Nellyn tähden, tuon hyljätyn, kovaosaisen orvon tähden,
etkä vain oman etusi vuoksi...
-- Mitäpäs se sinuun kuuluu, kenen edun vuoksi minä puuhaan, sinä
autuas sielu? Kunhan teen -- se on pääasia! Tietysti pääasiallisesti
orvon tähden, siihenhän velvoittaa meitä ihmisrakkauskin. Mutta
sinä, Vanja, älä minua tuomitse ylen ankarasti, jos pidän huolen
itsestänikin. Minä olen köyhä ihminen, ja hän älköön uskaltako köyhiä
sortaa. Hän riistää minulta minun omani, ja kaiken lisäksi vielä
petti, ryökäle. Tuleeko minun mokoman ryövärin hampaita katsoa?
Morgen-fri!
* * * * *
Mutta eipä seuraavaksi päiväksi aikomastamme kukkaisjuhlasta
tullutkaan mitään. Nellyn sairaus yhä yltyi, eikä hän enää voinut
lähteä huoneestaan.
Hän ei enää koskaan lähtenyt siitä huoneesta.
Hän kuoli kahden viikon kuluttua. Näinä kahtena viimeisenä viikkona
kuoleman kanssa kamppaillessaan ei hän kertaakaan tullut täyteen
tuntoonsa eikä voinut vapautua kummallisista mielikuvistaan.
Kuolemaansa saakka oli hän siinä vahvassa vakuutuksessa, että iso-isä
kutsuu häntä luoksensa, on hänelle vihainen, kun hän ei mene,
uhkailee kepillään ja käskee hänen mennä hyviltä ihmisiltä pyytämään
hänelle leiväksi ja nuuskaksi. Usein alkoi hän unissaan itkeä ja
sitten herättyään kertoi, että oli nähnyt äitinsä.
Joskus näytti siltä, että hän ymmärsi asiat täydellisesti.
Kerran olimme jääneet kahden; hän kurkotti puoleeni ja otti käteni
laihaan, kuumeen polttoisaan käteensä.
-- Vanja, kun minä olen kuollut, ota Natasha silloin vaimoksesi, --
sanoi hän minulle.
Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan aikaa ollut hänellä mielessä.
Ääneti hymyilin hänelle. Huomattuaan minun hymyilevän hymyili hänkin,
veitikkamaisesti uhkasi minua laihalla sormellaan ja alkoi samassa
minua suudella.
Kolme päivää ennen kuolemaansa, kauniina kesäiltana, hän pyysi
nostamaan ylös ikkunaverhon ja aukaisemaan ikkunan. Se oli puistoon;
Nelly katsoi pitkään tuuheaa, viheriöivää puistoa, laskeutuvaa
aurinkoa ja äkkiä pyysi, että saisin jäädä hänen kanssaan kahden.
-- Vanja, -- sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, sillä hän oli
hyvin heikko, -- minä kohta kuolen, hyvin kohta. Ja minä tahdon
sinulle sanoa, että sinä minua muistaisit. Minä jätän sinulle
muistoksi tämän (hän osotti kaulassaan ristin vieressä riippuvaa
suurta pyhäin säiliötä). Tämän antoi äiti minulle kuollessaan. No
niin, kun olen kuollut, sinä ota tämä säiliö itsellesi ja lue,
mitä siinä on kirjoitettu. Tänään minä sanon toisille kaikille,
että he antaisivat sinulle tämän säiliön. Kun olet lukenut, mitä
siinä on kirjoitettu, niin mene _hänen_ luoksensa ja sano, että
minä kuolin, mutta _hänelle_ en anteeksi antanut. Sano hänelle
myöskin, että minä äskettäin lu'in Evankeliumia. Siinä sanotaan:
antakaa anteeksi kaikille vihamiehillenne. Niin, sen minä lu'in,
mutta kumminkaan _hänelle_ en anteeksi antanut, sillä kun äitini
vielä ennen kuolemaansa voi puhua, niin viimeiset sanansa olivat:
minä _kiroan hänet_, siis minäkin kiroan hänet, en itseni puolesta,
mutta äitini... Kerro hänelle, miten äitini kuoli, miten minä jäin
yksin Bubnovan luo; kerro, millaisena sinä näit minut Bubnovalla, --
kaikki, kaikki kerro ja sano sitten hänelle, että mieluummin olisin
jäänyt vaikka Bubnovan luo, mutta _hänen_ luoksensa en olisi mennyt...
Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säihkyivät ja sydämmensä
alkoi lyödä niin rajusti, että hänen täytyi laskeutua pitkälleen ja
hetkisen aikaa hän ei voinut lausua sanaakaan.
-- Pyydä kaikki sisälle, Vanja, -- sanoi hän viimein heikolla
äänellä, -- minä tahdon sanoa heille jäähyväiset. Hyvästi, Vanja!...
Hän syleili minua kiihkeästi viimeisen kerran. Toisetkin kaikki
astuivat sisään... Ukko ei voinut käsittää, että Nelly kuolisi;
hän ei uskaltanut omistaa sitä ajatusta. Viime päivään asti hän
väitti vastaan ja vakuutteli, että tyttö varmasti paranee. Ukon
oli kokonaan huoli laihduttanut, päivät päästään istuskeli hän
Nellyn vuoteen ääressä, usein öilläkin. Viime öinä hän ei nukkunut
ollenkaan. Hän koetti arvata Nellyn pienimmätkin toiveet ja tultuaan
tytön huoneesta meidän luoksemme itki katkerasti, mutta kohta taas
alkoi toivoa ja vakuuttaa, että tyttö paranee. Hän koristi sairaan
huoneen kukilla. Kerran hän osti koko kimpun mitä ihanimpia ruusuja,
punasia ja valkosia, kävi niitä hakemassa jostain hyvin kaukaa ja toi
pikku Nellyllensä... Tämä kaikki kovin liikutti tytön mieltä. Hänen
sydämmensä ei jaksanut vastustaa tämmöistä yleistä rakkautta. Tuona
jäähyväisiltana ei ukko mitenkään tahtonut sanoa hyvästiä ijäksi.
Nelly hymyili hänelle ja kaiken iltaa koetti näyttää iloiselta, laski
ukon kanssa leikkiä, vieläpä nauroikin...Tulimme jokainen melkein
toivoisina hänen luotaan, mutta seuraavana päivänä ei hän voinut
puhua. Kahden päivän kuluttua hän kuoli.
Muistan hyvin, mitenkä ukko koristi hänen ruumisarkkunsa kukkasilla
ja lohduttomana tarkasteli tytön laihtuneita, elottomia kasvoja,
hänen elotonta hymyänsä, rinnan päällä ristissä olevia käsiänsä.
Ukko itki tyttöstä, kuin omaa tytärtänsä. Me kaikki koetimme
lohduttaa häntä, mutta hän oli lohduton ja sairastui kovasti Nellyn
hautajaisten jälkeen.
Anna Andrejevna antoi minulle säiliön, jonka oli ottanut Nellyn
kaulasta. Säiliössä oli Nellyn äidin kirje ruhtinaalle. Minä lu'in
sen Nellyn kuolinpäivänä. Hän lausui kirouksensa ruhtinaan yli,
sanoi, ettei voinut antaa hänelle anteeksi, kuvaili viimeaikaista
eloansa, kaikkia niitä kauhuja, joihin hänen täytyi jättää Nelly, ja
rukoili, että ruhtinas edes jotain tekisi Nellyn hyväksi. "Hän on
teidän, hän _on teidän tyttärenne ja te itse tiedätte_, että hän on
_teidän laillinen tyttärenne_. Minä käskin, että hän minun kuoltuani
tulee luoksenne ja antaa teidän käteenne tämän kirjeen. Jos te ette
aja Nellyä luotanne pois, ette kiellä häneltä tyttären oikeutta, niin
ehkä tuolla minä annan teille anteeksi ja tuomiopäivänä astun Jumalan
istuimen eteen ja rukoilen Tuomaria, että Hän antaisi teille syntinne
anteeksi. Nelly tietää tämän kirjeeni sisällön; minä sen lu'in
hänelle; olen kertonut hänelle kaikki, hän tietää _kaikki, kaikki_..."
Mutta Nelly ei täyttänyt määräystään; hän tiesi kaikki, mutta ei
mennyt ruhtinaan luo, vaan kuoli leppymättömänä.
Palattuamme Nellyä hautaamasta menimme Natashan kanssa puistoon.
Päivä oli kuuma, loistavan valoisa. Viikon perästä oli määrä heidän
matkustaa. Natasha loi minuun pitkän, kummallisen katseen.
-- Vanja, -- sanoi hän, -- Vanja, sehän oli vain unta.
-- Mikä oli unta? -- kysyin minä.
-- Kaikki, kaikki, -- vastasi hän, -- kaikki, koko kulunut vuosi. --
Vanja, miksikä minä särin sinun onnesi?
Ja hänen silmissään minä luin:
"Mehän olisimme voineet olla yhdessä onnelliset ikuisesti!"
Loppu.