II.

... Kului kaksi viikkoa. Nelly alkoi parantua. Kuumetta ei hänessä

enää ollut, mutta kovin heikko hän vielä oli. Hän nousi vuoteesta

maaliskuun lopulla eräänä kirkkaana, selkeänä päivänä. Oli

piinaviikko kulumassa.

Lapsi parka. En voi jatkaa kertomustani entisessä järjestyksessä.

Paljon aikaa on kulunut tähän saakka, kun kirjoitan muistiin

kaiken eletyn ajan, mutta vielä nytkin raskas, läpitunkeva kaiho

valtaa mieleni muistellessa noita kalpeita, laihoja kasvoja,

mustien silmiensä pitkää, terävää katsetta, kun tuonnoin me olimme

kahden ja hän katsoo minuun vuoteeltaan, katsoo, pitkään katsoo,

ikäänkuin olisi vaatinut minua arvaamaan, mitä hänen mielessään

liikkuu; mutta huomattuaan, etten minä arvaa ja olen aina entisessä

epätietoisuudessani, hän vienosti, niinkuin vain itselleen, hymyilee

ja äkkiä ojentaa minulle lempeästi kuuman kätösensä laihoine,

kuihtuneine sormineen. Nyt on kaikki ohi, kaikki jo on tiedossani,

mutta en vieläkään tunne tuon sairaan, rasittuneen ja solvaistun

pikku sydämmen koko salaisuutta.

Tunnen eksyväni kertomuksestani, mutta tällä hetkellä minä haluan

ajatella vain Nellyä yksistään. Kummalliselta tuntuu nyt, kun makaan

sairaalan vuoteella yksin, kaikkien niiden hylkäämänä, joita minä

niin paljon ja niin suuresti rakastin, -- nyt toisinaan siltä ajalta

joku pieni piirre, joka silloin usein jäi minulta huomaamatta ja pian

unohtui, nyt äkkiä johtuen mieleen arvaamatta saa mielessäni kokonaan

toisen merkityksen, näyttää eheältä ja selvittää nyt minulle sen,

mitä minä en tähän saakka voinut ymmärtää.

Neljänä ensimäisenä sairauspäivänänsä me, minä ja lääkäri, olimme

kovin peloissamme hänen tähtensä, mutta viidentenä päivänä vei

lääkäri minut syrjään ja sanoi minulle, ettei ole mitään pelkoa

ja että Nelly varmasti paranee. Tämä oli sama lääkäri, jo kauan

tuntemani vanha "nuori-poika", hyväsydämminen ja leikkisä ukko,

jonka minä olin kutsunut Nellyn ensi kerran sairastuessa ja joka

ihmetytti Nellyä erinomaisen suurella kaulassa riippuvalla Stanislain

ritarimerkillään.

-- Siis ei ole syytä ollenkaan pelätä! sanoin minä ilostuneena.

-- Niin, tyttö nyt paranee, mutta sitten hän hyvin kohta kuolee!

-- Kuinka, kuoleeko! Miksikä? huudahdin minä hämmästyneenä moisesta

tuomiosta.

-- Niin, varmasti hän kohta kuolee. Sairaalla on organinen sydänvika,

ja pieninkin heikentävä tapaus kaataa hänet vuoteeseen uudelleen. Voi

olla, että hän taas paranee, mutta kohta hän kääntyy taas sairaaksi

ja kuolee.

-- Eikö sitten millään keinoin saata häntä pelastaa? Ei, ei voi niin

tapahtua.

-- Mutta sen täytyy tapahtua. Mutta kumminkin poistamalla mahdolliset

vaarat, rauhallisesti ja hiljaisesti eläen, kun tulee saamaan enemmän

mukavuutta, saattaa sairaan vielä kuolemasta pelastaa, onpa ollut

tapauksia ... odottamattomia ... säännöistä poikkeavia ja

kummallisia... sanalla sanoen, sairas saattaa tulla pelastetuksi,

jos yhtyy useita suotuisia olosuhteita, mutta radikalista pelastusta

-- ei tule koskaan.

-- Jumalani, mitä nyt on tehtävä?

-- Tulee seurata neuvoja, viettää rauhallista elämää ja ottaa

säännöllisesti pulvereita. Olen huomannut, että tämä tyttö on

oikullinen, luonteeltaan hermostunut vieläpä ivallinen; hän ei tahdo

millään tavoin suostua ottamaan lääkkeitä ja juuri nytkin jyrkkään

kieltäytyi niitä ottamasta.

-- Niin, tohtori. Hän todella on kummallinen, mutta syynä siihen

minä pidän hänen sairaloista ärtyisyyttänsä. Eilen oli hän hyvin

kuuliainen; tänäänpä kun tarjosin hänelle lääkettä lusikassa, hän

tyrkkäsi lusikkaa, aivan kuin vahingossa, ja koko lääke kaatui

maahan. Kun sitten aioin sekottaa uuden pulverin veteen, tempasi hän

minulta koko pulverilaatikon ja heitti sen lattialle ja alkoi samassa

itkeä... Tuntui kuitenkin, ettei hän sen vuoksi itkenyt, että hänelle

tarjottiin lääkettä, lisäsin minä hiukan ajateltuani.

-- Hm! Irritationi. Entiset suuret onnettomuudet (olin tarkkaan

kertonut lääkärille tapauksista Nellyn elämästä, joka kertomus

oli vanhusta kovin hämmästyttänyt), kaikki tuo yhteensä, ja siitä

tautikin. Nyt toistaiseksi on ainoa keino -- ottaa pulveria, ja hänen

täytyy ottaa pulveria. Minä menen ja koetan vielä kerran vakuuttaa,

että hänen tulee totella lääkintöneuvoja ja ... se on, yleensä

sanoen ... ottaa pulveria.

Läksimme kumpikin keittiöstä, jossa oli neuvottelumme tapahtunut, ja

lääkäri uudelleen lähestyi sairaan vuodetta. Mutta Nelly nähtävästi

oli kuullut puheemme, sillä hän oli nostanut päänsä päänaluselta ja

kaiken aikaa, korva meihin päin käännettynä, tarkkaan kuunnellut.

Näin sen raollaan olevasta ovesta; kun lähestyimme häntä, pistäytyi

veitikka taas peitteen alle ja katsoi meihin veitikkamaisesti

hymyillen. Tyttö parka oli kovin laihtunut näinä neljänä sairautensa

päivänä: silmät olivat kuopallaan, kuume ei ollut vielä lakannut.

Sitä kummallisemmasti sopi hänelle tuo veitikkamaisuus kasvoilla

ja kiihkeän kiiluva katse, joka suuresti ihmetytti lääkäriä, tätä

parhainta miestä kaikista Pietarin saksalaisista.

Lääkäri alkoi totisena, koettaen kumminkin tehdä äänensä

mahdollisimman lempeäksi mitä hellimmin ja mairittelevimmin esittää,

kuinka välttämätöntä on ottaa pelastava pulveri, joten siis jokaisen

sairaan velvollisuus on se ottaa. Nelly kohotti päänsä äkkiä,

ikäänkuin varomattomalla kätensä liikkeellä satutti lusikkaan, josta

koko lääke taas kaatui lattialle. Olin varma, että hän sen teki

tahallaan.

-- Se on hyvin epämieluinen varomattomuus, sanoi vanhus levollisesti,

-- ja minä olen varma, että te teitte sen tahallanne, joka on hyvin

moitittavaa. Mutta ... sen saa vielä korjata ja sekottaa uuden

pulverin.

Nelly nauroi hänelle. Lääkäri puisti metodillisesti päätään.

-- Se on hyvin huonosti teiltä tehty, puheli ukko sekottaen pulveria,

veteen, -- hyvin, hyvin huonosti.

-- Älkää vihastuko minulle, sanoi Nelly väkisten pidättäen nauruansa,

-- nyt minä varmaan otan... Rakastatteko te minua?

-- Jos te käyttäydytte kiitettävästi, niin rakastan hyvin paljon.

-- Hyvinkö paljon?

-- Hyvin paljon?

-- Ettekö nyt rakasta?

-- Rakastan nytkin.

-- Mutta suuteletteko minua, jos minä tahdon teitä suudella?

-- Suutelen, jos tulette sen ansaitsemaan.

Nyt taaskaan ei Nelly voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi nauraa.

-- Sairaalla on iloinen luonne, mutta nyt -- se on hermoston syytä ja

oikullisuutta, kuiskasi lääkäri korvaani mitä totisimman muotoisena.

-- No, olkoon, minä otan lääkkeen! -- huudahti Nelly äkkiä hienolla

äänellään. -- Mutta, kun minä kasvan ja tulen suureksi, niin otatteko

minut vaimoksenne?

Varmaankin tuo uusi vallaton päähänpisto kovin huvitti häntä;

silmänsä loistivat, huulillensa pyrki nauru hänen odottaessaan

hämmästyneen lääkärin vastausta.

-- Tietysti, -- vastasi lääkäri tahtomattaan hymyillen moiselle

oikullisuudelle, -- tietysti, jos olette hyvä, hyvin kasvatettu

neito, olette kuuliainen ja käytte...

-- Nielemään pulvereita? keskeytti Neily.

-- Kas, kas! No niin, nielemään pulvereita. Hyväsydämminen neito,

-- kuiskasi minulle taas lääkäri, -- hänen luonteessaan on paljon,

paljon ... hyvää ja viisasta, mutta kumminkin ... ottaa vaimokseni...

mikä kummallinen oikku...

Ja taas hän tarjosi tytölle lääkettä. Nyt ei Nelly enää

teeskennellytkään, vaan suorastaan tyrkkäsi kädellään lusikan pohjaa

vasten ja niin heitti lusikallisen lääkettä vanhuksen kasvoille ja

paidan rintamukselle. Sen tehtyään alkoi hän ääneensä nauraa, mutta

ei enää, kuten ennen avomielisesti ja iloisesti. Hänen kasvoillaan

näkyi jotain ankaraa, vihaista. Kaiken aikaa hän koetti välttää

minun katsettani, katsoi vain lääkäriin ja ivallisesti, joskin

jonkinlaisella levottomuudella odotti, mitäpä "naurettava" ukko nyt

tekee.

-- Ohoo! joko te taaskin!... Mikä onnettomuus! Mutta ... saattaahan

vielä sekottaa veteen pulverin, -- lausui vanhus pyyhkien liinaan

kasvonsa ja rintamuksensa.

Tästä Nelly kovin hämmästyi. Hän oli varma, että suuttuisimme,

odotti, että toruisimme häntä, moittisimme ja, mahdollisesti hän

tietämättänsä sitä juuri toivoikin, jotta olisi saanut syytä

itkuun, oikein hysteriaan, viskoaksensa lattialle pulverit, kuten

äsken, ehkäpä jotain murskatakin harmissansa sillä tyydyttääksensä

oikullisen, tuskasta pakahtuvan sydämmensä. Semmoisia oikkuja on

useilla muillakin, eikä vain yksistään Nellyllä. Tapahtuihan usein,

että minäkin käyskelin edestakaisin huoneessani tahdottomasti

toivoen, että pikemmin joku tekisi minulle jotain pahaa, tai sanoisi

minulle jotain, jonka voisin pitää loukkauksena, jotta pikemmin

saisin syytä purkaa sydämmeni rauhattomuuden. Naiset sitä vastoin

tuollaisissa tapauksissa "keventäen" sydäntänsä alkavat vuodattaa

todellisia kyyneleitä ja tunteellisimmat heistä joutuvat hysteriaan.

Asia on mitä tavallisin elämässä ja sattuukin se useimmin silloin,

kun on totinen, kaikille muille tuntematon suru sydämmessä, jonka

tahtoisi, mutta ei voi kellekään ilmaista.

Nytpä odottamatta, hämmästyneenä loukatun vanhuksen enkelimäisestä

hyvyydestä ja kärsivällisyydestä, millä hän taasen sekoitti kolmannen

pulverin sanomatta edes ainoatakaan nuhteen sanaa, Nelly äkkiä

asettui hiljaiseksi. Iva hävisi hänen huuliltansa, puna nousi

poskillensa, silmänsä kyyneltyivät; hän salaa katsahti minuun ja

samassa käänti katseensa toisaalle. Lääkäri tarjosi taas lääkettä.

Kuuliaisena ja arkana joi hän lääkkeen, tarttui vanhuksen punaiseen,

pehmoiseen käteen ja katsoi pitkään hänen silmiinsä.

-- Oletteko ... vihastunut, kun minä olen paha, -- alkoi hän, mutta

ei saanut sanotuksi loppuun, pujahti peitteen alle, piilotti sinne

päänsäkin ja alkoi katkerasti itkeä.

-- Oi, lapsukaiseni, älkää itkekö... Ei se mitään. Se on hermojen

syy; juokaa vettä.

Nelly ei vain kuunnellut.

-- Tyyntykää ... älkää rasittako mieltänne, -- rauhoitteli vanhus,

itsekin miltei itkien, kovin tunteellinen kun olikin, -- minä

annan teille anteeksi, otan vaimokseni, jos te, kelpo neidon hyvän

käytöksen ohella käytte...

-- Nielemään pulvereita, kuului peitteen alta hieno nauru kuni

kulkusen kilinä, naurun keskeyttivät nyyhkytykset -- täten Nelly

hyvin usein nauroi.

-- Hyvä, kiitollinen lapsi! sanoi lääkäri juhlallisesti ja miltei

kyynelsilmin. Tyttöraukka!

Ja siitä saakka alkoi hänen ja Nellyn välillä jokin outo, kummallinen

myötätuntoisuus. Sitä vastoin tuli Nelly minua kohtaan jurommaksi,

oikullisemmaksi ja ärtyisemmäksi. Minä en osannut sitä mitenkään

selittää ja kummastelin sitäkin enemmän, kun tuo muutos tapahtui

hänessä niin äkkiä. -- Hänen sairautensa neljäntenä päivänä vietin

koko illan, vieläpä pitkään yli puoliyön Natashan luona. Silloin

olikin meillä yllin kyllin puheenaihetta. Kotoa lähtiessäni sanoin

Nellylle, että palaan hyvin kohta kotiin, niinkuin luulinkin

voivani tehdä. Melkein tahtomattani viivyttyäni Natashan luona olin

levollinen Nellyn suhteen, hän kun ei jäänyt yksin. Hänen luonaan

oli Aleksandra Semenovna, joka oli luonani käyneeltä Maslobojeviltä

kuullut Nellyn olevan sairaan, josta minulle yksin ollen on paljon

puuhaa. Mitenkä hyväsydämminen Aleksandra Semenovna tuosta sanomasta

huolestuikaan.

-- Siis hän ei voi tulla meille päivällisellekään!... Jumalani! Ja

ihan yksin, poloinen, ihan yksin. No, nythän me saatamme osottaa

hänelle avuliaisuuttamme. Sattui nyt tapaus, niin älkäämme päästäkö

tilaisuutta.

Kohta hän tulikin meille ja toi muassaan melkoisen nyytin. Ensi

sanoikseen hän jo sanoi minulle, ettei hän nyt lähdekkään pois, vaan

tuli minua auttamaan; hän päästi nyytin auki. Siinä oli syroppeja,

hilloja sairaalle, kanoja, kananpoikia sairaan paranemisen varalta,

omenia, leivoksia, apelsiineja, kuivia kijeviläisiä hilloja (jos

lääkäri sallii annettavaksi), sitten oli siinä vielä alusvaatteita,

hursteja, ruokaliinoja, naisenpaitoja, siteitä, kääreitä, -- aivan

kuin kokonaisen sairaalan varalle.

-- Onhan meillä kaikkea, sanoi hän minulle lausuen joka sanan

kiireisesti, niinkuin olisi jonnekin kiiruhtanut, -- mutta tehän

elätte nuorenmiehen tavalla. Eihän teillä tätä kaikkea paljonkaan

ole. Niin sallikaakin minun ... niin Filip Filipitshkin käski. No,

mitä nyt on tehtävä ... pikemmin, pikemmin! Mitä nyt on tehtävä?

Mitenkä sairas? Onko hän tajussaan? Ah, miten epämukava hänen on

maata, täytyy korjata päänalustaa, jotta pää tulisi alemmaksi ja

tiedättekös ... eikö olisi parempi hankkia nahkatyyny? Nahkainen

olisi viileämpi. Aih, millainen hupakko minä olenkaan! Ei päähänikään

pälkähtänyt tuoda sitä. Lähden noutamaan... Eikö pitäisi panna tuli

uuniin? Minä lähetän vanhan mummon teille. Tunnen erään semmoisen.

Teillähän ei ole naispalvelijaa. No, mitä nyt tekisin tässä? Mitä

tämä? Yrttejä ... lääkärikö määräsi? Varmaankin se on rintateetä?

Menen heti laittamaan tulen.

Sain hänet asettumaan, ja kovinpa hän kummastui, oikeinpa tuli

pahoilleen, kun ei löytänyt läheskään niin paljoa tehtäviä. Mutta

se ei kumminkaan saanut häntä toimettomaksi. Pian hän voitti

Nellyn suosion ja tämän sairauden aikana hänestä oli minulle suuri

apu; hän kävi meillä melkein joka päivä ja aina tuli semmoisena,

niinkuin olisi jotain kadottanut, tai olisi joku matkalle lähtenyt

saatava kiinni. Aina hän puheeseensa lisäsi, että niin myöskin Filip

Filipitsh käski. Nelly kovin mieltyi häneen. He rakastivat toisiansa

kuni sisarukset, ja minä luulen, että Aleksandra Semenovna oli

monessa seikassa yhtä lapsellinen, kuin Nellykin. Hän kertoi Nellylle

monenmoisia juttuja, joista Nelly tuli aina iloiseksi, ja kun

Aleksandra Semenovna meni pois, ikävöi Nelly häntä. Mutta ensi kerran

hänen tultuaan kummasteli pieni sairaani; pian kumminkin huomasi

syyn, miksi kutsumaton vieras tuli ja tapansa mukaan oikeinpa näytti

vihaiselta, muuttui vaiteliaaksi ja juroksi.

-- Miksikä tuo meille tuli? -- kysäsi tyytymättömänä Nelly Aleksandra

Semenovnan pois lähdettyä.

-- Hän tuli auttamaan ja vaalimaan sinua, Nelly.

-- Miksikä?... Minkä vuoksi? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.

-- Hyvät ihmiset eivät odotakaan, että heille ensin hyvää tehtäisiin,

Nelly. Ilman sitäkin he mielellään auttavat niitä, jotka apua

tarvitsevat. Älähän, Nellyseni, luule kaikista vain pahaa: maailmassa

löytyy paljon hyviäkin ihmisiä. Sinun onnettomuutesi vain oli se,

ettet sinä kohdannut semmoisia, etkä kohdannut silloin, kun heitä

tarvitsit...

Kun seuraavana päivänä Aleksandra Semenovna tuli, tervehti Nelly

häntä iloisesti hymyillen, kumminkin vielä ikäänkuin jotain häpeillen.