En huoli kuvailla vihaani. Huolimatta siitä, että olin valmis
odottamaan, mitä hyvänsä, kumminkin hämmästyin suuresti; oli kuin
olisi hän aivan odottamatta astunut eteeni kaikessa törkeydessään.
Muuten muistelen, että vaikutukset, joita hänen esiintymisensä
minuun teki, olivat sekavia: tuntui, niinkuin jokin olisi minut
litistänyt, kolhaissut, ja kaihon musta kyy yhä enemmän jäyti
sydäntäni; pelkäsin Natashan vuoksi. Arvasin hänelle vastaisuudessa
koituvan paljon kärsimyksiä ja sekavasti arvailin, mitenkä saisin ne
häneltä väistetyksi, kuinka huojentaisin viime hetket lopullisen eron
edellä. Eron välttämättömyydestä ei ollut epäilystä. Se läheni ja ei
saattanut olla arvaamatta, millainen se oli oleva.
En huomannut ensinkään sitä, mitenkä tulin kotiin, vaikka koko tien
sade kasteli minua. Oli jo kello kolmen aika aamulla. Tuskin ehdin
kopahuttaa huoneeni ovelle, kun jo kuului ääni ja ovea alettiin
hätäisenä avata, niinkuin Nelly ei olisi koko tällä ajalla ollenkaan
nukkunut, vaan koko ajan odottanut minua kynnyksellä. Tuli paloi
kynttilässä. Vilkasin Nellyn kasvoihin ja säikähdin: hän oli kokonaan
muuttunut; silmissä paloi outo tuli, aivan kuin kuumesairaalla,
katseensa oli niin outo, niinkuin hän ei olisi tuntenut minua
ollenkaan. Hän oli kovassa kuumeessa.
-- Nelly, miten on laitasi, oletko sairas? kysäsin kumartuen ja
kädelläni hyväillen häntä. Hän vavisten lyykistyi puoleeni, niinkuin
olisi jotain pelännyt, jotain lausui, sukkelaan, katkonaisesti,
aivan niinkuin olisi vain odottanutkin minua, voidakseen asian
pikemmin minulle kertoa. Mutta hänen sanansa olivat katkonaisia ja
kummallisia; minä en niistä ymmärtänyt mitään, hän houraili.
Talutin hänet vuoteeseen. Hän vieläkin juoksi luokseni ja lyyhistyi
minun suojiini niin vahvasti, ikäänkuin olisi ollut säikähdyksissään,
ikäänkuin olisi pyytänyt minulta turvaa jotain vastaan, ja kun jo
kävi pitkäkseen vuoteelle, tarttui yhä vieläkin käteeni ja piti siitä
vahvasti kiinni peläten, että minä uudelleen poistuisin. Minunkin
hermoni olivat niin jännitetyt ja järkytetyt, että minä katsoessani
tyttöön aloin itkeä. Minäkin olin sairas. Nähtyään kyyneleni katsoi
hän minuun pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut, jotain
keksiä, jostain selkoa saada. Helposti saattoi huomata tämän olevan
hänelle kovin vaivaloista. Viimein jotain selvän ajatuksen tapaista
huomasi hänen kasvoistaan; tavallisesti oli hänen hyvin vaikeata
kaatumataudin kohtauksen jälkeen koota ajatuksensa ja selvästi
lausua sanoja. Niinpä nytkin: tehtyään ylenluonnollisen ponnistuksen
saadakseen jotain minulle sanotuksi ja huomattuaan, etten minä sitä
ymmärtänyt, ojensi hän kätensä ja alkoi sillä pyyhkiä kyyneleitäni,
sitten kietoi hän kätensä kaulaani, veti minut puoleensa ja suuteli
minua.
Oli selvää, että minun poissa ollessani oli hänellä taudin
kohtaus, ja se tapahtui juuri silloin, kun hän seisoi oven edessä.
Toinnuttuaan siitä hän varmaankaan ei voinut kaualla aikaa päästä
selville. Silloin todellisuus oli sekaantunut hourailuihin ja hän
ehkä näki jotain hirveätä, jotain pelottavaa. Samalla hän hämärästi
muisti, että minun piti kohta palata ja että minä koputan ovelle,
ja siksi, maaten kynnyksen vieressä lattialla, hän herkkänä odotti
palaamistani ja nousi ylös heti, kun olin ensi kerran ovelle
koputtanut.
"Mutta miksikä hän joutui juuri oven luo?" ajattelin, kun äkkiä
huomasin, että hänen yllään oli päällysnuttu (sen olin muutama päivä
sitten ostanut luokseni tulleelta tutulta kaupustelija-muijalta, joka
toisinaan antoi minulle velaksikin): hän oli siis aikonut lähteä
jonnekin ja varmaankin oli jo avaamassa ovea, kun taudin kohtaus
äkkiä hänet kaatoi. Minnekäs hän aikoi mennä? Olisikohan hän jo
silloin houraillut?
Kuume ei kuitenkaan vähentynyt ja pian hän taas alkoi hourailla ja
tuli tunnottomaksi. Kaksi kertaa oli jo tauti hänet minun asunnossani
tavannut, kuitenkin meni se aina onnellisesti ohi; nyt tuntui,
kuin jotain muuta kuumetta olisi tullut lisäksi. Istuttuani hänen
vuoteensa vieressä puolen tuntia asetin sohvan viereen tuoleja ja
panin siihen pitkäkseni, niinkuin olin, vaatteissani, ollakseni
lähempänä ja herätäkseni pikemmin, jos hän minua kutsuisi. Kynttilää
en sammuttanut. Useasti vielä katsoin häneen, ennenkuin nukuin. Hän
oli kalpea; huulensa olivat kuumuudesta kuivuneet ja verissä, ehkäpä
kaatuessaan loukkauneet; kasvoiltaan ei poistunut pelon ja jonkin
kalvavan kaihon ilme, joka nähtävästi ei häntä unessakaan jättänyt.
Päätin huomenna varmasti mennä lääkäriä hakemaan, jos tyttö olisi
huonompi. Pelkäsin, että tauti muuttuisi varsinaiseksi kuumetaudiksi.
"Ruhtinas on hänet säikyttänyt!" ajattelin minä ja ja muistin
ruhtinaan kertomuksen naisesta, joka omat rahansa heitti hänelle
vasten kasvoja.