V.

Aina siitä illasta saakka jolloin olin ruhtinaan kanssa B:n

ravintolassa, olin useita päiviä pelossani Natashan tähden. "Millä

uhkasi tuo noiduttu ruhtinas Natashaa ja millä hän tahtoi tytölle

kostaa?" -- kyselin itseltäni lakkaamatta enkä löytänyt vastausta.

Lopulta tulin vakuutetuksi, ettei uhkauksensa ollut tyhjänpäiväinen,

ei suottaista kehumista, ja että sillä aikaa, kun Natashan suhde

Aleshaan pysyy tällaisena, saattaa ruhtinas valmistaa Natashalle

monta katkeruutta. Ruhtinas on niin pikkumainen, kostonhaluinen,

vihainen ja harkitsee tarkkaan asiat, ajattelin tällöin. Ei ole

toivomistakaan, että hän unohtaisi loukkauksen eikä käyttäisi sopivaa

tilaisuutta sitä kostaakseen. Kaikessa tapauksessa oli hän minulle

yhden seikan asiassa merkinnyt ja siitä hyvin selvään ajatuksensa

ilmaissut: hän vaati, että Natashan ja Aleshan väliset suhteet ovat

lopetettavat sekä odotti, että minä valmistaisin Natashan pikaiseen

eroon, valmistaisin niin, ettei tulisi mitään "kohtauksia, saarnoja

ja schillerimäisyyksiä."

Tietysti hän eniten huolehti siitä, että Alesha olisi häneen

tyytyväinen ja pitäisi häntä hellänä isänä, ja tämä olikin hänelle

varsin tarpeellinen saadakseen sittemmin mukavammin anastaa haltuunsa

Katjan rahat. Minun siis tuli valmistaa Natasha pian tapahtuvan eron

varalta.

Natashassa huomasi tapahtuneen suuren muutoksen; entisestä

avomielisyydestään minua kohtaan ei enää ollut jälkeäkään; kaiken

lisäksi tuntui, ikäänkuin hän epäilisi jo minuakin. Lohduttelemiseni

tuntui kiusaavan häntä; kysymyksistäni hän tuntui yhä enemmän

harmistuvan, jopa suuttuvankin. Usein tapahtui näin. Minä istun hänen

luonaan ja katson häneen. Hän kävelee kädet ristissä huoneen nurkasta

nurkkaan synkkänä, vaaleana, ikäänkuin ei huomaisi mitään, unohtaen

minutkin. Kun sitte joskus katsahti minuun (minun katsettani koetti

hän kaikin tavoin välttää), ilmaantui kasvoilleen sietämätön harmi

ja samassa hän äkkiä kääntyi poispäin. Ymmärsin, että hän tällöin

tuumiskeli, mitenkä pian tapahtuva ero tulisi tapahtumaan, ehkä

itse suunnitteli, millä tavoin sen tulisi tapahtua, ja saattaisiko

hän kivutta, katkeruudetta tämmöistä mietiskellä? Minä olinkin

vakuutettu, että hän oli jo päättänyt erota. Ja kuitenkin hänen

synkkä toivottomuutensa piinasi ja pelotti minua. Sitä paitsi en minä

tällöin usein uskaltanut hänelle puhua tai lohduttaa; pelolla siis

odotinkin, minkä ratkaisun asia lopulta on saava.

Mitä taas tulee hänen jyrkkään käytökseensä minua kohtaan, hänen

itseensä sulkeutumiseen, niin vaikkakin se teki minut levottomaksi ja

rasitti mieltäni, olin kumminkin Natashani sydämmen suhteen varma,

tiesin, että kaikki se oli vain seurauksena siitä, että hänellä oli

äärettömiä kärsimyksiä ja mielensä tasapaino oli kokonaan kadonnut.

Jokainen syrjäisen sekautuminen hänen asioihinsa herätti hänessä vain

harmia, kiukkua. Tällaisissa tapauksissa on likeisten ystäväimme

puuttuminen asioihimme kaikkein harmillisinta, varsinkin sellaisten

ystäväin, jotka tuntevat salaisuutemme. Mutta minä tiesin myöskin

varsin hyvin, että viime hetkellä tulee Natasha taaskin luokseni ja

minun sydämmeltäni etsii itselleen lohtua.

Keskustelustani ruhtinaan kanssa minä tietysti en hänelle virkkanut

mitään, se kun olisi vain lisännyt hänen levottomuuttansa,

tehnyt hänet yhä hermostuneemmaksi. Mainitsin vain, niinkuin

sivumennen, olleeni ruhtinaan kanssa kreivittären luona ja tulleeni

vakuutetuksi, että ruhtinas on suurin lurjus. Mutta eipä Natasha

ruvennutkaan ruhtinaasta kyselemään, josta seikasta olin erittäin

hyvilläni; sen sijaan kuunteli hän jännityksellä kertomustani

tutustumisestani Katjan kanssa. Kertomukseni päätyttyä ei hän

lausunut Katjastakaan ainoatakaan sanaa, sen sijaan kohosi puna hänen

vaaleille kasvoillensa ja sitte oli hän kaiken sen päivää erikoisen

kiihottuneessa mielentilassa. Kertoessani en salannut mitään Katjaa

koskevaa ja tunnustinkin suoraan, että Katja teki minuunkin mitä

parhaimman vaikutuksen. Ja minkä vuoksi olisinkaan sitä salannut?

Olisihan Natasha kumminkin arvannut, jos olisin jotain häneltä

salannut, ja olisin siitä vain saanut hänet itselleni vihastumaan.

Sen vuoksi tahallani kerroin hänelle asian yksityiskohtiaan myöten

koettaen aina ennättää ennen hänen kysymyksiänsä, koska hänen,

nykyisessä asemassaan ollen, olisi hyvin vaikeata ollut tehdä

kysymyksiä -- olisiko todellakin helppoa välinpitämättömän näköisenä

tiedustella kilpailijansa etevämmyysehtoja? Luulin, ettei Natasha

vielä tiennyt, että Aleshan tuli isänsä tahtoa seuraten saattaa

kreivitär ja Katja maalle, enkä tiennyt, mitenkä saisin sen hänelle

ilmoitetuksi niin, että isku tuntuisi mahdollisimman lievältä. Mutta

kovastipa kummastuin, kun Natasha minut heti keskeytti ja sanoi, että

turhaa on häntä _lohdutella_, hän kun on jo tietänyt asian viisi

päivää.

-- Jumalani! -- huudahdin minä, -- kuka sen sinulle sanoi?

-- Alesha.

-- Kuinka? Joko hän sen sanoi?

-- Niin, ja minä olenkin valmis kaikkeen, Vanja, lisäsi hän

semmoisella äänellä, joka mitä selkeimmin ja jotenkin kärsimättömästi

antoi minun huomata, etten pitkittäisi enää puhetta siitä.

Alesha kävi jotenkin usein Natashan luona, vaikka viipyikin aina

vain hyvin vähän aikaa; erään kerran viipyi hän useampia tunteja

yhtämittaa, mutta minä en silloin ollut siellä. Tavallisesti tuli

hän aina suruisena, katsoi Natashaan arasti ja hellästi; Natasha

sen sijaan otti hänet vastaan niin ystävällisesti ja hellästi, että

Alesha pian unohti surunsa ja muuttui iloiseksi. Minunkin luonani

kävi hän hyvin usein, melkein joka päivä. Hän kylläkin tunsi tuskaa,

mutta ei voinut hetkeksikään jäädä yksin surunsa seuraan ja siksi

lakkaamatta hakikin minulta lohdutusta.

Ja mitäpäs minä olisin osannut sanoa? Hän moitti kylmyyttäni ja

välinpitämättömyyttäni, soimasipa minun vihaavankin häntä; hän

ikävöi, itki, meni Katjan luo ja siellä taas löysi lohdutuksen.

Samana päivänä, kun Natasha sanoi minulle, että tietää heidän

piakkoin matkustavan, se oli viikko sen jälkeen, kun olin puhunut

ruhtinaan kanssa, tuli Alesha luokseni toivottomana, syleili minua ja

itki kuin lapsi. Minä vaikenin ja odotin mitä hän sanoisi.

-- Minä olen kunnoton ja kelvoton ihminen, Vanja, pelasta minut

itseltäni, -- alkoi Alesha. -- En minä sitä itke, että olen kunnoton

heittiö, mutta sitä, että minun tähteni tulee Natasha onnettomaksi.

Jätänhän hänet onnettomuuteen... Vanja, ystäväni, sano minulle,

päätä puolestani, kumpaa heistä minä enemmän rakastan, Katjaa vaiko

Natashaa?

-- Sitä minä en osaa päättää, Alesha, -- vastasin hänelle, -- itsehän

paraiten tiedät...

-- Ei, Vanja, ei se ole niin; enhän ole niin tyhmä, että semmoisia

kyselisin; mutta asia on nyt semmoinen, etten minä siitä itse mitään

tiedä. Minä kysyn sitä itseltäni enkä osaa vastata. Sinä sitä vastoin

syrjäisenä saatat asian paremmin tietää... Ja vaikkapa et varmasti

tietäisikään, niin sano, kuinka sinä luulet asiasta.

-- Minusta näyttää siltä, että sinä Katjaa rakastat enemmän.

-- Niinkö sinusta näyttää! Ei, ei ollenkaan! Et sinä ollenkaan

arvannut. Minä rakastan äärettömästi Natashaa. Häntä minä en

milloinkaan, en mistään syystä voi hyljätä; niin minä sanoin

Katjallekin ja hän oli kanssani samaa mieltä. Mikset sinä sano

mitään? Näin sinun juuri hymyilevän. Ah, Vanja, sinä et ole koskaan

minua lohduttanut, kun olin liian suuressa tuskassa, kuten nytkin...

Hyvästi!

Hän kiiruhti pois huoneesta; Nelly oli ääneti kuunnellut

keskusteluamme ja nyt Aleshan äkkiä poistumisen tähden hyvin

kummastui. Hän oli silloin vielä sairas, makasi vuoteessa ja joi

lääkkeitä. Alesha ei ollut koskaan hänelle sanaakaan sanonut,

tuskinpa huomiotansakaan häneen kiinnittänyt.

Kahden tunnin kuluttua tuli hän uudelleen, ja minä kummeksin hänen

iloista muotoansa. Hän lankesi kaulaani ja syleili minua.

-- Asia on päätetty! -- huudahti hän, -- kaikki on selvillä. Teiltä

minä suoraa päätä menin Natashan luo, sillä minä olin pahoillani,

en voinut olla näkemättä häntä... Tultuani lankesin polvilleni

hänen eteensä ja suutelin hänen jalkojansa: sitä minä tahdoin,

sitä ikävöin, ilman sitä olisin kuollut ikävään. Hän syleili minua

ääneti ja itki. Silloin suoraan sanoin hänelle, että rakastan Katjaa

enemmän, kuin häntä.

-- Mitä hän sanoi?

-- Ei hän vastannut mitään, hyväili vaan ja lohdutteli minua, --

minua, joka noin hänelle sanoin! Hän osaa lohduttaa, Ivan Petrovitsh!

Oi, minä itkin hänelle kaiken suruni, ilmaisin hänelle kaikki.

Minä sanoin suoraan, että rakastan Katjaa hyvin paljon, mutta

vaikka minä vielä enemmän Katjaa rakastaisin, ja ketä tahansa muuta

rakastaisinkaan, en minä kumminkaan saata hänettä, Natashatta,

toimeen tulla, vaan kuolen. Niin, Vanja, hänettä en voi elää

ainoatakaan päivää, minä tunnen sen, niin se on! Ja senpä tähden

päätimmekin viipymättä antaa vihkiä itsemme; mutta kun sitä ei voi

nyt ennen matkaamme tehdä, nyt kun on suuripaasto eikä ketään vihitä,

niin tulee vihkimisemme tapahtumaan heti, kun olemme tänne palanneet.

Isäni tulee sen myöntämään, siitä ei ole epäilemistäkään Mitä tulee

Katjaan, niin mitäpäs siitä sen enempää! Enhän minä voi ilman

Natashaa elää... Vihkimisemme jälkeen matkustamme mekin sinne, missä

Katja on...

Natasha parka! Mitä tunsikaan hän lohdutellessaan tätä poikanulikkaa;

istua hänen kanssaan, kuulla hänen tunnustustansa ja keksiä hänelle,

naivi-egoistille, satu pikaisesta avioliitosta. Alesha todella

rauhoittui muutamaksi päiväksi.

Ja juuri sen vuoksi hän Natashan luo aina kiiruhtikin, ettei

heikko sydämmensä yksin jaksanut suruansa kantaa. Ja kumminkin,

kun eron hetki alkoi lähestyä, tuli hän taas rauhattomaksi, itki

sekä taaskin tuli useasti luokseni huoliansa valittamaan. Viime

aikana oli hän Natashaan niin kiintynyt, ettei voinut häntä heittää

ainoaksikaan päiväksi saatikka sitte puoleksitoista kuukaudeksi.

Hän oli täydelleen vakuutettu ihan viime hetkeen saakka, että eroaa

Natashasta vain puoleksitoista kuukaudeksi ja että hänen palattuansa

vietetään heidän häänsä. Mitä tulee Natashaan, niin hän taas

täydelleen käsitti, että hänen kohtalonsa kokonaan muuttuu, että

Alesha ei enää koskaan hänelle palaa, ja että niin tuleekin tapahtua.

Eron päivä koitti. Natasha oli kipeä, -- hän oli kalpea, katseensa

oli kuumeinen, huulensa kuivettuneet, toisinaan hän puheli itsekseen,

toisinaan taas loi minuun pikaisen ja terävän katseen, ei itkenyt, ei

vastannut kysymyksiini ja vapisi kuin haavan lehti, kun kuuli sisään

astuvan Aleshan heleän äänen. Natashan posket alkoivat punottaa

kuin aamurusko; hän kiiruhti Aleshaa vastaan, intoisasti syleili

ja suuteli häntä, nauroi mitä herttaisimmin... Alesha vähän väliä

loi häneen katseensa, joskus levottomana kyseli, onko hän terve,

lohdutteli sanoen, ettei hän matkusta kauaksi aikaa, että sitten

vietetään häät. Hyvin huomasin, kuinka Natasha ponnisti voimiansa

pidättääkseen kyyneleitänsä. Hän ei itkenyt Aleshan nähden.

Kerran sanoi Alesha, että hän jättää Natashalle rahaa poissa olonsa

ajaksi ja ettei Natasha olisi huolissaan, sillä isä oli luvannut

antaa paljon rahaa matkaa varten. Natasha pahastui. Jäätyämme sitte

Natashan kanssa kahden sanoin, että minulla oli häntä varten varattu

sataviisikymmentä ruplaa. Natasha ei kysynyt, mistä olin rahat

saanut. Tämä tapahtui kaksi päivää ennen Aleshan matkalle lähtöä ja

päivää ennen sitä, kun Natasha kohtasi Katjan ensimäisen ja viimeisen

kerran. Katja lähetti Aleshan muassa kirjeen, pyytäen Natashalta

lupaa saada käydä hänen luonansa huomenna, samalla hän myöskin

kirjoitti minulle, pyytäen minua olemaan silloin läsnä.

Päätin välttämättömästi tulla Katjan määräämänä aikana, kello

kaksitoista, huolimatta mistään esteistä; puuhia ja esteitä oli

minulla paljonkin. Puhumattakaan Nellystä oli minulla viime päivinä

paljon puuhia Ichmenevien talossa.

Nuo puuhat alkoivat viikko sitten. Anna Andrejevna lähetti aamulla

minua kutsumaan, pyytäen jättämään kaikki ja heti kiiruhtamaan

heille, asia on hyvin tärkeä eikä siedä pienintäkään lykkäystä.

Sinne tultuani tapasin hänet yksinänsä; hän astuskeli huoneessa,

säikähdyksestä ja mielenliikutuksesta kuumeisena, pelolla odotellen

Nikolai Sergeitshin kotiin palaamista. Tavallisuuden mukaan en

pitkään aikaan saanut Anna Andrejevnalta selkoa asiasta ja minkä

vuoksi hän oli niin säikähtänyt, ja kuitenkin näytti jokainen minutti

olevan tärkeä. Tarpeekseen toruttuaan minua: "miksikä en käy heillä

ja heitän heidät, kuni orvot, yksin tuskansa", niin että jo "Herra

ties, mitä täällä tapahtuu", hän viimeinkin sanoi, että Nikolai

Sergeitsh on kolmena viime päivänä ollut niin levoton, "että sitä on

mahdoton kuvailla".

-- Ei ensinkään ole kaltaisensa, pitkitti Anna Andrejevna, --

on kuumeessa, öisin minusta salaa polvillaan pyhäinkuvan edessä

rukoilee, unissaan puhelee ja valveilla on kuin puolimielinen:

kävimme eilen syömään kaalia, ja ei hän voi edestään lusikkaa

löytää, kysyt häneltä yhtä, hän vastaa toista. Kotoa poistuu vähä

väliä: "asioille", sanoo, "lähden, asianajajaa täytyy tavata".

Lopuksi, tänä aamuna sulkeutui huoneeseensa: "minun" sanoo, "tulee

kirjoittaa tärkeä paperi riita-asiassa". No, ajattelen, minkä paperin

kirjoittaja sinussa on, kun et lautasen vierestä lusikkaa löytänyt?

Kuitenkin katsoin avaimen reijästä: istuu, kirjoittaa, mutta itse

itkee itkemistään. Mitä sellaista, ajattelen, asiapaperia hän noin

kirjoittaa? Vai olisiko hänen niin sääli Ichmenevka-tilaamme; se on

siis meiltä kokonaan mennyt. Niin minä ajattelin, mutta hän hyppäsi

äkkiä ylös, heitti kynän pöydälle, punastui, silmänsä säkenöivät,

koppasi lakkinsa ja tuli luokseni. "Minä", sanoo, "tulen pian". Hän

läksi, mutta minä heti menin hänen kirjoituspöytänsä luo; siinä on

hänellä isot kasat riitajuttuamme koskevia asiapapereita, minun ei

salli niitä koskettaakaan. Useasti pyysin: "salli minun edes kerran

nostaa paperit, pyyhkisin pölyt pöydältä." Mitä vielä, ärjäsee,

huitoo käsillään -- on tullut täällä Pietarissa niin äärettömän

kärtyisäksi ja ärjyjäksi. Niin, minä siis menen pöydän luo ja etsin:

mikä paperi se on, jota hän äsken kirjoitti. Minä, nähkääs, tiesin

varmasti, ettei hän sitä mukaansa ottanut, mutta kirjoittamasta

noustuaan pisti sen toisten paperien alle. Ja kas, isäseni, Ivan

Petrovitsh, mitä löysin, katsoppas.

Hän antoi minulle postiarkin, joka oli puoleksi kirjoitettu, mutta

niin paljon oli pyyhitty pois ja korjailtu, että toisin paikoin oli

melkein mahdoton saada selkoa.

Vanhus parka! Ensi riveistä jo saattoi arvata, mitä ja kelle hän

kirjoitti. Se oli kirje Natashalle, hänen rakkaalle Natashallensa.

Kirje alkoi lämmöllä ja hellyydellä; hän kirjoitti antavansa anteeksi

ja pyysi palaamaan kotiin isän luokse. Ei ollut helppo ottaa selkoa

kirjeestä kokonaisuudessaan, se kun oli kirjoitettu sekavasti ja

keskeytyksillä, ja kun oli tehty, hyvin useita korjauksia. Sen

kyllä huomasi, että hellä tunne, joka sai hänet tarttumaan kynään

ja kirjoittamaan ensimäiset, sydämmelliset rivit, pian näiden ensi

rivien jälkeen muuttui toiseksi. Hän alkoi soimata tytärtänsä,

räikeällä tavalla kuvaili hänen rikostansa, vihaisesti muistutti

hänelle hänen itsepäisyyttään, soimasi tunteettomuudesta, siitä,

että ehkä hän ei kertaakaan ajatellut, mitä on tehnyt isälle ja

äidille. Hänen ylpeydestänsä uhkasi isä rangaistusta ja kirousta

ja lopetti kirjeen vaatimuksella, että hän viipymättä ja nöyrästi

palaisi kotiin ja silloin, ainoastaan silloin kenties kuuliaisen ja

esimerkillisen elämän jälkeen "perheen keskuudessa" me voimme sinulle

anteeksi antaa, kirjoitti hän. Tästä näkyi, että alkuperäistä, hellää

tunnettansa hän muutamien rivien jälkeen alkoi pitää heikkoutena,

alkoi sitä hävetä ja lopuksi alkoi tuntea solvaistun ylpeytensä

tuskia ja päätti kirjeensä vihasilla uhkauksilla. Anna Andrejevna

seisoi edessäni ristissä käsin pelolla odottaen, mitä minä kirjeen

luettuani sanoisin.

Minä sanoin suoraan, mitä asiasta luulin, nimittäin, että ukko ei

jaksa enää pitemmältä elää Natashatta ja että varmasti voi sanoa,

että he piakkoin kokonaan sopivat; mutta kumminkin, sittenkin kaikki

tulee riippua siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat. Ilmaisin

samalla myöskin arveluni, että ensiksi varmaankin riita-asian huono

käänne kovin koski häneen ja järkytti mieltänsä, puhumattakaan siitä,

kuinka suuresti ruhtinaan voitto myrkytti vanhuksen itserakkautta, ja

kuinka suurta harmia saattoi hänelle moinen asian päätös. Semmoisina

hetkinä ei sydän saata olla etsimättä myötätuntoisuutta, jolloin

hän vielä enemmän muisteli sitä, jota oli aina maailmassa enimmän

rakastanut. Oli sitten vielä yksi seikka huomioon otettava: hän

kun oli seurannut Natashan kohtalon vaiheita ja tunsi ne tarkkaan,

oli hän varmaankin kuullut, että Alesha kohta hylkää Natashan. Hän

saattoi käsittää Natashan nykyisen mielentilan ja kokemuksestaan

tiesi, kuinka suuresti Natasha kaipasi lohdutusta. Ja kuitenkaan

ei hän voinut voittaa itseään, pitäen tytärtään syyllisenä niihin

nöyryytyksiin ja solvauksiin, joita osakseen oli tullut. Varmaankin

johtui mieleensä, ettei se sittenkään olisi ollut tytär, joka olisi

ensimäisen sovinnon askeleen ottanut; että ehkäpä tytär ei muistakaan

heitä eikä tunne haluakaan päästä sovintoon vanhempiensa kanssa.

Tällä tavoin hän varmaan ajatteli ja siksipä ei kirjoittanutkaan

kirjettään loppuun, ja nyt saattaa ehkä seurata uusia solvauksia,

jotka tuntuvat entisiä ankarammilta, ja nyt ehkä sovinnon tekeminen

on lykkääntynyt vielä pitkäksi aikaa, sanoin lopuksi Anna

Andrejevnalle...

Tätä kuullessaan Anna Andrejevna itki. Kun sitten sanoin, että

minun on heti lähdettävä Natashan luo, jonne minun olisi jo

paljoa ennen ollut mentävä, sanoi Anna Andrejevna, että hän onkin

_pääasian_ unehuttanut. Ottaessaan kirjeen paperien alta kaatui

vahingossa mustepullo kirjeen päälle. Kirjeen nurkka oli todellakin

musteessa ja nyt mummo pelkäsi, että miehensä huomaa hänen penkoneen

papereita ja lukeneen Natashalle aiotun kirjeen. Ja olipa mummolla

syytäkin pelkoonsa: jo yksistään se seikka, että me tunnemme hänen

salaisuutensa, voi saattaa hänet häpeämään, ja harmissaan voi hän

jatkaa vihaansa sekä ylpeydessään vastustaa anteeksiantoa.

Tarkemmin asiaa ajateltuani kehoitin Anna Andrejevnaa olemaan siitä

niin suuresti huolehtimatta. Olihan Nikolai Sergeitsh kirjoittamasta

lakattuaan ollut niin kiihtynyt, ettei kaikkia pienimpiä

yksityisseikkoja ehkä muistakaan ja saattaa siis luulla, että onkin

itse kirjeen tahrannut ja unehuttanut niin tehneensä. Saatuani tällä

tavoin Anna Andrejevnan levollisemmaksi panimme kirjeen entiseen

paikkaansa. Ja nyt ennen pois lähtöäni päätin vakavasti puhua

Anna Andrejevnalle Nellystä. Minä arvelin, että köyhä ja hyljätty

orpo parka, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, saattaisi

surullisella, tragillisella kertomuksellaan entisestä elämästään

sekä äitinsä kuolemasta hellyttää Nikolai Sergeitshin sydämmen ja

johtaa hänet anteeksiantoon. Olihan sydämmensä jo kokonaan siihen

valmis; hän ikävöi tytärtänsä, ja tämä ikävöiminen alkoi jo voittaa

hänen ylpeytensä ja loukatun itserakkautensa. Nyt puuttui enää vain

sysäystä, viimeistä sopivaa tilaisuutta, ja tuon sopivan tilaisuuden

saisi Nelly valmistaa.

Anna Andrejevna kuunteli minua erittäin tarkkaavasti, koko muotonsa

osotti toivon ja riemun elpymistä. Kohta alkoi hän minua moittia,

miksi minä en tätä hänelle jo aikaa sitten sanonut. Hätäillen alkoi

hän nyt kysellä minulta Nellystä ja päätti juhlallisella lupauksella,

että hän itse nyt käy pyytämään ukolta, että ottaisi tuon orpo raukan

heille. Sanoi jo nyt rakastavansa Nellyä, sääli häntä, kun hän on

sairaana, kyseli hänestä, pakotti minun ottamaan Nellylle purkin

hilloa, jonka itse nouti säiliöstä, ja arvellen, ettei minulla ole

rahaa maksaa tytön lääkärille, tarjosi minulle viisi ruplaa, ja kun

minä en rahaa ottanut, koetti lohduttaa ja rauhoittaa itseään siten,

että, kun Nelly varmaankin tarvitsee vaatteita, alkoi heti penkoa

vaatekirstuaan ja tutkia vaatteitansa, valiten niistä semmoiset,

jotka saattoi lahjoittaa "orvolle".

Läksin Natashan luo. Noustessani viimeisiä rappuja huomasin Natashan

oven takana ihmisen, joka jo aikoi kolkuttaa ovelle, mutta kuultuaan

askeleeni, pysähtyi. Sitten varmaankin hetkisen epäröityään, äkkiä

luopui aikeistaan ja laskeutui alas. Kohtasin hänet viimeisellä

astimella ja kuinka hämmästyinkään tuntiessani Ichmenevin. Rapuilla

oli päivälläkin pimeä. Hän kyykistyi seinään päästääkseen minut

menemään, ja vieläkin muistan silmiensä oudon kiillon, kun hän minua

tarkasteli. Olin huomaavinani, että hän kovin punastui; ainakin hän

joutui kovasti hämilleen ja ymmälle.

-- Heh, Vanja, sinähän se olet! -- lausui hän epävakaisella äänellä.

-- Minä aioin tavata täällä erästä ... kirjuria ... yhä tuossa

asiassa ... vasta on tänne muuttanut ... jonnekin tänne ... mutta

eipä asunekaan täällä. Olen erehtynyt. Hyvästi.

Ja samassa alkoi ukko kiireesti laskeutua rappuja alas.

Päätin, etten nyt kerro Natashalle tästä isänsä käynnistä, vaan

heti, kun Alesha on pois matkustanut, tahdon sen välttämättömästi

kertoa. Nyt oli hän niin kiihtynyt, että vaikka olisi täydellisesti

käsittänyt asian ja antanut sille tulevan täyden arvon, ei hän

olisi voinut sitä ottaa vastaan sillä mielellä, ei olisi saanut

semmoisia tunteita, kuin sitten jälkeenpäin viime surun ja epätoivon

rasittamina hetkinä. Nykyinen aika ei ollut semmoinen.

Samana päivänä olisin voinut mennä Ichmeneville ja tekipä mieleni

mennäkin, mutta jätin kumminkin menemättä. Minä arvelin, että ukon

tulee vaikeaksi katsoa silmiini; saattoipa hän luulla, että varta

vasten olin tullut äskeisen kohtaamiseni johdosta. Menin heille vasta

kolmantena päivänä; ukko oli murheinen, mutta tervehti minua jotenkin

vapaasti ja yhä puhui asioista.

-- Kuules, kenen luo sinä tuonnoin menit tuonne ylös, muistathan,

me kohtasimme toisemme, -- milloinka se olikaan? -- eiköhän toissa

päivänä, kysyi hän äkkiä hyvin välinpitämättömästi, kääntäen

kuitenkin minusta pois katseensa.

-- Eräs ystäväni asuu siellä, vastasin kääntäen myöskin katseeni

syrjään.

-- Ahaa! minä taas hain kirjuriani Astafjevia, neuvottiin siihen

taloon ... erehdyinkin... No niin, minähän kerroin sinulle asiastani:

senaatti on antanut päätöksensä... j.n.e., j.n.e.

Hän oikein punastui, kun alkoi puhua _asiastaan_.

Kaiken tämän kerroin Anna Andrejevnalle jo samana päivänä sillä

häntä ilahduttaakseni, pyytäen m.m., ettei hän erittäin tarkastelisi

ukon kasvoja, ei huokailisi, ei puhuisi kautta rantain, sanalla

sanoen, ettei millään tapaa antaisi vähintäkään vihiä tietävänsä ukon

viime retkestä. Anna Andrejevna kummastui ja ilostui niin, ettei

alussa uskonut sanojani. Omasta puolestaan sanoi hän antaneensa

Nikolai Sergeitshille viittauksia orvon heille ottamisesta, mutta

Nikolai Sergeitsh oli vaijennut, vaikka ennen oli itse yhä pyytänyt,

että tyttö otettaisiin heille. Päätimme, että Anna Andrejevna

kuulustaa huomenna siitä asiasta suoraan, kaikitta esipuheitta ja

viittauksitta. Mutta seuraavana päivänä olimmekin kumpikin, sekä Anna

Andrejevna että minä, kauheasti peloissamme ja hyvin levottomina.

Asia oli seuraava. Aamupäivällä oli Ichmenev tavannut virkamiehen,

joka ajoi hänen riitajuttuansa. Virkamies oli sanonut hänelle,

että kohdattuaan ruhtinaan oli tämä ilmoittanut, että vaikka hän

pitääkin hänelle tuomitun Ichmenevkan, niin kumminkin _"muutamien

perheellisten asiain tähden"_ on hän päättänyt korvata Ichmenevin

vahingon ja siis antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa. Virkamiehen

luota kiiruhti vanhus heti minun luokseni ollen hyvin kiukustunut,

silmänsä säkenöitsivät raivoa. Hän kutsui minut huoneesta rapuille

ja hellittämättä vaati, että minä tuossa tuokiossa menisin ruhtinaan

luo ja veisin hänelle vanhuksen kaksintaisteluvaatimuksen. Olin

niin hämmästynyt, etten pitkään aikaan osanut saada ajatuksiani

järjestykseen. Koetin luovuttaa häntä tuosta tuumastaan. Siitä

kiukustui vanhus niin, että alkoi tuntea pahoinvointia. Kiiruhdin

noutamaan vettä, mutta palatessani vesilasi kädessäni ei vanhus enää

ollut rapuilla.

Huomenna menin taas tapaamaan Ichmeneviä, mutta hän ei ollutkaan

kotona; hän katosi kokonaiseksi kolmeksi päiväksi.

Kolmantena päivänä saimme tietää kaikki. Luotani lähdettyänsä

riensi hän suoraapäätä ruhtinaan luo, ei tavannut häntä kotona ja

jätti sinne kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi kuulleensa ruhtinaan

sanat, jotka hän oli virkamiehelle lausunut, jotka sanat hän pitää

kuolettavana loukkauksena, pitää ruhtinasta halpamaisena ihmisenä

ja tämän kaiken tähden vaatii hänet kaksintaisteluun, huomauttaen

samalla, ettei ruhtinas uskaltaisi hyljätä vaatimusta, muuten tulee

hän julkisesti häväistyksi.

Anna Andrejevna kertoi minulle, että ukko palasi kotiin niin

rauhattomana ja pois suunniltansa, että kaatui vuoteeseen. Hänelle

ukko oli erittäin hellä, mutta kysymyksiin vastasi vähän, ja kaikesta

näkyi, että hän kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä jotain odotti.

Seuraavana aamuna saapui kaupungin postissa kirje; sen luettuansa

hän huudahti, tarttui käsin päähänsä. Anna Andrejevna säikähti

pahanpäiväsesti. Kohta ukko sieppasi hattunsa, keppinsä ja kiiruhti

ulos.

Kirje oli ruhtinaalta. Kuivasti, lyhyesti ja kohteliaasti hän

ilmoitti Ichmeneville, ettei hän virkamiehelle lausutuista sanoista

ole kellenkään vastuunalainen. Että vaikka hän kovin sääliikin

Ichmeneviä asian menettämisestä, niin ei hän sittenkään voi löytää

sitä oikeaksi, että riita-asiassa tappiolle joutunut voisi kostoksi

vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Mitä tulee "julkiseen

häväistykseen", jota hänelle uhattiin, niin pyytää ruhtinas

Ichmenevin olemaan huolehtimatta siitä, sillä mitään julkista

häväistystä ei voi tulla kysymykseenkään; että uhkauskirje tulee

jätettäväksi asianomaiseen paikkaan ja että varotettu poliisi voi

varmasti ryhtyä tarpeellisiin keinoihin järjestyksen ja rauhan

turvaamiseksi.

Ichmenev kiiruhti heti kirje kädessä ruhtinaan luo. Ruhtinas ei

nytkään ollut kotona; Ichmenev sai palvelijalta tietää, että ruhtinas

varmaankin oli mennyt kreivi N:n luokse. Enempää ajattelematta

läksi vanhus kreivin asunnolle. Kreivin ovenvartija pysähdytti

hänet, kun hän nousi rappuja ylös. Ärtyneenä äärimmäisimpään iski

ukko ovenvartijaa kepillä. Samassa otettiin hänet kiinni, vietiin

rapuille ja jätettiin poliisille, joka vei hänet poliisikamariin.

Asiasta ilmoitettiin kreiville. Kun läsnä oleva ruhtinas selitti

äijälle, että vanhus on tuo samainen Ichmenev, sen samaisen

Natalia Nikolajevnan isä, (ruhtinas oli jo useasti osottanut

"noita palveluksia") niin suurekas kreivi alkoi nauraa ja vaihtoi

vihansa armoon; annettiin käsky päästää Ichmenev vapaaksi; mutta

vapauttaminen tapahtui vasta kolmantena päivänä, jolloin, varmaankin

ruhtinaan tahdon mukaan, sanottiin ukolle, että ruhtinas itse oli

pyytänyt kreivin armahtamaan vanhusta.

Ukko palasi kotiin ja oli kuin mielipuoli, heittäytyi vuoteelle ja

kokonaisen tunnin makasi liikkumattomana; viimein nousi ylös ja

kauhuksi Anna Andrejevnalle sanoi juhlallisesti, että _ijäkseen_

kiroaa tyttärensä ja kieltää häneltä isällisen siunauksensa.

Anna Andrejevna kauhistui tästä, mutta täytyihän ukkoa auttaa ja hän

itsekin melkein höperönä hoiti ukkoa koko sen päivän, melkein koko

yön, kasteli hänen päätänsä etikalla, muutteli jääpussia. Ukko oli

kuumeessa ja houraili. Läksin heiltä kellon kolmatta käydessä yöllä.

Aamulla kuitenkin nousi Ichmenev ylös ja samana päivänä tuli luokseni

nyt vihdoinkin ottaakseen Nellyn heille. Mutta siitä, mitä silloin

tapahtui ukon ja Nellyn välillä, minä jo kerroin ennen; se tapaus

lannisti hänet kokonaan. Kotiin tultuaan kävi hän vuoteeseen. Tämä

kaikki tapahtui pitkänäperjantaina, kun Katja ja Natasha kohtasivat

toisensa, se oli myöskin Aleshan ja Katjan Pietarista lähdön

aattopäivä.

Olin läsnä, kun Katja kävi Natashan luona; se tapahtui varhain

aamulla ja ennen sitä, kun Ichmenev kävi luonani, sekä ennen Nellyn

ensimmäistä karkaamista.